Arvostelu julkaistu Satakunnan Kansassa
TUURIN POHJANMAA KANSALLISENA
KIRJALLISUUTENA
Juhani Sipilä: Maa luja, taivas korkia.
Antti Tuurin Pohjanmaa-sarja
Otava 2002
Elävän nykykirjailijan tutkiminen vaatii rohkeutta. Paitsi että
kirjailija ennättää julkaista enemmän kuin yksikään tutkija,
uusin kirjallisuus hakee edelleen paikkaansa suhteessa
kirjallisuushistoriaan. Klassikkojen joukkoon kohottaminen
vaatii yhteistä mielipidettä niin kriitikoilta, tutkijoilta kuin
suurelta yleisöltä.
Niinpä suositutkin, mutta painosten miljoonamäärästä
riippumattomat kotimaiset kirjailijat kuten Antti Tuuri ovat
saaneet akateemista huomiota vain satunnaisissa artikkeleissa.
Tuurin osalta puutetta korjaa Juhani Sipilän tuore väitöskirja
Maa luja, taivas korkia, joka sekään ei pyri selittämään
kauhavalaisen koko kirjailijauraa. Vaikka tutkimus on miltei
viisisataasivuinen ja antaa Tuurin töille arvoa vertailuilla
kansallisiin klassikoihin, analyysi keskittyy Pohjanmaa-
sarjaan.
Sarjaan kuuluvat Tuurin vuosina 1982-1997 ilmestyneet
romaanit. Pohjanmaa ja Lakeuden kutsu kuvaavat Hakalan
suvun nykypäivää, Talvisota heitä edeltävän sukupolven
vaiheita. Siirtolaisromaaneja sarjassa ovat Uusi Jerusalem ja
Maan avaruus sekä nykypäivään sijoittuva veropetollisten
kuvaus Ameriikan raitti.
Ajaton Pohjanmaa
Harvinaisen lähestyttävän Sipilän väitöksestä tekee se, että
tutkimus on kirjoitettu hyvin yleistajuisella,
"suomenvaltaisella" kielellä. Lisäksi Otava on painanut
väitöksen pokkariksi, jonka ulkoasukin muistuttaa Tuurin
romaaneita.
Sipilän työ on arvokasta perustutkimusta, vaikka se ei ole
aivan tyypillisin esimerkki akateemisesta
kirjallisuudentutkimuksesta. Yhtenäisen näkökulman ja
pohdittujen taustayhteyksien sijaan Sipilän väitös on
huolellinen kokoelma luonnehdintoja eteläpohjalaisuudesta.
Sipilä esimerkiksi osoittaa perusteellisesti, miten kansallinen ja
alueellinen identiteetti paljastuvat räikeästi vieraissa oloissa.
Etenkin Etelä-Pohjanmaalla siirtolaisuus on ymmärretty osaksi
maakunnallista identiteettiä. Sikäläisen sanonnan tapaan: "Ei
se ole mies eikä mikään, joka ei ole Amerikassa käynyt."
Pohjois-Amerikkaan sijoitetuissa tarinoissa saadaan
rekonstruoiduksi käsitykset suomalaisuudesta ja
pohjanmaalaisuudesta. Antti Tuurin siirtolaisromaanit,
Ameriikan raitti ja Uusi Jerusalem ironisoivat yhtä hyvin
unelmaa utooppisesta erilaisuudesta kuin kansallisesta
yksimielisyydestä ja samankaltaisuudesta.
Utopian suhteen yllättävintä Tuurissa ovat hänen
sovelluksensa antroposofisesta uskonnosta ja ylipäänsä runsas
uskonnollinen kuvasto. Toisaalta ihmisten eroja testataan
alueellisen identiteetin puitteissa. Kuinka kasvaa yksilöksi
joukkoliikkeiden, yrittäjähengen, konservatiivisen uskonnon ja
väkivaltaisen miesihanteen ilmapiirissä? Sipilä osoittaa, että
marginaaliseksi katsottu heimokuvaus itse asiassa vahvistaa
käsitystä aiheen ja henkilöiden kansallisesta luonteesta.
