UUDISILMIÖIDEN TULKINTAA
Markku Envall: Synnyttämässä ja muita esseitä
WSOY 1999
Kun nuoret helsinkiläiskirjailijat halusivat saada selville,
mitä opetusministeriö todella tarkoitti
"sisältöteollisuusprojektillaan", he kutsuivat apuun Markku
Envallin. Kirjallisuudentutkija Envall käänteli sanat
ympäri ja paljasti millainen yrittäjäajattelu piili projektin
takana.
Hyvä esseisti osaa kääntää kulttuurin ilmiöt kielelle, joka
on yleistajuista ja yleissivistävää. Tässä tarkoituksessa
Envallin jokasyksyinen esseekokoelma on eräänlainen
uudisilmiöiden opaskirja. Ajankohtaisuuden hidas
katoaminen ei edes vähennä näiden kirjojen merkitystä,
sillä Envall sivistää nimenomaan kielitajua, tarkentaa
merkityksiä ja paljastaa pikaisten tulkintojen latteuden.
Synnyttämässä ja muita esseitä on koostettu hyvin
samanlaisista aineksista kuin Envallin kolme edellistä
kokoelmaa. Mukana on muistelmia ja perhe-elämän
esittelyä, matkakuvausta, muutama essee kielestä ja
kirjallisuudesta, sekä pohdintaa arjen ilmiöistä.
Jälkimmäisessä osastossa Envall on aina parhaimmillaan.
Hän osaa yleistää ja abstrahoida ilmiötä niin kuin
tarkastelisi sitä, mitä jää kirjaimellisen selityksen taakse.
Kulttuurikriitikkona hän ilmoittaa tanakasti oman
mielipiteensä.
Aforismeihin, joita niitäkin Envall on ehtinyt kirjoittaa
viisi kokoelmaa, verrattuna esseet keskittyvät yhä
lähemmäksi kotia. Tämä on omituinen sokea piste Envallin
tarkkailukentässä.
Nimiesseessä pappaantunut Envall laatii pitkän selonteon
lasten syntymän tuomista muutoksista. Toisessa esseessä
hän kritisoi yksinhuoltajia lasten turvattomuudesta ja
kolmannessa ylistää sisarusparven ihanuutta. Vaikka tyyli
on hillitty, aihe kasvaa terapiakirjoituksen kaltaiseksi
purkaantumiseksi.
Yksityisen ja yleisen välillä liikkuvat esseet sitävastoin
osoittavat, että kulttuurikritiikki tarvitsee todisteeksi
omakohtaisuutta. Uskonto tuntuu olevan Envallille se aihe,
jossa hän hyökkää rohkeiten; tämähän näkyy myös
aforismikokoelmissa. Kirkon maallistuminen saa Envallin
pohtimaan, millaiset "luovuttamattomat oikeudet" ovat
meille pyhiä.
Jos vertaa Markku Envallin esseitä vaikkapa Tuomas
Nevanlinnan tuoreeseen kokoelmaan, huomaa miten
erilainen on kielimiehen ja filosofin tapa älyllistää arkisia
aiheita. Envall on kotipiiristä kurkisteleva kielimies,
Nevanlinna radikaali vasta-ajattelija.
Vaikka Envall on hyvin perehtynyt kävellen suoritettuun
mietiskelyyn ja sen tuottamaan ajatteluun, hänen tyyliään
voisi verrata pyöräilyyn. Siinä missä filosofi tarvitsee aikaa
tallustella ja pysähdellä perustelemaan kulkemaansa, on
esseistin pysyttävä vauhdissa. Essee on kuin polkupyörä,
joka pysyy liikkeessä niin kauan kuin kirjoittaja saa sen
polkaistua eteenpäin kappaleesta seuraavaan. Tärkeintä ei
ole vauhti vaan kepeä, vaivaton liike.
Vanhalle Husqvarnalle omistetusta jutusta päätellen
pyöräily on konkreettisestikin keventänyt Envallin
suhdettaa ympäristöön. Joskus kepeä tyyli johtaa ympyrän
kiertämiseen, mutta useimmiten Envallin matkaan
kannattaa hypätä. Tähän viittaa kirjan kansikin: pyörä ja
vanha kellotaulu.
Markku Soikkeli
Katso myös arvosteluni Markku
Envallin edellisestä kirjasta "Asumaton huone"
-------------------
HIRSISTÄ KOOTTU HISTORIA
Antti Hyry: Aitta
Otava 1999
Finlandia-ehdokkaaksi nostettu Aitta on Antti
Hyryn yhdeksäs romaani. Se on tarkka työnkuvaus
vanhan aitan siirtämisestä Iijoen pieleltä meren
rannalle, mutta myös kertomus muistojen järjestelystä.
Väsääjäluontoinen päähenkilö ostaa aitan ja siirtää
sen kesäasuntonsa lähelle. Aitta on "kertaalleen
käännetty" eli harmaantunut ulkokuori jo kerran
käännetty sisäseiniksi. Myös päähenkilö on niin
iäkäs, että kaukaiset muistot täytyy kääntää vielä
kerran näkyviksi.
Nykymaailma on hänelle "lähteitä ja nieluja",
lentoasemia joilla ihmiset katoavat taivaalle ja
ilmestyvät jälleen. Vain maan tasassa tapahtuu se
mikä on pysyvää ja merkityksellistä. Päähenkilö
rinnastuu luonnonvoimaan ja aitta joutilaaseen
käpyyn. Jyvät ovat siitä lentäneet maailmalle,
niin laarien täyte kuin ihmisetkin, rengit ja piiat.
Aitan mukana valmistuu kuva vuodenkierrosta, keväästä
syksyyn, sekä hymynkareinen kuva pohjoispohjalaisesta
luonteesta. Kuvatut paikkakuntalaiset ovat vierasvaisuja
ja kaupanteossa tylyjä ihmisiä, mutta myös talkoohenkisiä
ja ammattityötä kunnioittavaa väkeä.
Kaikkein hitaiten elelee päähenkilö, vaille yksityiskohtia
jäävä "hän", jonka mietteet ja muistot ovat keskeinen
osa kirjan tunnelmaa. "Hän" laittelee aittaa valmiiksi
vanhuuspäivinään, pysäyttelee ohikulkevia naapureita
ja värvää näitä avuksi töihinsä. Kaikilla on aikaa.
Vanhan aitan kokoaminen on insinöörin tapa muistella.
Rakennus on kuin koje jolla maailma havaitaan ja muistot
puidaan. Kertoja löytää vanhoja työtapoja ja tarvikkeita,
maamoottorin pyörittämän pärehöylänkin.
Kertojan silmissä aitta on neljän tuuman hirsistä koottua
historiaa, jonka kätketyimmät rakenteet eivät ole nähneet
ohimarssineita saksalaisia tai pellolla ahertaneita ihmisiä.
Aitta on kuin ihminen, joka toiseen paikkaan siirrettynä
on samannäköinen ja kuitenkin eri.
Purkaminen ja kokoaminen tapahtuu jopa yhden lauseen sisällä:
"Tämä häviää, kun tästä puretaan, kun siellä kotona
pystytetään, syntyy toinen, erilainen, vaikka samannäköinen."
Turhan matkan motiivi, jota on mainittu suomalaisen
kirjallisuuden tunnuspiirteeksi, saa aitansiirrossa
uudenlaisen toteutuksen. Kertoja ei tiedä mihin aittaa
tarvitsee, mutta hänen on pakko saada se kesätontilleen.
Turhakin matka on tehtävä, tyhjäkin rakennus koottava,
jotta näkisi mikä tehdyssä on aivan omaa.
Tällaisten aiheiden ja Kuivaniemelle sijoittuvan kuvauksen
yhteydessä on mahdotonta olla näkemättä päähenkilössä
kirjailija Hyryn omakuvaa. Insinööritutkinto ja esikoisteos
valmistuivat Hyryltä samana vuonna, ja sen jälkeenkin hän
on tutkinut kirjoissaan maailman mahdollisia rakenteita.
Hyryn kotiseutu Kuivaniemi on paitsi rannikkorajan myös
murrerajan pitäjä. Murrerajalla eläjän korva on tarkka
yksityiskohdissa, miten pienellä kielen poikkeamalla
voi sanoa paljon.
Aina ei kaupunkilaisena ymmärrä mitä aitan kokoamisessa
tapahtuu. Kun "marimet naulataan sivuhirteen" tai
"riialauta roikkuu hänkselien varassa", asettuvat oudot
ja tutut lauseet kuitenkin toisiinsa kuin salvokset.
Markku Soikkeli
---------------------
MUUTTOTAPPIO MAALAISPERHEESSÄ
Sirkka Laine: Puuttuva aika
Otava 1999
Sirkka Laineen näkökulmasta kaikki kaupunkilaiset ovat
kadonneen ajan etsijöitä. Olemme hukanneet juuremme mutta
myös omimman aikamme, sen mitä esimerkiksi "laatuajaksi"
kutsutaan.
Laineen uusimmassa romaanissa kiireen kiusaamaa ihmistä
edustaa elokuvaohjaaja Anssi. Etsiessään Pohjois-Karjalasta
elokuvaan sopivaa alkuperäisyyttä hän eksyy niin syrjäiseen
kylään, että se on kartallakin unohtunut rajaviivan värin
alle.
Kirkkojärven kylässä jokaisella ihmistyypillä on tasan yksi
edustaja. Ainoalla koululaisella on opettajanaan pappi,
sillä oikea opettaja on lentokonetta rakenteleva kylähullu.
Kylän isoäiti, arkkityyppisen viekas Mummo, on sokea väkäleuka,
joka huvittaa itseään pudottamalla vieraan kännykän läskisankoon.
Kirjan toinen päähenkilö, tutun kuuloisesti nimetty Immu, on
puolestaan kylän ainoa koululainen. Hän etsii kadonnutta
isäänsä tarinoista ja näkee Anssissakin yhden isäehdokkaan.
Puuttuva aika -romaani ei kohtele kylää traagisena ulkomuseona.
Eristyksestään huolimatta kyläläiset tuntevat takapajuisuutensa
ja omalaatuisuutensa paremmin kuin "alkuperäisyyttä"
etsiskelevä Anssi. Hollywood-tarinat kiinnostavat heitä
enemmän kuin kylän oma perinne, koska muuta ei ole jäljellä
kuin tarinointia ja unelmointia.
Häitään odottava Anssi ihastuu Immun äitiin ja Immu näkee
Anssin morsiamessa jumalattaren. Mielikuvien tasoittuminen
ja "tavalliseen" elämään tyytyminen on ainoa mikä vie juonta
eteenpäin. Romaani on jaettu seitsemään pitkään lukuun, jonka
sisällä tarina edistyy kiintopisteitä antamatta, kuljeksivan
kertojan ajassa.
Sirkka Laine kuvaa unohdettua kylää vuoroin sisäpiirin
tapahtumina, vuoroin ulkopuolisen näkökulmasta. Kesäinen
näkymä on pysähtynyt: puimuri vaarankupeessa, halkovajaan
nuokahtanut vanhaisäntä, joen rannalla lojuvat joutomiehet.
Hiljainen idylli kätkee sen, että isäntä on kuollut, puimuri
sammunut, miehet vailla työtä. Tämä kylä ei vaikene synneistä
vaan synnyistä.
Laineen romaani yhdistelee maaseutukuvauksen hilpeitä ja
vakavia tyylilajeja. Kirja myös muistuttaa, että kaikki
kyläpahaset eivät ole rappeutuneet kaupungin houkutuksista,
vaan jotkut syrjäkulmat ovat olleet luonnostaan vähäverisiä.
Muuttotappio on todellista tragiikkaa vasta perhetasolla.
Niinpä Anssista tuleekin elämäntarinan ohjaaja. Hänen suuri
tehtävänsä on saattaa yhteen kylän ytimen muodostava perhe.
Laine kuvaa pitkään ja myötävillaisesti, miten kylä ottaa
vieraan omakseen: tämän on aika ohjata viimeinen suuri
spektaakkeli.
