Markku Soikkeli

PAAVO RINTALA - TAITEILIJUUDEN TEOLOGI

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri. Tutkimus Paavo 
Rintalan myöhäisvaiheen proosatuotannosta 
SKS 2007, 202 s.

MARKKU SOIKKELI


Kirjailijauransa pituuteen nähden Paavo Rintala (1930-
1999) on ällistyttävän vähän tunnettu ja tutkittu kirjailija. 
Pitkällä urallaan hän ennätti tehdä ikään kuin kaksi 
tuotantoa. 

Suuri yleisö muistanee Rintalan parhaiten hänen 
sotaromaanistaan Sissiluutnantti (1963) ja sen 
aiheuttamasta skandaalista. Mielikuva kirjailijasta ei 
voisi olla pahemmin pielessä, kun vertaa Sissiluutnantin 
synkkiä sotureita Rintalan myöhäistuotantoon, sen 
naiskristuksiin ja historian hyljeksintään.

Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden 
emeritaprofessori Pirkko Alhoniemi on tehnyt miltei 
yhtä pitkän päivätyön Rintala-tutkijana. Arvosteluja ja 
artikkeleita Alhoniemi on laatinut Rintalasta jo 1960-
luvulla.

Minuuden liitupiiri on hänen perusteellinen analyysinsä 
Rintalan myöhäistuotannosta. Enemmän se kertoo 
toistuvista ideoista ja teemoista kuin Rintalan paikasta 
nykykirjallisuuden erakkona. 

1980-luvun lopulla Rintala kiinnostui yhä enemmän 
taiteilijahahmoista ja yksilökohtaisesta mystiikasta. 
Pahimmillaan hänen teoksensa tuntuvat yhdistelevän 
tekstimateriaaleja summittaisesti. 

Ehkä summittaisuutta voisi pitää myös vastareaktiona 
Rintalan poliittiselle kaudelle. Muuta mahdollisuutta 
taiteilijan kriittisyydelle ei ole jäljellä. Etenkin 
romaanissa Faustus (1996) taiteilijan yritys erottua 
kollegansa julkisuuskuvasta on jatkuvan kiroilun aihe: 
"Näen viipurilais-suomalaisen kirjailijasurkimuksen 
jollaisia on Eurooppa pullollaan."


Taiteilija on ihminen pelkistettynä

Kokonaisuutena Minuuden liitupiiri avautuu vain 
Rintalansa tunteville, ei niinkään johdatuksena 
kirjailijakuvaan. Avoimeksi jää, mikä on kestävää 
Rintalan myöhäisessä  sanataiteessa. Olihan hän 
oman tiensä kulkijoita jo 1950-luvulla.

Omassa avantgardismissaan Rintala kulkeutui yhä 
etäämmälle mystiikan ja myyttien puolelle. Jo vuonna 
1969 Rintala julisti, että "ehyt taiteellinen kokonaisuus" 
on hänen mielestään luonnottomuus. Vielä silloin hän 
selitti eheyden pyrkimykset pikkuporvarilliseksi 
mielistelyksi.

Rintalan uutta vaihetta edustaa taiteilijaromaani Minä, 
Grünewald (1990). Esteettinen kauneus ja kauneuden 
taju ovat Alhoniemen mukaan siitä pitäen ratkaisevia 
Rintalan ihmiskuvalle. Taiteilija on ihminen 
pelkistettynä.

Historian lävitse säilyvät samat eettiset kysymykset, 
koska esteettiset ongelmat ovat nekin pysyviä. 1500-
luvulla vaikuttanut saksalainen taiteilija Grünewald on 
yhtä tärkeä eurooppalaisena ajattelijana kuin 1930-
luvulla elänyt suomalainen Vilho Lampi.

Erityisen vaikuttavaksi Rintalan viimeisten teosten 
merkityksen tekee hänen vetäytymisensä 
salonkijulkisuudesta. Sekä sairauden että uudenlaisen 
taiteilijakutsumuksen myötä kirjailija katosi yhtä 
huomaamatta kuin vuosisata, jolla hän koki olevansa 
"elämäntapajuutalainen".

Itse veikkaisin, että Rintalan taiteilijaromaanit kokevat 
uuden tulemisen teatterin kautta. Esimerkiksi Vilho 
Lammen elämää käsitellyt Jumala on kauneus (1959) oli 
sellainen yhdistelmä henkeä ja vimmaa, että Kristian 
Smeds loi sillä näyttämölle (2001) ensimmäisen 
menestyksensä. Teostensa draamallisuuden Rintala toki 
itsekin hyvin ymmärsi.

Markku Soikkeli

--