VÄITÖSKIRJAN TYÖPÄIVÄKIRJA

10.6.1992-24.10.1998 (väitöspäivä).

Ideointi 1992 | Teorian keruu | Työpaikka vaihtuu | Kuuma analyysikesä | Valmis kirja | Kirja jakaantuu kahdeksi | Tarkastajan etsintä | Sisään byrokratiaan! | Painatuslupa? | Väitöspäivä selviää | Kustantajalla | Vedokset | Karonkkakutsut | Kirjat tulevat | Virheiden etsintä | Kohtaan median | Väitös ohitse!

Väikkärin tekeminen alkoi joskus 1992. Olin vastikään aloittanut työt kotimaisen kirjallisuuden assistenttina Tampereen yliopistosta. En enää muista tarkalleen, mikä siirsi kiinnostukseni maaseutuepiikasta rakkausromaaneihin, mutta se poliittinen ja emansipatorinen innostus, joka oli sitonut minut yliopistoon, oli jotenkin sammumassa: miestutkimus tuntui muuttuneen valmiiden maskuliinisuuden stereotyyppien epätoteen näyttämiseksi. Se oli puuhaa, jolla osaltaan tuotettiin uudestaan samoja stereotyyppejä, etenkin siksi, että media oli kiinnostunut kuulemaan pelkästään siitä, miten "perinteiset" mieheyden muodot olivat uhattuina.

Sen muistan, että kesäkuussa 1992 lisurini tarkastustilaisuuden jälkeen istuin juttelemassa kollegoideni kanssa ja tulin todenneeksi professorilleni, että aion siirtyä tutkimaan rakkausromaaneja. Jo siinä vaiheessa minulle oli selvää, että juuri rakkausaiheen kuvatessa kirjallisuuden esittämät sukupuoliroolit hahmottuisivat toisiinsa nähden, mikä mahdollistaisi uudenlaisten määritelmien antamisen "suvullisille". Pari vuotta aiemmin olin lukenut Milan Kunderan romaanin Olemisen sietämätön keveys (joka myös elokuvana oli minulle häkellyttävä elämys), ja siitä ominut ajatuksen, että jokainen rakkaus on metaforansa mittainen. Näitä kahta ajatusta lähdin nyt naittamaan yhteen: sukupuolisen identiteetin määrittyminen relationaalisesti (= toisiinsa nähden) ja metafora rakkauden semanttisena piirteenä.

Tammikuussa 1994 olin Hollannin Groningenissa opettajana ja keräsin samalla teoriamateriaalia rakkausaiheisen kirjallisuuden tutkimuksesta. Helmikuussa jatkoin samaa työtä vieläkin laajemmissa puitteissa, kun saman opettajavaihdon puitteissa pääsin University of London'in (SSEES) kirjastoon.

Paras yllätys kohtasi Dillonsin second-hand -osastolla: Olin Suomessa tuumiskellut, että kirjoittaisin teoriaesseen tai -opuksen aiheesta "kerronnan metaforisuus", koska kukaan aiempi teoreetikko ei tuntunut lähestyneen ns. spatiaalista rakennetta tarpeeksi perusteellisesti. Sitten eräänä päivänä Dillons'in takaosasta löysin kirjan, jolla oli täsmälleen se nimi ja aihe, jota olin kuvitellut: Luz Aurora Pimentelin Metaphoric Narration. Hinta pari puntaa.

Myöhemmin totesin, ettei Pimentelin teoriasta ollut minulle paljoakaan käytännön hyötyä, mutta jos en olisi sattumalta löytänyt tätä kirjaa, uskoisin tänäkin päivänä, että jotain hyvin olennaista minulla on hahmottumatta kertomusten rakenteista.

Kesinä 1994 ja 1995 kirjoitin lähes kaiken teorian perheeni kesämökillä Vehmersalmen pitäjässä. Se oli nastaa puuhaa ja eri tavalla intensiivistä kuin mikään muu kirjoitustyö, koska minulla oli valtavasti teoriamateriaalia ja siitä sain valikoida olennaista aineistoa alalukujen kokonaisuuksiksi. Vähitellen tajusin, että Kunderan käsitys metaforasta olikin este työni etenemiselle, ja että minun tulisi pitää kiinni 'metaforasta' vain kerronnan rakenteen määreenä: millä tavalla rakastavaiset saatiin muistuttamaan toisiaan kertomuksen prosessissa. Mutta millä tavoin järjestäisin työn analyysiosassa erilaiset rakenneratkaisut? Syksyyn 1995 mennessä minulla oli valmiina jo kaikki tarvittava teoria, tai enemmänkin, mitä tarvitsin rakkausromaanien tutkimiseen. Sen sijaan tutkimuskohteeen rajaus muuttui vuosi toisensa jälkeen. Alunperin tarkoitukseni oli jakaa analyysi alalukuihin siten, että ensin keskittyisin kaikkien romaanien "rakastumis"-vaiheen figuureihin, sitten "rakkaudessa oleminen"-vaiheeseen ja idylliä koskeviin havaintoihin, ja kolmanneksi "rakkauden pysyvyyteen" eli siihen, miten eri romaanit kuvaavat rakastavaisten transgressiota idyllistä takaisin osaksi yhteiskuntaa. Tämä teki vaikeaksi selittää tutkimuskohteiden valinnan, ja erityisen vaikealta tuntui kirjoittaa analyysiä, jossa vertailisin pariakymmentä romaania rinnatuksin! Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että assistentuuri, jota olin hoitanut vuoden sijaisuuksina, jäädytettiin, ja tulevaisuus näytti varsin epävarmalta...

