Raportti kirjallisuustieteen
Seminaarista Lammilla

KIRJAN KONEISTUS

[M.G. Soikkeli]

Kirjallisuudentutkijain seuran perinteinen tammikuun seminaari Lammilla oli tematisoitu rohkeasti teknologian suuntaan; liekö Parnasson kybertekstinumeron ohella merkkejä hitaaaasti muuttuvasta tekstikäsityksestä? Joka tapauksessa osallistujia seminaariin oli ennätysvähän; laatu tietysti oli sitäkin korkeampi, tai ainakin oli leppoisaa.

Miksi kirjallisuusihmiset ovat innostuneet vimpaimista? Ensimmäisessä yleisöluennossa Kai Mikkonen (Helsingin yl.kirjallisuustiede) muistutti, että kirjallisuudentutkimus antaa (ja kaipaa?) uusia metaforia, joilla voi paikantaa ja nimetä teknologioita. Mikkonen johdatteli seminaarin teemaan klassisten ihmiskoneiden kautta. Esiteltävänä olivat ranskalaiset 1700- ja 1800-luvun klassikkoteokset, joissa ihmisen identiteetti rinnastui koneissa nähtyihin prosesseihin - valitsemaansa vimpainten aluetta Mikkonen nimitti "infernaalisiksi koneiksi" ja "poikamieskoneiksi". Professori Mikkosen iso viesti yleisölle oli se, että läsnä/poissaololle perustuva identiteetti olisi (kyberneettisestä näkökulmasta) poistumassa, ja tilalle tulisi informaatioon perustuva identiteetti.[kirjalista]

Toisena juhlapuhujana oli Vesa Kantola. Hänellä kirjan teknologiaan liittyivät simultaanisanelu, 20 lampaannahkaa, ratsuväen jalustin, ja Martin Lutherin kasvissyönti. Lukemis- ja paperimarkkinoiden tarkasteleminen kulttuurihistoriallisten ilmöiden lävitse yllätti yleisön, vaikka lähdeteokset olisivatkin olleet tuttuja: Latouria, Serresiä, sekä RANDin ideariihen visioita. Yksin lukemisen kehittyminen erakkoihanteen ja kristillisen rukouksen pohjalta yhdistyi jossain Napoleonin sotien kohdalla lukutaidon lisäämiseen kaoottiselle kansanarmeijalle, mutta paljon teknologiaa piti rullata ihmisten ylitse ennen kuin lähelle selluloosaa ja webiä päästiin. Yhtenäinen sanoma lehtori Kantolan esityksessä oli se, että modernin projektin takana on aina tuhon teknologia.

Tarkempi keskustelu oli jaettu jatko-opiskelijoiden tarpeita seuraten kolmeen sektioon: Kone/ihminen, Ruumiin nautinnot, Tietämisen rajat ja kirjallisuuden kynnykset. Kaksikymmentä neljä ihmistä katosi eri puolille kolkkoa tutkimusasemaa, mutta kontemplatiivisista ja orgastisista aiheista huolimatta heidät löydettiin vielä iltanuotioltakin (takan äärestä). Tämä sosiaalinen verkottuminen onkin tietysti tärkeintä mitä millään seminaarilla on tarjottavaa, ja kannatan sikäli erään kollegan ehdotusta, että virallinen eli pakollinen sisältö voitaisiin korvata hauskoilla juonireferaateilla.

Seuraavana päivänä sektioiden tietämys koottiin kuuluville, mutta tuskinpa kukaan tajusi mitään muiden päivittämistä käsitemetaforista. Lopuksi kerättiin mielipiteitä seuraavan seminaarin aiheeksi. Joku esitti idean yhteisestä metodiharjoituksesta, mistä ainakaan itselläni ei ole erinomaisia kokemuksia. Itse pitäisin kannatettavana, että jokaisessa seminaarissa olisi poikkitieteellinen tai -taiteellinen sektio, tai edes Kantolan kaltainen kontaktihenkilö mediatodellisuuteen. Toisaalta seminaareihin olisi välttämätöntä saada mukaan gradu-vaiheen jatkojalostettavaksi kelpaavia opiskelijoita, mutta kukapa niitä värväisi, kun professorit itse eivät seminaareissa enää viihdy (hyvä niin).

Seminaaria konkarina vetänyt Pirjo Lyytikäinen toi vielä KTS:n terveisiä että teemoissa väljästi liikkuneista seminaareista aiotaan nyt luopua ja pitää seuraavaksi teoriapitoisempi tai metodihaasteellisempi kokoontuminen, johon myös kirjallisuustieteen tutkijakoulu osallistuu. Ehkä siihen mennessä opitaan käyttämään jo seuran postilistaakin seminaarien pohjasuunnittelussa? Siihen osallistuminen kun ei edellytä seuran jäsenmaksua…

PS: Koneihmis-aiheesta kiinnostuneen tutkijan kannattaa kirjata ylös Mikkosen esittelemiä teoksia:

Leon Marx, Machine in the Garden (-88)
Mark Seltzer, Bodies and Machines (-92)
David Porish, The Soft Machine, Cybernetic Fiction (- 83)
Joseph Tabbi, The Postmodern Sublime (-95)
Katherine Hayles, How We Became Posthuman (-99)