KAHVIA PEKKA LIPPOSELLE

Raportti "7 hunnun tanssi" -larpista

8.9. 2001, sateisensynkkänä lauantaina saavuin Kaarinassa sijaitsevan kartanoon siirtyäkseni aikakoneella vuoden 1952 Tangeriin. Paikalla oli seitsemisenkymmentä muuta urhoollista, kukin varustautuneena rooliasuin ja hahmotiedoin koko illan kestävään roolipelinäytelmään nimeltä "SEITSEMÄN HUNNUN TANSSI". Näytelmän roolit olivat kirjailija Boris Hurtan käsialaa ja peli perustui hänen romaaniinsa "Tangerin isokala" (2000).
Tämä on minun tarinani, tai oikeastaan Tito Gonzales -nimisen kahvifarmarin (49 v) tarina siitä mitä hänelle tapahtui tangerilaisella kasinolla...


Siitä on kolmisenkymmentä vuotta kun olen viimeksi ollut
Espanjassa. Nytkään en ole virallisesti tuon moninkerroin 
hylkäämäni maan kamaralla, vaan Gibraltarin salmen toisella 
puolella. Mutta huolimatta siitä, mitkä kaikki valtiot uskovat 
olevansa hallitsijoita tässä Marokon kupeelle unohtuneessa
vapaakaupungissa, minulle tämä merkitsee Espanjaa. Se olkoon
minun vapauteni, tulkinnanvapauteni.

Kun on asunut niin kauan omassa valtakunnassaan kuin minä, 
oman saareni omalla tulivuorella, sitä huomaa, millaisessa 
ilmapiirissä kaupungit kasvavat. Tämä ei ole Afrikkaa, tänne ei 
ole Eurooppa kotiutunut - sanovat tätä sivistyneen maailman 
kolmanneksi syntisimmäksi kolkaksi. Kuitenkin tänne kertyy 
turisteja, tulevat paluulippu kukkarossaan, etsimään silmäniskua 
seikkailuun, silkinhienoa vilahdusta, joka kasbahissa vaihtuisi 
tikariin, jos turisti sinne asti uskaltaisi. 

Kotisaarellani Fernando Poolla minä olen herra ja kuningas, en 
minä sieltä tällaiseen seuraan tulisi, jollei minulle olisi tullut 
tilaisuus elämäni arvokkaimpiin kauppoihin, ja mikä parasta, 
Espanjan kustannuksella. Katsokaas, virkamiesnuoruudestani 
minulla oli jäljellä suhteita, jotka johdattivat haltuuni 
saarellamme julkaistujen postimerkkien painolaattoja. Hintaa 
merkeillä ei ole kuin punta tai pari, mutta jos niitä onnistuisi 
myymään levyittäin, vähäpätöisen harvinaisuuden nimissä, 
esimerkiksi, saisin netottua mukavan summan eläkevuosille. 
Tällaisista kauppatavaroista minä pidän, painolaatoista, ideoista, 
hahmotelmista, joilla voi muotoilla arvaamattomia rikkauksia. 
Tarvitaan vain sopivaa, setelipaperin tasoista materiaalia mille 
painaa. 

Täällä Tangerissa en osaa suunnistaa muualle kuin isoimmalle 
kasinolle, ehkä täältä joku neuvoo takaisin hotelliin. Kasinon 
alakerrassa on aivan liikaa väkeä, joten kömmin yläkertaan 
pelipöydille. Minun täytyy saada selville, onko onni seurannut 
minua tänne saakka, vieläkö kohtalo on minun myötäni, vai 
onko tämä aarre, jota kaupittelen, merkki aikani täyttymisestä. 
Vaikka on minulla virallisempikin tarkoitus matkalleni, yritän 
myydä 100 tonnin laivalastia Länsi-Afrikan parasta mokkaa. 
Tunnen oloni varmemmaksi kun minulla on jotain minkä päällä 
matkustan, ja lastinikin tunnen, sen arvon ja aromin, miltei 
nenässäni... tosin minulla on ollut näitä omituisia aistimuksia 
koko matkan ajan Guinean lahdelta tänne Tangeriin. Välillä 
tuntuu, että esineet menettävät terävyytensä, joskus äänet 
haipuvat hiljaisemmiksi, ja pahimpina hetkinä tuntuu kuin joku 
pitelisi koko elämääni käsissään. 

Jokaisella päivänhetkellä on oma onnensa, ennen 
auringonlaskua se täytyy selvittää, näenkö punaista vai mustaa 
edessäni, kun päivä laskee, verta vai kahvia... Pelaan 
muutaman kierroksen rulettia, pistäydyn blackjack-pöydässä, ja 
kyllä, onnetar kohtelee minua hymyillen, valo kasvaa 
silmissäni, äänet asettuvat korvissani. Mutta jos tyttäreni Lala ja 
se hänen bantumiehensä Abrahami Kongo ovat päättäneet saada 
ennakkoa perintöön, heillä voi olla kovempiakin keinoja 
terveyteni riistämiseksi kuin käyttää voodoo-nukkea Santa 
Isabelin kraaterissa. Muut lapsistani eivät ole yhtä
uskaliaita, Luojan kiitos.

