8.9. 2001, sateisensynkkänä lauantaina saavuin Kaarinassa
sijaitsevan kartanoon siirtyäkseni aikakoneella vuoden 1952
Tangeriin. Paikalla oli seitsemisenkymmentä muuta urhoollista,
kukin varustautuneena rooliasuin ja hahmotiedoin koko illan
kestävään roolipelinäytelmään nimeltä "SEITSEMÄN
HUNNUN TANSSI". Näytelmän roolit olivat kirjailija Boris Hurtan
käsialaa ja peli perustui hänen romaaniinsa "Tangerin isokala"
(2000).
Tämä on minun tarinani, tai oikeastaan Tito Gonzales
-nimisen kahvifarmarin (49 v) tarina siitä mitä hänelle tapahtui
tangerilaisella kasinolla...
Siitä on kolmisenkymmentä vuotta kun olen viimeksi ollut Espanjassa. Nytkään en ole virallisesti tuon moninkerroin hylkäämäni maan kamaralla, vaan Gibraltarin salmen toisella puolella. Mutta huolimatta siitä, mitkä kaikki valtiot uskovat olevansa hallitsijoita tässä Marokon kupeelle unohtuneessa vapaakaupungissa, minulle tämä merkitsee Espanjaa. Se olkoon minun vapauteni, tulkinnanvapauteni. Kun on asunut niin kauan omassa valtakunnassaan kuin minä, oman saareni omalla tulivuorella, sitä huomaa, millaisessa ilmapiirissä kaupungit kasvavat. Tämä ei ole Afrikkaa, tänne ei ole Eurooppa kotiutunut - sanovat tätä sivistyneen maailman kolmanneksi syntisimmäksi kolkaksi. Kuitenkin tänne kertyy turisteja, tulevat paluulippu kukkarossaan, etsimään silmäniskua seikkailuun, silkinhienoa vilahdusta, joka kasbahissa vaihtuisi tikariin, jos turisti sinne asti uskaltaisi. Kotisaarellani Fernando Poolla minä olen herra ja kuningas, en minä sieltä tällaiseen seuraan tulisi, jollei minulle olisi tullut tilaisuus elämäni arvokkaimpiin kauppoihin, ja mikä parasta, Espanjan kustannuksella. Katsokaas, virkamiesnuoruudestani minulla oli jäljellä suhteita, jotka johdattivat haltuuni saarellamme julkaistujen postimerkkien painolaattoja. Hintaa merkeillä ei ole kuin punta tai pari, mutta jos niitä onnistuisi myymään levyittäin, vähäpätöisen harvinaisuuden nimissä, esimerkiksi, saisin netottua mukavan summan eläkevuosille. Tällaisista kauppatavaroista minä pidän, painolaatoista, ideoista, hahmotelmista, joilla voi muotoilla arvaamattomia rikkauksia. Tarvitaan vain sopivaa, setelipaperin tasoista materiaalia mille painaa. Täällä Tangerissa en osaa suunnistaa muualle kuin isoimmalle kasinolle, ehkä täältä joku neuvoo takaisin hotelliin. Kasinon alakerrassa on aivan liikaa väkeä, joten kömmin yläkertaan pelipöydille. Minun täytyy saada selville, onko onni seurannut minua tänne saakka, vieläkö kohtalo on minun myötäni, vai onko tämä aarre, jota kaupittelen, merkki aikani täyttymisestä. Vaikka on minulla virallisempikin tarkoitus matkalleni, yritän myydä 100 tonnin laivalastia Länsi-Afrikan parasta mokkaa. Tunnen oloni varmemmaksi kun minulla on jotain minkä päällä matkustan, ja lastinikin tunnen, sen arvon ja aromin, miltei nenässäni... tosin minulla on ollut näitä omituisia aistimuksia koko matkan ajan Guinean lahdelta tänne Tangeriin. Välillä tuntuu, että esineet menettävät terävyytensä, joskus äänet haipuvat hiljaisemmiksi, ja pahimpina hetkinä tuntuu kuin joku pitelisi koko elämääni käsissään. Jokaisella päivänhetkellä on oma onnensa, ennen auringonlaskua se täytyy selvittää, näenkö punaista vai mustaa edessäni, kun päivä laskee, verta vai