Kotoisasta ympäristöstä johtuen Laineen romaani on
parhaimmillaan siinä missä se yllättää lukijansa. Kirjan
henkilöt ilahduttavat hävyttömyydellään, tosin romaanin
mittaiseksi siinä on myös paljon epätasaista kuvailua,
jonka läpikelaaminen ei takaa laatuaikaa ainakaan lukijalle.
Esimerkiksi Heikki Turusen tai Antti Tuurin tuotantoon nähden
Puuttuva aika merkitsee kuitenkin tärkeää kliseiden hävitystä.
Tähän kylään eivät tangokuninkaat rohkenisi.
Markku Soikkeli
--
FILOSOFIN TALK SHOW
Tuomas Nevanlinna: Hyväkuntoisena taivaaseen
Tammi 1999
Jos tämän vuoden kirjasadosta saisi valita vain yhden
edustavan teoksen, olisi oma valintani Tuomas Nevanlinnan
esseekokoelma. Vaikka kokoelma on ohitettu mediassa vähällä
huomiolla, se kelpaisi julkisen keskustelun pohjaksi niin
kotimaassa kuin naapurikulttuureissa.
Nevanlinnan esseiden maanläheisyys perustunee sille, että
ne on alunperin kirjoitettu kolumneiksi. Toimitustyössään
Nevanlinna on syventänyt, laventanut ja yhdistellyt tekstejään.
Yhteiseksi teemaksi hän nimeää turvayhteiskunnan.
Tuloksena on seitsemän kirkasta kirjoitusta ajankohtaisista
aiheista: koulutuksen laadusta, terveysfasismista,
mediateollisuudesta, rakkauden psykologiasta, ekologisesta
pessimismistä. Nevanlinnan keskeinen kysymys näyttäisi
olevan se, milloin yleinen mielipide muuttuu
turvayhteiskunnan ideologiaksi.
90-luvun ideologiat ovat erilaisia ja hyvinkin konkreettisia
verrattuna uskontojen ja politiikan ideajärjestelmiin.
Nevanlinnan jahtaamia ilmiöitä voisikin sanoa yhtä hyvin
"myyteiksi", jotka perustuvat toki samoille menestyskertomuksille
kuin uskonto ja politiikka.
Esimerkiksi kirjan nimi "Hyväkuntoisena taivaaseen" on sitaatti
seurakuntien urheiluprojektista. Nevanlinna laventaa ilmiötä:
onko henkisestä ja fyysisestä terveydestä tullut niin
yksityinen asia, että meitä voidaan hallita terveysmallien
valikoimalla?
Kaikissa kirjoituksissaan Nevanlinna tutkii mitä löytyy
vanhojen nimilappujen, kuten "kapitalismi" tai "fasismi",
alta. Esimerkiksi geeniteknologian unelma täydellisen
terveestä jälkeläisestä ei mitenkään poikkea 30-luvun
fasistisesta rotuhygieniasta.
Vertaus ei ole omaperäinen mutta Nevanlinnan perustelut
ovat aina omintakeisia. Silloinkin kun Nevanlinna puhuu
verkkokulttuurista tai konsulttimarkkinoista, hän käsittelee
"nettioravannahkoja" tai jääkiekkoa "uskovien yhteisönä".
Kulttuurin keskeiset tekijät löytyvät, Nevanlinnaa seuraten,
sivutuotteista ja asiantuntijoista.
Kulttuurintutkijan motto "Se mikä on sosiaalisesti
marginaalista on usein symbolisesti keskeistä", toteutuu
Nevanlinnan herkullisissa esimerkeissä. Miksi pidämme
lentokoneruoasta? Mitä tarkoittaa "eettinen kananmuna"?
Ainoastaan akateemisen kuivakas johdanto ja vitsiksi
näivettynyt "Kuoleman haastattelu" ovat pinnisteltyä
älykkötekstiä. Muissa jutuissaan Nevanlinna tiivistää
ja yllättää lahjakkaasti. Yllättävät esimerkit vievät
välillä kauaksikin pääasiasta, sillä viihdyttäjänä
Nevanlinna on kirjallinen talk show. Lukija ei saa
seisahtaa yhteen tunnetilaan.
Yleisönsä mahdollisille reaktioille Nevanlinna on
yhtä viileä kuin talk shown tähti. Filosofin ei pidä
reagoida maailmaan, vaan avartaa sitä. Moraalisiin
kannanottoihin hän suhtautuu kyynisesti:
"Arvokeskustelun peräänkuuluttaja toivoo, että sen
avulla saataisiin aikaan jotakin yhteisöä sitovaa."
Arvokeskustelut ovat Nevanlinnan mielestä pelkkiä
julkisivuja asiantuntijavallalle. Keskustelun sijaan
intellektuellin tehtävä on osoittaa "mahdolliset yhtälöt",
olivatpa ne kuinka fantastisia tahansa. Entä jos Hjallis
Harkimo omistaisi Kiasman? Entä mitä tapahtuisi jos
Harkimo omistaisi koko Suomen?
Toki Nevanlinnan tyylissä on myös jääräpäistä vasta-
ajattelua: "Joskus huvitan itseäni luettelemalla asioita,
joista olen eri mieltä kuin koko muu läntinen maailma."
Jo kirjansa sivuliepeessä Nevanlinna julistaa olevansa "
jouluihminen" - pelkästään siksi, että on muodikasta
inhota perinnejuhlia.
Markku Soikkeli
----------------------
VAIN MUUTAMAN SAMMAKON TÄHDEN
Veronica Pimenoff: Maa ilman vettä
Tammi 1999
Unelmat, jotka yhdistivät 60-luvun opiskelijoita, ovat
90-luvulla erottavia tekijöitä. Veronica Pimenoffin
romaani Maa ilman vettä on pitkä ja perusteellinen
selonteko niistä syistä, jotka ovat johtaneet
suomalaisen ja mosambikilaisen naisen kauaksi yhteisistä
ihanteistaan. Henkilöidensä kautta Pimenoff kuvaa
globalisaatiota idealistit nujertavana velvollisuutena.
Romaanin päähenkilöt, Kristiina ja Sofia Elena, ovat
nuorina opiskelijoina uskoneet kulttuurien vuorovaikutukseen.
Eurooppa on merkinnyt heille yliopiston avointa
ilmapiiriä ja ennakkoluulot hävittävää sivistystä.
Protesti rotu- ja luokkaeroja vastaan on ollut
heille yhtä selvää kuin sukupuolten tasa-arvo.
Globalisaation kuvauksena Maa ilman vettä on
hämmästyttävä kirja. Sen mantereita ja vuosikymmeniä
yhteen kokoava näkemys on etäällä suomalaisesta
realismista. Pimenoffin huumori on synkkää ja
symbolien täyttämää.
Aavikko kuin nuoruus
Pimenoffin esittelemä Suomi on maksanut niin hyvän
hinnan eurooppalaisuudestaan, että se kelpaa
mantereen nykyiseksi esimerkiksi. Eläkesäästäminen
antaa turvallisuuden nykyhetkelle ja tieteellinen
ura unelman tulevaisuudesta.
Päähenkilö Kristiina on sammakoita tutkiva kemisti,
jolle kansainvälisyys merkitsee kilpailumahdollisuuksia
tiedenaisena. Geologi-aviomies on turvallinen valinta,
koska miehen tieteenala on selvästi rajattu omaan nähden.
Kristiina seuraa miestään matkalle Nevadan
autiomaahan, jotta muistaisi miten ankeaa elämä oli
ennen itsenäistymistä, ennen opiskelua ja seksuaalista
heräämistä. Matka on hänelle tutkimushaaste: voiko
sivilisaatio oppia elämään kuivuneella maalla vai
antaako luonnontiede vain tehokkaampia tapoja tuhota
toisemme? Jäljellä olevista maan rikkauksista
kamppailevat kemia ja geologia.
Amerikan manner tiivistyy autiomaahan, jossa geologit
etsivät sopivaa sijoituspaikkaa ydinjätteille.
Turvallisen hautapaikan etsijöille vedetön maa on
arvokkaampi kuin hedelmällinen. Uratietoisille
tiedemiehille autiomaa merkitsee steriiliä ympäristöä,
jossa kamppailla menestyksellä ja ihmissuhteilla.
Pimenoff kuvailee tieteellistä tutkimusta nykypäivän
kolonialismina. Kristiina yrittää salakuljettaa
arvokkaita tutkimuskohteita Portugalin kautta,
mutta joutuu vedetyksi mukaan poliittiseen
terrorismiin. Harvinaiset sammakkolajit ovat -
elossasäilymisen mestareina - tutkimisen väärti
myös terroristeille.
Toissijainen syy Portugaliin menemiselle on
afrikkalainen nuoruudenystävä, Sofia. Tämä ei suostu
olemaan mustan mantereen symboli, vaan pakottaa
Kristiinan kuuntelemaan mikä hänen kokemassaan
on juuri naisen tarinaa.
Afrikka, sekin "maa ilman vettä", selvittää suhdettaan
Eurooppaan. Kolmas maailma on ajautunut taistelemaan
"neljännen maailman" eli kansainvälisen rikollisuuden
keinoilla. Mosambikin itsenäisyystaisteluun osallistunut
Sofia Elena on muuttunut lääkäristä terroristiksi.
Nainen miesten sodassa
Pakolaisjärjestössä toiminut Pimenoff tietää hyvin, mihin
keskittyä kulttuurien yhteentörmäyksessä. Eurooppalaiselle
Portugali on kauppapaikka, afrikkalaiselle vanha ja
vastuullinen emämaa. Idealismin perillinen löytää itsensä
umpikujasta, joka on väistämätön lopputulos etiikan
rajaamisesta tieteeseen tai ammattiin.
Aluksi Kristiina ironisoi ympäristönsä, sitten, romanssin
herättämänä, itseään. Lopulta Kristiina joutuu tunnustamaan,
että miesten välisessä sodankäynnissä hän on ollut näiden
mallia noudattava välikappale aivan kuten Sofiakin.
Kansallisen ja tieteellisen sodan jälkeen viimeinen
rintama on bisneksen ja terrorismin välillä.
Vaikka moraalinen asetelma on raju ja panoksena on
agenttitrillerin tavoin "koko maailma", kirja ei ole
kovinkaan helppo lukuromaani. Etenkin dialogi on liian
korkealentoista ja pikkunäppärää.
Kristiina omat kommentit eivät juuri erotu kertojan
äänestä. Molemmat ovat nopeita tekemään tulkintoja ja
molempien näkökulmasta kaikki Kristiinalle tapahtuva
heijastaa jotain koko sivilisaation kriisistä. Etenkin
sammakkosymboliikka on ryöstötuhlattu kaikkiin
mahdollisiin yhteyksiin.
Veronica Pimenoff on jo kolmatta kertaa Finlandia-
ehdokkaana, eikä ihme. Hänen aiheensa ovat niin suuria,
että niitä on periaatteessa mahdotonta tiivistää
muutaman ihmisen suhteiksi. Tyypittelyt "muutoksen
eturintamasta" ovat tehoavia vain koska kukaan muu
ei ole käsitellyt näin uutistuoreita aiheita fiktion
keinoin.
Markku Soikkeli
----------------------
SEURAPIIRIROMANSSI ÄÄNEEN LUETTAVAKSI
Wendla Randelin: Elisabet
Suom. Kati Launis
Wsoy 1999
Kirjallisuuden klassikot ovat teoksia, joiden maine on
rakennettu pala palalta, viite viitteeltä. Klassikoita ei
pystytä "keksimään" jälkikäteen, eikä yksikään teos voi
ansaita mainetta ilman suuren yleisön suosiota.