Tässä vaiheessa tutkimukseni oli kokonaisuudessaan lukenut vain kaksi ihmistä, ystäväni Erkki, ja virallinen ohjaajani, oppiaineeni professori. Molemmat olivat vähän vaisuja kommenteissaan ja pitivät työtä hyvin hankalana sisäistää, lukemisesta puhumattakaan: teoria- ja termilasti oli uuvuttava.

Joulukuussa 1995 tutkimuksen ympäristö muuttui täydellisesti, kun sain assistentuurin Turun yliopistosta. Tarkoitukseni oli takoa työ nopeasti valmiiksi kevään 1996 aikana, mutta jostain syystä varsinainen romaanianalyysi ei edennytkään, vaikka minulla oli pino muistiinpanoja romaanien sisällöstä. Vuosina 1993-1995 olin käynyt esittelemässä väitöstutkimustani jo varsin monissa paikoissa, alkaen Seinäjoen kirjastosta aina kirjallisuudentutkijain erilaisiin seminaareihin, ja kaikkialla olin sanonut, että työ valmistuu pian. Nyt minulla oli entistäkin vaativampi tilanne, koska hakiessani Turkuun olin luvannut, että minun myötäni he saisivat pian valmiin tohtorin tulospisteineen.

Vasta kesällä 1997 analyysi eteni ripeästi, mistä kiitos menee hienoille hellesäille ja kannettavalle tietokoneelle: istuin Vallilan Vaahterapihan nurmikolla, nappailin olutta ja kirjoitin joka työpäivä vähintään sen kaksi tuntia, minkä koneen akut kestivät. Lisäksi kirjoitin ison määrän puolivalmista esseetekstiä junamatkoilla Turun ja Helsingin välillä. Tänä kesänä myös luin kertaalleen uudestaan kaikki tutkimuskohteeni.

Syksyllä 1997 työni ensimmäinen versio, neljä ja puolisen sataa sivua, oli valmis: puolet teoriaa, puolet analyysiä. Jätin työn käsiteltäväksi "pyöreän pöydän" istuntoon, joka on oppiaineessani henkilökunnan kommentointikierros jatkotutkimukseen. Sain neuvoksi vähentää suurimman osan teoriasta, etenkin siksi, että siinä oli paljon sekä rakkausdiskurssin että rakkausaiheen genealogiaa. Yhdyin kritiikkiin mielelläni, sillä analyysi oli varmasti omaa ääntäni verrattuna teoriaan, joka perustui melkoiselle synteesille sosiosemiotiikkaa, narratologiaa ja systeemiteoriaa.

Marraskuussa -97 professorini ehdotti, että julkaisisin "yli" jäävän teorian (pitkälti toista sataa sivua) erikseen monografiana. Lisäksi alkoi näyttää siltä, että saisin erotettua ylijäävästä materiaalista kaksi artikkelia. Toinen, Niklas Luhmannin rakkauskoodisto- tutkimusta referoiva, ilmestyisi Sari Näreen toimittamassa tunteiden sosiologia -antologiassa, ja toinen, realismin ja romanssin suhdetta käsittelevä, Päivi Lappalaisen toimittamassa antologiassa Uudessa valossa (1998).

Tammikuussa 1998 printtasin väitöskirjasta version 2.1, mutta jonkinlainen betaversio tämä oli edelleen. Ensin luetutin sen professorillani. Oppiaineen kahvipöydässä keskusteltiin jo sitten myös mahdollisista tarkastajista. Itse osasin ehdottaa vain Eeva Jokista, jonka Väsynyt äiti-väitös oli vaikuttanut omaan innostukseeni tutkia diskurssin ja subjektin kohtaamista konfiguraationa.

Ulkopuolisena tarkastajana keskusteluissa nousi esille Leena Kirstinä, jolle sitten lähetin parannellun 2.2-version. Maaliskuun alussa tuli Leenalta myöntyvä vastaus, ja maaliskuun puoliväliin mennessä olin jälleen tehnyt yhden parannellun version: analyysiosassa oli kahden alaluvun paikkaa vaihdettu, laitettu tutkimuksen hypoteesit selkeämmin näkyville, ja lisätty tulkintoja loppulukuun. Olin myös saanut yhden kiinnostavan teoriakirjan lisää, mutta onneksi siitä ei löytynyt mitään ratkaisevaa oman analyysini kannalta. Jätin kirjan (Revisiting the Romance) suosiolla pois.

