Markku Soikkeli

FANIKOHTAISIA LUENTOJA ROCK-SANOITUKSISTA

Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki (toim.): Ääniä äänien takaa. 
Tulkintoja rock-lyriikasta. Tampere University Press 2006. 309 s.

Saahan se tanssimaan, mutta onko se taidetta? Kysymystä rock-musiikin 
taiteellisesta merkityksestä on pyöritelty useammin 
kulttuurintutkijoiden ja sosiologien leireissä kuin 
kirjallisuustieteessä. Tampereen yliopistossa syksyllä 2004 
järjestetty rock-lyriikan seminaari todisti kuitenkin, että vakavaa 
kiinnostusta rokkenrolliin löytyy myös sanataiteen tutkijoilta. 
Seminaarin pohjalta pakerrettu artikkelikokoelma Ääniä äänien takaa 
todistaa vähintäänkin tutkimuskentän moninaisuuden.

   Rock-lyriikka toimii yhtä hyvin minioopperan muotokeinoilla kuin 
shokkiefektiksi tarkoitetuilla sanoituksilla. Lajin laveus ilmenee 
vaikkapa siinä, kuinka paljon jo kotimaisen kentän kartoitus vaatisi 
lyriikan perinteisten muotojen tuntemusta. Kartoituksen pitäisi pystyä 
sisällyttämään kaikki kaunis Martti Syrjän riimittelystä Kari 
Peitsamon nonsenseen, Juice Leskisen soneteista A.W. Yrjänän 
uusromantiikkaan.

Toni Lahtisen ja Markku Lehtimäen toimittamassa kokoelmassa osansa 
saavat ne artistit, joille on löytynyt ilmeisen fanikohtainen 
tutkijansa. Suomalaisista esiintyjistä mukana ovat vain 
rovaniemeläinen rap-ryhmä Tulenkantajat sekä helsinkiläinen, rockin 
miestähteyttä ironisoinut Gösta Sundqvist.

Painotus on vahvasti rockin eikä lyriikan puolella. Rock-kappaleita 
käsitellään kontekstipainotteisesti, laulujen merkitystä ajankohtansa 
ja fanikuntansa oloisena kommunikaationa. Välillä mennään popin ja 
iskelmän puolelle, mutta kohde tunnistetaan ? ja arvotetaan ? rockiksi 
oikeasta asenteesta.

Lähtökohtaisesti kyse ei ole sen kummemmasta kuin lauletun ja 
luettavan lyriikan eroista eli siitä, ?minkälaisia merkityksiä 
äänellinen tulkinta tuo kirjoitetun lyriikan ilmimerkityksiin? ? kuten 
toimittajat toteavat.

Kuitenkaan rock-lyriikan sisällöistä, saati musiikillisista muodoista, 
ei saisi täyttä käsitystä ilman musiikkilajin taustatietämystä. Vasta 
lajikonteksti antaa kliseillekin lisäarvoa.  Tämän kokoelma osaltaan 
todistaa.

Sävellysten sijaan artikkelit hakevat taustoja tarkkaan rajatuista 
sisällöllisistä interteksteistä. Poikkeuksena on Anne Tarvaisen 
artikkeli, jossa Björkin ?Sun in my mouth? avataan painotusten, 
alleviivausten ja sisäisten viittausten artikulaationa. Tarvaisen 
artikkeli onkin ainoa sellainen luenta, joka täyttää kirjan 
toimittajien lupauksen selvittää lauletun ja luettavan lyriikan eroja. 
Kaikki muut artikkelit ovat intertekstuaaliselle tutkimukselle 
ominaisia parafraasiketjuja laulujen kulttuurisesta lastista. Kootut 
sitaattiselitykset kiinnostavat ja koskettavat lähinnä artistien 
faneja. Kirjallisuudentutkimuksen kannalta kokoelman anti on 
vähäpätöinen.

Teos on itse tekijä

Tähtikohtaisiin tulkintoihin päästään intertekstienkin kautta. 
Tulkintojen pätevyys perustuu sille, kuinka tunnetulle artistille 
osoitetaan jokin erityinen yllättävä konteksti. Rockin tähtikultin 
merkittävyyden kiteyttää toimittaja Antti Nylén artikkelissaan 
fetissiksi muuttuneesta äänestä: ?popissa varsinainen teos on itse 
tekijä.?

Toisaalta näyttää vakavasti siltä, että rocklyriikan tunnusominaisin 
piirre olisi ironia. Tämä ei ole kirjoittajien valitsema näkökulma, 
mutta heidän tulkintojaan selvästi yhdistää ajatus artistista, joka 
erottuu ?muusta? rockmusiikista pilkkaamalla omaa tähteyttään 
(Morrisey, Tori Amos, Gösta Sundqvist, Tulenkantajat) tai sanoitusten 
viihdyttävyyttä ja sanomallisuutta (Lennon, Eminem).

