============================================================== Lyhyesti: "Quiz show" on oikeussalidraama tv-studiossa. Se on elokuvatalven yllätys, hyvin pitkästä aikaa kelvollista amerikkalaisdraamaa, joten kaikki kunnia käsikirjoittaja Paul Attanasiolle. "Quiz show" käsittelee amerikkalaisesta mentaliteetista suoraan sellaisia puolia, jotka aiemmissa lahjontaa, unelman tarvetta ja miesten välistä kamppailua ruotineissa elokuvissa ovat tulleet vain sipais-tuiksi. Aivan eri luokkaa kuin Robert Redfordin edelliset ohjaukset. ============================================================== Jee! tämä oli odotettavissa: viimeinkin elokuva, jonka päähahmo on kirjallisuuden assistentti! Viimeinkin tosi sankarit käyvät areenalle! Ja pettävät omankin uskonsa... "Taidamme olla tentinvalvojien kansakunta" Jo aihevaltauksena "Quiz show" on kutkuttava: missäpä muualla kuin miljoonien katsojien todistamassa tietokilpailussa raha olisi abstraktein mittari erinomaisuudelle. Tiedon rinnalle asetettuna raha näyttää pelkältä mittarilta, joten voimme tuntea helpommin sympatiaa triviaviisasta ihmistä kohtaan (ilman kateutta hänen potistaan) ja kuitenkin hänen tietonsa määrällä on jokin havainnollinen arvo. Tieto on pelkkää triviaa ja rahaa. Trivian kukinnat sopivat kulttuurille, joka kuuluu olevan maailman ensimmäinen moderni sellainen. USAlla oli (ensimmäisen modernin eli totaalisen sodan vuoksi) kiire muodostaa ikonit yhtenäisen kansakunnan yhtenäiselle kulttuurille ja tarve uskoa ikoneihinsa. Jokainen sukupolvi se on joutunut uudistamaan ja tarkistamaan ikoneitaan, ainakin siihen asti kunnes jokaiseen kotiin saati nurkkaikoni: televisio. Sen syntymään liittyy elokuvan keskeinen tematiikka maailman kontrolloinnin mahdollisuudesta triviatiedon lävitse. "Quiz show" käsittelee tarvetta uskoa unelmaan, että edes joku voi hallita kokonaiskuvan modernin ruuhkauttamien kuvien maailmasta. USA näyttää todellakin olevan yksi tentinvalvojien kansakunta, joka herkeämättä testaa itseltään, jäseniltään ja instituutioiltaan, että ulkoa opittu ikonostasia on mielessä: tähtilippu, omenapiirakka, yrittämisen vapaus, jne. Tietovisa on paikka jossa muutaman ihmisen suulla todistetaan, että maailmaa koskeva tieto ei ole problematisoivaa tai ontologisesti haastavaa, vaan maailmaa koskeva tieto on pelkästään triviaa, ja triviatiedon mestari on (USA-)maailman mestari. Leffan prologi autokaupassa viittaa hyvin siihen miten kyseessä on ikonien pystytys suhteessa ulkomaailmaan. Kohtauksessa rinnastuu lakimies Goodwinin halu omistaa erinomaisuutensa ikoni loistoauton kautta, ja miten jenkit kokevat Neuvostoliiton etumatkan avaruudessa: jos meillä jokaisella olisi komea kaara, meillä ei olisi mitään hävettävää muun maailman silmissä. "'Hamlet' ilman Hamletia" Tuo hamlet-lohkaisu elokuvan repliikeissä on osuva kommentti draaman luonteesta, jolle tarina rakentuu. On tapahtunut rikos yleistä moraalia ja järjestystä kohtaan, totuutta ei ole kerrottu, mutta ei ole oikeastaan ketään, jonka pitäisi närkästyä aiheesta tai tuntea vastuuta - kyse on vain showbisneksestä. Tietovisailu on instant-hamletia: _jokaiseen_ kysymykseen täytyy olla vastaus, kaikki täytyy olla selvitettävissä julkisesti. Elokuvan kolme keskeistä miestä, kaksi juutalaista ja yksi wasp, käyvät kukin vuorollaan instant-hamletin rooliin paljastamaan triviatotuuksia maailmasta. Kun draamassa on kolmannen vuoro, lakimies Goodwinin, hänelle ei riitä triviatiedon paljastaminen, vaan hän haluaa repiä nekin lavasteet, jotka pitävät instant- hamletia käynnissä. Hamletin epäröinti tietovisassa on opetettua epäröintiä ja epävarmuus, tiedon puute, sovittua epävarmuutta. Samalla tavoin kuin Hamlet järjesti näytelmän näytelmässä osoittaakseen allegorisesti mitä todella tapahtui ja missä on hyvän isävallan ja pahan isävallan ero, samalla tavoin kolmas hamlet Goodwin järjestää