19.3. jätin väitöskirjan (paranneltu versio eli jo v. 2.3) käsikirjoituksen tiedekunnan kansliaan. Se oli absurdi pino paperia, 208 liuskaa, josta oli pitänyt yön tunteina valokopioida vielä kaksoiskappale toistakin tarkastajaa varten. Työtä jättäessä kerroin neuvotelleeni työni ohjaajan (oppiaineen professorin) kanssa mahdollisista tarkastajista. Allekirjoitin paperin, jossa lyhyesti todettiin, että en vastusta mikäli professori Leena Kirstinä ja prof. Pertti Karkama tulevat toimimaan työni esitarkastajina.

Aprillipäivänä tiedekuntaneuvosto käsitteli väitökseni ja määräsi sille esitarkastajat: professori Leena Kirstinän ja professori Pertti Karkaman. Mietin tekisinkö erillisen omakustannepainoksen novellistani, jonka olin kirjoittanut lukemani teorian pohjalta väitöskirjan liitteeksi - ja jakaisin sitä väitöstilaisuudessa. Vähitellen minun pitäisi käydä käsiksi myös ylijääneeseen teoriamateriaaliin ja alkaa työstämään toista monografiaa...

Olen kirjoittanut väitöstä kolmella eri Mac-koneella ja kahdella eri PC:llä, ohjelmina sekä WP että Mac/Win-Word, joten välillä tuntuu kuin tekstien lopullinen muoto olisikin syntynyt tiedostoja konvertoidessa... niin vieraalta oma teoriateksti tuntuu.

Viimeisen kerran printtasin koko väitöksen 12.-13.5. Seuraavana viikonloppuna luin vielä kertaalleen lävitse käsikirjoituksen ja löysin viitisenkymmentä kirjoitusvirhettä, sekä jotakuinkin saman verran pieniä horjahduksia lauseesta ja ajatuksesta toiseen siirryttäessä. Kirjasin ne erilliselle paperille, koska en halunnut tehdä enää merkintöjä liuskoihin, jotka jätin kustantajalle, SKS:lle, 18.5. Tein korjaukset sen sijaan sähköiseen versioon, jonka työstämistä saatoin yhä jatkaa.

Missään vaiheessa minulle ei ole selvinnyt, kuinka paljon muutoksia väittelijä saa tehdä työhönsä vielä sen jälkeen kun työ on saanut painatusluvan, joten yritin tehdä kaiken mahdollisimman valmiiksi tähän 2.4.-versioon. Eräs tärkeä lisäys oli Carol Siegelin Male Masochism -kirjan kontekstoiminen omiin tutkimustuloksiini: Siegel osoitti romanssille alistuvan mieshahmon emansipatoriset rajat.

Tänään 19.5.1998 sain tiedekunnalta esitarkastajien lausunnot väitöksestä. Niissä ei ollut mitään erityisen yllättävää, paitsi myönteisten lauseiden joukossa jotkut maininnat ("aineistonvalinnassaan laaja, rohkea ja kunnianhimoinen") saivat punastumaan... eheh, nooh... Mutta on lausunnoissa myös tiukkaa kritiikkiä, jonka näen edelleen aiheelliseksi, ja johon joudun reagoimaan vielä muutamilla pienillä täsmennyksillä ainakin työn loppuluvussa; tiedän myös nyt odottaa, millaisiin seikkoihin vastaväittäjä tulee tarttumaan väitöstilaisuudessa. Nyt kirjoitan tiedekunnalle pienen virallisen lapun, että en esitä vastinetta saamastani lausunnosta, ja homma etenee tiedekuntaneuvoston käsittelyssä asiallisesti... ja he päättävät (ilmeisesti 3.6.), antavako työlleni painatusluvan. Jotakuinkin samana päivänä oma taipaleeni jatkuu muuttona Turusta Helsinkiin - vaikka työni pysyykin edelleen Turun yliopistossa

Eilen 24.5. jätin Joelille tarkastettavaksi väitöskirjan englanninkielisen tiivistelmän; hävettää miten kehno olen englannin käyttäjänä, vaikka jatkuvasti joudun lukemaan kyseistä kieltä. Aivan kuin pitkään ohjelmointia harrastaneena huomaisi unohtaneensa Basicin syntaksin.

Tällä viikolla minun pitäisi tehdä huomattava osa viimeisistä korjauksista väitöskirjaan, jotta kesäkuussa ei olisi enää kuin satunnaista hiomista - niin vähän tulen olemaan paikalla tässä työhuoneessa, jonka pc:llä väitös etsii lopullisen muotonsa. Ehkä yritän parannella myös väikkärin kaaviokuvia.

Yliopiston mäki hehkuu vihreää, se on kuin viidakko, ja helle on palannut säätiedotuksen vastaväitteistä huolimatta. On hirvittävää istua sisällä, nestevoiteluun tarvitaan sekä olutta että vissyvettä. Eilen tulivat toisen esitarkastajan kommentoimat liuskat, ja nyt täsmentelen ilmaisujani hänen marginaalimerkintöjensä mukaan. Mieleni tekisi muuttaa jopa työn (ala)otsikkoa, mutta se on kuulemma raja - jotta tällä nimellä ja muodolla käsikirjoitus saa painatusluvan esitarkastajien lausunnon mukaan.

