[M.G. Soikkeli]
KORPELAJEVSKI SAA VASTAUKSEN
*** Raportti Sari Salinin väitöksestä 9.11. 2002
*** Helsingin yliopiston kotimaisessa kirjallisuudessa
Kuinka monta merkkiteosta täytyy kirjailijalla olla näkyäkseen kirjallisuushistoriassa? Jorma Korpelan (1910-64) neljä romaania ovat somasti toisiaan täydentävä kimppu niin ajankohtaan liittyvine eettisine aiheineen kuin modernismin "välivaihetta" edustavine näkökulmineen. Korpelan määrittelyssä kirjallisuushistoria on edennyt vallan loogisesti: ensin hyväksyttiin hänen teostensa käyvän jonkinlaista vuoropuhelua perinteisen ja modernin tyylin välillä, sitten jo tunnustettiin että mieshän oli täysiverinen modernisti vaikkei "uuden koulun" jäsen - kunnes tulee tutkija joka paikantaa kirjoittajan postmodernistiksi.
Se päivä oli siis tuleva, että joku, tässä tapauksessa Sari Salin,
osoittaa, kuinka paljon laajempaan kontekstiin Korpelan
tuotanto kuuluu kuin vain kotimaisen proosan "välivaiheeseen"
1950-60-luvuilla. Ensimmäisenä kriteerinä uudelle laajemmalle
näkökulmalle Salin esitti, että lukijankin tulisi olla
"postmoderni" ymmärtääkseen "parhaiten" esimerkiksi
Korpelan pääteosta, "Tohtori Finckelmania" (1952). Toisena
kriteerinä Salinilla oli Korpelan näkeminen eurooppalaisena
kirjailijana: Salinin pääasiallisena vertailukohtana oli F.M.
Dostojevski. Nämä kriteerit yhteen naittaen Sari Salinin
tarjoama laajempi näkökulma tarkoitti Korpelan teosten
intertekstuaalisuuden todistamista suhteessa erityisesti
Dostojevskin tuotantoon, mihin Korpelaa toki on aiemminkin
väsymättä liitetty.
Salinin mukaan ratkaiseva kaltaisuus Korpelan ja Dostojevskin välillä löytyi Mihail Bahtinin määrittelemästä menippeiasta ja "ironisesta kahdentumisesta": 1. tyyli on ironista 'kaksoisvalaisua' 2. kaksoisolentomotiivi: toiseen henkilöön identifioituminen 3. teosten sisäinen "suuri dialogi": vastakkaisten näkemysten äänessä oleminen tekee dogmaattisuuden mahdottomaksi
Väitöskirjan otsikko "Hullua hurskaampi" tarkoitti väittelijän mukaan sitä menippeiaan kuuluvaa karnevalisaatiota, jossa viisas osoittautuu hulluksi ja hullu viisaaksi.
Tutkimusaineiston Salin oli jakanut 2+2 romaaniin painopisteen
ollessa vahvasti pääteoksessa ja "Martinmaa, mieshenkilö" -
teoksessa (1948); "Tunnustus" (1960) ja "Kenttävartio" (1964)
kun eivät sisältäneet riittävästi em. menippeian piirteitä. Tähän
jakoon palattiin väitöksen aikana, sillä vastaväittäjä, prof. Lea
Rojola osoitti myös jälkimmäisissä teoksissa menippeiaksi
laskettavia, dogmaattisuutta ja moralisointia kumoavia piirteitä;
keskustelua käytiin mm. siitä onko "Kenttävartiossa"
ilmaantuva haamu vakaasti otettava hahmo vai ei (Bahtinilla
haamuhahmo on osa karnevalisaatiota). Tältä osin väitöksen
yleisö ei tullut hullua hurskaammaksi, joten jotain hetken
karnevalisaatiosta meni hukkaan.
Vastaväittäjä Rojola totesi sekä alkupuheenvuorossaan että loppulausunnossaan Salinin työn ainutlaatuisuuden ja kiittelikin tekijän asiantuntemusta. Tällä hetkellä modernismin tutkimus on vasta aluillaan eikä Bahtiniakaan ole kotimaisessa tutkimuksessa onnistuttu juurikaan hyödyntämään omintakeisesti. Salinin väitös edustanee sikälikin uudenpolven tutkimusta, että väittelijän katsottiin osoittaneen oppineisuutta ja "tämän päivän tutkijuutta" tuodessaan teoriakeskustelusta valpasta teoriareflektointia tutkimukseensa. Vielä kymmenisen vuotta sitten opponentti ei varmaankaan olisi huomannut kiitellä tällaisia ominaisuuksia.
Kokonaan toinen juttu, totesi vastaväittäjä, on se, minkä verran uusia puolia Salin saa osoitetuksi Korpelasta uusilla teorioilla. Opponentti olisi toivonut työssä näkyvän enemmän keskustelua aiemman Korpela-tutkimuksen kanssa, jolloin Salinin löytöjen erityisyys olisi käynyt paremmin esille. Opponentti ilmoitti "naamioituvansa kunnon positivistiksi" (karnevaalien henkeen) ja kysyi, miksi etenkään Kai Laitisen laatimaan Korpela- typologiaan ei ollut otettu kantaa, vaikka myös Laitinen on käyttänyt henkilötypologiaa Korpelan teosten jakamiseen - ja ennen kuin Salin ennätti vastatakaan, Kai Laitisen haamu poistui väitössalista, mutta postmoderni yleisö ei edes silmää räpäyttänyt!
