============================================================== Lyhyesti: "Rakasta minut pois" on täydellinen elokuva ranska- laiseen tapaan, jännittävä ja älykäs, hymyjäkin ihmisten ilolle, perhekuvaus ja romanssi. Se on myös sävykäs kuvaus Pariisista suhteessa pikkukaupunkiin; eräs etevimpiä ranskalaisleffoja mitä olen nähnyt. Binoche lumoaa lujaluontoisena viulistina. ============================================================== "Rakasta minut pois" ("Alice et Martin", 1997) ei ollut se filmi, jonka oletin sen olevan, tarina naisesta joka viettää elämänsä viimeiset kuukaudet nuoren kundin terapoimana. Ties mistä lehtikritiikeistä oli jäänyt nurinkurinen käsitys... Juliette Binoche kiintotähtenä tehty videovalinta osoittautui odotuksia paremmaksi: tässäpä tupakoiva, viileän oluen ilon tunnustava Binoche, jonka hymyt ovat meikittömiä. Vaatteita vaihtavaa tähtihahmoa täyttääkin miesrooli, Alexix Loret'n esittämä silokasvoinen miesmalli ("Paradis pour homme"). Tällä kertaa se onkin Binoche joka hypnotisoituu metrojulisteiksi levitetyistä miehen kasvoista, käänteinen kuva sille miten mies yritti torjua naisen rakastettavuutta muulta maailmalta "Pont-Neufin rakastavaisissa" (1991). Binochen esittämän Alicen ja Loret'n esittämän Martinin suhdetta kuvataan juuri sellaisena ihmiselämien suunnan muuttavaa sattumana, jossa takana on isoja henkilökohtaisia onnettomuuksia. "Joidenkin kanssa nain, joistakin pidän", yrittää Alice kuitata. "En pidä söpöistä pojista." Yhtään helpommilla kliseillä ei selviä Martin, ja ratkaisevaahan näissä kliseiden läpinäyttämisessä onkin se missä ne sanotaan ja millaisten pakoyritysten jälkeen. Kun näemme Alicen tai Martinin esiintyvän julkisuudessa, soi musiikki intohimoisena, väreilee modernin rockin tai klassisen muunnelmana; kun he pakenevat perhettä, soi musiikki kepeänä poppina tai diskona, joko viimeisinä kaikuina maailmasta josta he irtoavat tai merkkinä paon sentimentaalisuudesta. Viileän romanssin puoliväliin sijoittuva kohtaus arabirakennuksessa soi jo uhkaavana: nämä ihmiset ovat takertuneet toisiinsa niin elämänsä laidoista, että he eivät kestä mitään mikä pyrkii asettumaan sen keskelle. Elokuvan suomennettu nimi tekee kyllä sikäli oikeutta leffalle, että kyseessä on ujostelemattoman sentimentaalinen rakkaustarina, jossa liioitellut ihmisluonteet kertovat jotain aikakaudestaan. Jos rakkaus on yritys irtisanoutua yhden ihmisen elämän rajoista ja siten kuolemasta, se on myös erityisen vahvasti tietoista kuolemasta. Aniharvassa leffassa vain osataan käsitellä mielekkääsi tätä kuoleman kanssa leikittelyä siten, että "nyt minä taistelen sinusta" -lupaukset eivät ole suklaisen imeliä. Alice ja Martin tietävät edes hieman keskivertoihmistä paremmin, miten rakkaus on lapseksi tekeytymistä, lapsen oikeuksiin vetoamista. Rakkaudeksi summautuvilla tunteilla nämä ihmiset käyvätkin läpi jotain sellaista elämänvaihetta, joka muutoin on jäänyt elämättä. Ja niin, onhan se kiinni myös vakavasta näyttelijätyöstä, että nämä ihmiset ovat uskottavia hyvin aikuistapaisessa lapsellisuudessaan. Ja millaisia ovatkaan vanhempien vanhemmat tässä maailmassa: kuolleiden ja sääntöjen rakastajia. Ja millaisia tulekaan heidän lapsistaan: lapsiakin lapsellisempia. Mainion näyttelijäkaarin täydellistää Carmen Maura verevänä, vaihtoehtoista vanhemmuutta edustavana äitihahmona. Rakkautta voidaan kuvata parhaiten suhteena, joka yhdistää ihmisiä niin älyllisesti kuin solidaarisesti kuin seksuaalisesti. "Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen", siteerataan Raamattua kuin todisteeksi siitä, että patriarkaalinen laki on suorastaan vaatinut elämänsä omistamista muille; siten Martin on ihmisuskon antiteesi, joka voidaan vielä pelastaa takaisin ihmiskuntaan, jos tämä äpäräksi syntynyt jeesushahmo saa aloittaa uudelleen lapsen roolissa, silti aikuismaisesti. Pitkän ja hyvin sijoitetun takauman, Martinin mysteerion paljastavan jakson jälkeen leffassa on entistä paremmat ainekset psykologiseksi jännitystarinaksi. Koska romanssissa olennaisinta on se miten ihmiset ratkaisevat toistensa mysteeriä, painottuu tarina jälkipuoliskonsa Alicen näkökulmaan. Ratkaistava mysteeri on yksilön suhde sukupolvensa mittaiseen aikakauteen. Mikä on tärkeää aikakauden ymmärtämisessä, kysyy Martin, ja Alice vastaa: "Arkkitehdin tietämys, hänen salaisuutensa". Jos vastausta ei pysty muotoilemaan uskonto, sen muotoilee ainakin elokuva. -- M.G. Soikkeli Videolta 7.10. 2001 Soikkelin elokuva-arkisto