Ironian monikerroksisuudesta käy hyväksi esimerkiksi John Lennonin 
tapa käyttää ristiriitaisia alluusioita tulkitsijoidensa 
kiusaamiseksi. Jussi Willmanin syväluotaus Lennonin sanoitusten 
monikerroksisuudesta onkin kokoelman pop-oppinein luenta. Willman 
osoittaa, että kirjallisuuden asiantuntija voi pahasti aliarvioida 
tulkitsemansa tekstin, esimerkiksi käännöksen yhteydessä, kuten Pentti 
Saarikoski suomentaessaan Lennonin runoutta, mikäli hän ei tunne 
osakulttuurin sisällä käytyä dialogia ja tähtikulttia.

Osuvampi nimi tälle artikkelikokoelmalle olisikin ?tulkintoja 
rock-tähteydestä?, niin keskeisessä asemassa on artistin rakentama 
paikka rock-kulttuurin sisällä. Perinteisempää rock-tähteyttä 
edustavat ne artistit, jotka ovat saavuttaneet myyttisen aseman. Heitä 
edustavat kokoelmassa Bruce Springsteen ja Jim Morrison. Springsteenin 
saavutettua asemansa suurena amerikkalaisena äänenä hänen tuotantoaan 
voi tarkastella koko ?americanan? työstäjänä, kuten professori Bo 
Pettersson tekee artikkelissaan. Springsteenin sanoitusten 
puheenomainen vaikuttavuus ja yksinkertaisuus perustuu kertojaminän 
käyttämiin puhuttelumuotoihin, arvelee Pettersson. Sen syvällisempää 
tietoa ei Springsteenin lyriikasta irtoa.

Jim Morrisonin intensiivistä tuotantoa on valittu edustamaan 
klassikkokappale ?The End?. Kappale on Morrisonin omin sanoin 
?riittävän kompleksinen ja kuvastoltaan universaali?. Tämä lienee 
kelpo määritelmä mille tahansa intertekstuaalisuudessaan rikkaalle 
klassikolle, mutta Markku Lehtimäki esittää artikkelissaan myös 
kriteereitä näiden intertekstien rajaamiselle tutkimuksessa. Vaikka 
rock-kulttuuri on imenyt romanttisia aineksia monenlaisista 
vastakulttuureista, kannattaa Morrisonin ymmärtämiseksi etsiä 
kytköksiä erityisesti 1950-60-lukujen beat-runoudesta. Klassinen 
eurooppalainen lyriikka on kuitenkin ollut usein se vertailukohde, 
jonka avulla lyriikantutkijat ovat mieluusti todistelleet 
rock-sanoitusten korkeatasoisuutta. Lehtimäki onnistuu selittämään 
paitsi Morrisonin sanoitusten myös ylipäänsä rock-lyriikan 
laulullisuutta niillä vaikutteilla, joita rock on imenyt 
amerikkalaisen vastakulttuurin varhaisvaiheessa.

Osakulttuurina rock on yhtä nuorta kuin kokoelman toimittajat, mutta 
sen asenne kantaa kaukaisiakin kaikuja kaupunkilaiselämän historiasta. 
Vaikka tutkitut artistit edustavat vaihtelevia rock- ja pop-musiikin 
lajeja, yhdistää heitä kaupunkilainen elämänkokemus ja -ahdistus. 
Rock-sanoitusten kapinallisuus perustuukin usein urbaanin elämän 
aggressiivisuuteen. Esimerkiksi Nine Inch Nailsin kauhukuvat 
tunnottomiksi muuttuneista ihmiskehoista juontavat juurensa yhtä hyvin 
aikamme populaarikulttuuriin kuin ranskalaiseen dekadenssiin. Niinpä 
Antti Nylén kirjoittaa Morrisseystä masokistisena dandyna ja Katja 
Laitinen Tori Amosista naisrockin kapinallisena, joka saattaa 
mytologisoida jopa oman raiskauksensa.

Rock-lyriikan poeettinen ominaisluonne jää tutkijoidenkin jäljiltä 
hämäräksi, mutta aihepiirinsä ensimmäisenä julkaisuna Ääniä äänien 
takaa varmasti innostaa nuoren polven tutkijoita. Sen, että kirja on 
koottu tamperelaisin voimin ja tulee tamperelaiselta kustantamolta, 
tulkitsen mieluusti ?manserockin? asenteelliseksi perinnöksi. Tulihan 
myös sarjakuva akateemisesti hovikelpoiseksi juuri Tampereella.

Markku Soikkeli

[Kirjoittaja on tamperelainen kriitikko ja Mikko Alatalo -fani]

--