On kuitenkin teoksia, jotka eivät ole vielä
saaneet ansaitsemaansa mainetta, koska ne ovat
ilmestyneet niin kauan sitten ja olleet rajoitetusti
saatavilla. Wendla Randelinin Elisabet-romaanista (1848)
ei ole vallan klassikoksi, niin omaan aikaansa sidottua ja
koukeroista on sen kieli, mutta se olisi tärkeä tuntea juuri
niiden, jotka kuvittelevat Seitsemää veljestä
romaanitaiteen pioneeriksi.
Tosiasiassa romaani kotiutui Suomeen jo
hyvän aikaa ennen Aleksis Kiven lopputyötä.
Ensimmäiset kokeilut kotimaisen romaanin parissa tehtiin
ruotsinkielisellä puolella ja tietenkin ulkomaisia esikuvia
seuraten. Esimerkiksi vuonna 1848 ilmestynyt Elisabet on
nyt ensi kertaa saatavilla suomeksi.
Toinen syy varhaisten romaanien
unohtamiseen on se, että kirjailijat olivat naispuolisia:
Fredrika Carstens, Wendla Randelin, Frederika Runeberg
heistä maineikkaimpina. Romaani ei myöskään lajina
saanut samanlaista suosiota kuin vasta 1900-luvulla.
Varhaiset romaanit saivat toki huomiota jo
omana aikanaan; kustantaja olisi voinut laittaa
suomenkielisen version takakanteen suositukset itseltään
J. V. Snellmanilta. Sen sijaan Elisabet päättyy
jälkisanoihin, joissa kirjailija pyytelee anteeksi
"kyhäelmänsä" heikkouksia.
Alunperin osoittelevalla "Den fallna"-nimellä
ilmestynyt romaani kertoo aviopetoksesta, jolla on
traagiset seuraukset kaikille osapuolille. Mitään eroottista
seikkailua kirjasta on turha odottaa, sillä huomio on
täysin henkilökuvissa.
Päähenkilö Elisabet on uskollinen aviovaimo,
joka tapaa aviomiehensä ystävässä korkeahenkisen ja
taiteelle omistautuneen sielunveljen. Elisabetin myötä
lemmentragediaan kietoutuvat hänen serkkunsa
Ferdinand ja Virginia. Tunteita arvuutellaan: onko kyse
kiitollisuudesta vai lemmen ilmauksesta?
Elisabetissa rakkaus on mystistä
yhteensopivuutta. Aviopetoskin syntyy vain siksi, että
kaikki ihmiset eivät ole yhtä moraalisia kuin
rakastavaiset: romanssista tulee heidän hyveellinen
pakopaikkansa keskellä paheiden maailmaa.
Kirjailijana Wendla Randelin oli aikakautensa
edustaja. Laulun ja juorujen säestämien
seurapiirikohtausten lisäksi kirja pursuaa ihmeellisiä
yhteensattumia ja uskonnollista paatosta. Tarina on
jäykkä ja harsomainen kuin museotavara.
Voiko seurapiiriromanssi lainkaan sytyttää
lukijoita vielä 150 vuotta myöhemmin? Varmasti, kunhan
se löytää sopivan yleisön. Kirjan lemmentarina on
tunnekuohuineen hieman pliisua luettavaa, mutta kielen
rikkaus erottaa sen viihdelukemistosta. Olisikin
mielenkiintoista kuunnella Elisabetia ääneen luettuna, siis
samalla tavoin kuin kirjan kuvaamissa seurapiireissä
tehtiin.
Romaanin kääntäjä Kati Launis on tehnyt
tarkkaa työtä säilyttääkseen alkuperäisteoksen
herkkyyden. Kielen vanhahtavuus syntyy pääasiassa
sisällöistä ja yksityiskohdista, sanavalinnat ja -järjestys
ovat hillittyjä. Lopputuloksesta näkee, että kääntäjä tuntee
sekä vanhojen romanssien että tuoreen proosakielen
nyanssit.
Elisabet on ehdotonta luettavaa jokaiselle, jota
kiinnostaa millaisten vaiheiden tuloksena romaani ja
romanssi ovat lajina kehittyneet. Varauksetta sitä voi
suositella jokaiselle lukulampun ruskettamalle
romantikolle tai ääneen lausuttuna ystäväpiirille.
Markku Soikkeli
---------------
SUO SIELLÄ, TARINA TÄÄLLÄ
Arto Seppälä (toim.): Suon syvä syli
Maahenki 1999
Luontoa harrastetaan enemmän kuin koskaan. Suomessa
ilmestyy runsasti hyvätasoista luontokirjallisuutta, joka
suunnataan entistä suuremmalle yeisölle. Harrastuneisuus
näkyy myös erä- ja kalastuslehtien lisääntymisessä.
Toisaalta harrastekirjallisuus on suunnattu
vain tietylle yleisölle, joka ei epäröi sijoittaa rahaa
komealle paperille painettuihin julkaisuihin. Suurin osa
lukevaa ja luonnossa liikkuvaa suomalaisyleisöä jää
edelleen luontokirjallisuuden ulkopuolelle, koska se ei ole
kiinnostunut eläinten ja pyydysten yksityiskohdista.
Onneksi meitä kesämökki-ihmisiä löytyy yhtä
paljon kirjailijoissa kuin lukijoissa. Viime vuonna Matti
Mäkelä lokeroi kesämökkiläisen vuodenajat Sääkirjalla.
Sen rinnalle kannattaa ottaa tänä keväänä ilmestynyt
jokamiehen rämeopas, Suon syvä syli.
Arto Seppälän toimittama kirjoituskokoelma
perustuu tuoreesti ja tukevasti jokamiehen kokemuksiin
suolla liikkumisesta. Tekstit on valittu Suoseuran ja
Maaseudun sivistysliiton järjestämästä
kirjoituskilpailusta, joten mukana on sekä
harrastajakirjoittajia että nimekkäitä kirjailijoita.
Suo upottaa, keinuttaa, huojuttaa ja huokailee
vaeltajan askeleen alla. Kirjaan valitut 22 suotarinaa
ihmisen ja luonnon kohtaamisesta päättyvät varsin
arvattavasti suonsilmäkkeen voittoon. Kilpailuun
osallistuneesta 945 tarinasta on kuitenkin riittänyt
valinnanvaraa myös Markku Hattulan
pontikkaseikkailuun ja Katja Keskitalon koettelemuksiin
hillamaisterina.
Kilpailun puheenjohtajana toiminut Jyrki
Kiiskinen toteaa kirjan esipuheessa, että suota kuvataan
edelleen "uhkaavan äänettömönä ja jopa irstaana".
Suomalaisuus on kirjaimellisesti 'suomaalaisuutta': suot
näyttäytyvät houkuttavan pelottavina ja mystisinä
paikkoina.
Kokoelman tekstit ovat keskimäärin
harrastajakirjoittajan tasoa, mutta toisiaan täydentäen ne
muodostavat hyvän kokonaiskuvan suolla liikkujan
tunnelmista. Myös kilpailuun osallistuneiden korkea
keski-ikä näkyy muisteluiden aiheissa ja tyylissä.
Suo ei muutu
Tarinoista käy ilmi, että suo on metsän syvin tila niin
fyysisesti kuin henkisestikin. Esimerkiksi Marjatta
Ripsaluoman tarinassa puolijärkinen mies pakenee
yhteiskuntaa suolle. Siellä hän voi kohdata luonnon
silmästä silmään ja saada mielenrauhan.
Kokoelman perusteella ei voi kategorisoida,
millaisena räme tai neva kaikkine silmäkkeineen olisi
kauneimmillaan; tarinoiden paikallisväri luodaan
useammin murteella kuin suotyypillä. Eksoottisin
ympäristö löytyy Reijo Lehtosalon sotajutusta, jossa
nuorukainen pakenee vihollista Lapin palsasuolle.
Nykypäivää edustaa komeimmillaan Sirpa
Koivun kertomus luonnonsuojelijan ja metsäteknikon
kohtaamisesta. Kun useimmat kirjan tarinoista ovat
muistelman kaltaista lyhytproosaa, on Koivu yhdistänyt
näppärästi Kyllikki Saaren myytin ja ekologisen aiheen
tiiviiksi novelliksi.
Kyllikki Saaren kohtaloa mukailee myös
kirjan kansikuva, jossa aurinkoisella suolla makaava,
puolikuollut nainen kohottaa esiin solmimansa artefaktin.
Kansi ilmaisee osuvasti kokoelman tunnelman: veden
varjot ja maan värit kohtaavat paikalla, johon ihminen
upottaa salaisuutensa.
Kokoelman nimekkäitä kirjailijoita edustavat
Raili Mikkanen, Mirja Kuivaniemi ja Heikki Luoma,
joista viimeksi mainittu myös voitti kirjoituskilpailun.
Luoma kuvaa voittotekstissään surkuhupaisaa kamppailua
tien rakentamiseksi pohjattoman suon ylitse.
Juuri suon työstäminen ja voittaminen ovat
varmaankin ne perinteisimmät teemat, joidenka päälle
modernit suotarinat ovat syntyneet. Suo on paitsi
legendojen paikka, myös lähtökohta suomalaisen työn,
kuokan ja Jussin matkalle kohti kaupunkeja.
Markku Soikkeli
SÄRKYNYT PUHELIAS PERHE
Marikki Piirtola: Perhe
Like 1999
Pikkusisko lukee seksiopasta ja testaa oppeja barbeillaan.
Isoveli käyttää huumeita, isä alkoholia ja äiti vieraita
miehiä. Kaikki etsivät ulospääsyä perheestä, yhteisestä
onnettomuudesta.
Marikki Piirtolan romaanissa ei ole mitään
uutta perhefarssina, sävy vain on harvinaisen leikkisä.
Lisäksi äänen saa vuorollaan kukin perheenjäsenistä.
Jokainen perheenjäsen on onneton yhteisellä tavalla,
mutta onnellinen omalla omituisella tavallaan.
Särkyneessä kodissa asuu puhelias perhe.
Sinnikäs elämästä puhuminen osoittaa, että särkyneenäkin
koti suorastaan kuhisee elämää, unelmia ja toiveita ja
huuruisia näkyjä vaihtoehtoisesta ihmissuhteesta.
Rämäkästi tyypitellyt hahmot eivät
kuitenkaan muutu kiinnostaviksi Piirtolalle ominaisessa,
pieniä päähänpistoja toistelevassa minäkerronnassa. Jopa
paikallisväriä luova Tampereen murre alkaa sekin
kuulostaa karmealta jankkaamiselta kerronnan
hidastuessa lauseen tai kahden mittaisiksi.
Piirtolan perheenjäsenet ovat niin tietoisia ja
kiinnostuneita omasta omituisuudestaan, että he
toistelevat hulluutensa merkkejä kuin neljä joukoturkka-
imitaatiota. Eniten omaa itseä kommentoivat lauseet on
painettu kursiivilla, mikä tiheästi toistuvana tehokeinona
kääntyy sekin itseään vastaan.
Perheen neljästä puheenvuorosta koottu
romaani olisi kaivannut ronskisti tiivistämistä. Nokkeliksi
tarkoitetut, "suu kuin kivihiilikaivoksen aukko" -
tyyppiset kielikuvat paljastavat, että ydinperheen neljä
roolia ovat jääneet kirjoitajallekin etäisiksi.
Markku Soikkeli
-------
LUONTO KUTSUU FINANSSIELÄINTÄ
Henrika Ringbom: Maarit Sarasteen kaipuu
Suom. Liisa Ryömä
Tammi 1999
Jos emme olekaan niitä, joina olemme esiintyneet
muiden läsnäollessa, niin kuka tai mikä alkaa pilkottaa
esiin unohtaessamme roolimme? Entä jos olemme
onnistuneet pääsemään korkeaan yhteiskunnalliseen
statukseen juuri sen avulla, että olemme onnistuneet
näyttelemään niin hyvin ammattipoliitikon tai
finanssineron roolia? Mitä meistä jää jäljelle, kun kulissi
särkyy yhdeltä sivulta?
