[M.G. Soikkeli]

MERIKIRJALLISUUS KESKELLÄ ODOTUSHORISONTTIA

*** Raportti Kirsi Uolan väitöksestä 17.1. 2004
*** Turun yliopiston kotimaisessa kirjallisuudessa

Meri on ollut suomalaisillekin seikkailujen viimeinen tyyssija. Mikäli kirjallisuus kelpaa välittämään jotain meriromantiikasta, seilorin työ on alkanut menettää sankarillista hohdettaan vasta 1960-luvulla. Seikkailujen meri muuttuu työmaaksi ja yksilötarinan sijaan alkavat painottua työkollektiivien kuvaukset.

Suomalaisen merenkulkijan ristiriitaista henkilökuvaa on tarkastellut Kirsi Uola tuoreessa väitöskirjassaan. Henkilötyyppien lisäksi hänen fokuksessaan on laiva ja sen kansille rajattu vapaus: laiva merkitsee seikkailua yli merien, mutta laivan sisällä vallitsee tiukka kuri ja rankaisuille perustuva pienoisyhteiskunta. Uolan väitöskirja (SKS) on aiheenkartoituksensa ensimmäinen laatuaan, ja laajuuttaan tulee pysymäänkin pitkään ainoana: lähemmässä tarkastelussa on 55 meriromaania, mutta mukana korpuksessa on 113 teosta (vuosilta 1889-2002).

Uolan opponenttina väitöksessä (17.1.2004, TuY) toiminut prof. Juhani Niemi (TaY) kiinnitti huomionsa sekä lajirajaukseen että lajien rinnastuksiin. Pienenä mutta harmillisena puutteena Uolan väitöskirjassa näkyi Pertti Lassilan artikkelin (kirjassa Keisarin kankurit) poisjääminen, Lassila kun on tarkastellut merikirjallisuutta lajina, joka on ollut tunnusmerkillisen ongelmallinen nationalistisiin tarkoituksiin. Muutenkin Niemi haastoi Uolaa pohtimaan, miten lajirajaus on voinut vaikuttaa tutkimustuloksiin, kun pois on jätetty esimerkiksi merisotakirjallisuus.

Niemen mielestä sotakirjallisuus olisi monesti lähellä merikirjallisuutta niin faktan ja fiktion yhdistäjänä kuin henkilöhahmoiltaan (ammattilaiset ankarissa tilanteissa), mutta erityisen kiinnostava se olisi ollut haettaessa esikuvia merisankareiden maskuliinisuudelle, mihin Uola on väitöksessään hakenut rinnakkaisuutta westerneistä. Sotakirjallisuuden tavoin merikirjallisuudessa on yksi suosittu kirjoittaja yli muiden, Eino Koivistoinen.

Vaihtoehtoiseksi kontekstiksi oli työn toinen esitarkastaja ehdottanut merenkulun historiaa ja kehitystä. Niemi puolestaan kysyi, olisiko laajan korpuksen yhteydessä voinut olla käyttöä kirjallisuushistoriasta tutuilla rajanvedoilla, esimerkiksi millaista olisi naturalismin tai postmodernin aikakausi merikirjallisuudessa? Kumpaankaan ei Uolan mielestä löytynyt selviä edustajia.

Merikirjallisuus on faktan ja fiktion yhdistäjänä poikkeuksellisen totista kirjallisuutta, jossa ilmiselvä merimiesjuttu voidaan kertoa muistelon vertaisena totuutena. Ehkä se onkin lajina niin keskellä odotushorisonttia, että raskailla merkityksillä lastattu laivatarina ei pysyisi siellä pinnalla?

Merimiehuuden käsittely, esimerkiksi häviäjä/voittaja- sankaruuden tiivistäminen isosta aineistosta, oli Niemen mielestä ansiokkaan toimittajamaista työtä ja gendertutkimusta. Itse kokisin kiinnostavampana säröjen paljastamisen perinteisestä maskuliinisuudesta ja etenkin niissä yhteyksissä, joissa feminiiniseksi kuvatulla laivalla mieskaveruksia yhdistää jokin muukin kuin työ tai kuri. Miestutkimuksen tulkintoja Uola on testannut merikirjallisuuteen käy/ei käy -jaottelulla pohtimatta kirjojen eroavuuksia tyylin tai näkökulman tasolla. Selitykset etnisen tai sukupuolisen identiteetin rakentumisesta ovat samalla tavoin ilmeisiä ja lajityypin sisälle suljettuja kuin Havasteen Tarzan-väitöksessä: analyysit ovat lähinnä kuvauksia ja kiinnostavat tulkinnat puuttuvat, kun mitään varsinaista tutkimuskysymystä ei oikeastaan ole.

Pisimmälle ilmeisen taakse Uola pääsee analysoidessaan laivan metaforallisuutta merikirjoissa. Uolan tutkimuksesta vahvistuu käsitys, että meri- ja ylipäänsä matkakirjallisuudessa korostuu totuudellisuuden vaatimus ja siksi allegorinen luenta voi elää mimeettisyyttä painottavan lukutavan rinnalla.

Uolan ja Niemen vuoropuhelu pysyi tarkassa kurssissa läpi väitöksen ja nelisatasivuisen tutkimuksen. Teoreettisilta tavoitteiltaan ei-erityisen-kunnianhimoinen väitöstyö, jossa tärkeintä onkin ollut pioneerityö aiemmin lähes (tieteellisesti) koskemattomalta aihealueelta, varmaan ansaitsikin tällaisen lajirajoja ja sisällöllisiä yhtäläisyyksiä tunnustelevan opponoinnin. Meille maakravuille aihe on niinkin uusi, että Uolan korpuksesta esille nousevissa äärimmäistapauksissa riittäisi tutkimista; esimerkiksi Niemen ehdottamassa kielikysymyksessä, joka sekin palautuu Lassilan ajatukseen merikirjallisuudesta epänationalistisena lajina.

Kokonaan toinen juttu on jälleen se, missä määrin juuri väitöstyö voi suosia kirjallisuustieteellistä popularisointia ja missä määrin työn pitäisi olla opinnäyte oman alan käsitteistön ja teoreettisen keskustelun tuntemuksesta. Uolan väitöshän on toisaalta imenyt sisäänsä valtavan määrän aivan viime vuosien identiteettiteorioita, mutta niiden kommentoiva soveltaminen on vähintäänkin keskeneräistä.

Joka tapauksessa Uolan työ tulee olemaan eräs kirjallisuudentutkimuksen pienistä sitaattiklassikoista: kellä tutkimusaihe sivuaakin kotimaista merimatkan kuvausta, joutuu muistuttamaan itseään, että rannattomalta näyttävään aiheeseen voidaan piirtää rajanvetoja niin kuin Uola on sen meille ennalta tehnyt.