Markku Soikkeli

JULKAISEVAN ELÄMÄN ALKEET

 

Jälkikäteen ajatellen lukio valmisteli minua kolmeen suuntaan. Jos biologia olisi ollut minulle muutakin kuin tieteisfiktiota tai matematiikka muutakin kuin intohimo, olisi niistä voinut tulla tulevaisuuteni. Mutta minulla, sen paremmin kuin monella muullakaan, ei ollut aavistustakaan mihin olimme menossa vuosien 1979-1982 lukioputken lävitse. Pari vuotta lukion jälkeen pyrin yliopistoon saadakseni aikaa kirjoittaa romaanin jonkinlaiseksi kartaksi itselleni. Tämä on se kolmas suunta, jolle unohduin, runollisemman elämän puutteessa, kuudeksitoista vuodeksi. Ehkä vuonna 2001 saattaa se esikoisromaani valmistuakin.

Suurin osa lukion oppitunneista oli muodollista läsnäoloa. Muistan salaa raapustetut tietokoneohjelmat ja vihkon takaosaan piirretyt scifi-kertomukset. Siinä ohessa opin oppimista, "sisällöntuotantoa", kuten se nykyisin määriteltäisiin. Lukio oli tapa jäsentää oma oleminen siinä ikävaiheessa, kun julkiseen elämään osallistumisella ei ollut muutakaan mielekästä muotoa. Itselläni on lukioajalta tasan kaksi poissaolotuntia. Syy ei ole tunnollisuudessa, vaan mielikuvituksen kääntymisessä sisäänpäin. Oli sama haaveilinko kotona vai Klassikassa.

Vasta jälkikäteen näen jälkiä siitä, mikä oppimisen oppimisessa on pysyvää: sellaisen julkisen elämän tunnistaminen, joka on itselle ominaista. Ei pelkästään sosiaalistuminen eikä pelkästään minun kohdallani, vaan julkisuuden harjoittelu kaikissa muodoissaan; siinä lukion tehtävä niin 1980- kuin 2000-luvulla.

 

Opitun jakaminen julkisuuden harjoitteluna

Oppiaineet tulevat valmentaneeksi opitun jakamiseen. Jo lukiossa opimme keskustelemaan opitusta siten, että joudumme laittamaan itsemme peliin, oli opettelun metodi sitten paneelikeskustelua tai päntätyn kertausta. Lukiossa opitaan julkaisemaan tietoa, mutta myös omaa itseä, ja suhtautumaan tietämiseensä "sivistyneenä maallikkona", jollaiselle jokainen tietokirja ainakin periaatteessa optimoidaan.

Opitun esittäminen on tietenkin myös oppineena esiintymistä, näytelmää. Mitä enemmän sen esiintymisen sääntöjä tuntee, sitä tarkemmin voi luottaa omaan tietämiseensä. Tieto on ainoa vallan muoto, joka ei turmele, vaikka saisikin kuulostamaan planeetan pinnasta etääntyneeltä. Vasta pää pilvissä käyneenä voi nähdä miten ahtaassa triviaalitiedon maailmassa monet muut elävät.

Vaikka viihdyin Klassikan lukiossa ensimmäisen ja kolmannen oppivuoden - se toinen meni jotenkin kuin unessa - kaipasin jotain aivan muuta. Kun valmistuin ylioppilaaksi, en kaivannut sivistymistä sen paremmin kuin ammattiakaan; halusin vain kirjoittaa. Opitun esittämisestä oli tullut minulle itsensä julkaisemista instituutioiden ulkopuolella.

Savon Sanomien toimittaja onnitteli valkolakista kortilla, joka sinetöi uskoni ulkopuolisen vastuuseen: "Kynässäsi on pelottavaa ivaa. Jatka kirjoittamista." Selkääntaputus kymmenen g:n kiihtyvyydellä. Viimeistään silloin tiesin, että kirjoittamiseen perustuva oppiminen ja esiintyminen olivat minun tapani toimia maailmassa. Julkaiseminen elämäntapana. Olin varma, että yliopisto olisi minulle instituutio, johon voisin kätkeytyä vielä tehokkaammin kuin lukioon, ja oppia matkimaan sen julkaisutapoja.

Onnistuin liiankin hyvin. Opin jäljittelemään akateemista elämää niin sujuvasti, että sain yliopistosta turvapaikan. Yliopistossa itsensä esittäminen ja julkaiseminen ovat yhtä kuin olemassaoloa: "julkaise tai katoa". Kirjallisuudentutkijaa tällainen periaate ei pelota, koska myös muiden olemassaolo on ensisijaisesti kirjallista, luetun oppimista ja kierrättämistä. Yhteiskunta näyttäytyy lavennettuna (mutta luokallisena) lukiona.

