Speed - kuolema kyydissä (spoilereita) ====================================== Miksi "Speed" ei ole niin säilyvä ja kestävä elokuva kuin esimerkiksi "Die hard"? Miksi se jää viimeistä silausta vaille päästäkseen toimintaleffojen yläkastiin? Osittain syy on siinä millaiseksi leffa on tarkoitettu: se on _niin_ ultranopea ja hiostava ettei se anna kat- sojalle aikaa ajatella, vaan mieli vain roikkuu tapah- tumien hännässä minkä pystyy. Sellaisissakin kohtauksissa, joissa joku toinen aktioleffa jäisi edes sekunnin kauemmaksi herkuttelemaan skenaariolla, poimimaan siihen yksityis- kohtia ja lataamaan jännitystä sitä kohden, niissä ja niihin "Speed" tulee rytinällä ja yllättäen - katsoja ei tiedä tule- vasta kuvasta ja sen murskaamisesta enempää kuin leffan hahmot. Filkan komeimpia kohtauksia on harvinaisen intensiivinen yhdistelmä rakkaussivujuonta ja toiminnan pääjuonta sankarin ja pupuliinin syöksyessä ulos pian räjähtävästä bussista lattiasta irroitetulla asfalttilaudalla, toisiinsa kääriytyneinä sinkoavat läpi punaisten lippujen ja räjähdys maalaa taustan uuden uniparin syntymiselle niin tarkasti kuin miehen maailma sen voi uneksia. Unikuva täydellistetään toistamalla se leffan lopulla maan alta kadulle syöksyvällä metrovaunulla. Tässä vaiheessa huomio kääntyy enemmänkin siihen mikä on yksityisen ja yleisen suhde, henkilökohtaisen kestokyvyn ja toisen takia uhrautumisen tasapaino: kestettyään yksin kaiken jännityksen mitä maailman paha (pommimies) on ladannut parisuhteen ympärille, libidon ruumiillistuma (miessankari) voidaan nostaa parisuhtee- seen miehisen unikuvan täydelliseksi, kokemusten panssaroimaksi Mieheksi ja näyttää hänet julkisuuteen: metrovaunu halkeaa maan pinnalla ja näyttää toisiinsa kietoutuneen pariskunnan. Tähän miehen unelmakuvaan kuuluu, että nainen on ehdottomasti sidottu mieheen - leffan kuvakielessä käsiraudat pitävät häntä aloillaan samalla kun hänen käsivartensa ovat vapaaehtoisesti kiedotut mieheen. Huhhuh. "Speed" on miehisen estetiikan komeimpia (ja myös banaaleimpia) näyttöjä: mies on _jatkuvasti_ tilanteessa jossa hänen täytyy tehdä nopeita päätöksiä ja osoittaa kestävyytensä suhteessa ympäristön vaatimuksiin. En siltikään usko, että se jää kummit- telemaan useampia katseluja tai kuvakielen lainauksia kestävänä elokuvana. "Speed" ei rakenna miljöötä johon tilanne sijoittuisi, vaan antaa ratkaistavan ongelman, henkilöiden välisen motivoinnin rakentaa tilanteen ja se konkretisoituu dynaamiseksi miljööksi, kaupunkimaisemaksi joka scrollaa 50 mailia tunnissa taustalla. Ennen leffan alkua vilahti trailerissa huippeita kohtauksia tule- vasta Cameron-leffasta "True lies" - jo niissä väläyksissä näkyi se miten Cameron pystyy nopeasti luonnehtimaan miljöitä ja jotenkin se miljöö on voitettava ongema: alienit ja terminaattorit ovat osa sitä vihamielistä miljöötä. Tai ajatellaan Die hard -leffoja, miten huolellisesti niihin rakennettiin ympäristöjä ja ympäristöjen välisiä suhteita. Tällaiset miljööt ja niiden tunnelmat jäävät elämään katsojan mielikuvissa vielä leffan jälkeen ja sellaisten takia leffan jaksaa katsoa uudelleen, palata tuttuihin fiiliksiin. Näkisin silti "Speedin" yhtenä (vaikka unohtuvana?) virstanpylväänä aktioleffojen vielä kapeassa alaluokassa, osana jatkumoa joka tulee ties mistä kaukaa hollywoodleffojen hämärästä "Tulilinjalla"- leffan kautta ja menee kohti "Blown away"-filkkaa. Nämä elokuvat rakentavat mielenkiintoisesti jännitystään etäälle toisistaan sijoitettujen miesten välille. Sankarit ovat toisistaan ja pahis on samoin puhelimen tai radiopuhelimen etäisyydellä. Näin aktioelokuvassakin voidaan jälleen rakentaa jännitystä kahtaalla kuten vanhoissa hyvissä gangsterileffoissa: yhtäältä dialogitaistelu miesten välillä (vaikkei se olisi muuta kuin "fuck you" - "fuck you too") ja toisaalta välinein ja vartaloin käytävä kamppailu. "Die hardit" ja "Lethal weaponit" kuuluvat tässä mielessä samaan sarjaan. Sharon Willis on nimittänyt näitä tällaisia "amputoitujen katseiden elokuviksi": "This is a film that foregrounds the shot reverse shot formula despite the fact that almost no one is able to look at each other. It is a structure of amputated looks." Tältä osin liittäisin myös "Cliffhangerin" (ja monen muun mies- taistelijat eristävät leffat) samaan genreen. Vielä Willisiä siteeratakseni: "In this landscape -- which sustains a network of contacts between men, where they are all partially blinded anxious spectators, propped on the prosthetic of sound, and thereby caught up in this highly charged, eroticized circuit that both brings them together and holds them apart." Ehkä "Speedin" pahin mokaus on sittenkin onnettomat näyttelijävalinnat kilpalevien miesten hahmoihin. Kaikilla kolmella staralla on sama rasite vaikka eri yhteyksistä: Dennis Hopper on hyvä pahiksena, mutta häneen liittyvä mielikuvasto kuuluu aivan erilaisiin pahiksiin; Keanu Reeves olisi ulkoisesti erittäin hyvä kilpailija Bruce Willisille, mutta voi kamala hänen Richard Gere -imitaatiohymyjään, ei mitään rytmiä koviksen ja humaanin välillä, jäsentymätön fiktiohahmo kerrassaan; Jeff Daniels taas on lupsakkuudessaan aivan eri sortin lupsakka haavoittuva kamusankari kuin mikä tällaiseen leffaan kuuluisi. Leffan sivuhahmot ja etenkin naisstara Sandra Bullock ovat kyllä hyviä valintoja, mutta muutamat miehethän tässä sen mieltä siivittävän jännityksen saavat hoitaakseen... -- M G ! "Ja jälleen voidaan tuntea pelkän Logiikan voimattomuus; ymmär- Soikkeli ! tämisen lakien syvällisimmänkin tiedon riittämättömyys niiden csmaso ! ongelmien ratkaisemisessa, jotka ovat lähellä sydäntämme, kun ete- uta.fi ! nevät vuodet riisuvat elämästämme kultaisen nuoruuden illuusion." Soikkelin elokuva-arkisto