Arvostelu ilmestynyt Sanelma 2003:ssa
Markku Soikkeli
RETORINEN POETIIKKA KOROSTAA
KIRJALLISUUDENTUTKIMUKSEN RITUAALISUUTTA
Vesa Haapala (toim.) Kuvien kehässä.
Tutkielmia kirjallisuudesta, poetiikasta ja retoriikasta.
SKS 2003.
Viime vuosien uusi innostus lyriikantutkimukseen ja
laajemminkin poetiikkaan näkynee tämänkin kirjan taustoissa.
Vesa Haapalan toimittama artikkelikokoelma pyrkii arvioimaan
ennen kaikkea retoriikan merkitystä poetiikalle; samalla saavat
tarkennuksensa etenkin lyriikantutkimukselle keskeiset
käsitteet. Kokoelma täydentää kaksi vuotta sitten ilmestynyttä
Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä -teosta.
Retorista lähestymistapaa Haapala selittää
johdantoartikkelissaan "painottamisen tyylien opetteluna".
Tässä tutkijaa velvoittava "opettelu" tarkoittaa sitä, että tutkija
olisi tavanomaista tietoisempi "tutkivasta diskurssista". Myös
Haapalan tekemä rinnastus Heisenbergin
epätarkkuusperiaatteeseen - tutkimus aiheuttaa epätarkkuutta
tutkittavassa - viittaa siihen, että retorinen lähestymistapa ei ole
käytännössä kummempaa kuin lisääntynyttä kiinnostusta
klassisten trooppien ja figuurien säilyvyyteen modernissa
kirjallisuudessa.
Ja hyvä niin. Kirjan artikkeleissa selitetään kuvakielen
toimintaa käytännöllisesti ja havainnollistavasti. Kun kirjan
johdannossa luvataan artikkelien painopisteeksi
"tulkintatilanteen käytäntöjä", tällä tarkoitetaan tulkinnan
vapautta turvautua useisiin mahdollisiin kielikuviin. Näkökulma
tuo esille kirjallisuudentutkimuksen ritualisoituneen epäröinnin
kohteensa edessä.
Anna Hollsten toteaa Bo Carpelanin lyriikan kuvallisuutta
käsittelevässä artikkelissaan, että runon vastaanotossa olisi
huomioitava sekä lukemisen että katsomisen aika.
Maalauksellisuutta ja akustisuutta hyödyntävä konkretistinen
runous voi korostaa empiirisen todellisuuden läsnäoloa;
runouden autonomian horjuessa tutkija joutuu epäröimään kuten
kuka tahansa lukija.
Kirjallisuushistoriaan sitoo kuvallisuuden myös Leena
Kaunonen. Hän on keskittynyt omassa artikkelissaan
romanttisen runokielen kuvallisuuteen, esimerkkeinä ovat
Goethe, Coleridge ja Wordsworth. Tutkijat Sari Salin, Ulla
Salmi ja Jouni Koponen sen sijaan käsittelevät kuvallisuutta
irrallaan kirjallisuushistoriasta. Salin läpikäy ironian
käsitehistoriaa, Salmi paikan ja paikallisuuden kuvakieltä.
Koponen analysoi Björlingin runoudesta oksymoronin ja
paradoksin "laajentumia", mutta ei sido löytöjään juuri
mitenkään periodiin.
Ilman kirjallisuushistorian kontekstia yritykset yleistää
kirjailijan tekniikkaa, Björlingin tapauksessa paradoksien
laajentumia, näyttävät tuottavan ympäripyöreitä päätelmiä
poetiikasta: "Runo merkitsee aina uutta näkökulmaa
rajoittamattomaan todellisuuskokonaisuuteen".
Haapala itse todistelee metonymian käyttökelpoisuutta
erityisesti Saarikosken ja yleisesti kuvallisuutta hyödyntävien
runojen tulkinnassa. Lukijan kulttuurinen kompetenssi
ratkaisee, osaako hän tulkita kuvan osaa metonymisen eli
merkityksen siirtymän kautta. Parasta tässä Haapalan
artikkelissa ja oikeastaan koko kirjassa on kiinnostus pelkistää
metonymioita ja metaforia merkityksen siirroiksi ja vaihdoiksi.
Kirjan toimittaja Haapala on kokoelmassa suorastaan
yliedustettuna, kolme seitsemästä artikkelista on hänen
käsialaansa. Ne ovat toki perusteellisia pohdintoja yksittäisten
trooppien toimivuudesta, mutta pitäytyminen omiin ja
yksinomaan helsinkiläisten tutkijoiden esimerkkeihin ei anna
käypää ryhmäkuvaa poetiikan mahdollisuuksista.
