Tietokone ja humanisti

Miten hyperromaaniin, ajattelun uuteen kainalosauvaan pitäisi suhtautua? Pitäisikö humanistien kääntää sille kokonaan selkänsä vai pitäsikö päinvastoin huolehtia siitä, että uutta tekniikkaa välittömästi kokeillaan myös taiteen puolella, jolloin uusi teknologia terveellisesti menettää mystistä hohdettaan ja paljastuu, että tietokone ei ole sen kummempi työkalu kuin kynä tai sivellin? Kannatan jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Teoriassa hyperromaani voi jatkaa romaanin demokratisoivaa perinnettä ja vapauttaa meitä kieltä hallitsevien diskurssien vallasta tehokkaammin kuin mikään aiempi taiteen tai tiedon muoto. Kirjallisuudentutkija Aarre Heino on puhunut tästä vallankäytöstä kirjailijan mahdollisuutena käyttää suggestiivista valtaa. Hyperromaanikaan ei ole suggestiivisen vallankäytön ulkopuolella, vaan peräti ytimessä. Hyperromaani voi vaivattomasti rinnastaa tai yhdistää sellaisiakin faktoja fiktion keinoin, jotka eivät mahtuisi perinteisen romaanin raameihin, ja suggeroida meidät näkemään maailma nurin. Vieläkin lukijan on oltava kirjaansa älykkäämpi.

Tästä takaisin