Arvostelu julkaistu Kulttuurivihkot 3/2002 -numerossa
ELOKUVA ELÄÄ GENREINÄ
Rick Altman: Elokuva ja genre
Suom. Kimmo ja Silja Laine
SETS ja Vastapaino 2002
Videovuokraamon hyllyjä katsellessa voisi ajatella, että
elokuvien tuottamisessa olennaista on tuntea lajikategoriat:
actionia, romanssia, komediaa, trillereitä. Arkiajattelu
osoittautuu virheelliseksi tutustuessa Rick Altmanin
näkökulmaan tuoreessa Elokuva ja genre -teoksessa.
Videohyllyjen idioottivarma tuotelajittelu on toissijaista siihen
nähden, miten elokuvateollisuus on odotusten ja mielikuvien
teollisuutta.
Professori Rick Altmanin kohteena ovat nimenomaan
Hollywood ja valtavirtafilmit. Elokuvan estetiikkaa Altman
käsittelee harvoin, sillä suosittujen ja tunnistettujen lajien
periytymisessä ratkaisevampaa ovat sisällön ainekset kuin
esteettiset ratkaisut: henkilötyypit, symboliset paikat tai
tapahtumat, juonielementit. Altmanin vahvimmat väitteet
perustuvat sille, että genreillä on katsojakunnalle rituaalinen
tuottajille soveltuva funktio. Massaelokuvien hybridisyys on
jäänyt kriitikoilta huomaamatta, esittää Altman, etenkin kun
genrehistorian kirjoittaminen tapahtuu runsaasti jälkijunassa,
pitkässä aikaperspektiivissä.
Altmanin tarjoamaa nyrkkisääntöä genremuunnoksille olisi
kuitenkin helppoa kriitikonkin kokeilla. Kuvaileva,
adjektiivinen genreys muuttuu vähitellen kaikkien
tunnistamaksi substantiiviseksi genreydeksi; lajityypit
naturalisoituvat. Kun substantiiviseen genreen taas liittyy uusia
adjektiiveja kuten lajityypin differentoivia
tapahtumaympäristöjä, siirrytään uuteen sykliin lajin
muuntumisessa. Esimerkiksi varhaista musikaalia Altman
kuvailee tekemässä "ryöstöretkiä" kaikkiin muihin lajeihin.
Elokuva ja genre tarjoaa paitsi kattavan lajikartoituksen myös
monenlaiselle lukijalle sopivan, elokuvien evoluutiota ja
tähtitehdasta konkretisoivan esittelyn viihde-elokuvista.
Musikaalin ja elokuvaäänen historiaan erikoistunut Altman ei
tyydy selittämään lajeja viihdeteollisuuden mekanismeilla.
Lajien kautta ja avulla käydään kuluttajaryhmien sisällä
kommunikaatiota, jonka Altman rinnastaa toisaalta
luonnontaksonomiseen hahmottamiseen, toisaalta
tuotemerkkejä noudattavaan yhteisölliseen tyyliin.
Lajikeskeisellä kommunikaatiolla on arvostettu, myyttien
kaltainen asema nykyihmiselle. "Genrellä on nyt se ihmisen ja
ikuisuuden välittäjän rooli, joka aikaisemmin oli rukouksella",
kärjistää Altman.
Klassikkogenrejen substantiivisuus ja adjektiivisyklien eloisuus
sopivat muidenkin taiteiden ja medioiden tarkasteluun; Altman
aloittaa kirjansa pätevällä johdatuksella kirjallisuushistorian
genreteoriaan, sieltähän filmigenren teorialla on juurensa.
Kirjan julkaisutilaisuudessa tutkija Martti Lahti totesi, että Rick
Altman on enemmän universalisoiva strukturalisti kuin mitä
tämä itse suostuu myöntämän.
Lajitutkimuksen uudistamiseksi Altman suosittelee hakemaan
mallia geologiasta ja kartografiasta ennemmin kuin biologiasta.
Genret voivat risteytyä milloin tahansa mihin tahansa lajiin,
niiden historia on muodostunut kerroksittain pikemminkin kuin
kuviteltuja rajaviivoja noudattaen. Kriitikkojen yritykset
auktorisoida yleisesti tunnettuja elokuvalajeja tulevat aina
myöhemmin kuin lajin muotoutuminen kuluttajien keskuudessa.
Esimerkkinä tutkijan yrityksestä luoda auktoriteettiasema lajille
Altman ottaa "naiselokuvan". Vailla muita perusteita kuin
oletettu naiserityisen katsojakunnan preferenssi tiettyihin
elokuviin luotiin ensin lajikategoria ja sen jälkeen syntyi
nopeasti lajihistoria.
Elokuva ja genre -teos tekee uudella tavoin tutuksi Hollywood-
filmien historiaa ja korjailee klassikkojen paikkaa, esimerkiksi
westernin ja film noirin osalta. Independent-tuotanto ja
eurooppalainen taide-elokuva jäävät Altmanin näkökulman
ulkopuolelle, mutta muuten teos on kiinnostavinta
leffakirjallisuutta mitä suomeksi on saatavilla. Sen rinnalle voisi
kyllä suositella toista tuoretta, yleistajuisuudessaan innostavaa
elokuvakirjaa, Richard Dyerin artikkelikokoelmaa Älä katso.
Takeena näille kirjoille on eloisa ja terminologialtaan selkeä
suomennoskieli.
Markku Soikkeli