Henrika Ringbomin romaani käsittelee
tuttuja psykologisia aiheita, joilla on tukeva historia
kaupunkielämän kuvauksissa. Yhtäältä hän kirjoittaa
hienostunutta virkamiessatiiria, toisaalta purkaa kerros
kerrokselta päähenkilönsä sivistynyttä pintasilausta.
Minäkertoja on yhdistelmä tarkkaa elämänhallintaa ja
sen pakonomaista hylkäämistä.
Kirjan nimihenkilö, Maarit Saraste, toimii
ekonomistina Suomen Pankissa. Hän on järjestänyt
elämänsä asunnon ja työpaikan välille niin huolellisesti,
että sydämen oikut tai ruumiin toiveet eivät häiritse
hänen rooliaan.
Sarasteen elämä on suhdannevaihteluita,
joissa yhden miehen menettäminen ei periaatteessa
merkitse muuta kuin alihankkijan korvaamista toisella.
Maarit Sarasteen eksistenssin ohuus näkyy jopa hänen
nimensä metaforisuudessa; alkuperäisteoksessa hän
onkin "Martina Dager".
Vähitellen Maarit Saraste huomaa kuitenkin
kulkeutuvansa loukkoihin, joiden merkityksen
ainoastaan hänen ruumiinsa hämärästi tajuaa: "Äkkiä
tuntuu luonnottomalta poistua auton suojakuoresta tässä
moottoritien varressa missä ei näy yhtä ainutta ihmistä."
Katsellessaan näitä myyttisen kokemuksen
tyyssijoja minäkertoja analysoi niitä ymmärtämättä
niiden merkitystä. Ojina virtaavat joet tai ruutukaavaan
sijoitetut lähimetsät ovat osa hänen helsinkiläistä
näyttämöään, ja kuitenkin ehdottoman vieraita.
Kotimaisessa kirjallisuudessa "kulissien
särkymisen" motiivilla on voitu osoittaa, että perheet tai
yhteiskunnallinen status ovatkin eräänlaista teatteria.
Sosiaalisen elämän näytelmällisyys oli suosittu kritiikin
aihe etenkin silloin, kun Suomessa oli vielä jonkinlainen
sivistysporvaristo.
Viime vuosikymmeninä "kulissien
särkymiseen" on liitetty yhä vahvemmin ekologinen
ulottuvuus. Käyttämällä minäkertojana henkilöä, joka on
etääntynyt vuodenkierrosta ja maaseudusta kaikkein
pisimmälle, Ringbom kuvaa sanattoman kaipuun
muuttumista pakonomaiseksi haluksi jäädä luontoon.
Henrika Ringbomin esikoisromaanissa näkee
väistämättä merkkejä hänen runoilijataustastaan. Kielen
tyhjentäminen dialogista ja ihmisten välisestä
toiminnasta, jopa useimmista attribuuteista, luo
henkilöhahmon, jota erehdykset muotoilevat. Ringbom
kuvaa luonnon kohtaamista shokkina, josta ihminen ei
enää täysin toivu.
Kertojaratkaisuna lyyrinen minä on vaikea
samastumisen kohde lukijalle, mutta jotain kylmän
tenhoavaa Ringbomin tyyliin sisältyy. Harvoin romaani
on voinut käsitellä ekologista ja sosiaalista
vieraantumista näin rinnakkaisesti, ja ilman protestin
huutomerkkejä.
Markku Soikkeli
--------------------
AUTUAITA OVAT EKSYNEET
Maarit Verronen: Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä
Tammi 1999
Kristinuskon ydinsanomaan kuuluvassa myytissä ihminen kadottaa
sielunsa tavoitellessaan maallisia aarteita. Tätä varoitustarinaa
Maarit Verronen on kirjoittanut nurin niin romaaneissaan kuin
novelleissaan. Verrosen legendoissa ihminen täyttää tarkoituksensa
eksyessään ja huomatessaan sieluttomuutensa.
Verrosen tarinoiden maailmasta puuttuvat jumalien lisäksi
kansat, valtiot ja uskonnot. Ne voivat toki esiintyä tarinan
puitteina samalla tavoin kuin valtakunnat ja kirkot kuuluvat
satuihin, mutta niillä ei ole historiaa. Jopa henkilöiden
nimet ovat epämääräisen indoeurooppalaisia, henkilöiden
luonteet pelkistettyjä.
Uusimmassa novellikokoelmassaan Verronen kirjoittaa
entistä tiiviimmin eksymisen autuudesta. Henkilöt ovat
Taistelijoita, Kansimiehiä tai Tarkkailijoita, joiden korkein
tavoite on ponnistella eroon lähimmäisistään. Sävyltään novellit
ovat synkempiä ja urbaanimpia kuin Verrosen aiemmat tarinat.
Kokoelman kahdestakymmenestä tarinasta jotkut ovat
kommentaareja nykypäivästä, toiset taas kuvaelmia tunnetuista
henkilöistä. Päähenkilö voi olla yhtä hyvin Kolumbuksen laivan
kansimies tai vuorikiipeilijä Veikko Gustafsson, mutta novellin
elämäkerta keskittyy heidän nimettömyyteensä.
Mitä suurempi sankari, sitä varmemmin hän muuttuu ihmisten
puheissa pelkäksi stereotyypiksi, esittää Verronen. Ammatti
on kohtaloksi, elämänkatsomus kiroukseksi.
Verrosen tarinoissa ainoa ihanteellinen hahmo on
yksinäinen tutkijaluonne. Tällainen päähenkilö näkyi
kirkkaimmillaan hänen edellisessä kirjassaan, romaanissa
Luolavuodet (1998); tosin Verrosen vaelluskirjassa Matka
Albaniaan (1997) kirjailija itsekin alkoi näyttää ihanteeltaan.
Päähenkilön nerous muiden ihmisten maanläheisyyteen
nähden on ollut Verrosen kirjojen suurin psykologinen rasite.
Kertoja on niin vankasti nerokkaan päähenkilönsä asianajaja,
että lukija tuntee itsensä tolloksi opetuslapseksi.
Löytöretkeilijä-kokoelmassa nerokkaat tutkijat ovat
muuttuneet epätoivoisiksi retkeilijöiksi. Menneisyyttä tai
turvapaikkaa etsiskeleville intellektuelleille käy kehnosti
riippumatta siitä, ovatko he tietokonepelinsä vai organisoidun
armeliaisuuden uhreja. Muutamat varoitustarinoista ovat hyytäviä
kauhupaloja, joissa turvapaikka osoittautuukin vankilaksi.
Maarit Verrosen uudet novellit ovat selvästi urbaanimpia
kuin ennen, mikä ei näytä olevan niille ainakaan eduksi.
Kaupunkilaislegendojen ideointi tuntuu joissakin novelleissa
peräti väkinäiseltä. Kun kaupunki alkaa kuristua omaan muuriinsa
tai virallinen hölmö haluaa osoittaa kekseliäisyytensä itsemurhalla,
fantasiasta ei kuitenkaan jää käteen kuin kuuteen sivuun
pinnistetty idea ilman tunnelmaa.
Markku Soikkeli
--------------------
SOSIOLOGI JA METSÄLÄINEN
Juha Seppälä: Kuun nousu ja lasku
WSOY 1999
Ensin tempun teki Kari Hotakainen, kun kirjailijan
näköinen minäkertoja näytteli Klassikossa (1997) oman
elämänsä antisankaria. Sitten leikkiin yhtyi Jari Tervo:
kirjailija Tervon tapainen hahmo seikkailee tämän syksyisessä
romaanissa Minun sukuni tarina.
Kolmas ja erikoisin tapaus löytyy Juha Seppälältä. Hänen
romaaninsa Kuun nousu ja lasku on kuvitelma tavoista kertoa ja
kerrata omaa elämäänsä. Toinen kirjan muisteloista jäljittelee
kirjailijan analyysitapaa, toinen päähenkilöistä puolestaan
muistuttaa Seppälän edellisten kirjojen päähenkilöitä.
Minäkertojan muisteloissa, esimerkiksi opiskeluvuosissa Turussa,
voisi kenties nähdä jotain Seppälän omistakin kokemuksista.
Samasta kylästä lähteneiden miesten elämät limittyvät,
mutta he eivät milloinkaan kohtaa kasvotusten. Eivätkä ihmiset
ylipäänsäkään löydä toisiaan Seppälän romaanissa. Vaikka silmät
tavoittaisivat läheisen ihmisen, muutaman yhteisen kokemuksen
jälkeen heillä ei ole mitään sanottavaa. Seppälän kuvaamat
miehet eivät kuitenkaan nurise yksinäisyyttään. He ovat
tyytyväisiä siitä, että naiset ja ystävät ovat todistaneet
heidän erakkouden lahjansa.
Ja äärimmäistä yksinäisyyttä voi sitäkin potea useilla
tavoilla. Kirjan miehistä minäkertoja, se lähemmin Seppälää
muistuttava, on Turussa koulutettu kaupunkisosiologi, joka
kertoo ja analysoi elämäänsä. Hän ymmärtää, että rakkaimman
ihmisen läheisyys johtuu itse asiassa yhdessä jaetusta puutteen
tunteesta, joko sosiaalisesta tai seksuaalisesta.
Sivulta kuvattu mies puolestaan on Seppälälle tyypillinen
miehenrähjä Kauko, nimensä mukaisesti ihmisistä etäällä
pysyttelevä metsäläinen. Sosiologi ja Kauko hakevat molemmat
lohtua luonnosta, mutta sielläkin he ovat toisiaan kaukaa
kiertäviä petoja. Kauko uneksii karhun pyydystämisestä,
sosiologi tutkii pyydystä samastumalla ansaan joutuneen
pedon tunteisiin.
Molemmat miehistä ovat kotoisin syrjäkylästä.
Kotiseudun odotukset miesten tulevaisuudesta eivät toteudu
kummankaan kohdalla, vaikka sosiologi pystyy sentään
kuvittelemaan, millaista leikkiä odotuksiin vastaaminen voisi olla.
Sosiologin kuvitelma laajenee pitkäksi
sisäiskertomukseksi. Kuvitelmassa esiintyy näyttelijä,
joka tekee ammattimaisen suorituksen sekä kylän teurastamossa
että kesäteatterissa. Vaikka harrastelija ei koskaan pääse
oikeaan teatteriin, hän voi sentään esittää jonkin
tähtiroolin omassa kylässään. Sen lähemmäksi taiteilija-
tai kirjailijaelämää romaani ei etene.
Miehet päätyvät määrättömälle sapattivapaalle.
Minäkertojan muistelut opiskeluajasta, naisista ja
työvuosista limittyvät kuvaukseen Kaukon elämästä.
Ehkä Seppälä tavoittelee maanläheisyyttä korostaessaan
alatyylillä miesten yöjuoksuja, mutta ihmetellä sopii,
eikö realistisuus löytyisi uskottavammin miesten luonteista
kuin repivästä tyylistä.
Piinaavia kaupunkilaisvuosia seuraa paluu
lapsuusmaisemaan. Sosiologi tutkii siellä sukunsa juuria,
kun taas Kaukolle kotiseutu merkitsee yksinkertaisesti
elinkeinoa. Maaseutua kuvatessaan Seppälän tyyli rauhoittuu,
tulee kenties lähimmäksi kirjoittajaansa. Eräässä katkelmassa
sosiologikin paljastaa, että hän oikeastaan haluaisi kirjoittaa
maaseudulle eksyneistä rakennusmiehistä.
Romaanin nimi viittaa vuoden valoisimpaan aikaan,
jolloin almanakkaan ei kannata merkitä kuun nousuja ja laskuja.
Muutaman sivun mittaiset katkelmat miesten elämästä ovat nekin
kuun kierron mittaisia tapahtumia. Niidenkään nousuissa ja
laskuissa ei ole erityisiä muistopäiviä, koska he suoriutuvat
elämästään ilman suuria menestyksiä tai tappioita.
Kuun nousu ja lasku on tarkoituksella hajanaisempi
kuin Seppälän aiemmat romaanit. Se tarjoaa kaksi toisiinsa
limitettyä pienoisromaania sekä bonuksena pienen sisäiskertomuksen.