Lisäksi, perhevastaisesta luonteestani huolimatta, jouduin tavallaan naimisiin lukion kanssa. Osa omista oppilaistani on tulevia äidinkielenopettajia ja melkoinen osa tuttavapiiriä on heistäkin opettajia. Asun äidinkielen opettajan kanssa, ja käyn toisinaan luennoimassa hänenkin oppilailleen: sarjakuvasta, romansseista, elokuva-analyysistä.

Kaiken huipuksi naapuriini Vantaan puolelle ollaan rakentamassa Suomen suurinta, viestintäpainotteista lukiota. Pikanttina lisänä tähän on se, että Vantaalla asuu huomattava määrä Savosta ja Karjalasta muuttaneita perheitä. Murteinenkaan puhe ei herätä heidän lapsissaan samanlaista ärtymystä kuin muualla Suur-Helsingin kouluissa.

 

Sivistys edellyttää ironiantajua

Assistentuurini, jonka aikana suoritin viimeiset yliopiston arvosanat, päättyy tänä vuonna. Olen sujut suomalaisen koulujärjestelmän kanssa, mutta humanistina oppimiseni on vasta alussa. Tie on pitkä ja tutkimaton. Fraasit "oppimisesta elämäntapana" ovat yrityksiä muuttaa suomalaisten työkeskeinen eetos ammattitaidon eetokseksi.

Julkaisevalle elämäntavalle se asettaa rajoituksia. Syy on median markkinoitumisessa: jos et julkaise suurelle yleisölle, et julkaise ollenkaan. Tästä olen saanut kokemusta niin lehtien, kirjojen kuin television julkisuudessa.

Konsulttiyhteiskunnassa ei ole kutsumusta humanisteille. Humanistin eetos on löydettävä itse, sivistyneiden maallikoiden ja "pelottavaa ivaa" pelkäämättömien joukoissa. Iskulauseiden sijaan on harjoiteltava myyttien soveltamista.

Niinpä ymmärränkin elämänmittaisen oppimisen ironian tajuna, joka ei voi olla lempeää, vaan tarkoituksenmukaisesti arkijärkeä soveltavaa. Kuten kirjailija Carlos Castaneda sanoo jossakin kasvuoppaiksi naamioiduista romaaneistaan: "Kavahda niitä, jotka itkevät tajutessaan jotain, sillä he eivät ole tajunneet mitään." Moinen viisaus on asenteeltaan kuin savolainen sutkaus.

Olenko ikuisesti tuomittu palaamaan lukion käytäville? Ehkäpä. Lukiovuosien muistelu on sentimentaalinen suo, joka ärsyttää siksi, etten tiedä millainen ihminen olen 15-18 -vuotiaan kokemuksiin nähden. Tämä epäsuhta paitsi ärsyttää myös houkuttaa itsekritiikkiin. Ajattelen lukiota humanistisen sivistyksen juurina, joille minun on pakko palata opettelemaan julkaisevaa elämäntapaa.

Luennoijana olen keskinkertainen, mutta lukiolaisille puhuessa keskinkertaisuutensa joutuu kohtaamaan ankarammin kuin yliopistossa. Humanistinen tietämys on yksinkertaisesti sellaista, että luennoijan on suhtauduttava optimistisesti kuulijoidensa haluun keskustella näkökulmista; meillä ei ole tosiasioita julistettavaksi. On vaikeampi selittää lukiolaiselle kuin toimittajalle, mitä tutkittavaa on sinkkuelokuvissa tai rocklyriikassa. Ei siksi, että lukiolainen olisi tyhmempi, vaan koska lukiolaiselle tietämisen alueet eivät ole eritytyneet samalla tavoin kuin yleissivistyksen kaavoittamalla toimittajalla.

Lukiolaiselle on pakko puhua niin kuin kuvittelisi esiintyvänsä sivistyneelle maallikolle, ja oppineena esiintymisen täytyy perustua hyvin huolelliselle ironiantajulle. Tästä minulla on kokemusta, ainakin tästä. Me jotka tulimme Klassikkaan peruskoulun puolelta ja saimme hengittää hieman sivulta käsin klassisen sivistyksen ilmapiiriä, me olemme, uskoakseni, erinomaisen valmennettuja ironiantajuun. Myös savolainen mielenlaatu on sille vahva kasvupohja.