oman spektaakkelinsa, oikeusistunnon. Arvostelussaan (8.3. HS) "Quiz showsta" Helena Ylänen kertoi, että Redford meni käsikirjoitusta pidemmälle painottaessaan ihailluksi tulemisen tarvetta elokuvan henkilöissä. Ehkä Redfordin painotusta on myös henkilöiden psykologinen selittäminen niin pitkälle, että he kadottavat osan yleistettävyyttä, himmenevät merkkeinä jenkkien henkisestä syvärakenteesta. Tarkoitan lähinnä Charles van Dorenin hahmon selittämistä isä-kateudella. Itse elokuvassa ei ole myöskään kohtausta - kuten trailerissa - jossa partiolaiset kävisivät tervehtimässä Amerikan tietoviisasta. Liian arka paikka, sittenkin? Mutta sittenkin: milloin viimeksi amerikkalaisessa mainstream-elokuvassa on edes näin avoimesti käsitelty luokkien välistä jännitettä, eritoten juutalaisten ja waspien välisenä varsin monimutkaisena kateuden ja ihailun vuorovaikutuksena? Leffan asetelma toi pikemminkin mieleen englantilaisen elokuvan "Chariots of fire" (1981), jossa oli vastaavasti haastava asetelma eri uskonnoista tulevien sankareiden motiiveille voittaa muut. "Quiz show" ja "Chariots of fire" ovat staililla tavalla lempeitä elokuvia miesten välisestä ystävyydestä. Ei tarvitse olla James Ivorya ohjaamassa (tai E.M. Forsterin romaania pohjatyöksi), jotta miesten (/ihmisten?) välisestä sielunveljeydestä, eräänlaisesta homososiaalisesta vaalihemolaisuudesta, laaditaan inhimillisen uskonnon pieni evankeliumi: me kaikki olemme likaisia ja ihailtavia samoilla tavoilla. "Quiz show" on surullinen elokuva siinä miten tarkasti ja helposti se osoittaa pikkusieluisuuden jopa sellaisessa ihmisessä, jolla olisi kaikki edellytykset toimia ylevästi. Silti se on lohdullinenkin elokuva. Se käsittelee entistä suoremmin Nimen lakia, jota myös Isän laiksi kutsutaan, mikä tiivistyy leffan isähahmon vaatimukseen: "Sinun nimesi on minun nimeni". Repliikki lienee luettavissa yhtä lailla lauseeksi "meidän nimemme velvoitaa" kuin "minä omistan sinun nimesi". Nimet ovat osa amerikkalaisen unelman ikonistoa: tässä elokuvassa van Dorenin suku(nimi), johon Charles-poika ottaa mittaa, ja NBC-yhtiön nimi, jota Goodwin-poika yrittää haastaa. Ne ovat kaiken arvostelun yläpuolella. Sittenkin kun Nimen rikkomukseen syyllinen on paljastanut rikoksensa, syyllistä voidaan ihailla totuuden kertojana. Nimen alaisuudessa toimiva ei pysty toimimaan väärin. "Luulin, että voitimme tv:n" "Quiz show" voitaisiin nähdä, niin helppoa kuin sellainen muodikkuudessaan onkin, hyvin postmodernisti tiedostavana elokuvana. Se väittää, että tv oli se demoni, joka otti ijo 1950-luvulla ikonien syklin ihmisten hallinnasta ja teki siitä omavaltaisen, massojen sokeaa tahtoa noudattavan välineen,. Tv tuottaa ikoneita, joista enää ketään ei voi saattaa vastuuseen - tv uneksii meidän kaikkien unta. Tämän ikonien kierrätyksen ilmaisee loistavasti elokuvan klassista sivistystä edustava isähahmo. Hän toteaa vähätellen, että huijaaminen tietovisassa on kuin plagioisi sarjakuvia. Niinpä! Telkkarissa ikonit muuttuvat pelkiksi sarjakuviksi, jotka plagioivat toinen toisiaan ja joihin katsojakunta suhtautuu asenteella, jota mediatutkimuksessa on luonnehdittu ilmaisulla "tietoinen pidättäytyminen epäuskosta". "Quiz show" on sympaattinen elokuva, koska sen kiillotettujen henkilöhahmojen rooleihin on saatu sympaattiset näyttelijät: John Turturro, Ralph Fiennes ja Rob Morrow. Naiset eivät saa tässä draamassa juurikaan sanansijaa, mikä on tyypillistä Redfordin ohjauksille; silti draama sattuu toimimaan kokonaisuutena, pystyy kertomaan jotain yleispätevää. -- ################## "Jumalanpilkkasäännös poistuisi kokonaan, koska ######### # M.G. Soikkeli # lakiehdotuksen mukaan 'Jumala ja muiden uskon- # o o # # csmaso@uta.fi # tojen vastaavat olennot eivät tarvitse rikos- # -v- # ################## lain tarkoittamaa suojelua'." ######### Soikkelin elokuva-arkisto