Tampereella 13.10. 1994
Sitä ei ota uskoakseen, että on byrokraatti, vaikka alhaalta päin (opiskelijat) kuinka moittisivat, ennen kuin byrokratia iskee ylhäältä käsin ja osoittaa ettei mitään muuta lainvoimaa byrokratian sisällä ole kuin byrokratian jatkuvuus. Sitä istuu vuosia yliopistossa ja kuvittelee ympäristönsä erilaisten (omien) mukavien ja (muiden) epämukavien kielikuvien kautta:itsenäisen tutkimuksen kehto tai norsunluutorni, humanismin viimeinen linnake tai pakko-oppimisen viimeinen bunkkeri. Ja eräänä päivänä kuuleekin eläneensä pankkiholvissa. Jossa ylintä valtaa käyttää pankinjohtaja, joka taas on lojaali vain byrokratialle. Ja koska pankinjohtaja (eli rehtori) voi vaihtaa tai pimittää toimintansa arvot, myös hänen alapuolellaan olevat vallan välikappaleet joutuvat toimimaan summittaisesti ja vetoamaan byrokratian sumeaan logiikkaan, jossa tasavertaisuus tarkoittaa koneen tasavertaista kykyä käsitellä kaikki kohteensa tasavertaisella sokeudella.
Tällä hetkellä, kuten muutaman kerran aiemmin, kyse on säästämisestä ja miten se tehdään. Puheet laman hiipumisesta näyttävät olevan pelkkää puhetta niin meillä kuin muissa Suomen opetusinstituutioissa. Tai sitten on saavutettu tukevasti pohja, josta käsin johtajat uskaltavat määrätä pitkän tähtäyksen säästöjä: jäädytetään muutamia avoimena olevia virkoja, pistetään nekin pankkiin - eiväthän ne mihinkään sieltä katoa. Tutkimus ja opetus tietysti sammuu niiden virkojen osalta, mutta olennaisinta onkin että säästöä syntyy, saadaan jotain lisää pankkiin. Kuka vielä väittää etteivätkö metaforat, niiden mukaan eläminen, voi tappaa sivistyneesti? (vrt. Persianlahden sota ja sen media).
En olisi uskonut ennen tätä päivää, että metafora rehtorista pankki- holvin vartijana voi konkretisoitua näin selvästi. Kun rehtori on lähettänyt tiedekunnille mahtikäskyn (josta voi keskustella mutta ei valittaa), että 15. marraskuuta mennessä tiedekuntien on ilmoitettava mitkä virat niistä jäädytetään säästöjen synnyttämiseksi, eivät tiedekunnat voi muuta kuin tarttua juustohöylään ja napsaista päitä irti. Tai näin ainakin meille sanotaan, näin me puhumme meille.
Meiltä humanistisesta tiedekunnasta rehtorin mahtikäsky on lopettamassa 7 virkaa - saamme itse valita ketkä uhrataan yhteisen hyvän edestä. Saamme itse myös päätellä millä perustein uhraukset tapahtuvat, mil- laista moraalia haluamme noudattaa. Ulos yhteiskunnalle yliopisto vakuuttelee, että kyllä meilläkin tulosvastuu pelaa ja toimimme samojen (taloudellisten) "realiteettien" alaisuudessa kuin muutkin yhteiskunnan instituutiot. Käytäntö yliopiston sisällä on toinen. Kaikki vallan- käyttöasteet rehtorista alaspäin kyselevät itseltään olemmeko todella olemassa ja mihinkähän me oikein uskomme - niin, ja olivatkos ne tulokset sittenkään niin tärkeitä. Jospa tehtäisiin näitä uhrauksia ihan näin keskinäisen rauhan nimissä: annetaan jokaisesta laitoksesta pois yksi virka, sehän näyttää jo demokraattiselta.
Minua tämä kaikki rassaa niin maan perusteellisesti, koska oma virkani Suomen kirjallisuuden assistenttina on yksi jäädytettävien joukossa. Vain siksi, että se sattuu olemaan virka, jota tiedekunta on jättänyt täyttämättä - säästääkseen. Mikään mitä laitoksella tai erityisesti minun virassani on tehty viime vuosien aikana ei liity siihen miksi juuri tämä virka jäädytettäisiin - tai säästettäisiin. Tämä taideaineiden laitos toki sattuu olemaan tiedekunnan laitoksista suhteellisesti tehokkain: eniten opetusta per opettaja, eniten perustutkintoja per opettaja. Ja tämä Suomen kirjallisuus toki sattuu olemaan tiedekunnan oppiaineista tehokkaimpia noilla samoilla mittareilla, jotka ovat tasan sen mukaisia mitä tulosvastuusta on julistettu. Mutta pankkiholvin kokoisessa säiliössä tällaiset suoritukset ovat persoonatonta valuuttaa, pois vaihdettavaa.
Tampereen yliopisto -nimisen pankin johtaja ei ole kiinnostunut siitä miten ulospäin annettujen arvojen toteuttaminen sujuu pankin sisäpuolella. Ei pääkään kysele ruumiilta haluaako se osallistua maailman pelastamiseen vai tuhoamiseen, ja voimme vain aavistella millaiset metaforat ohjaavat pankkimme johtajan valintoja suhteessa hänen omiin intresseihinsä.
Ironiaa tässä kaikessa voisi nähdä vain sikäli, että tämä armas humanistinen tiedekunta vietti juuri 30-vuotisjuhlaansa. Minäkin olin paikalla juhlasalissa kuuntelemassa, kun pankinjohtaja (K. Sorsa) ja liike-elämän edustaja (J. Koroma) hehkuttivat mikä osuus humanismilla on yliopiston ulkopuolella, erityisesti siellä "taloudellisten reali- teettien" koneistossa. Tykkäisin nyt kuulla mikä osuus humanismilla on itsensä humanistisen tiedekunnan sisällä, mutta eipä siihen taitaisi löytyä kyllin kaunopuheista luennoijaa. Itse pidin puheen aiheesta 5 vuotta sitten maisteripromootiossa: "Onko humanistinen tiedekunta _humanistinen_ tiedekunta?". Tänään voisin vastata omaan puheeseeni yhdellä sanalla. Vai antaisinko sijaa ennemmin liike-elämän koulimalle runoilijalle, Kalevi Sorsalle, joka on pankinjohtaja hänkin?
"Toivolle riittää, että yhä useampi herkistääkorvansa humanismin epäröivälle, puntaroivalle,
hiljaiselle, mutta silti lämpimän rohkealle äänelle."
M. G. SoikkeliSuomen kirjallisuuden va. assistentti