Novellin tiiviydellä tikittävät elämäntarinat voisi lukea
erikseenkin, mikä voi olla jopa kannattavaa. Elämät risteävät,
mutta yksi ei käy toisen tulkitsijaksi. Stereoskooppinen näkymä
sosiologin elämästä yhtäällä ja Kaukon elämästä toisaalla ei
luo mitään sellaisia merkityksiä, joita romaanin rakenne
parhaimmillaan kuitenkin mahdollistaisi.
Markku Soikkeli
--
OPETTAJAN SALAINEN LUOKKAKUVA
Anja Snellman: Paratiisin kartta
Otava 1999
Anja Kaurasen romaaneissa toistuu tietty näkökulma:
maailma havaitaan alhaalta ylöspäin aikakautensa
sääntöihin kasvavan nuoren naisen kautta.
Todistaessaan kapinallisen asenteen toistumista
sukupolvesta toiseen Kaurasen romaanit ovat löytäneet
laajan lukijakunnan.
Kahta tunnustuksellista romaania lukuunottamatta
Kaurasen teokset ovat ilmestyneetkin säännöllisesti,
tarkalleen kahden vuoden välein. Kauranen on ollut
uskollinen sekä lukijoilleen että kustannustalolle.
Vasta vaihdettuaan sukunimeä ja kustantajaa kirjailija
on muuttanut hieman myös tyyliään. Paratiisin kartta -romaanissa
kerronnan näkökulma on ylhäältä alaspäin, kasvattajan havaintoihin
lapsista ja nuorista. Sukupolvikuilun analyysi merkitsee nyt
tarkkaan harkittua keskustelun avausta.
1970-luvun luokkakuva
Anja Snellmanin Paratiisin kartta on ns. yhden päivän romaani,
jossa aktiivisen ihmisryhmän sijaan tutustutaan yhden henkilön
muistoihin hänen elämäänsä vaikuttaneista henkilöistä. Minäkertoja
Raakel on vapaan aikakauden kasvatti, josta tuli ensin taistolainen
kommunisti ja sittemmin työlleen omistautunut opettaja. Koululuokka
muuttui hänen yhteiskuntaluokakseen.
Yhtäältä Raakelista on tehty 1970-luvun pateettinen näköiskuva,
toisaalta hän on täydellisenä opettajana tarkoituksellisen
koominen hahmo. Muisteluidensa ohessa Raakel kommentoi hartaasti
opettajahahmon mytologiaa antiikista nykypäivään. Mukaan mahtuvat
niin Spartan lainsäätäjät kuin Hamelnin pillipiipari.
Iästään huolimatta Raakel on romantisoitu aivan samoilla tavoilla
kuin Snellmanin eli Kaurasen aiemmat sankarittaret. Hänessä
yhdistyvät vaivattomasti klassinen sivistys ja trenditietous,
seksuaalinen avarakatseisuus ja poliittinen likinäköisyys.
Eikä Raakelia ei ole missään nimessä tarkoitettukaan muuksi
kuin myytiksi. Hän opettaa yhtä ja samaa luokkaa läpi
oppivelvollisuusvuosien: Raakel on vanhapiiaksi jäänyt
alma mater, kaiken opin äiti. Tärkein tieto, jota hän
voi välittää, koskee historian antamia opetuksia.
Paratiisin kartta on yhtä tuhti tietoteos kuin
kaupunkiväkivaltaa analysoinut Pelon maantiede (1995).
Kokonaan toinen juttu on se, miten paljon romaani sietää
sellaista taustatietojen painolastia, jolla Snellman sitoo
opettajan karikatyyriä koulujen arkipäivään:
"Ennen koulutuksen alkua olin behavioristinen opettaja, itse
sanelin ja päätin opettajajohtoisesti asioista ja opetuksestani.
Täydennyskoulutuksen aikana käsitykseni oppimisesta, tiedosta ja
opetuksesta ovat muuttuneet täysin."
Opetusohjelman teoreettiset tavoitteet rinnastuvat päähenkilön
läpikäymään poliittiseen kasvatukseen. Pedagogisen ja poliittisen
ohjelman rinnastaminen tuntuu loistavalta idealta, ja sen
kokeilemiseen romaanimuoto onkin aivan omiaan. Samanlainen
rinnastus on nähtävissä Peter Hoegin maineikkaassa
koulukuvauksessa Rajatiloja (1993).
Idealismin yhdistämät
Myyttisenä hahmona Raakel sisältää tietysti mysteerinsäkin.
Kauranen-Snellmanin teoksille tyypillisesti henkilöhahmon
arvoitus kätkeytyy aatehistorian aukkopaikkoihin. Idealismi
yhdistää rakastavaiset, joilla aate ja moraali toteutuvat
syvemmin kuin eturintaman poliitikoilla.
Ihmisellä on perustarve löytää opas tai opettaja, esittää
Snellman. Jos yhteiskunta ei tarjoa riittävän henkilökohtaista
opasta, etsimme tutorimme tunteen johdattamina. Liitutaululle
piirretty paratiisi on sekin parempi kuin ei mitään.
Muisteluina etenevä rakenne vaan ei ole omiaan politiikan ja
pedagogian rinnastukselle, etenkin, kun muistelut avautuvat
kahdessa tasossa: Raakelin "salaisina" taistolaisvuosina sekä
opettajana vietettynä ajanjaksona.
Varsinkin Itä-Saksaan sijoittuva episodi jää surkeasti irralleen
muusta romaanista. Kuvauksesta tulee omituinen yhdistelmä
nostalgiaa ja nuoruuden idealismia. Raakel on eräänlainen
idealismin museonvartija, joka haluaa välttämättä selittää
kunkin muiston merkityksen historian suurissa kuohuissa.
Keskustelua herättääkseen Paratiisin kartan pitäisi sisältää
uskottavampia henkilökuvia tai ainakin tarkemmin rajatun
kysymyksen aatehistorian objektiivisesta opettamisesta.
Markku Soikkeli
--
JARI TERVO TUTKII JULKISUUTTAAN
Jari Tervo: Minun sukuni tarina
WSOY 1999
Jari Tervon kurssi koomikkona on nyt korkeimmillaan.
Uutisvuoto-ohjelma ja Julkkis-kirjat (1989 ja 1998)
ovat tehnet hänestä hahmon, jonka edesottamuksia
"nokkelana junttina" seurataan tiiviisti. Kun Tervo
itse suhtautuu buddhamaisesti julkisuuteensa, ei
kustantaja sen paremmin kuin mediakaan enää muista
millaisiin sisältöihin maine perustuu.
Taiteilijalle luontevin ratkaisu on muuttaa julkisuus
taiteen aiheeksi. Tervon uusin romaani Minun sukuni
tarina tutkiikin kirjoittajansa imagoa, mutta tietysti
edellisistä kirjoista tutussa, hirtehisessä ja roisissa
sävyssä.
Kirjan päähenkilö on siinä määrin esikuvansa näköinen,
että hänellä on työn alla samanniminen romaani kuin missä
hän esiintyy minäkertojana. Sukutarina vain ei ota sujuakseen.
Niinpä kirjailija ottaa tilaustyökseen kirjoittaa elämäkerran
kotiseutunsa kolmoismurhaajasta, Matias Kuukkelista.
Minun sukuni tarina liikkuu välillä Helsingin kustannus-
ja kapakkapiireissä, välillä taas Tervon rikosromaaneista
tutuissa rivitalolähiöissä Rovaniemellä. Keskeisin
tapahtumapaikka on kuitenkin vankilan kuulusteluhuone,
jossa Tervon näköishahmo neuvottelee murhaajan elämäkerrasta.
Selvittäessään murhaajan edesottamuksia kirjailija joutuu
mutkan kautta tekemisiin oman historiansa kanssa. Kirjailijan
äiti on kadonnut marjamatkalla ja isä pyrkii uusiin naimisiin
baaripulun kanssa. Murhaajan sisar paljastuu kirjailijan
entiseksi heilaksi, ja jopa vankilanjohtajan salaperäinen
pöytälaatikkoromaani paljastaa kirjailijasta enemmän kuin
tämä on itse osannut kirjoittaa.
Tervon etäisenä, joskin parodisena esikuvana voisi olla
Norman Mailerin klassikko "Pyövelin laulu" (1979), jossa
Mailer laati rajua henkilökuvaa oikeasta murhaajasta. Mutta
pystyykö suomalainen kaunokirjailija tekemään aiheestaan
skuuppia, kaiken muun median ohittavaa paljastusta murhaajan
neljännestä uhrista?
Tervo tutkii ideaa leikkisästi, mutta myös tosissaan. Jokainen
sukuselvitys muistuttaa salapoliisityötä, ja toisaalta jokainen
kirjailija yhdistää henkilönsä perhettä muistuttavaksi verkostoksi.
Tässä mielessä jokainen kirja on sukutarina.
Vaikka Minun sukuni tarina on helpommin lähestyttävä kuin
Tervon aiemmat romaanit luihujen hahmojen lemmenseikkailuista,
on kirjan läpilukeminen takkuista puuhaa. Kolmoismurhan uhreja
ja kirjailijahahmoa yhdistävä dekkarijuoni on kehyskertomuksena
niin heikko, että kirjailija kuittaakin sen lopuksi kahdeksan
sivun monologilla.
Siteeratessaan sivuhenkilöiden elämäntarinoita Tervo imitoi
minäkerronan perinteisiä tyylejä: päälauseilla losottavaa
sukutarinaa, yksirivisenä slangina etenevää nuorisoromaania,
psykologisoivaa lapsuuskuvausta, jopa päiväkirjakerrontaa.
Näissä katkelmissa Tervo todistaa kielikorvansa tarkkuuden,
mutta tarinan ne pysäyttävät lähes tyystin.
Humoristin osa ei ole helppo. Vaikka oman julkkisroolin
ironisointi luonnistuu Tervolta helposti, hän myös
raskauttaa tarinansa rooliin kuuluvilla vitseillä, kielen
konstikkuudella ja härskillä tilannekomiikalla.
Yli kolmesataa sivua lahjakasta autotalliproosaa pakottaa
ihmettelemään, mitä sisältöjä Tervon romaaneilla loppujen
lopuksi on tarjottavanaan.
Markku Soikkeli
------------------
KAUPUNKI MYYTTIEN SYLISSÄ
Laila Hietamies: Siniset Viipurin illat
Otava 1999
Vaikka Laila Hietamiehellä on laaja lukijakunta, hän
tuntuu kirjoittavan romaanejaan erityisesti isoäitien
sukupolvelle. Ei ole lainkaan yllättävää, että mummeli
voi hänen kirjassaan kokea lemmenseikkailun ortodoksipapin
kanssa.
Eikä tässä kaikki. Isoäiti Ida Maria on niin nuorekas muori,
että hän kamppailee sekä anoppinsa arvovaltaa että oman
tyttärentyttärensä suvereenisuutta vastaan. Voiko näin
virkeitä isoäitejä löytääkään muualta kuin Viipurista,
historiamme myyttisimmästä kaupungista?
Nuorempaa lukijakuntaa voi kyllä hämmästyttää se
aktiviteetti, jolla Ida Maria vielä vanhoilla päivillään
hoitaa viiden tyttärensä rakkaushuolia ja siinä ohessa omaa
salaista suhdettaan pappi Andreihin. 1930-luvun Viipuri
merkitsee niin ajatonta myyttistä maailmaa, että sukupolvien
rajat sumenevat.
Siniset Viipurin illat on jatkoa Kylä metsien sylissä -
romaanille. Edellisessä kirjassa Ristiniemen kylää kuvailtiin
muusta maailmasta erillisenä kehtona, johon historian myrskyt
lyövät harvakseen. Toisessa kirjassa aletaan sitten setviä
niitä salaisuuksia, joita kätkeytyy isoäiti Ida Marian
historiaan ja etenkin hänen tyttärentyttäreensä Anniin.