Kiusallisinta esitarkastajan merkinnöissä on se, että hän on todennut kahden ensimmäisen empiria-alaluvun heikkouden neljään jälkimmäiseen verrattuna. Tajuan sen itse vasta nyt: kahden ensimmäisen figuurin kohdalla en tartu niin jämerästi tilannemotiiveihin juuri identiteetin kannalta kuin jälkimmäisissä. Silti edellisillä on ehdottomasti etusija paikkanaan empirian alussa: niiden aiheet ja figuurit johdattavat rakastumiseen ja rakastumisen kautta tapahtuvaan sosiaalistumiseen.

24.6. Eilen Turussa käydessä tein olevinaan viimeiset korjaukset väikkärin digitaaliseen versioon ja lisäsin Joelin korjaaman summaryn paikalleen. Poistin Bataille-viitteen kokonaan, koska olin hukannut täydellisesti lähteen, mutta oli myös välttämätöntä tehdä pieni lisäys: Aallon Minnan artikkelista olin unohtanut ottaa ja paikantaa aviorikoksiin liittyvät kohdat.

Tänään soittelin SKS:lle, vastaväittäjälle ja yliopiston hallintoon varmistaen päivämäärän väitökselle; SKS:n kustannustoimittaja suositteli, että jätän väikkärin korpulla vasta elokuun alussa ja annan aikaa painatusprosessille kaksi ja puoli kuukautta. Vastaväittäjän kanssa neuvottelin päivämääräksi 24.10., YK:n rauhan- päivä - sopii minulle! Sitten varasin salin väitökselle: päärakennuksen ykkössali kello 11:30-17.

Minun väitöstilaisuudelleni. Ensimmäisen kerran tähän 6 vuotta kestäneeseen prosessiin tulee jotain arkista ja konkreettista, kun edes paikkavaraus... Nyt mietin kelle minun pitäisi vielä soittaa ja ilmoittaa tulevasta tapahtumasta. Haluaisivatkohan ne tiedekunnassa olla selvillä mitä puuhailen? Soitan tiedekuntasihteerille ja hän pyytää minua kirjoittamaan elokuun tk-neuvoston kokousta varten paperin, jossa ilmoitan lyhyesti ettei minulla ole mitään sitä vastaan, jos Leena Kirstinä määrätään vastaväittäjäkseni. Neuvonnasta voin pyytää väittelijälle tarkoitetun ohjepaketin mitä kaikkea minun on hoidettava kirjan ja väitöksen osalta syksyn aikana. Okei.

Väikkärikorppu polttelee repussani, mutta en aio enää tehdä sille mitään. Paitsi ehkä jatkan Bataille-viitteen etsintää ja yritän kestää sen, että näin prosessin lopussa teksti on olemassa vaikkei sille tapahtuisi mitään. Lähden vähitellen lomalle kuten kustantannustalo, vastaväittäjä, ja varmaan kustoskin; repussa pino valintakokeiden vastauspapereita...

4.8. Eilen kävin viemässä väitöskirjan korpulla kustannustoimittajalle. Tänään muistin, että väitöspäivän aikataulu oli unohtunut oheiskirjeestä; niinpä soitin ja sain selville, että kirja ehtii ilmestyä 14.10. mennessä eli säädetyt kymmenen päivää ennen väitöstilaisuutta. Toimittaja totesi, että voin rauhassa lähteä lomamatkalle. Hmm, tänään tuli postissa myös SKS:n kirjasyksyn esite, jossa väitöskirjani mainitaan ja indeksoidaan osaksi SKS:n julkaisusarjaa. Kuva kuvalta kirja alkaa saada hahmon mielessäni, mutta itse väitöstilaisuus kangastelee absurdin etäisenä tapahtumana. Kun perjantaina menen Turkuun, minun kai pitäisi jo etsiä karonkkapaikkaa ja varata joku sali...

11.9. Viime maanantaina kävin hakemassa väitöskirjan vedokset kustantajalta. Luin käsikirjoituksen tarkemmin kuin koskaan olen lukenut yhtään teosta. Virheitä oli edelleen 30-40, kamalimpana erääseen kaavaan ilmestynyt väärä teksti - kaavaan jota kustantaja oli ilmeisesti parannellut, koska alkuperäinen oli liian vaatimaton tukemaan kuvana tekstiä. Sivuja oli miltei 300, joten kirja näytti ihan oikealta... kirjalta. Tänään vein käsikirjoituksen takaisin kustantajalle. Tiedekunnan kansliasta tuli puolestaan postia, että tk-neuvosto on määrännyt minulle sen vastaväittäjän ja kustoksen mitä oli aiottukin.

15.9. Käyn katsomassa karonkalle varattua juhlatilaa, ravintola Yömyssyä. Paikka on miellyttävän siisti, vähän viileä ja vailla historian patinaa, mutta uskoakseni parahultainen 55 hengelle. Lisäksi ravintolapäällikkö vaikuttaa äärimmäisen tehokkaalta ja joustavalta. Sovin menusta ja kellonajoista.