kahvia... Pelaan muutaman kierroksen rulettia, pistäydyn blackjack-pöydässä, ja kyllä, onnetar kohtelee minua hymyillen, valo kasvaa silmissäni, äänet asettuvat korvissani. Mutta jos tyttäreni Lala ja se hänen bantumiehensä Abrahami Kongo ovat päättäneet saada ennakkoa perintöön, heillä voi olla kovempiakin keinoja terveyteni riistämiseksi kuin käyttää voodoo-nukkea Santa Isabelin kraaterissa. Muut lapsistani eivät ole yhtä uskaliaita, Luojan kiitos. Alakerran baaritiskillä palvelee ystävällinen baaripoika, laitan sille tippiä useamman dollarin niin se toimittaa minulle vauhdikkaasti tuplaviskin. Minulle dollarit ovat pelkkää painolastia, en niitä halua kantaa mukanani. Minä olen kauppias henkeen ja vereen ja tänä iltana minä teen kauppaa elämälläni, elämäni isointa kauppaa, se on sama mitä dollareille tapahtuu, ne ovat pelkkiä sanoja siinä kielessä jota haluan puhua kaltaisteni kanssa, tänä yönä. Baaripojalta kyselen, onko se nähnyt mustaihoisia tulevan tänä iltana kasinolle, en uskalla kuvailla tarkemmin bantuja tai mulatin näköistä tytärtäni. Poika ei ole moisia nähnyt mutta lupaa pitää silmällä, millaista väkeä taloon saapuu. Se ei yhtään kohenna oloani. Naksuttelen auki eväänä tuomiani pähkinöitä, ne ovat maailman turvallisinta einestä, koska niitä ei voi myrkyttää. Kiertelen kasinon saleissa, mutta varovasti sillä monella turistilla on kamera, ja valokuvaa voisi joku käyttää voodoossa, kyllä minä sen verran tiedän noituudesta. Kuulen kutsun kello yhdeksäntoista kattaukselle. Ruokasalin pöydässä tutustun kolmeen muslimiin, oikein mukavia miehiä kaikki. Eräs heistä kertoilee laajalti kasinolla liikkuvista henkilöistä ja mainitsee myös suomalaisen nimeltä mr. Lipponen, joka ostaa "kaikkea". Kyselen kautta rantain, onko kaupungissa vielä omaa seteli- tai karttapainatusta, ja kuulen, että viimeksi hyvää setelirahaa ovat painaneet saksalaiset maailmansodan aikana. Mitä enemmän minulle kerrotaan Tangerista, sitä enemmän minua alkaa huolettaa, että Lala ja Abrahami ovat hekin tulleet kaupunkiin tai värvänneet jonkun vaikka myrkyttämään minut. Jäätyäni kahden seurueen mullahin, viisaan islamintuntijan kera, puheemme kääntyy kuin itsestään uskonnon asioihin. Muslimiherra myöntää, että Koraanissakin puhutaan noidista, muttei usko, että sieltä löytyisi parannusohjeita sellaiselle, joka pelkää olevansa noiduttu. Se on vähän yksinkertainen mielenjuoksultaan tämä partaherra, mutta hyvin ystävällinen hänkin, lupaa johdattaa minut huomenna tapaamaan oman uskontonsa lääkäreitä. Hieman myöhemmin tapaan mainitun mr. Pekka Lipposen baaritiskillä. Tarjoan herralle viskin ja pian teemme myös kaupat, se tapahtuu niin nopeasti, etten ehdi murehtia edes sitä, että olisin voinut pyytää sadan tonnin lastista enemmänkin kuin 12 000 puntaa. Koska mr. Lipponen vaikuttaa ihmiseltä, josta on mahdotonta pelätä mitään kieroutta ja kaksimielisyyttä, pyydän häntä puolestani tiedustelemaan myös asiantuntemusta seteleiden tai postimerkkien painamiseen. Ja mr. Lipponen on valmis toimittamaan aivan mitä tahansa. Myöhemmin illalla, kun olemme tainneet juoda taas useamman viskipaukun, hän lupaa toimittaa jopa suomalaisia noitia, kunhan hinnasta sovitaan. Huumorimies tämä mr. Lipponen, todistelee, että Suomi