Keskushenkilö Anni on hänkin vahvasti romantisoitu hahmo,
suorastaan myyttinen runoilijatyttö, joka kymmenvuotiaana
kirjoittelee ensimmäistä romaaniaan. Ristiniemessä asuessaan
tyttö joutui vaikeuksiin, koska hän toteutti luonnonlahjaansa
eli kertojankykyään valehtelemiseen. Jatko-osassa Anni huomaa
oman elämänsä olevan sadun veroinen tarina: hänen isänsä ei
olekaan kuollut vaan palaa kotiseudulle uljaana merikapteenina.
Kylässä haudotut unelmat ja salaisuudet alkavat paljastua
siirryttäessä kaupunkiin. Hietamiehen kuvaamassa, vuosien
1931-32 Viipurissa elellään tunteita tutkiskellen. Muutama
skandaali, yksi onnettomuus ja yksi raiskaus eivät riitä niin
hartaan tunnelman järisyttäjiksi.
Kiinnostavinta romaanissa on nostalginen mielikuva 30-luvun
versiota autenttisemmasta Viipurista, jossa naapurit ovat
olleet vieläkin läheisempiä kuin myyttisessä hyväntuulen
kaupungissa:
"Kukaan ei jaksanut puhua, sanottiin joitakin välttämättömiä
sanoja, seurattiin kadulla kulkijoita eteen vedettyjen verhojen
raoista niin kuin ennen vanhaan Viipurissa, kun kaikki tunsivat
toinen toisensa."
Ristiniemen ja Viipurin lisäksi näissä Anni-romaaneissa
kuvaillaan tarkasti myös Sortavalaa. Toisinaan kaupunkihistorian
dokumentointi on päälleliimattua paikallisväriä, jolla yritetään
profiloida henkilöitä aikansa lapsiksi.
Hietamies kuvaa tunteita suurina siihen nähden, että naisen
päättäväisyys ja rohkeus ratkaisee hänen paikkansa seurapiireissä.
Lukijalta edellytetään erityistä kiinnostusta seurapiiriromanssin
etikettiin, jotta hän jaksaa kiinnostua keimailun ja kirjeenvaihdon
eleganssista.
Myyttinen Viipuri on romanssien taustalla vain puistoista ja
julkisivuista koottu näyttämö vailla rahvaan hälinää ja katuojan
hajua.
Markku Soikkeli
-------------------
HUOVISEN KOOTUT ELäINTARINAT
Veikko Huovinen: Porsaan paperit
WSOY 1999
Ronttosaurus, hankikorppikotka, gallenkallelainen
palokärki ja jättiläismäinen kuikka - Veikko Huovisen
luonnostelemat eläimet ovat metsän mahtiotuksia. Niiden
käytöstä Huovinen kuvaa sellaisenaan, mutta laittaa
otukset juttelemaan ihmismäisesti. Navetassa pidetään
paneelikeskustelu eläinten oikeuksista ja merikotka
ehdottaa naaraalle kohteliaasti suvunjatkamista.
Kun Huovisen tuotantoa sillä silmällä katselee, niin
ainahan siellä ovat eläimet olleet keskeisellä paikalla.
Elukat herättävät pelkoa tai himoa tai omituista kaipuuta,
kuten kirjassa Koirankynnen leikkaaja (1980), mutta aina
ne ovat ihmisen peilikuvia. Kyse voi olla hurjista
lampaansyöjistä tai eläimen lailla käyttäytyvistä
ihmisistä: kylän koirista, hamstereista tai lemmikiksi
alistuvasta ihmispolosta.
Porsaan paperit tarjoaa neljätoista eläintarinaa vuosilta
1962-1986. Jotkut niistä ovat pienoisia klassikkoja, kuten
niminovellit kokoelmista Ronttosaurus (1976) ja Matikanopettaja
(1986). Eräs tunnetuimmista fiktio-otuksista tietysti puuttuu
kokoelmasta, pienoisromaani Lentsun (1978) virkeä virus.
Ihmiset ja eläimet ovat Huoviselle samaa karvaista heimoa.
Tyypillinen hahmo on sielunvaellusta kokeileva Leevi Sytky.
Eläimen nahkoissa vaellettuaan Leevi päätyy Alkon paikallis-
johtajaksi, kunnes muuttaa kurkien mukana pohjoiseen.
Tunnelmat novelleissa vaihtelevat lämpimästä koiramuistelmasta
absurdeihin, elefanttivitsejä muistuttaviin tarinoihin.
Absurdin tarinan kirjoittajana Huovinen leipoo aivan
omanlaisiaan sanaleikkejä tai irvii niissä aikansa ilmiöitä
ja hokemia. Esimerkiksi "Ronttosauruksen" pilkka maakuntanähtävyyksiä
kohtaan on jo menettänyt pistävyyttään.
Uudenlaista ajankohtaisuutta Huovinen on lähtenyt tavoittelemaan
kuuden novellin kimpulla. Tuoreissa novelleissa käsitellään
eläinten oikeuksia huovismaisesta näkökulmasta: biologian opit
ja eläinten kieltä ymmärtävä ihminen ryhtyy ajamaan eläinten
asiaa.
"Kertokaapa jotain elämästänne", pyytää ihminen sialta. Sikalan
lisäksi ihminen vierailee karhun, jäniksen, kanan ja leijonan
tykönä. Haastattelija yrittää tarjota omia mielikuviaan eläimille,
mutta saa vähätteleviä vastauksia. Koe-eläimeksi joutuneelle rotalle
hän kuvailee millainen olisi rotan taivas, mutta ei saa lohdun
sanaa perille.
Uudet eläintarinat ovat leikkisiä ja itseironisia, mutta niiden
sympaattisuus perustuu sille, että ne luetaan juuri Huovisen
tarinoina. Eläinten haastattelijassa on helppoa nähdä kirjailija itse.
Kun eläinten oikeuksista on tullut moraalikeskustelun äänekkäin
kysymys, ei humoristilla ole enää virustakaan, jonka nimissä
huudella ihmiselle. Ironian kohteeksi täytyy asettaa ensin oma
kertojarooli, sitten vasta ihmiskasvoiseksi pakotettu eläin.
Metsämaiden estetiikkaa etsivän lukijan kannattaa myös huomata,
että näissä tarinoissa pääosassa ovat eläimet, eivät niiden
elinpiirit. Kainuun maisemien kauneus tai Puukansan tarinasta
(1984) tuttu ekologinen asiaproosa eivät mahdu tämän kirjan
kansiin, koska asiaproosassa ei esiinny eläinmaailman kummajaisia.
Markku Soikkeli
--------------------
VIIMEISET VILLIT SUOMALAISET
Arto Paasilinna: Hirnuva maailmanloppu
WSOY 1999
Mihinpä suomalainen luonne paremmin vertautuisi kuin
suomenhevoseen. Suomen ilmastoon ja elinkeinoihin kotiutunut
rotu oli Sakari Topeliuksenkin lempiesimerkki hänen
puolustaessaan hitaasti liikkeelle lähtevää, mutta pitkälle
jaksavaa suomalaista luonteenlaatua.
Kirjoittaessaan suomenhevosen historiaa Arto Paasilinna
käyttää samaa rinnastusta vapaasti ja vapautuneesti. Sen
paremmin suomalainen kuin sen hevonenkaan ei kestä loputtomiin
kehnoa isäntää. Luontaisesta mykkyydestään luopuen hevonen
täräyttää ensimmäisen sanansa: tietysti kirosanan.
Eläimiä on seikkaillut ennenkin Paasilinnan romaanien avustavina
sivuhenkilöinä, mutta ensimmäistä kertaa eläin on nyt tapahtumien
keskipisteessä. Eläinlääkärin avustuksella Huru-Aaron -nimisestä
hevosesta tulee jutustelevien hummien kantaisä. Älykäs suomenhevonen
muodostaa pian raamatullisen vähemmistönsä Pohjanmaan rannikolle.
Aaronin varsat opiskelevat kieltä sekä toisiltaan että ihmisiltä.
Juoppo eläinlääkäri ei kuitenkaan ole paras mahdollinen isäntä
uudelle etniselle ryhmälle: kotieläin kelpaa vain huijariksi sökösakkiin.
Romaanin päähenkilöksikään hepasta ei ole, sillä näkökulma on
edelleenkin eläimiä hoitavien ihmisten. Lisäksi kokemukset ovat
paasilinnamaisesti rajoittuneita. Insinööriä opastavan jäniksen
tai rovastia palvelevan karhun tavoin myös hevosen
vertauskuvallisuus typistyy miehen kokemusmaailmaan.
Kantaisän kuoltua hevosten kulttuurityötä jatkaa Hurja-Aaron,
joka kuitenkin on luonteeltaan villimpi kuin isänsä. Niinpä
hevonen viedään psykiatriseen hoitoon Nivalan kansanopistoon.
Paasilinnalle tyypillisesti asiantunteva viranomainen ei suostu
ymmärtämään potilaansa viisasta hulluutta, vaan määrittelee
hevosen "debiiliksi".
Koska eläimen ikäkaari on lyhkäinen, etenee älykkäiden hevosten
sukukronikka vauhdikkaasti 1950-luvulta nykypäivään. Suomalaisten
pelot ja hullutukset tarttuvat hevossukuun niin, että ne
kauhistelevat vuosituhannen vaihtumista internetin kautta.
Hirnuva maailmanloppu sisältää yhtä paljon tapahtumanrytkettä
kuin Paasilinnan aiemmat romaanit, mutta sen henkilöt ovat
entistäkin ohuempia. Myös yhteiskuntasatiiri on vaisumpaa
kuin tällainen fantasia mahdollistaisi, aivan kuin Paasilinna
pelkäisi joutuvansa poliittiselle veikkauskierrokselle.
Ponityttötarinoiden tavoin Hirnuva maailmanloppu pyrkii
etääntymään lannantuoksuisesta arjesta. Vaikka kirja kuvaa
herkullisesti hevosten eli suomalaisten penseyttä politiikkaa
kohtaan, ei Oulun kaduille huipentuva "konikapina" kasvata
aihetta orwellilaisiin mittasuhteisiin.
Markku Soikkeli
Katso myös arvostelu Arto
Paasilinnan edellistä kirjasta "Lentävä kirvesmies"
-----
RANNIKKOKYLäN EEPOS TIHENEE
Joni Skiftesvik: Kotikoivuinen mies
WSOY 1999
Perämeren pohjukassa, lähellä Oulua sijaitsee Putaan kylä.
Sen tienoille Joni Skiftesvik on sijoittanut jo viiden
romaaninsa tapahtumat. Sotaa edeltävien ja sitä seuraavien
vuosien tarinoista näkyy kasvavan vuosi vuodelta tihenevä,
sivuhahmoja päähenkilöiksi nostava eepos.
Kirjoja on yhdistänyt merelle kaipaamisen ja sieltä rannalle
ajautumisen tematiikka. Päähenkilöt ovat isättömäksi jääneitä
hämärämiehiä, jotka kuskaavat salaa pirtua tai yrittävät
luotsina todistaa miehisyyttään, onnettomin seurauksin.
Uusimman romaanin nimi luonnehtii päähenkilöä, Paulia,
juuriinsa juuttuneeksi mutta isänmaalliseksi ja ryhdikkääksi
mieheksi. Kotikoivuinen mies on komeakasvoinen ja
hyväsydäminen, vaikka paljastuukin että luonteikkainta
Paulissa on pikkurikollisen yritteliäisyys.
Kutakin Skiftesvikin miehistä sitoo kotiseutuun selvittämätön
muisto. Paulilla kyse on rikoksesta, johon hän on osallistunut
ja jäänyt vaille tuomiota. Paluu kotiseudulle johdattaa
kertomuksen takaumiin, jotka rytmittyvät luku luvulta rikoksen
selvittelyyn. 1950-luvun kasvukautta elävässä kotikylässä
oltaisiin halukkaita hautaamaan menneet ja katsomaan eteenpäin.