Alakerran baaritiskillä palvelee ystävällinen baaripoika, laitan 
sille tippiä useamman dollarin niin se toimittaa minulle 
vauhdikkaasti tuplaviskin. Minulle dollarit ovat pelkkää 
painolastia, en niitä halua kantaa mukanani. Minä olen kauppias 
henkeen ja vereen ja tänä iltana minä teen kauppaa elämälläni, 
elämäni isointa kauppaa, se on sama mitä dollareille tapahtuu, 
ne ovat pelkkiä sanoja siinä kielessä jota haluan puhua 
kaltaisteni kanssa, tänä yönä. Baaripojalta kyselen, onko se 
nähnyt mustaihoisia tulevan tänä iltana kasinolle, en uskalla 
kuvailla tarkemmin bantuja tai mulatin näköistä tytärtäni. 

Poika ei ole moisia nähnyt mutta lupaa pitää silmällä, millaista 
väkeä taloon saapuu. Se ei yhtään kohenna oloani. Naksuttelen 
auki eväänä tuomiani pähkinöitä, ne ovat maailman turvallisinta 
einestä, koska niitä ei voi myrkyttää. Kiertelen kasinon saleissa,
mutta varovasti sillä monella turistilla on kamera, ja valokuvaa
voisi joku käyttää voodoossa, kyllä minä sen verran 
tiedän noituudesta. 

Kuulen kutsun kello yhdeksäntoista kattaukselle. Ruokasalin 
pöydässä tutustun kolmeen muslimiin, oikein mukavia miehiä 
kaikki. Eräs heistä kertoilee laajalti kasinolla liikkuvista 
henkilöistä ja mainitsee myös suomalaisen nimeltä mr. 
Lipponen, joka ostaa "kaikkea". Kyselen kautta rantain, onko 
kaupungissa vielä omaa seteli- tai karttapainatusta, ja kuulen, 
että viimeksi hyvää setelirahaa ovat painaneet saksalaiset 
maailmansodan aikana. Mitä enemmän minulle kerrotaan 
Tangerista, sitä enemmän minua alkaa huolettaa, että Lala ja 
Abrahami ovat hekin tulleet kaupunkiin tai värvänneet jonkun 
vaikka myrkyttämään minut. 

Jäätyäni kahden seurueen mullahin, viisaan islamintuntijan 
kera, puheemme kääntyy kuin itsestään uskonnon asioihin. 
Muslimiherra myöntää, että Koraanissakin puhutaan noidista, 
muttei usko, että sieltä löytyisi parannusohjeita sellaiselle, joka 
pelkää olevansa noiduttu. Se on vähän yksinkertainen 
mielenjuoksultaan tämä partaherra, mutta hyvin ystävällinen 
hänkin, lupaa johdattaa minut huomenna tapaamaan oman 
uskontonsa lääkäreitä. 

Hieman myöhemmin tapaan mainitun mr. Pekka Lipposen 
baaritiskillä. Tarjoan herralle viskin ja pian teemme myös 
kaupat, se tapahtuu niin nopeasti, etten ehdi murehtia edes sitä, 
että olisin voinut pyytää sadan tonnin lastista enemmänkin kuin 
12 000 puntaa. Koska mr. Lipponen vaikuttaa ihmiseltä, josta 
on mahdotonta pelätä mitään kieroutta ja kaksimielisyyttä, 
pyydän häntä puolestani tiedustelemaan myös asiantuntemusta 
seteleiden tai postimerkkien painamiseen. Ja mr. Lipponen on 
valmis toimittamaan aivan mitä tahansa. Myöhemmin illalla, 
kun olemme tainneet juoda taas useamman viskipaukun, hän 
lupaa toimittaa jopa suomalaisia noitia, kunhan hinnasta 
sovitaan. Huumorimies tämä mr. Lipponen, todistelee, että
Suomi olisi nykyään itsenäinen valtio ja että heillä on
laivoja joilla pääsee jäätyneen meren lävitse vaikka
kahvilastissa. 

