============================================================= Lyhyesti: "Blade II" edustaa vampyyrifantasiatoimintaa, jossa raakuus on itseisarvo ja kaveruus kalleinta maailmassa. Demonijumalan sijaan maailma uhkaa tuhoutua tällä kertaa super- vampyyrin hampaissa. Hyvästä ideasta huolimatta jatko-osa on turha tekele; Wesley Snipes cool vain omassa sarjassaan. ============================================================= AIDSin aikakautena kuolema on saanut uuden vertauskuvan viruksissa ja valppaat käsikirjoittajat huomaavat - ihan ilman kulttuurintutkijoiden valppaita ehdotuksia - yhteyden viruksen ja vampyyrin välillä: molemmat leviävät infektoimalla ja tekevät kohteesta kaltaisensa. "Blade II" (2002) ei ole ensimmäinen vampyyritarina, joka perustuu viruksen ja vampyyrin kaltaisuudelle, mutta ihmisten rottamaista laumaantumista ja öisen saalistuksen kuvastoa se käyttää perinpohjaisemmin kuin yksikään aiempi vampyyrielokuva, lukuun ottamatta tietysti edeltäjäänsä "Blade"-filmiä, joka toteutuksen spektaakkelimaisuudessa toimii vielä mainstreamin alueella. Juonessa on tarvittava ja arvattava, edellisen filmin kaavaa toistava käänne, joten siinäkin mielessä voidaan puhua turvallisesta toimintafilmien eikä omaperäisestä kauhuelokuvien hybridistä. "Blade II" hyödyntää vampyrologian perinnettä myös siten, että scifistiset, hypermodernien laittein taistelevat vampyyrit lähtevät juuri itäiseen Eurooppaan etsimään vampyyrinsyöjää, ravintoketjun ylimmälle paikalle päätynyttä mutaatiota. Puoliverinen vampyyrintappaja Blade värvätään vampyyrien avuksi ja korotetaan vampyyri-iskuryhmän pomoksi. Näin tarinaan saadaan erillisiä näyttämöitä toiminnalle ja ylivirittyneeseen kerrontaan vaihtelua: ahtaisiin sisätiloihin keskittyvä saalistus tasapainottuu satunnaisilla ulkokuvilla, samoin ryhmädynamiikan kuvaus antaa mahdollisuuksia ironisoida nahkavormuisten kovisten tyylitietoisuutta. Vampyrologiaa nämä Marvelin sarjakuvaan pohjaavat "Blade"- filmit eivät kehittele ideaa pidemmälle. Ei vampyyrigenre ole nykytuotantoon muutoin tärkeä löytö kuin että saadaan useampiin yhteyksiin verta, kehonpärskettä ja ruumiinavauksia - siis ainoa tilaisuus pärjätä tietokonepelien gore-efekteille. Länsimainen nahkamuoti ja huipputeknologia levittäytyvät itäisen ja läntisen Euroopan lavasteisiin paremminkin mainoksista kuin vampyrologiasta tuttuina ikonisina kuvina. Ensimmäisen "Blade"-filmin urbaanin turmelluksen kuvasto on vaihtunut tietokonepeleistä tuttuun tunnelitoimintaan, jossa kohdataan pöpölauma tai superpöpö kerrallaan. Elokuva näyttää enemmän "Mortal Kombat IX:ltä" kuin "Nosferatu 2000:lta". Kun tässä nykypäivän miekka&magiassa saalistus muuttuu satapäisen nosferatulauman teurastukseksi, ei sekään tapahdu vampyyriaiheen kehittelyksi, vaan vaate- ja asemalliston esittelyksi vaihtuvassa valaistuksessa. Mustaihoinen "daywalker", puoliverinen vampyyrinsaalistaja voitaisiin ehkä nähdä vaativaksikin kannanotoksi vampyrologiaan kätkettyyn rotuasetelmaan, mutta kyse lienee ennemmin kaikki toiminta- filmin alalajit läpäisevästä mustien näyttelijöiden voimannäytöstä (ja missäs viipyvät esim latinomuskelitähdet?). Kaikkiaan pidin kuitenkin enemmän ensimmäisestä "Blade"- elokuvasta ja etenkin sen mahtipontisuudesta. Uusi lähtöidea on varsin vähäinen muutos ensimmäiseen "Blade"-filmiin nähden enkä nähnyt sitä ironiakaan niin paljon terävämmäksi kuin tätä jatko-osaa on kehuttu. Lihasnotkeutta todisteleva toimintamättö oli kyllä vähäisempää, mutta mitään jännityksen kannalta uutta ja oivaltavaa ei ollut saatu tilalle. Väkivaltaa ja veriplättyä on edelleen niin tolkuttomasti, että vampyrologian eroottisilla juonteilla ei tohdita kapeuttaa filmin yleisöpohjaa; erotiikan myötä ikärajaksi ei enää ehkä riittäisikään K-15. Lähtöidealla voi olla vähäisyydestään huolimatta laajat vaikutukset tarinatyyppien kierrätettävyyteen. Ei yksin Prahassa eikä yksin verestä, vaan lajityypillisyyden ilostahan vampyyreilläkin on oma vampyyrinsä. Jos siis vampyyri hahmona on edustanut kristillisen symboliikan konkretisoimista, vertauskuvallisen veren muuttamista todelliseksi seurakuntasinetiksi, niin toki vampyyreillakin täytyy olla oma demoninsa, pahiksilla pahiksensa, jossa niiden yhteisöllisyys tulee kyseenalaiseksi. Mikä mahtanee olla seuraava toimintafilmien lajityyppi, jossa tämä metatason toimivuus keksitään? Että terroristeilla on omat sisäiset terroristinsa? -- M.G. Soikkeli Videolta 1.12.2002 Soikkelin elokuva-arkisto