16.9. Lähetän väitöskirjan ensilehdelle tulevat tiedot väitöstilaisuudesta ja soitan kustannustoimittajalle, montako kappaletta yliopisto vaati teoksia. Tekisi mieli soittaa myös yliopiston kirjastolle ja kysyä, mitä ihmettä ne tekevät niin tolkuttomalla kasalla kirjojani. Osa teoksista menee yliopiston hallinnolle, joten voin kuvitella jopa rehtorin tutustuvan rakkausromaaneihin työni kautta. Hmm.

Lueksin huvikseni väittelijän opasta, painos oli vuodelta 1993. Siinä neuvotaan lähettämään "keltainen kortti" rehtorin kansliaan niin pian kuin väitöspäivä ja vastaväittäjä on määrätty. Mikä keltainen kortti? Se joka on "tämän oppaan liitteenä". Eipä ole, koska joku edeltävä väittelijä on jo käyttänyt oppiaineemme ainoan oppaan ainoan kortin. Soitan tk-kansliaan ja käyn hakemassa kortin sekä uuden oppaan; kukaan ei ollut tullut lähettäneeksi uutta (v.1997) painosta oppiaineeseemme. Opas ei ole juurikaan muuttunut, paitsi liitteissään - ja että keltainen kortti lähetetäänkin tiedotukseen. Lisäksi opas käskee lähettää yhdelle liuskalle tiivistetyn pressitiedotteen "IBM-yhteensopivalla" korpulla. Hmm, mitähän muuta oppaan tässä versiossa on 20 vuoden takaista? Kuinka tosissaan vaivaudun ottamaan esimerkiksi pukeutumisohjeet? Minulla on kyllä teatterin roolivaate- kirpparilta ostettu frakki, mutta ei yhtäkään sukkaparia.

Kyselen tiedotuksesta neuvoa ja saan selville, että voin lähettää tiedotteen sähköpostissa. 6-8 valokuvan sijaan heille riittää 3 valokuvaa: Turun Sanomiin, Yliopistouutisiin ja Hesariin. Sattumoisin olen saanut myydyksi Aamulehteen artikkelin Linnan "Mustasta rakkaudesta", joten minulla onkin ylimääräisiä pärstäkertoimia.

Tällaisia väitöksen oheisia asioita hoitaessa ei tarvitse hermoilla, miten tiedeyhteisö tulee suhtautumaan väitökseeni, joka on perinteisempää proosa-analyysiä kuin kukaan on tehnyt vuosiin. Printtaan karonkkakutsut ja editoin kutsuttavien listaa - varmasti vielä lokakuussakin.

Tällä viikolla ilmestyivät ne oppiaineen artikkelikokoelmat, joissa on väitöskirjaani sivuavia (ja sen lähdeluetteloon kuuluvia) artikkeleitani. Onneksi näin ajoissa ennen väitöstä. Sen sijaan artikkeli, jossa olen esitellyt Niklas Luhmannin historiikkia intohimokoodiston muutoksista, ilmestyy vasta tammikuussa tunteiden sosiologiaa käsittelevässä kokoelmassa. Sääli - se artikkeli olisi käynyt hyväksi taustaksi ymmärtää tutkimieni rakkausfiguureiden historiallinen konteksti. Mutta jostain kohtaa minun oli vähennettävä teorialastia väikkäirstä, ja parempi tehdä se sellaisen kontekstin suhteen joka on mahdollisimman kaukana omasta alastani, kirjallisuustieteestä. Pitää kiinni siitä teoriasta, joka on itselle tutuinta.

13. lokakuuta. Tänään on yksi päivä H-hetkeen, kun väitöskirjan tulisi olla virallisesti nähtävillä julkisena esineenä. Kirjojen olisi pitänyt saapua tänä aamuna yliopistolle, mutta kello on nyt 12:08 ja kirjat eivät ole vieläkään saapuneet. Vammalan kirjapaino kertoi lähettäneensä ne matkaan eilen maanantai-iltana, mutta tätä 150 km matkaa Turkuun ne eivät ole vieläkään suorittaneet. Ei kuitenkaan yllättävää, yliopistoksi. Juuri näin täällä asiat sujuvat, ja tämä on kai sitten toiseksi viimeinen testi, jolla koetellaan kärsivällisyyttäni.

Se kolmanneksi viimeinen testi oli viime perjantaina, kun SKS ilmoitti, että väitöskirjan etulehden tiedot eivät ole jostain syystä menneet kirjapainoon asti. Sain viestin Tampereelle ja faxasin saman tien etulehden kirjapainoon. Soittelin ja sähköpostasin vielä sen perään, että tietävät saaneensa. Nyt tuntuu kuin koko kirjapainokin olisi vain osa fiktiota, jossa olevinaan tapahtuu jotain väitöskirjalle, josta en ole nähnyt edes kantta. Kuvitelmissani se ei voi olla kamalampi kuin SKS:n kehnoimmat kannet, esimerkiksi 40-lukukirjassa, mutta ehkä mielikuvitukseni on suuntautunut väärille raiteille, punaista ja okraa ja suuria kirjaimia "lemmen leikkikehästä"...

