Markku Soikkeli

VIHREÄ KIRJALLISUUS METELÖI JA MUREHTII

Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki (toim.): Äänekäs kevät
Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus
SKS 2008
260 s.


Kaikki tietävät vihreän politiikan, mutta mitä on vihreä 
kirjallisuus? Ainakin siihen kuuluvat eräkirjallisuus ja nostalgiset 
kertomukset menetetyistä maisemista. Mutta millaisia ovat 
kirjailijat, jotka ovat reagoineet yhtä äänekkäästi ja kriittisesti kuin 
ympäristöliike?

Tamperelaisten tutkijoiden toimittama Äänekäs kevät on 
ensimmäinen kartoitus 'ekokriittisestä' kirjallisuudesta ja sen 
tutkimuksesta. Kirjaa voisi varovasti suositella myös luonnossa 
kulkijoille. 

Erinomaista teoriajohdantoa seuraava artikkelirypäs ei anna ihan 
täyttä kuvaa vihreän kirjallisuuden moninaisuudesta, mutta 
kokoelma on tärkeä todiste siitä, miten tutkimus pyrkii 
päivittämään käsityksensä proosan realismista ja lyriikan 
symbolivoimaisuudesta. 

Mitä on aito luonnonkuvaus, jos ekologinen huoli voi tarkoittaa 
vuosikymmenestä riippuen erilaisia asioita? Milloin runossa 
vaikeneva lintu ei olekaan merkki runoilijan persoonasta, vaan 
metsissä tapahtuneesta tuhosta?


Vihreä pako todellisuudesta

Vihreän kirjallisuuden kotimaisesta historiasta osoittavat 
oksanpaikkoja Vesa Haapalan artikkeli Juhani Ahon lohilastuista 
sekä Karoliina Lummaan artikkeli Risto Rasan luontorunoista. 
Tutkijoiden mukaan luontokirjallisuus on voinut näyttää erityisen 
"todellisuuspakoiselta", jos sitä on, Rasan runojen tavoin, verrattu 
ajankohdan politisoivaan kirjallisuuteen.

Kukku Melkas muistuttaa omassa artikkelissaan, että jo 
ekokriittisen kirjallisuuden alkuvaiheessa otettiin kantaa 
"luonnonjärjestyksen" ja "sukupuolijärjestyksen" suhteisiin. 
Esimerkiksi Aino Kallaksen ekofeministiset äänenpainot on voitu 
tulkita proosan romanttiseksi kuvastoksi ja unohdettu niiden 
kytkentä ajankohdan arvokeskusteluun.

Vihreän retoriikan moninaisuutta valottaa puolestaan Toni 
Lahtisen artikkeli Veikko Huovisen Ympäristöministeri-
novelleista (1982). Ohjaako vihreille arvoille naureskelu ihmisiä 
ekologisempaan käytökseen - ja voiko metsänhoitaja Huovisen 
teksteistä ylipäänsäkään löytää ekologisesti kestävää näkökulmaa?

Aiheeltaan kiinnostavin, joskin muotopuoleksi jäänyt artikkeli on 
katsaus amerikkalaisiin "ekosotureihin". Professori Cheryl Fish 
esittelee muutamia keskeisiä kirjoja ja elokuvia, mutta ei kykene 
kertomaan, miten iso näkyvyys näillä teoksilla on ja mitä kaikkea 
jää niiden ulkopuolelle. 

Fishin artikkeli ansainnee paikkansa sisältämänsä optimismin 
vuoksi. Ekokriittinen kirjallisuus ei merkitse pelkästään 
metelöintiä ja murehtimista menetetyistä maisemista, vaan myös 
utopioivaa ajattelua. Suomessa moista kirjallisuutta vain ei ole 
totuttu näkemään.


Luonnollisin korpimaisema

Humanisteille ekokriittinen tutkimus on sisäsiisti harrastus eikä 
rämpimistä näreiköissä. Taustalla voi nähdä myös kamppailun 
akateemisessa puutarhassa, uusien apurahalähteiden etsiskelyn.

Humanistien teoreettiset pesänpuhdistukset tapaavat tulla 
mannermaalta tai meren takaa. Ekokriittisen tutkimuksen 
teoriaoppi on saapunut Yhdysvalloista. Teorian lokalisointi 
suomalaiseen kontekstiin on vasta meneillään, sen kirjan tekijätkin 
tunnustavat.

Kaikilla kokoelmaan osallistuneista näyttäisi löytyvän aitoa 
itsekritiikkiä. He osoittavat, että ekokriittisessä tulkinnassa on 
mahdotonta määritellä, millainen olisi "luonnollisin" näkökulma 
vaikkapa taimenenkalastukseen tai joutsenten asemaan 
korpimaisemassa. 

Silti niistä kirjoittaneilla Juhani Aholla tai Yrjö Kokolla, 
eräkirjallisuuden aatelisilla, on ollut profetoiva asema 
ympäristöliikkeenkin historiassa.

Se, mistä Aho tai Kokko lainaavat vihreän retoriikkansa ihmisten 
herättelemiseksi, on kulttuurisidonnainen ja tutkimisen arvoinen 
asia . samoin kuin se, miksi nykypäivän kirjallisuudesta puuttuu 
kieli, joka saisi meidät aidosti toimimaan esimerkiksi 
ilmastomuutosta vastaan. Tässä tutkijoilla riittää raivattavaa.

Markku Soikkeli

--