Ankaran kotikaipuun lisäksi nämä Putaan kylän miekkoset ovat
herkkiä naisten ja poikalasten hädälle. Henkilökuva on niin
tarkkaa lainaa edellisistä romaaneista, että Perämeren rantoja
tuntuu asuttavan pitkä rivi miehenpuolikkaita.
Skiftesvikin päähenkilöt joutuvat luonteikkaasti muiden kiusan
kohteeksi. Jo lapsesta alkaen he oppivat keplottelemaan ja
toteuttamaan niin tarkalleen omaa unelmaansa, ettei heillä
ole kiinnostusta pysyvään työhön tai ammattiin. Romanttisinta
heissä on lojaalius isän esikuvalle, etenkin silloin, kun
rikollisen elämän malli on suoraa perua äidiltä.
Myös Pauli on lapsena joutunut pitämään huolta itsestään ja
sisarestaan. Leskeksi jäänyt äiti on lähtenyt Petsamoon ja
isäpuoleksi joutunut virkaheitto naapuri auttaa rikoksen
tielle. Sillä tiellä Pauli on vieläkin palatessaan
kotikyläänsä ja asettuessaan väenväkisin taloksi karvaiden
muistojen keskelle.
Pauli ajautuu hyyryläiseksi ja rakastajaksi luotsin leskelle.
Siten hän tulee jatkaneeksi Luotsin tarinasta (1994) tutun
Aulis Kurtin tarinaa. Asetelma toistuu niin romaanien sisällä
kuin välillä: kuka tahansa mies voi asettua isäksi mihin
tahansa perheeseen.
Sotavuosien jälkeisessä Suomessa perheiden pikainen
täydentyminen on realistinen aikakauden kuva. Kodittomuutta
Skiftesvik kuvaa muutenkin elämänläheisesti, joskus
huumorilla pehmittäen.
Kun Pauli nuorena kunnostaa ensimmäisen veneensä, hän joutuu
lautturiksi laivoissa käyville ilotytöille. Teltassa
asuvista tytöistä tulee Paulille kodin korvikkeita,
joten nimismiehen syytökset "sutenöörin" hommista ovat
hänelle käsittämättömiä.
Romaanisarjasta kasvava Putaan eepos on harvinaisuus niin
laajuudeltaan kuin rakennustavaltaan. On kuitenkin ihme,
jos se koskaan nähdään toimitettuna yhtenäiseksi laitokseksi.
Niin samanlaisia ovat kirjojen miehet ja kertomukset, ettei
niitä jaksaisi lukea kahta enempää peräkkäin.
Sen sijaan vuoden välein kohdattuina nämä Skiftesvikin
rannikkotarinat ovat harvinaisen sujuvia lukuromaaneja.
Luvut ovat pituudeltaan 4-6 sivua, joten niissä ei ehditä
kertoa soutu- tai tanssiretkeä kummempaa tapahtumaa, vaan
palasina on näiden ihmisten onnikin; hajallaan mutta
sormien ulottuvilla.
Ja ehkäpä Skiftesvikin kirjoista löytää aina jotain uuttakin,
ajatuksia toistensa hätää ymmärtävistä ihmisistä.
Vilpittömintä on halu nähdä unelmansa toteutuvan edes
jollekin lähimmäiselle, jos ei itselle. Jokaisen kirjan
ahmii samaa asiaa jännäten: saako harmiton lurjus
unelmansa vesille.
Markku Soikkeli
--
SUOMEN HERTTUATAR, HYLÄTTY JALKAVAIMO
Pirjo Tuominen: Kaarina Hannuntytär
Tammi 1999
Olipa kerran kuningas, jolla oli neljä poikaa ja
laaja valtakunta. Perintönsä hän jakoi pojille
velvoittaen näitä keskinäiseen sopuun. Toisin
kävi. Veljekset riitaantuivat ja kruununperijä
osoittautui joukon heikkomielisimmäksi.
Vihollinen ahdisteli valtakuntaa sisältä ja
ulkoa; hallinnossa vaihtuivat veljekset ja
makuuhuoneissa rakastajat.
Tämä kiehtova satu on paitsi totta, myös täynnä
uskonpuhdistuksen ja eurooppalaisen renessanssin
herättämiä kulttuurisia ristiriitoja. Kustaa
Vaasan jättämä valtatyhjiö on Ruotsi-Suomen
historian kiinnostavin ajanjakso, "uutta aikaa"
edeltävä kiivastempoinen vuosisata.
1500-luvun tapahtumat ovat innoittaneet myös
kirjailijoita tutkimaan sitä, miten yksilöt
käyttäytyvät suurten muutosten keskipisteessä.
Historiallisen romaanin veteraani Pirjo Tuominen
on hänkin nyt siirtynyt 1700-1800 -lukujen
kuvauksesta luterilaisen ajan koittoon,
porvaristaloista aatelishoveihin.
Tuominen käsittelee perimyskamppailua
keskipisteenään Kaarina Hannuntytär, herttua
Juhanan jalkavaimo. Äänekkäimmän kertojaroolin
saa kuitenkin koruseppä Jost Rekonpoika, joka on
lohduttoman rakastunut Kaarinaan. Suurin osa
romaanin alkupuoliskoa kuluu siinä, kun Jost
vaeltaa Euroopan hoveissa etsimässä korviketta
rakkaudelleen.
Ensimmäisen matkansa Jost tekee herttua Juhanan
seurueessa. Kosiomatka etenee melkoista vauhtia
hovista toiseen, mutta matkan varrella Jost
ehtii kokea seksiturismin riemut Danzigilaisessa
porttolassa ja vielä rakastua Kaarinan näköiseen
naiseen. Seuraavaa matkaa Jost puuhaakin
noutaakseen tulevan vaimonsa Krakovasta.
Kahden Kaarinan kuninkaalliset
Turkuun ja Tukholmaan sijoittuvassa osassa
käsitellään lähemmin Vaasa-suvun perillisiä.
Kaarina Hannuntyttären (k. 1596) kertojaääneen
limittyy toisen Kaarinan historia: kuningas
Eerikillä on sattumoisin samanniminen
jalkavaimo, Kaarina Maununtytär (k. 1612). Mutta
siinä missä herttua Juhana tapoja noudattaen
hylkää rakastajattarensa ja neljä lastaan, Eerik
järkyttää kansaa viemällä vihille oman
jalkavaimonsa.
Tukholman tiheissä seurapiireissä hallitsijoiden
jalkavaimot eivät saa varvasta enempää historian
ovenrakoon: "Me jalkavaimot menimme
kruunajaiskirkkoon takakautta. Meidät ohjattiin
vaivihkaa lehterille, saatoimme nähdä sieltä
tapahtumat olematta silmätikkuina."
Tuominen kuvaa tilanteita realistisesti, mutta
henkilöidensä mielenliikkeitä kaventaen. Toki
jalkavaimojen tietoisuutta roolistaan olisi
voinut kuvata muutenkin kuin petoksen ja
pettymyksen tuntoina. Edes Kaarina
Hannuntyttären omassa puheenvuorossa ei ole
muuta itseymmärrystä kuin hylätyn jalkavaimon
katkeruus.
Harmillisin osa Tuomisen kirjaa eivät ole
latteanromanttiset ihmiskuvat tai luettelomaiset
kaupunkikuvaukset, vaan se, että romaani hukkaa
täydellisesti historian tragikomiikan. Vaasa-
suvun melodraamahan huipentuu siihen
tilanteeseen, jossa Eerikin ja Juhanan
jalkavaimot asuvat Satakuntaan karkotettuina
naapuruksina. Tuominen näyttää olevan niin
uskollinen historian tosiasioille, että hän
tyytyy esittelemään naiset toisilleen etäisiksi
ja vieraiksi.
Tapakulttuurin tragiikkaa
Missä määrin romaania sitten tulee lukeneeksi
kriittisesti? Jollain lailla uppouduin tähän
kirjaan helpommin kuin Pirjo Tuomisen Satakunta-
kirjoihin, koska kokonaisten valtakuntien
historiointi sivuhenkilöiden kautta jättää
paljon tilaa mielikuvitukselle.
1500-luvun kuningasdraamojen ylitsepääsemättömiä
vertailukohtana ovat Mika Waltarin
historialliset romaanit, mukaan lukien
viihteellisimmäksi leimattu teos Kaarina
Maununtyttärestä. Siinä missä Waltarin kaltainen
kirjailija liikkui laveasti aikakauden aatteissa
ja ihmismielen syövereissä, kuvaavat nykypolven
naiskirjailijat ennemmin tapakulttuuria.
Suurin ero klassikkomaisiin esikuviin on siinä,
että esimerkiksi Tuomisella historialliset
faktat erottuvat silmiinpistävästi kerronnasta.
Tylsimmillään kaukaisten kaupunkien kuvaus
muistuttaa turistioppaan litaniaa; esimerkiksi
Krakovasta voisi kuka tahansa kirjoittaa yhtä
faktapitoisen kuvauksen.
Silloin kun kirjailija elävöittää historiaa
tunteiden kautta, voisi sitä toteuttaa
rohkeasti. Se että Eerik on "tavallaan traaginen
taiteilijahahmo", ei suinkaan tee hänestä
ymmärrettävämpää. Ei myöskään se, että Juhana on
"arka ja päättämätön mies", osoita Kaarinaa
aikakautensa tarkkasilmäiseksi tulkitsijaksi.
Hovin kirjuri Elias Korppi ja turkulainen
kalakauppias Margareta Simontytär saavat
pienimmät puheenvuorot. Täydentävä yhdistelmä
näkökulmia ei kuitenkaan syvennä kirjan
nimihenkilön, "Suomen herttuattaren" profiilia.
Viimeisten tapahtumien sijoittaminen nuijasodan
ratkaisukahakkaan tiivistää historian pelkiksi
näyttämöiksi, joilla ei ole mitään merkitystä
valtakuntien kuvitellussakaan kehityksessä.
Markku Soikkeli
MONTA HELENAA JA YKSI KATRIINA
Panu Rajala: Sydämenjäristys
Otava 1999
Panu Rajalan romaanin kannessa on utuinen
valokuva sillanpääläisestä maisemasta, jonka
keskellä seisoo yksinäinen hahmo. Kirjaa
aloittaessani mielsin sen olevan etäännytetty
kuva päähenkilöstä, dosentti Johannes
Hulttiosta. Johanneshan on 90-luvun akateeminen
donjuan, joka kulkee pitkää ja riemukasta
taivalta kohti vaimoksi kelpaavaa naista; vähän
niin kuin F.E. Sillanpään Miehen tiessä (1932).
Romaanin puolivälissä mielipide
muuttuu: kansikuvassa onkin meedion lähettämä
todistus päähenkilön kuolleesta vaimosta!
Johannes nimittäin saa meedion kautta viestejä
vaimovainaalta, eikä naispuolinen meedio
itsekään jää kylmäksi komealle dosentille.
Mutta kun kirja ei ole oikein
kummitustarinakaan, niistä sillanpääläisistä
vaikutteista puhumattakaan? Ehkäpä kansikuvan
arvoituksellisuus osoittaakin vain sen, ettei
kustantajakaan tiedä millaisena Rajalan kirjaa
markkinoisi
Sydämenjäristys on omituinen sekoitus
viihderomanssia, matkakertomusta, poliittista
aikalaiskuvausta ja eroottista farssia. Ainoa
hahmo, joka luo kirjaan jotain järjestystä, on
sen tekijä, dosentti Panu Rajala. Romaanin
lukeminen yksi yhteen todellisuuden kanssa ei
tietenkään tee oikeutusta Rajalan harjoittamalle
ironialle, mutta kylläkin kertojakyvylle:
kaunokirjallisesti teos on pelkkä sekasotku.
Rajalan esikoisromaani on paitsi
suhteettoman paksu, myös rakenteeltaan
ratkaisematon. Miksi keskimmäinen osa teosta on
kuvattu kolmannessa persoonassa ja muut osat
ensimmäisessä? Onko tarkoitus, että Ruotsiin ja
Berliiniin sijoittuva jakso antaisi etäännytetyn
todistuksen sivistyneesti riehaantuvasta
dosentista? Miksi kerronnan tyyli ei sitten
muutu?