Vastaväittäjäni ei ollut pelkästään hermostunut, kuten minä, kuultuaan kirjan viivästyneen viikolla ilmestymisestään. Arvelin jo, että kohta se lyö hanskat tiskiin, vaikka toisaalta tällaiset viime tippaan dead-linet ovat ihan arkipäivää kaikessa julkaisutoiminnassa ja erityisesti akateemisessa, väitöskirjoista puhumattakaan.

Tänä aamuna Juslenia-rakennukseen tullessa pysähdyin ostamaan F-pointin myyjäisistä kasvispizzaa, koska arvelin että päivästä tulee niin kiireinen, ettei syömään ehdi. Jos eläisin fiktiossa vähänkin enemmän, väittäisin tuon feministimyyjättären olleen harvinaisen nuiva asikkaalleen ja että väitöskirjojen katoamisen takana on anarkofeministien salaliitto: tutkimukseni osoittaa vääjäämättömästi, että romanssissa molemmat osapuolet ovat yhtälaisia vallankäyttäjiä, joten Mäkisen kuljetusliikkeen auto on räjäytetty jossain Loimaan kohdalla.

Nyt kello on 12:44 ja kustannustoimittaja soitti, että heille tuleva osuus väitöskirjoista on jo saapunut. Hän oli aidosti kauhistunut, että kirjat olivat meidän puolellamme edelleen kateissa, joten se siitä salaliitosta: tämä kuulostaa taas normaalilta yliopistomaailman byrokratiasotkulta, joiden kanssa olen kamppaillut 14 vuotta yliopistoissa ja yhden kesän KELAlla. Alan selailemaan väitöstilaisuuden kaavaa oppiakseni ulkoa viralliset repliikkini. Nyt printtaan ensimmäistä versiota lectio praecursoriasta, jota olen pyöritellyt mielessäni jo varmaan puoli vuotta, mutta kirjoittanut vasta muutamana viime iltana. Täytyy alkaa treenaamaan puhetta, jotta saan sopivan määrän asiaa ja intonaatiota mahtumaan 20 minuuttiin.

Nyt kello on 12:56 ja kirjapaino päivittää tapahtumatietoja: kuljetusliike Mäkinen ei ole löytänyt perille kohteeseensa, koska osoite on ollut liian "epämääräinen": Yliopistonmäki. Kylläjoo, sattumoisin se on kirjaston virallinen osoite, johon kaikki muut lähetykset löytävät paikalle. Muttei tämä Mäkinen. Ikäänkuin keltä tahansa ihmiseltä Turussa ei voisi kysyä missä mahtaa olla yliopistonmäki. Perkeleen typerä selitys, jos kerran rahtikirjaan on merkitty, että toimituksen on oltava perillä klo 9 aamulla. Voipi olla viimeinen kerta, kun minä haluan kuulla moisen kuljetusliikkeen palveluista; edes Vennamon pulju ei mokaisi näin älyttömästi. Seuraavaksi toimitus on luvattu 15:een mennessä...

...ja se toteutui. Juuri sillä hetkellä, kun Tuomiokirkon kello alkoi lyödä, näin Mäkisen kuljetuksen auton kirjastomme takapihalla. Miekkonen työnteli kärryssä kirjalaatikoita - sen näköinen ja oloinen, että suunnistaakin ennemmin Kustaa Vilkunan kalenteriin kuin digitaalikelloon luottaen. En uskaltanut kysyä mitään, olennaisin huomio keskittyneenä laatikoiden sisältöön. Kirjaston vahtimestari suoritti ruumiinavauksen: pieniä punaisia kirjoja kymmenittäin ja jokaisessa iso teksti LEMMEN LEIKKIKEHÄSSÄ. Ihan kuin olisin ollut taas amerikkalaisessa elokuvassa.

Kannoin Ulla-Maijan ja Tarja-Liisan kanssa paketteja hallintoon ja tiedekuntaan, vielä jäi pieni pino itsellenikin. Istun nyt työhuoneessani, haluaisin lähteä kiertelemään kaikki tutut ihmiset tässä yliopistossa, koko maassa, ja jakaa kaikille näitä kirjoja. Sillä 16 vuotta olen odottanut tätä hetkeä: oma kirjani tulee ulos kirjapainosta. Nyt tämä hetki on niin uskomaton, että pyörittelen kirjaa käsissäni, nuuskin ja koskettelen, kykenemättä ymmärtämään lauseita. Sitten tarkastan kaavakuvat ja sivujen taiton: kyllä, kaikki täsmää edelleen, hyvältä näyttää. Ennen kaikkea kannet ovat helpotuksen aihe: ne näyttävät hyvältä. Ja miksipä ei. Etukansi on hillityn, mutta uhkaavan punainen, takakansi vaaleimmanpunainen mitä voi olla. Soikkelin poliittinen värikartta?