olisi nykyään itsenäinen valtio ja että heillä on laivoja joilla pääsee jäätyneen meren lävitse vaikka kahvilastissa. Illan mittaan kasinon salissa esitetään kaikenmoista eurooppalaista ohjelmaa, joku nainen siellä vingahteleekin kuin apinalauma ja nelimiehinen jazzorkesteri soittaa iskelmiä, muuten lattialla on melko tyhjää. Minua sellainen peli ei viehätä, menen yläkertaan etsimään sellaista, joka puhuisi isojen dollareiden kieltä ja tulisi lipsauttaneeksi jotain paperipainoista. Osun lehdistön pokeripöytään, mutta ei heistäkään paljoa irtoa. Belgialainen attasea on närkästynyt, kun vain ehdotankin, että voisivat kokeilla, miten Tanger menestyisi itsenäisenä, ihan jos kokeiltaisiin painaa omaa rahaa ja postimerkkejä. Illan pääesityksen menen sentään katsomaan, joku paikallinen napatähti tanssii siellä kuuluisan seitsemän hunnun tanssin. Tytössä on minun makuuni niin vähän lihaa, että voisi esittää temppunsa kuudella nenäliinalla, mutta hänen liikkeissään on sellaista kansainvälistä kieltä, jota viidakossakin ymmärrettäisiin. Äkkiä pamahtaa pyssy, väki lakoaa pöytien alle, minä seurailen niitä vaikka vähän huvittaakin tämä täkäläinen kiljuminen ja kaahoilu, tottahan meilläpäin moista lyijynvaihtoa näkee ilta jos toinenkin Santa Isabelin kapakoissa. Hetken käy mielessä, jos se ammuskelu onkin osa tanssitytön ohjelmaa, mutta ihan ne tosissaan ryhtyvät sitä ruumista, joku paikallinen muslimiherra sekin, raahaamaan yläkertaan. Kovasti on touhua yläkerran sviitin ympärillä, univormuista tulee ja menee, eikä mitään saada selville, joku poliisivirkamieheltä näyttävä mösjöö Mylly hyörii vieraiden joukossa niin kuin ei osaisi päättää ketä varjostaa. Tunnelma kasinolla on seisahtunut, eurooppalaiset höpöttävät toisilleen. Vähitellen pistämme pystyyn uuden pokeripöydän yläkertaan. Tällä kertaa pelataan totisemmin rahasta, joten keskustelu ei kulje senkään vertaa kuin lehtiväen seurassa. Tilaan viskin aina kun muistan, vaikka jalat alkavat pehmetä ja kieli ei suostu liikahtamaan ulos suusta. Jään odottelemaan, että rahani ovat tarpeeksi vähissä ja minun on aivan pakko tehdä päätös, menenkö hotelliin vai kokeilenko vielä onneani kasbahissa. Useakin paikallisista on minulle vahvistanut, kuinka kif tai hassis ja oopiumi käyvät vahvemmista lääkkeistä kuin viski. Ehkä saisin sadalla dollarilla vielä pussillisen sellaistakin rohtoa. Täytyy kysyä alakerran baaripojalta...
Huolellisten hahmotietojen ja hyvän yleistunnelman lisäksi "Seitsemässä hunnussa" oli roolipelinä tärkeää, että sen kirjava henkilögalleria toimi toisilleen siinä määrin taustana. Esimerkiksi palvelijoihin ei olisi ehtinytkään tutustua, mutta silti tiesi, että he ovat eläviä ihmisiä, joilla on oma pelin kannalta mielekäs historiansa. Ainoa valittamisen arvoinen seikka pelissä oli sen paras ajanviete, pelipöydät: niiden ääreen on helppo jämähtää ilman että mitään erityisen hyödyllisiä tai kiinnostavia kontakteja syntyy. Myös tanssiorkesteri tuntui turhalta ohjelmanumerolta, kun siihen ei (ilmeisesti?) oltu liitetty mitään juonten verkottamista (esim. useat henkilöt tietäisivät että "kun bändi soittaa "Girl from Ipanima", joku aikoo tappaa sheikki Farukin").
Lisää kiintoisia debriefejä pelistä:
http://xy.utu.fi/7ht/debrief.html