Johanneksen tie onneen on siunattu
Helena-nimisillä kypsillä naisilla, milloin hän
ei testaa miehisyyttään opiskelijatytöllä tai
ulkomaisilla rouvilla. Samoin kuin Jörn Donnerin
matkakertomuksissa, myös Rajalalla vieraat maat
aukenevat naisen sylin kautta; nainen on sekä
seksuaalisen että poliittisen vapautumisen
airut.
Berliini ennen muurin murtumista on
Johannekselle yhtä kuin elämä ennen viidenkympin
rajapyykkiä, hotelleihin suljettu seksuaalinen
museo: "Sellaisena Johannes oli Petran muistava,
terävänä äänettömänä figuurina, rakastelun
puhdistamana, mietteliäänä, hyvin vakavana."
Kohtalo johdattaa Johannesta
itsenäisyytensä tiedostavien kansojen ja naisten
tueksi. Meedio kertoo, että Johanneksen ei pidä
hävetä puuhiaan, koska taivaassa vaimokin
puuhastelee itsensä Alberto Moravian kanssa.
"Voi hyvin ja leivo niitä naisiasi mielesi
mukaan".
Myös muut naiset ovat Johannekselle
niin avuliaita, että he opastavat tätä jatkamaan
naisiin perustuvaa itsetutkiskeluaan. Loistavien
helenoiden jälkeen mies lopulta törmääkin
"helakan valoisaan koko kansan Katriinaan".
Johanneksen tavoin laulajatar Katriina käy
keskustelua kuolleen puolison kanssa; ympyrä
sulkeutuu ja Johanneksen kohtalousko palkitaan.
Markku Soikkeli
-------------------------
LAPSI SYNNYTTÄÄ ÄIDIN
Terhi Utriainen: Välimatkoja
Tammi 1999
Raamatussa väitetään jotain sellaista, että lapsi
on ihmisen isä. Välittömämpi vaikutus lienee se, että
synnytyksessä alkaa uusi elämä paitsi lapselle myös
tuoreelle äidille. Tätä vuorovaikutussuhdetta kuvailee
Terhi Utriainen runollisen teorian mestarinäytteessä
Välimatkoja. Kirjaa voi varauksetta suositella kaikille
äidiksi pyrkineille tai joutuneille, ja melkoisen
tutkimusmatkan se tarjoaa myös miehille.
Välimatkoja ei ole romaani eikä juttukokoelma. Utriainen
koostaa ajatuksiaan päiväkirjamaisesti luku luvulta, tosin
lapsen kautta esille nousevat edeltävätkin muistot.
Synnytetty ihminen on aluksi kuin muukalainen, jossa
jokainen biologinen jälki saa henkilökohtaisen merkityksen.
Synnytyksen tuomaa henkistä muutosta on kuvailtu mm.
ainutlaatuisen avuttomuuden kokemuksena. Ehkä Utriaisenkin
kuvauksessa voisi nähdä merkkejä tällaisesta henkisestä
liittoutumisesta. Synnyttäjän muistellessa kokemaansa on
lapsi ainoa läsnäoleva todiste omasta paljaudesta ja
paljoudesta, runsaudentunteesta.
Utriainen haeskelee kielikuvia koetulle ja kannetulle
yltäkylläisyydelle. Sikiö on kohdussa makaava aarrelaiva,
jota ultraääni haeskelee kuin kaikuluotain; vastasyntynyt
on intiaani joka nylkee äitinsä kohdun.
Näissä vertauskuvissa kaikki emot ovat tasavertaisessa
biologian yllättämässä asemassa. Kun koiranpennut eivät
saa imetyksi maitoa emonsa nisistä, ne purevat saadakseen
emon oksentamaan niille ruokaa. Ihmisellä aistimukset ovat
vain monitulkintaisempia: kohduntuoksu vauvan hiuksissa on
sekä toffeemainen että verenlemuinen.
Vaikka kirja ei ole romaani, käyttää Utriainen hyväkseen
kaunokirjallista etäännyttämistä. Kertoja puhuu itsestään
Vernana ajatellessaan itseään yhtenä naisista tai
muistellessaan miestä aikana ennen kuin tästä tuli isä.
Jäljet synnytyksestä ovat myös jälkiä miehestä ja rakkaudesta.
Hienoisella karsimisella ja toisenlaisella ryhmittelyllä
kirjan luvut olisivat pitäneet lukijan varmemmin otteessaan.
Etäisyys muistojen ja muistelijan, mielikuvan ja kokemuksen
välillä pitäisi pakottaa lukija etsimään omaa tulkintaansa
sukupuolesta riippumatta.
Nyt kertoja taittaa välimatkaa liian nopeasti ja tarjoten
liian monia vaihtelevia selityksiä muistoilleen. Kertoja
saattaa todeta lapsesta että se hengittää kuin huilu,
mutta rientää sitten mielikuvansa perässä keksimään
muitakin vertauksia soittimiin.
Toisinaan ajatus päätyy umpikujaan kysymykseksi, jonka
kirjoittaja toivonee täyttyvän edellisestä materiaalista:
"Kun sulkeudun, en enää muista olevani tyhjä - tai joku ei
muista, mikä?" Subjektiteoriasta ylijääneet peililauseet
olisi kuulunut karsia viimeistään kirjaa toimitettaessa.
Kieli petkuttaa, paloittelee ajatuksen ennen kuin se ehtii
valmiiksi, mikäli kirjoittaja ei etsi jatkuvuutta ja
yhtäläisyyksiä. Kun kirjan kielikuvatkin ovat paikoin rajuja,
samaa terävyyttä ja tiiviyttä olisi toivonut näkökulmalta.
Jo kirjaa selailemalla voi lukija kuitenkin todeta, että
intiimistä aiheesta saa rakennettua yleisiin tuntemuksiin
pohjaavan kuvauksen. Proosan alueella välitön vertauskohta
voisi olla Anja Kaurasen Ihon aika (1993).
Runollista tai miehistä teoriavastusta sille tarjoaisi
esimerkiksi Jean-Luc Nancyn Corpus: "Yhä, yhä uudelleen
ruumiit vaativat luomistaan: eivät inkarnaatiota, joka
puhaltaa merkkiin henkisen elämän, vaan ruumiiden
maailmaanpanoa ja jakamista."
Markku Soikkeli
-------------------------
TAITEILIJAPERHEEN TOIPUMISTARINA
Eira Mollberg: Vakuuslapset
Otava 1999
Omakohtaisen aineksen työstäminen on useimmille
kirjoittajille niin vaikea pala, että
elämäntarinaa ei saada jäsennetyksi sen
tutuimmankaan henkilön, oman itsen ympärille.
Kuitenkin huomattava osa esikoiskirjailijoista
käsittelee itselleen tutuinta aihealuetta, oman
elämänsä värikkäimpiä vaiheita.
Harva kirjoittaja tulee julkisuuteen
niin valmiilla ja omakohtaisuutta soveltavalla
esikoisromaanilla kuin Eira Mollberg. Kirjan
luettavuus ja vaikuttavuus perustuu tiukkaan
rajaukseen: lukija unohtaa nopeasti henkilöt
kirjan takana, vaikka osa romaanin
hätkähdyttävyydestä väistämättä perustuukin sen
realistisuudelle.
Vakuuslapset on kuvaus
taiteilijaperheestä 1960-1980 -lukujen Suomessa,
keskimmäistä vuosikymmentä painottaen.
Taiteilijaromaanin läheisyys nykypäivälle lienee
harvinaista, vaikkakin kiinnostus läheisiin
vuosikymmeniin on parhaillaan nousemassa.
Vakuuslapset on sairaskertomus ja sillä
tavoin leikkaus 70-luvun ilmapiiriin: miten
media, viranomaiset ja ystävät suhtautuvat
perheeseen, jossa on despoottimainen isä,
hiljennetty äiti, säikyksi peloteltu poika, ja
muiden välittäjänä toimiva tytär, Maija.
Mykistyneen perheen ja keskustelulle
avautuneen aikakauden ristiriita on räikeä.
Ystävät ja opiskelu ovat Maijalle läheisempiä
kuin perhe, mutta perhe vaatii häneltä enemmän
huomiota. Aina kun elämänpiirit limittyvät,
Maija tuntee väsyvänsä voimattomaksi.
Keskipisteessä on isä, joka haluaa
säilyttää taiteilijaperheen julkisivun.
Perheenjäseniä isä kohtelee niin kuin nämä
olisivat hänen omia luomuksiaan: "Isä pitää
voimakkaista ilmeistä, hän on aina leikitellyt
meidän kauhun vääristämillä kasvoillamme kuin
kissa hännällään."
Jotain hyvin suomalaisen melankolista
on siinä, että sukua kuvatessa vietetään
useammin hautajaisia kuin häitä. Muutoin
Mollbergin valitsemaa näkökulmaa on helppo
seurata. Tämän perheen perintö on
alkuvoimaisuuden ihailu, taiteilijan
lapsellisuuden ylikorostuneisuus. Sen luontoon
kuuluu, että melankolian voi muuttaa mustaksi
leikiksi, muistot teatteriksi.
Lopulta välittäjänä toimiminen muuttuu
konkreettiseksi hoivatyöksi. Romaanin
tunnelmalle on tärkeää, että Mollberg pohtii
monelta kantilta mitä pojan ja äidin
mielisairaus oikeastaan ovat. Taustalla on
Maijan ja veljen asema "vakuuslapsina",
perheonnen vähimmäisinä velvoitteina - etenkin
sen jälkeen kun isä on pakotettu
allekirjoittamaan avioehto, jolla hän luopuu
vaimonsa suvun perinnöstä.
Aikakauden ilmapiiristä juontuvaa on
se, että radikaaleiksi itsensä kokeneet
taiteilijaystävät eivät uskalla kommentoida isän
harjoittamaa diktatuuria. Myöskään viranomaiset
eivät kirjaa raportteihinsa totuutta perheestä.
Vankilaan joutunutta veljeä kohdellaan kuin ketä
tahansa rikollista, eikä sairaala pysty sen
tarkemmin ymmärtämään skitsofreniaan sairastuvan
äidin luonnetta.
Yksi vuosikymmen Maijalla menee miestä
vartoillessa. Vasta kun hän saa selvitettyä
itselleen, ettei hän kanna sukuperintönä
pelkästään epävarmuutta ja että hänen
parisuhteidensa epäonnistuminen ei riipu
mitenkään perhetaustasta, hän ryhtyy
käsittelemään elämäänsä tapahtumasarjana. Ensin
sukuaan, sitten uniaan, lopulta
muistiinpanojaan.
Jälkikäteen on vaikea sanoa, olisiko
tarina tuntunut hajanaisemmalta, jos kirjaa ei
lukisi kirjoittajansa ja etenkin Rauni Mollberg
mielessään. Onnellisinta Vakuuslapsia lukiessa
on kuitenkin se, että siinä itseironia rypyttää
kaikki aavistuksetkin lukijan kustannuksella
suoritetusta terapiakirjoittamisesta.
Haastattelussa Eira Mollberg on
sanonut, että hänen oli karsittava pois niitä
hurjimpia muistoja, jotka olisivat saaneet
henkilöt näyttämään epätodellisilta.
Hätkähdyttäminen ei, myöskään, ole tehokeino,
jota voisi käyttää toistuvasti muuhun kuin
tarinan etäännyttämiseen ja sillä tavoin
yleistämiseen.
Tässä Mollberg onnistuu mainiosti.
Henkistä julmuutta käsittelevät kohtaukset
liitetään laajempaan materiaaliin, jolloin
taiteilijaisäkin näyttäytyy vain hahmona
hahmojen joukossa. Yksityinen sairaskertomus
muuttuu aikakauden toipumistarinaksi.
Markku Soikkeli