14. lokakuuta. Kirkkaassa aamun valossa vastasyntynyttä tarkastellessa alkavat näkyä myös virheet. Onko tämä sittenkään minusta lähtöisin? Itse asiassa jo eilen, kun menin Jurin luokse, tuo bibliofiili alkoi selailla ojentamaani väitöskirjaa ja bongailla kirjoitusvirheitä: Luckmann kirjoitetaan kahdella ännällä ja kirjan alkuperäinen vuosiluku puuttuu, Clévesin prinsessassa on heittomerkki väärään suuntaan, Johns Hopkinsista puuttuu yksi ässä, Radiguet on muuttunut Radiquetiksi... Yrmynyrmyn. Ja kun olevinaan niin huolella luin myös lähdeluettelon, jossa suurin osa virheistä sijaitsee - paitsi kamalin takakannessa: Iris Uurto on saanut etunimeensä yhden i:n liikaa. Dispositioon on tunkeutunut salaperäinen numero "13" painotalon puuhissa, mutta sen voin vyöryttää sentään jonkun muun syyksi.

Illalla telkkaa katsellessa teimme haastattelua. Tai yritimme sitä, sillä minun oli vaikea kuvailla, mikä kaikki on olennaista tutkimustuloksissa: sekä rakkausromaanien tilannemotiivien kartoittaminen että rakkausdiskurssin toiminnan hahmottaminen romaanien osalta, mutta myös romaanien ja diskurssin yhteiskunnallisen tehtävän selittäminen. Entä ovatko kaikki rakkausromaanit emansipatorisia? Hmm, tulisiko minun osata vastata tällaisiin kysymyksiin objektiivisesti? Vai voinko sanoa päättäväisesti: tietysti! ne kaikki! vallankumous alkaa Harlekiini- tiskiltä. Se olisi poliittisesti oikea tapa esittää tutkimustulokset.

15. lokakuuta. Väitösurakasta on jäljellä enää oman tekstin lähiluku: millä tavoilla lauseiden ja kappaleiden ajatukset saattavat jäädä vajaiksi, mitä mahdollisuuksia ne tarjoavat haitalliseen monitulkintaisuuteen; se on enimmäkseen innostavaa puuhaa.

Ja vieläkin lystimpää on tarjolla, kun postittelen väitöskirjoja ystäville ja kollegoille. En voi olla miettimättä, missä kohtaa kirjaa niiden lukeminen alkaa takkuamaan ja miten paljon hyvä tahto tutun ihmisen tekstiä kohtaan saa ne jatkamaan uurastusta sellaisilla kohdilla. Kirjan ensimmäinen analyysiosa "Rakkaus ja pelko" -romaanista ei tunnu enää ihan yhtä valjulta kuin vedokselta lukiessa, ja luotan lukijan pitkämielisyyteen: "Rakkauden ja pelon" analyysi on johdatus ylipäänsä romanssin rakenteeseen, ja siksi siinä on niinkin paljon kuvailua. Siihen alalukuun verrattuna Linnankosken romaanin luenta on huomattavasti pidempi, mutta myös kaiken aikaa raflaavampi; siksikin, että sellaisen klassikon uudelleenluenta pakottaa ajattelemaan uudella tavoin aiempia mielikuvia "Tulipunakukasta".

17.-18. lokakuuta olimme Turussa Kirjamessuilla, sekä scifi-puuhissa että mainostamassa väitöskirjaa. Yliopiston tiedotusyksikkö oli järjestänyt harvinaisen hyvän tilaisuuden puhua medialle väikkärin sisällöistä; mediaa oli paikalla paljon, koska samassa tiedotustilaisuudessa oli "Che"-elämäkerran amerikkalainen tekijä.

Kohtaamiseni median kanssa johdatti... pakotti... johti siihen, että katselin väitöskirjaa ulkoapäin, edes hieman, ja jouduin etsimään mahdollisimman yleisiä tapoja puhua rakkausromaaneista, yrittäen kuitenkin olla päätymättä banaalisuuksiin, Kaarina Määtän kaltaiseksi romantiikasta löpisijäksi. Vaikeaa se on. Nelos-kanavan tv-toimittaja tunnusti heti, että ei lue lainkaan kirjallisuutta; Radio Robin Hoodista taas ei päässyt kärryille millaiselle yleisölle se tekee ohjelmiaan. YLEn paikallisradion toimittaja puolestaan kiinnostui kulkuriromanssista siten, että totesi aiheeseen otettavan nyt "tällainen jätkämäisempi näkökulma". Niin, mitäpäs nämä miespuoliset toimittajat muuten romansseista haastelemaan? Ymmärrän kyllä, että joku kulma ja särmä täytyy olla valmiina, kun mennään aiheeseen sisälle, etenkin näin laajaan, mutta hirveän vaikea minun on mennä tekemään yleistyksiä koko suomalaisesta rakkausromaanin historiasta tai varsinkaan - mitä nuo median haukat mieluusti toivovat - tulkintoja siitä, millaisia suomalaiset ovat rakastajina näiden teosten perusteella. Eilisen illan uutispala Nelos-kanavalla oli kyllä hauska, myöhempään uutislähetykseen ne olivat laittaneetkin miltei minuutin aiheesta ja kuvittaneet sitä kirjamessuilta värväämillään rakastavaisilla pariskunnilla. Hellurei, ja minun kun piti osoittaa romanssin sosialisoiva vaikutus, eikä mikään eroottisen seikkailun lupaus!