Rakenteellinen vertailukohta Tuurin töille löytyy muun
muassa ns. yhden päivän romaaneista, koska Tuurikin katsoo
nykypäivää sukupolvien lävitse ja kuvaa (etelä)pohjalaista
identiteettiä ajattomana. Sipilä katsoo, että teossarjan
rakenteiden selvitys luo pohjaa identiteetin käsittelylle.
Tuurin sarja tekee poikkileikkauksia historiallisista
tapahtumista, kuten Talvisota-teoksessa ja
siirtolaisromaaneissa, mutta myös historiaa pitkin suunnattuja
katsauksia Pohjanmaan ja sen asukkaiden muuttumisesta.
Pohjanmaa-sarja kokonaisuutena jää kysymyksenasettelun
ulkopuolelle.
Yhdistävä tekijä sarjalle on kirjailija itse. Sipilän mielestä
hänen lukuisat haastattelunsa Tuurin kanssa tuovat yhden
tason lisää analyysiin eikä haastattelujen suhdetta varsinaiseen
tutkimusaineistoon sen kummemmin perustella.
Kulttuuripolitiikkaa Tuurilla
Huomattava osa tutkimuksesta kartoittaa Tuurin kirjojen
yhteyksiä muihin teoksiin ja kulttuurisiin teksteihin. Jotkut
näistä erottuvat selvästi, toiset ovat huomaamattomia
vertailutekstejä. Tuurin romaanit näyttäytyvät
"mosaiikkimaisina" tai "kudelmina" ja liittyvät kotimaisen
kirjallisuuden "heimokulttuurien palettiin".
Lisäksi kohde jaetaan yhä pienempiin osasiin ilman kokoavia
loppupäätelmiä ja teoria ripotellaan analyysin sekaan sen
perusteella, mitä milloinkin tarvitaan. Objektiivisen
tutkimuksen kannalta kaikkein kyseenalaisinta on se, että
kirjailija itse saa toimia auktoriteettina tutkijan tulkinnoille.
Vaikka Sipilän väitöskirja on ansiokas siinä, miten kattavasti
se paljastaa eteläpohjalaisen identiteetin käyttökoodin ja -
voiman Tuurin romaaneissa, se on myös arkkiesimerkki
tieteellisen tutkimuksen kömpelyydestä.
Yhteenkään kysymykseen Pohjanmaa-sarjan kirjallisesta
erityisluonteesta ei syvennytä, mitään ei määritellä
teoreettiseksi lähtökohdaksi ja kohteen kulttuurihistorialliseksi
kontekstiksi. Tutkimus lähinnä vahvistaa ja normittaa
päivälehtikirjoittelussa syntyneitä konventionaalisia käsityksiä
Antti Tuurin kirjailijakuvasta. Näin Tuurille raivataan paikkaa
kirjallisuuden kaanoniin Kiven, Linnan ja muiden suurmiesten
rinnalle.
Tyypillistä tällaiselle kirjallisuudentutkimukselle ovat
epäanalyyttiset kohdetekstin kuvailut: "aloitus ennakoi tarinan
vauhtia", "ovien paukuttelu ennakoi myös aseilla paukuttelua",
kohtaukset "vihjaavat" tai "viittaavat" milloin mihinkin
tulevaan tapahtumaan, avauskappale "esittelee dynaamisella
tavalla tarinan keskeiset toimijat".
Sipilän analyysi tekee itselleen tulkintatilaa samalle paikalle
kirjailijan ja yleisön väliin kuin päivälehtikritiikki. Moisella
näköalapaikalla detaljeista koottu analyysipohja on kyllä
tukeva, mutta tulkinnassa on katto yhtä korkealla kuin fiktiossa
itsessään.
Markku Soikkeli
Katso myös