Arvostelu on tehty Kulttuurintutkimuslehteen 2004 alussa
Markku Soikkeli
NUORTENKIRJA ON TURVALLISEN RADIKAALI
Toim. Päivi Heikkilä-Halttunen ja Kaisu Rättyä
Nuori kirjan peilissä. Nuortenromaani 2000-luvun taitteessa
Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutti, 2003
216 s
Dekkarit ja nuorisokirjallisuus ovat ne lajityypit, joissa
nykyisen yhteiskunnan arvotyhjiö ja moraaliset ristiriidat ovat
paljaimmin esillä. Nuorisokirjallisuus on saanut viime vuosina
huomiota paitsi yhteiskunnan peilinä myös nuorison ajankäytön
laatukriteerinä. Syy lienee sama kuin miksi mediat ja tutkijat
tuntevat kiinnostusta nuorison omaan filosofiapäivään: vieläkin
nuorten voidaan kuvitella edustavan yhteiskunnan sitä osaa joka
pystyy reflektoimaan itseään ja idealisoimaan yhteiskuntansa
tarkoitusta.
Mutta millainen peilikuva nuorelle näyttäytyy hänen omaa
elämäänsä käsittelevissä kirjoissa? Onko nuorisokirjallisuus niin
radikaalia kuin sen yhteiskuntakriittisyydestä voisi päätellä?
Vastausta voi hakea tuoreesta Nuori kirjan peilissä -teoksesta.
Päivi Heikkilä-Halttusen artikkelissa "Suvaitsevaisuuden pinna
kireällä" vahvistetaan, että suurin osa nuortenromaaneista
suhtautuu esimerkiksi homoseksuaalisuuteen edelleen
valistavasta ja opettavasta näkökulmasta. Tulkintakykyä
edistäviin kirjailijoihin Heikkilä-Halttunen katsoo etenkin Tuija
Lehtisen, mutta käänteentekeväksi aiheenkäsittelijänä tutkija
mainitsee myös Salla Simukan esikoisromaanin Enkelit katsovat
toisaalle (2002); vähintään yhtä huimalta kuulostaa Katri
Mannisen Kallen inttivuosi (2001), jossa päähenkilö rakastuu
yliluutnanttiinsa
Nuortenkirjojen radikaalius johtuu kuitenkin teeman kannalta
toissijaisista ratkaisuista. Esimerkiksi homoseksuaalisuuden
suosio nuortenkirjoissa selittyy niinkin käytännöllisesti kuin
nuorten tavalla ihannoida ruumiiseen ja seksuaalisuuteen
liittyvää identifiointia. Homoseksuaalisuuden käsittely ei
vaikuta nuortenkirjoissa olleen järin syvällistä tai yhteiskunnan
heteronormatiivisuutta kyseenalaistavaa.
Heikkilä-Halttusen artikkelin lisäksi kirjasta voi suositella
luettavaksi etenkin Markku Ihosen ja Päivi Lappalaisen
artikkeleita. Lappalainen muistuttaa, että Ruotsissa
nuortenromaanit ovat selvästi lohduttomampia ja suorastaan
inhorealistisia. Hyvinvointiyhteiskunnan alasajo näkyy siis
paljaammin ja nopeammin lahden takana.
Päivi Lappalaisen artikkelissa varsinaisena aiheena on
mielisairauden esittäminen suomalaisissa nuorisokirjoissa.
Nykyään painopiste on nuorten omissa henkisessä jaksamisessa
eikä vanhempien oireissa. Toisaalta lajityyppi on tässä
aiheyhteydessä edelleen vahvasti sukupuolittunut yhdistäen
juuri naiseksi kasvamisen henkiseen ja fyysiseen sairauteen.
Lisäksi kirjallisuus noudattaa aikamme yhteiskunnan
painopisteitä eli kirjallinenkin kuvaus on ollut kiinnostuneempi
äitien sairauden vaikutuksesta lapsiin ja unohtanut miten isien
kipuilu vaikuttaa sekin perheeseen.
Markku Ihonen kirjoittaa puolestaan lasten ja nuorten
historiallisesta romaanista pohtien postmodernin romaani-
ilmaisun antamia mahdollisuuksia irrottautua lajityypin
topeliaanisesta painolastista. Ihosen artikkeli kertoo ehkä
enemmän aikuisille suunnatusta historiallisesta romaanista kuin
teineille tehdyistä teoksista, mutta se on sikäli erinomainen ja
suuntaa antava, että lasten- ja nuortenkirjallisuutta olisi
toisinaan antoisampaa analysoida suhteessa
valtavirtakirjallisuuteen kuin lajin omaan perinteeseen.
Historiallisen romaanin lajityypillisen ongelman voinee siirtää
muuttujat muuttaen muihinkin nuortenkirjallisuuden ja
aikuiskirjallisuuden kohtaamispintoihin: "lapsella ei välttämättä
ole kylliksi historiallista tietoa, jotta hän voisi lukea teoksia
niiden lajityypillisellä tavalla", toteaa Ihonen.
Miten sitten helpottaa lajityypin ja historian ymmärtämistä?
Ratkaisuna voidaan käyttää minäkertojaa, jonka ymmärryksen
ja kiinnostuksen raja on "luonnostaan" suppeampi kuin
ulkopuolisen, kaikkitietävän kertojan tietämys. Toiseksi
historiallinen tietämys voidaan sijoittaa kynnys- eli
oheisteksteihin, kuten karttoihin, henkilöluetteloihin tai
taustoittaviin jälkisanoihin. Tietoa voidaan jakaa myös
henkilöiden repliikeissä tai kertojan kommenteissa.
Nuori kirjan peilissä on perusteellisempi ja perustellumpi
tiedoiltaan kuin seminaariin pohjautuvalta artikkelikokoelmalta
osaisi odottaa. Lasten- ja nuortenkirjallisuudestahan on
ilmestynyt viime vuosina paljonkin tietoteoksia, ja niiden
joukossa tämä kokoelma edustaa ajankohtaisinta ja
akateemisinta näkökulmaa.
Esimerkiksi Kaisu Rättyän pohdinta postmodernien piirteiden
tunnistamisesta nuortenromaanissa on lajissaan ensimmäinen
mitä ainakaan itse olen nähnyt. Rättyän kommentti
nuortenkirjaan samastumisesta on sekin postmodernin
problematiikkaan nähden käytännöllinen: samastuminen on
erilaista kuin muiden lajien kohdalla. Nuoruus kun on ainoa
asia, jonka jokainen postmoderninkin ajan ihminen joutuu
kokemaan.
Erityistapauksina artikkelinsa ovat saaneet Peter Pohlin ja
Jacqueline Wilsonin teokset. Lisäksi kirjan teemaa peiliin
katsovasta nuortenkirjasta tai kirjoittajasta täydentää Markku
Karpion itsekriittinen artikkeli työstään kirjailijana. Kokoelman
lopussa on vielä Rättyän katsaus nuortenkirjan tutkimukseen
vuosina 1960-2000.