Toisaalta riitelemme vielä ennen nukahtamista niin hillittömästi, että koko romanssiaiheesta väitteleminen tuntuu falskilta. Vielä aamullakin on sellainen paskanmaku suussa, että tekisi mieli kirjoittaa lectio praecursoria uusiksi.

20. lokakuuta. Mediamylly kiihtyy. Sain kutsun Kaken Pesulaan, minkä vuoksi torstaista tulee hassahtaneen kiireinen päivä. Ja huomisaamuna teemme tv-uutisiin pätkän väitöksen romanttisista teemoista, sikäli kuin sieltä saan vakavissani irroitettua muutakin idealistista kuin metaforan ohuisen kuvan solidaarisuudesta.

Tänään oli rauhallista: tein kävelyretken maaseudulla hakiessani Espoon Lippajärveltä eräästä kirpparista frakin liivit. Nyt vielä yritän motivoida itseni tekemään 350 mk sijoituksen frakkipaitaan ja univormu on kasassa. On epätodennäköistä, että tulen sitä toista kertaa käyttämään ja silti olen valmis noudattamaan tätäkin mallia erottautuakseni aiemmasta akateemisen roolini viiteryhmästä. Kuningas edes yhdeksi päiväksi. Onneksi lyön itseäni päähän jokaisella virheellä, jonka löydän väitöskirjasta; että tällainenkin kömmäys: "Musta rakkaus" kuvaa muka 1950-lukua kun se on ilmestynytkin jo vuonna 1948! Miten minä olen päästänyt silmieni ohi tällaisia virheitä?!?

24. lokakuuta, klo 16:07. Väitöstilaisuus on nyt ohitse ja istun hetken aikaa huokaisemassa tässä työhuoneessani. Tilaisuus sujui yllättävän helposti; sanoisin, että tässäkin tilannemotiivi määräsi ihmisten käytöstä siinä määrin, ettei joutunut liikaa reflektoimaan kuka olen juuri minä (tai "me" vastaväittäjän kanssa) tässä ajassa ja paikassa; oi myöhäismodernin elämän selkeyttä! Vastaväittäjänä Kirstinä oli jatkuvasti niskan päällä, mutta pystyin kuulemma hyvin puhumaan "pyörryksiin" yleisöäni ja vastaamaan notkeasti sellaisiinkin aiheisiin, jotka menivät kauaksi romanssista, mm. "Seitsemän veljeksen" mahdolliseen yhteyteen rakkausmotiivin kanssa.

Mikään ei mennyt vaikeaksi, mikään ei mennyt pieleen edes järjestelyissä - koputan puuta, odottelen iltaa ja mietin, mitä itse asiassa sanoisin karonkkapuheessa, jossa voin pohtia aihetta ... henkilökohtaisemmin, tai aiheen käsittelyä oman tutkimusprojektin ajalta.

Omat performatiivisen lisänsä tähän väittelijäheterona esiintymiseen toi se, kun olin antanut Kotilieden valokuvaajalle luvan seurata päivän touhuja läheltä. Kuvaukset tekivät väitöksestä omanlaisensa heterospektaakkelin, vaikka sinällään minulla ei olisikaan mitään sitä vastaan, että romanttisuus kukkii täällä ja tänään...

Karonkka elää enemmän kuvina kuin sanoina...

2. marraskuuta. Oltuamme viikon lukulomalla Savo-Karjalassa media on häipynyt luukuiltamme ja jättänyt rauhaan. Kaken Pesulassa esiintymiseni oli miimikon puuhia... nauhoittivat tunnin verran keskustelua, ja lopputulos oli 15 minuuttia Henry Saaren puffia ja 10 minuuttia psykolöpinää miehen kriisistä. En perkele mitenkään kestä sellaisia "tiedostavia" uroksia kuten Tommy Helsten tai Markku Böök (?), jotka etsiskelevät itsestään "herkkää" maskuliinisuutta vaihtoehdoksi rautahannubuumille. Niukassa ovat miehen mallit.

Väitös ja karonkka tuntuvat jo nyt etäisiltä tapahtumilta, aivan kuin jonkun toisen juhlilta. Omat tunnelmani suhteessa yliopistoon ja tiedeinstituutioon kiteyttää parhaiten Samilta ja Siniltä saatu kortti, johon on siteerattu Robert Frostin runonpätkä:

Tämä kerrottakoon huokaisten
jossain aikojen ja aikojen takana:
tie haarautui metsässä ja minä - 
minä valitsin sen vähemmän kuljetun
ja siksi on kaikki toisin.

Ja sama alkukielellä:


I shall be telling this with a sigh
Somewhere ages and ages hence:
Two roads diverged in a wood, and I--
I took the one less traveled by,
And that has made all the difference.

Robert Frost (1874 - 1963)


Soikkelin Bittein Saaret
Soikkelin virtuaalinen koti