Väitöstilaisuuden kiinnostavin anti on aina siinä, kun
keskustellaan miten työ käy vuoropuhelua aiemman
tutkimuksen kanssa; vasta siinä teoria herää eloon ja
väitöskirjaa lukemattomatkin ymmärtävät mikä työssä on
uutisen arvoista. Useimmiten, kuten nytkin, tämä uutisoiva
osuus on väitöksissä minimissään, mikä taas johtunee
tilaisuuksien rituaaliluonteesta. Siksi opponenteilla on
yhä isompi vastuu ohjailla väitöstilaisuutta kuin
seremoniamestari, kustoksellahan (tällä kertaa prof. Pirjo
Lyytikäinen) ei siihen ole mahdollisuuksia.
Salinin väitös oli sentään, Laitisen haamun ohella, keskivertoa suopeampi tunnelmaltaan, mihin väistämättä vaikuttanee tutkimuksen kohdekin. Opponentti penäsi suomalaisen kontekstin mukana pitämistä myös sen osalta, mitä ja millaista oli se ajankohtansa eettinen keskustelu, johon Korpela tuotannollaan osallistui; mikä siinä oli erityisen kotimaista tai eurooppalaista? Entä mitä tässä bahtinilaisen dialogisuuden yhteydessä tarkoittaa Korpelan töiden intertekstuaalisuus tai että hän oli "radikaalimpi" kirjailija kuin "uuden koulun modernistit"? (dialogisuudessaanko radikaalimpi?)
Näihin kysymyksiin väittelijä ei osannut antaa muuta vastausta kuin pääteoksen Lili-hahmon, joka on "aivan postmoderni henkilö" ja että hänellä genre-käsitys rajaa intertekstiä olemasta rajaton. Opponentti Rojola kuitenkin huomautti, että Bahtininkin genrekäsitys sopii "rajattomaan intertekstuaalisuuteen". Kun Salinin tutkimuksessa Dostojevskin tai Camus'n analyysi vie paikoin analyysin kauaksi Korpelasta, ei intertekstuaalisuuden määritteleminen pelkästään genren avulla ole selvästikään riittävää.
Väitöksen aikana Korpelan kädenjälki liitettiin pääasiassa ironiaan, tai oikeastaan vastaväittäjä liitteli, sillä väittelijä oli vieläkin harvasanaisempi kuin työnsä puolustajat samalla paikalla yleensä ovat. Opponentti totesi, että Salinin teoriamäärittelyssä ironia on vain kielellinen ilmiö, mutta myöhemmin mm. tilanteita nimitetään ironisiksi. Vaikka väittelijä sitten selittikin, että hänelle ironia on yhtä kuin kerronnallinen strategia, tuntui työn keskeinen käsite värittävän kaikkea mitä sivuttiinkin; tämä tosin on kaikkien monografioiden helmasynti. Jos ironialla on jokin maailman- katsomuksellinen ydin trooppina, se ydin oli Salinilla etsittävänä vain "Tohtori Finckelmanin" osalta, kun hän toistamiseen määritteli kirjaa "todella vaikeaksi". Mutta onko tutkijan työ vain käydä katsomassa sitä postmodernin ytimen paikkaa, jossa dialogi toimii kaikilla tasoilla (kielen, rakenteen, teeman) ja sitten tunnustettava (surustaan iloiten) että "tutkija joutuu painiskelemaan" työn kanssa tai että "etenkin raiskauskatkelma on teettänyt mulla töitä" tai että pääteoksen naishahmo on "aivan postmoderni henkilö". Tällä tunnustuksellako vahvistetaan tutkimuskohteen ironia ja tehdään kirjailijaa piinanneesta moraalisesta haasteesta (intentiosta) oma moraalinen haaste (intentio)? Kirjailija on kuin Job jolle tutkija antaa vastauksen ja vapautuksen… tosin tätähän dialogisuuden pitäisi kai laajimmillaan ollakin…
Väittelijä vetosi kirjailijan intention perustelevan ironian, mutta vastaväittäjä meni pidemmälle ja selitti juurta jaksaen miten Korpelalla ironia oikein toimii aikakauteensa nähden: Korpelan tuotannossa on suoranainen embleemi se, miten yleinen "kielivarasto" osoittautuu käytännön tilanteissa toimimattomaksi ja että ironia syntyy siitä, kuinka repliikeissä kliseet ovat ristiriidassa tilanteisiin nähden: "Murheen maa on tämä maa", "syvälle sielun uumeniin", sieluni oli autio talo". Rojola olisi toivonut väitöksen ottavan esille, mitä ovat ne diskurssit, joita Korpelan henkilöt yrittävät lainailla kielivarastosta (mihin löytynee alustavia vastauksia jo siitä, millaisella intentiolla virsirunoilijan poika soveltaa uskontoa).
