[M.G. Soikkeli]

RUNOTUTKIMUS v. 2000

Joutilas jambi -seminaari 29.9. Turussa

Voiko seminarista koskaan saada tieteellistä ykkösuutista, varsinkaan jos aiheena on runous? No tuskinpa yksikään lehtitalo suostuisi pysäyttämään painokoneitaan sen johdosta, että kirjallisuushistorian ja runouden suhteesta otetaan esille jotain ainutkertaista - mutta mielestäni sellaistakin hyötyä löytyi syyskuun lopulla järjestetystä Turun runoseminaarista JOUTILAS JAMBI 2000.

Seminaarin toisena esitelmöijänä puhunut prof. Auli Viikari nimittäin otti esille tutkimuksensa 1930-luvun runoudesta. Tutkimustaan Viikari oli tehnyt 15 vuotta sitten Turkuun tarkoitettua esitelmää varten. Nyt(kin?) hän yllätti yleisön muistuttamalla, miten vahvasti aikakauden runokäsityksiin vaikutti puhekuororunous: paitsi että puhekuorojen esitykset antoivat runoille tärkeää julkisuutta, ne loivat tarkat vaatimukset runojen rytmiikalle.

Venäläisformalistisille lähtökohdilleen vakavasti hymyillen Viikari totesi, että kirjallisuushistoria ei ole ottanut tarpeksi huomioon sitä, miten kirjallisuus on muuttunut reagoidessaan kirjallisuuden ulkopuolisiin tapahtumiin. Runohistoriaa jarruttaviksi tekijöiksi Viikari nimesi myös tutkijoiden palvovan asenteen yksittäisiä runoilijoita kohtaan. Meiltä puuttuu laajojen korpusten analyysi, jotta todettaisiin paitsi runo_taidon_ kehitys myös voitaisiin osoittaa yksittäisten runojen ainutlaatuisuus. Seminaarin ensisijainen tarkoitus oli tietenkin kartoittaa sitä, millaista lyriikantutkimusta Suomessa tällä hetkellä tehdään. Konkreettisin osoitus tutkimuksen lisääntymisestä ovat kolme kirjaa, joista yksi on jo ilmestynyt, Tuula Hökän toimittama mahtava esseeantologia romantiikan ja modernismin runokäsityksistä. Esitellessään kirjaa seminariväelle Hökkä muistutti, että raja romantiikan ja modernismin välillä ei ole mitenkään jyrkkä, vaan kokoelmaan valittujen teoriatekstienkin perusteella välillä näyttäytyy pikemminkin jatkumo. Ehkäpä poetiikan määritelmien muuttuminen on vaikuttanut enemmän eroavuuksien korostamiseen kuin itsensä runouden muuttuminen.

Vesa Haapalan trooppikirjan esittely siirtyi perhetapauksen johdosta myöhempään aikaan; kirjan ilmestyminen on puolestaan luvassa keväällä. Kolmanteen kirjaan, kognitiiviseen kirjallisuudentutkimukseen liittyen oli seminaarissa paikalla tutkija Mikko Keskinen; hänen työnsä Katriina Kajanneksen toimittamassa (ilmestyvässä) kirjassa liittyy fonotekstin teoriaan, mutta muuten Keskinen katsoi olevansa epäedustava kognitiivisen tutkimuksen edustajaksi. Omaksi teorialähteekseen ja muutenkin suositeltavaksi tiedelukemistoksi Keskinen nimesi G. Stewartin teoksen Reading Voices.

Fonotekstien analyysissä poeettisuus katsotaan syntyvän lukutapahtumassa: koska kaunokirjallinen kieli tasapainottelee kirjoiteun ja luetun kielen välillä, on kirjailijalla (kuin myös lukijalla) mahdollisuus luoda monimerkityksisyyttä sana- ja säerajojen avulla. Jopa keittiösanastoon kuuluva "ekstraneitsytöljy" on sopivassa kontekstissa poeettinen ilmaus, omanlaisensa tilapäämetafora. Suomalaisesta kirjallisuudesta tällaisia monimerkityksisyyksiä on kuitenkin vaikeampi löytää, arveli Keskinen, verrattuna englantiin, jossa on enemmän fonotekstuaalisia piirteitä.

Seminaarin muut esitelmät olivat yksittäisiin kirjailijoihin liittyvien tutkimusten esittelyjä. Siru Kainulainen esitteli "metonyymistä lähestymistapaa" Eila Kivikkahon tuotantoon. Tavoitteena on Luce Irigarayn teoriaan pohjaten osoittaa, miten aikalaiskritiikki on kohdellut Kivikkahon runoutta ja miten kritiikissä näkyy kirjailijan sukupuolen painottuminen. Siinä missä "metaforinen merkityksellistäminen" korostaa samuutta ja on "tyypillisesti maskuliinista", korostaa metonyyminen lähestymistapa merkitysten ketjuuntumista ja kontekstualisoimista.

Saarikoski-tutkijana tunnettu Janna Kantola puolestaan esitteli Michaux'n proosarunoutta omien käännöstensä perusteella. Surrealististen Plume-tarinoiden parista siirryttiin Paavo Haavikon runoeepokseen ja sen sankarihahmoihin (Johanna Pentikäisen tutkimus), ja sitten Helvi Hämäläisen runojen taiteilijaproblematiikkaan (Marjut Kähkösen tutkimus). Lopuksi etsittiin naissubjektia Heidi Liehun runoudesta ja symboleiden viidakosta sellainen pilkottikin.

Väkeä seminaarissa oli 40->30 henkeä. Seminaarin nimeen sisältyvään kysymykseen, kuka tarvitsee klassista runomittaa tänä päivänä, ei tainnut kukaan tietää vastausta. Runoudentutkimus elää erillisissä leireissä, jotka eivät edes tarvitse yhteisiä sääntöjä siitä, mitä lyriikka oikeastaan on. Niinpä seminaarin järjestäjä ei ollut vallan hämmästynyt siitäkään, että runouden ystäville varattu iltatilaisuus veti paikalle vain leirinuotiollisen väkeä. Pettynyt kylläkin.