Illan mittaan kasinon salissa esitetään kaikenmoista 
eurooppalaista ohjelmaa, joku nainen siellä vingahteleekin kuin 
apinalauma ja nelimiehinen jazzorkesteri soittaa iskelmiä, 
muuten lattialla on melko tyhjää. Minua sellainen peli ei 
viehätä, menen yläkertaan etsimään sellaista, joka puhuisi isojen 
dollareiden kieltä ja tulisi lipsauttaneeksi jotain paperipainoista. 
Osun lehdistön pokeripöytään, mutta ei heistäkään paljoa irtoa. 
Belgialainen attasea on närkästynyt, kun vain ehdotankin, että 
voisivat kokeilla, miten Tanger menestyisi itsenäisenä, ihan jos 
kokeiltaisiin painaa omaa rahaa ja postimerkkejä.

Illan pääesityksen menen sentään katsomaan, joku paikallinen 
napatähti tanssii siellä kuuluisan seitsemän hunnun tanssin. 
Tytössä on minun makuuni niin vähän lihaa, että voisi esittää 
temppunsa kuudella nenäliinalla, mutta hänen liikkeissään on 
sellaista kansainvälistä kieltä, jota viidakossakin 
ymmärrettäisiin. Äkkiä pamahtaa pyssy, väki lakoaa pöytien 
alle, minä seurailen niitä vaikka vähän huvittaakin tämä 
täkäläinen kiljuminen ja kaahoilu, tottahan meilläpäin moista 
lyijynvaihtoa näkee ilta jos toinenkin Santa Isabelin kapakoissa. 
Hetken käy mielessä, jos se ammuskelu onkin osa tanssitytön 
ohjelmaa, mutta ihan ne tosissaan ryhtyvät sitä ruumista, joku 
paikallinen muslimiherra sekin, raahaamaan yläkertaan. Kovasti 
on touhua yläkerran sviitin ympärillä, univormuista tulee ja 
menee, eikä mitään saada selville, joku poliisivirkamieheltä 
näyttävä mösjöö Mylly hyörii vieraiden joukossa niin kuin ei 
osaisi päättää ketä varjostaa.

Tunnelma kasinolla on seisahtunut, eurooppalaiset höpöttävät 
toisilleen. Vähitellen pistämme pystyyn uuden pokeripöydän 
yläkertaan. Tällä kertaa pelataan totisemmin rahasta, joten 
keskustelu ei kulje senkään vertaa kuin lehtiväen seurassa. 
Tilaan viskin aina kun muistan, vaikka jalat alkavat pehmetä ja 
kieli ei suostu liikahtamaan ulos suusta. Jään odottelemaan, että 
rahani ovat tarpeeksi vähissä ja minun on aivan pakko tehdä 
päätös, menenkö hotelliin vai kokeilenko vielä onneani 
kasbahissa. Useakin paikallisista on minulle vahvistanut, kuinka 
kif tai hassis ja oopiumi käyvät vahvemmista lääkkeistä kuin 
viski. Ehkä saisin sadalla dollarilla vielä pussillisen sellaistakin 
rohtoa. Täytyy kysyä alakerran baaripojalta... 

Kello kaksitoista Tangerin ja Kaarinan aikaa peli sitten lopetettiin. Kokoonnuimme loppuselvitykseen, jossa Hannu Pajunen, pelin järjestelijä, kävi pikaisesti läpi niitä kolmeakymmentä juonta, jotka ohjailivat pyrkimyksiämme illan aikana. Erinäisten koston, romanssin, kunnian, ym. pyrkimysten toteutus oli onnistunut, mutta paljon jäi avoimeksikin. Esimerkiksi salaperäiselle sairaudelleni ei ollut mitään valmiiksi kirjoitettua syytä tai selitystä, ei edes voodoo-temppuja. Sen sijaan minua oli huomaamattani varjostanut Casablancasta lähetetty yksityisetsivätär, jonka tehtävä oli putsata hahmoltani vähätkin rahat. Tai ehkä minulla olisi ollut niitä dollareita nippu, jos olisin pyytänyt Pekka Lipposelta etumaksua?

Huolellisten hahmotietojen ja hyvän yleistunnelman lisäksi "Seitsemässä hunnussa" oli roolipelinä tärkeää, että sen kirjava henkilögalleria toimi toisilleen siinä määrin taustana. Esimerkiksi palvelijoihin ei olisi ehtinytkään tutustua, mutta silti tiesi, että he ovat eläviä ihmisiä, joilla on oma pelin kannalta mielekäs historiansa. Ainoa valittamisen arvoinen seikka pelissä oli sen paras ajanviete, pelipöydät: niiden ääreen on helppo jämähtää ilman että mitään erityisen hyödyllisiä tai kiinnostavia kontakteja syntyy. Myös tanssiorkesteri tuntui turhalta ohjelmanumerolta, kun siihen ei (ilmeisesti?) oltu liitetty mitään juonten verkottamista (esim. useat henkilöt tietäisivät että "kun bändi soittaa "Girl from Ipanima", joku aikoo tappaa sheikki Farukin").

Lisää kiintoisia debriefejä pelistä:
http://xy.utu.fi/7ht/debrief.html