[M.G. Soikkeli]

TUHAT VUOTTA,
NOLLA TUTKIMUSTA

raportti KTS:n järjestämästä keskustelutilaisuudesta 19.4. 2002, aiheena tutkimuksen suhde kritiikkiin

Koska kirjallisuudentutkijoita ei huolittu kulttuurikeskustelun eturintamaan eli Tornin Bileisiin (vrt. Ylioppilaslehti 7/2002), päättivät he järjestää oman keskustelunsa kulttuurin tilasta, siis kahvihetken Tieteiden talossa. Keskustelun aiheeksi oli etujärjestö KTS valinnut tutkimuksen suhteen kriitikoihin ja kirjailijoihin, siis Hannu Raittilan liputtaman hätätilan "ammattimaisen lukemisen" tilasta Suomessa. Akateemisen keskustelun perinteitä noudattaen aihetta alustettiin ensin 50 minuuttia ja sitten siitä vaihdettiin viitisen mielipidettä seuraavan 40 minuutin aikana. Sitten lähdettiin kotiin viettämään perjantai-iltaa.

Kiinnostavinta tällaisissa ajankohtaista keskustelua jäsentävissä keskustelutilaisuuksissa on se, että niissä ei koskaan sanota mitään kiinnostavaa. Miksi ei? Koska kellään ei ole kirjallisuudesta intohimoisia mielipiteitä; ei sen tutkimisesta eikä julkaisemisesta, eikä myöskään sen opettamisesta.

Raittilan puhaltama myrsky etenee paremmin lähiökapakan oluttuopissa kuin akateemisen alustajan vesilasissa. Keskustelun spiraalimaiseen hiljenemiseen johtaa jo sekin, kun keskustelu _suomalaisen_ lukemisen tilasta käydään pienessä helsinkivetoisessa piirissä, johon alustajiksi kutsutaan pääkaupunkilaisen valtalehden uutispäällikkö, pääkaupunkilainen kirjailija ja pääkaupunkilainen professori. Henkilöt kuten Petäjä, Krohn ja Lyytikäinen puhuvat kernaasti instituutioidensa äänellä ja niin puhuivat tässäkin tilaisuudessa.

Petäjän tie aiheeseen kulki pitkää ja kaitaa päiväkritiikin palstaa, esimerkkinsä arvosteluista hän otti ennemmin käännöskirjallisuudesta varoakseen koskemasta Sanoman ja WSOYn arkaan välilihaan. Krohn puolestaan kertasi samat jutut mitä löytää hänen novellistaan "Mustiin puettu sydän", joka puolestaan on julkaistu kirjassa "Pereat mundus", jota puolestaan Hesarin kriitikko Wilhelmsson oli kohdellut suvaitsemattomasti, joka puolestaan oli johtanut "Leenan parhaan kirjan" (Lyytikäinen) mitätöimiseen muissakin medioissa. Amen.

Yleisö kuunteli tätä kaikkea myötätuntoisen surullisena. Professori Lyytikäisen esitettyä asiallisen tiiviin katsauksen kotimaisen kritiikin muuttumiseen jälkistrukturalistisen paradigman myötä, tenttasi tutkija Outi Alanko uutispäällikköä, ketä palvelee kulttuuriosaston suorittama teilaus. Toisen haasteen esitti opettaja Johanna Virkkunen kysymällä tutkijakunnan mielipidettä, millaista analyysitapaa lukiossa kannattaisi edistää nykytilanteessa.

Koska Alangon ja Virkkusen kysymykset eivät nekään herättäneet lainehtivaa dialogia, tilaisuus päätettiin ja lähdettiin koteihin. Bussissa katselin gangsterin näköistä äijää, joka luki ahmien "Pyhän hengen kutsu" -pokkaria ja mietin, että mielipiteiden intohimottomuus ja makujen latteus on kattavin ongelma myös yliopiston sisällä, niin tutkimuksessa kuin sen opettamisessa. Ehkä tutkijan rooli pitäisi liittää muihin moraalisiin ongelmiin ulkokirjallisella kytkennällä, jos kotimainen kirjallisuus sinänsä ei anna aihetta tiukkoihin kannanottoihin?

Ehkä ihan vain provokaationa pitäisi vaatia poliisitutkimus Mika Wickströmin "Vastakarvaan"-romaanista, kun siinä kerran opetetaan eläinaktivismia kädestä pitäen? Ehkä uudet opiskelijat pitäisi ottaa sisään henkilöhaastattelulla, jossa mitataan heidän reaktioitaan poltettaessa silmien edessä Bradburyn romaani "Fahrenheit 451"? Ehkä meidän pitäisi ottaa sivuaineilijoiksemme pelkkiä teologeja ja juristeja, joille pilkunkin paikka voi olla taistelun paikka?

Ehkä jotain on oikeasti vialla ja Raittilan kalkin pohjalla, jos tuhat vuotta on tehty joltistakin suomalaista kirjallisuutta, mutta ei vielä yhtään sukupolvissa kestävää tutkimusklassikkoa?

Tai ehkä kotimainen kirjallisuus on muun suomalaisen kulttuurin ohella saavuttanut "luonnollisen asiantilan": keväällä katsellaan median lävitse mitäs ne kirjailijat ovat miehiään ja naisiaan (vetreä Paasilinna täyttää 60, virkeä Meriluoto julkaisee jälleen), syksyllä jutellaan millainen on kirjallinen sato tältä kaudelta, kesällä vapaudutaan lukemaan ulkomaisia pokkareita ja talvella istutaan teatterissa, jottei tarvitsisi ajatella mitään niin maanisen tylsää kuin suomalainen nykykirjallisuus. Eikä tätä kirjallisuuden luonnollistunutta kiertoa keskeytä "Leenan parhaan kirjan" teilaaminen sen paremmin kuin runokoulukuntien huutoäänestys pienlehdissä. Kannatan siis provokaatioita ja jälkikäteen iloitsen Raittilan kömmähdyksestä. Muutaman vuoden kuluttua, kun Suomen teknologialumoinen ilmapiiri johtaa taideaineiden lakkauttamiseen, alan tutkijoilla voi sentään olla töitä matkasaarnaajina ("Löydä oma sisäistekijäsi"), kunhan ajoissa aloitamme moraalikritiikin pänttäämisen.

  "Nyt vaikuttaa siltä, että haluamme kulttuurin ja 
   yhteiskunnan mittakaavassa luopua keskustelusta.
   Mitä enemmän me löydämme luonnollisia asiantiloja,
   sitä vähemmän tarvitaan keskustelua." 
  - Kaarina Hazard, Bileet tornissa -keskustelussa -