Markku Soikkeli
HAAVIKON EPÄTAVALLINEN JUHLAKIRJA
Markku Eskelinen ja Raine Koskimaa, Haavikko 2001
WSOY 2001
Viime vuosikymmeninä kotimainen kirjallisuus on vapautunut
velvoittavista yhteiskunnallisista tehtävistä. Muutos näkyy
kirjallisuuden ilmaisutapojen moninaistumisessa, mutta myös
kirjailijoiden käsitys tehtävästään on muuttunut.
Kaari Utrio on väittänyt, että populaarin ja korkeakulttuurin
sekoittuminen 90-luvulla ei olisi niinkään kirjailijoissa kuin
kirjallisen establishmentin tunnoissa tapahtunut muutos. Utrio on
viitannut erityisesti Neuvostoliiton hajoamista seuranneeseen
ilmapiiriin vapautumiseen.
Vieläkin pidemmälle kirjallisuuden vapautumista ovat julistaneet
Markku Eskelinen ja Raine Koskimaa. Paavo Haavikkoa
avainkirjailijana käyttäen he ovat vaatineet koko sodan jälkeisen
kirjallisuuden uudelleentulkitsemista itsesensuurin tuloksina.
Itsenäisenä vasta-ajattelijana Haavikko onkin hyvä esimerkki
kirjailijasta, joka ei ole noudattanut sen paremmin esteettisiä kuin
poliittisia säänvaihteluita.
Eskelisen ja Koskimaan teos Haavikko 2001 selvittää Haavikon
omaperäisyyttä tämän proosatuotannosta. Tuloksena on
kohteensa oloinen retki Haavikon proosaan, 60-luvun
arkirealismista 70-luvun kerrontaleikkeihin ja 80-luvun eeppisiin
selviytymisoppaisiin.
Kirjoittajat ovat kirjallisuudentutkijoita, joista Eskelinen on
erikoistunut kerrontatekniikan kysymyksiin ja Koskimaa
nykykirjallisuuden vastaanottoon. Heitä yhdistää kiinnostus sekä
digitaaliseen julkaisemiseen että laajemminkin postmodernin
kirjallisuuden monitasoisuuteen.
Lisäksi Eskelisellä on maine kirjallisuudentutkimuksen
kauhukakarana. Jyrki Lehtolan kanssa laaditulla Sianhoito-
oppaallaan (1987) hän haukkui pystyyn paitsi tutkijat ja kirjailijat
myös suomalaisen lukijakunnan. Uudessa tutkimuksessa Paavo
Haavikko edustaa poikkeusta, jonka tuotanto todistaa muun
kirjallisuuden lamaannuksesta ja vanhakantaisuudesta.
Yksityisten asioiden politiikka
Haavikko 2001 on kaikkea muuta kuin tavanomainen juhlakirja,
vaikka julkaisu onkin ajoitettu viime tammikuulle Haavikon 70-
vuotisjuhlaan. Kirja koostuu 14 artikkelista sekä pitkästä
haastattelusta.
Haastattelu itsessään on hyvä syy etsiä kirja käsiinsä.
Haavikkohan on mielipideautomaatti, jolta tiedustellaan
kommenttia mihin tahansa politiikan ja median suhteita
sekoittavaan skandaaliin, vaikka vastaukset ovat yhtä kapeita
kuin se lähtökohta, että Haavikon roolit erotetaan kirjailijaksi ja
kommentaattoriksi.
Mitä laajemman taustatiedon kanssa Haavikon luokse mentäisiin,
sitä enemmän tältä saisi kuullakseen. Sama pätee Haavikon
teoksiin. Hän ei ole oraakkeli, vaikka esimerkiksi traktaateissaan
puhuu arvoituksilla, vaan kirjailija, joka hallitsee suvereenisti
monta tekstityyliä.
Eskelisen ja Koskimaan käsittelyssä Haavikko on tekstisampo,
joka painaa historialta näyttävää kaunokirjallisuutta, kustantava
kirjailija, josta löytyy yhteiskuntakriittinen miljonääri. Jo
esikoisena julkaistu romaani väitti sisältävänsä Yksityisiä asioita
(1960).
Kirjan artikkelit ovat tasoltaan vaihtelevia. Joukossa on
väkinäisiä analyysiharjoituksia, joiden ainoa ansio on yhteiskuva
muuten vähän tunnetusta tai keskustellusta teoksesta, kuten
"agenttiromaaniksi" leimattu Barr-niminen mies (1976).
Parhaimmat artikkelit taas näyttävät kirjojen välillä yhteyksiä,
joiden ansiosta Haavikon kerronta sulkeutuu entistä enemmän
omaan maailmaansa ja historiaansa. Mikäli väite suomalaisen
kirjallisuuden poliittisesta pikkusieluisuudesta pitää paikkansa, ei
ole sinänsä yllättävää, että Haavikko on etsinyt uusille teoksilleen
mallia omasta eikä muiden tuotannosta.
Välillä Haavikko kirjoittaa uusiksi historiaa ja välillä sijoittaa
tarinoitaan tähän uudelleenlaadittuun historiaan. "Aitoudesta voi
tinkiä", tunnustaa Haavikko eräässä esseessään, "kun on
soviteltava se mikä on jäänyt tapahtumatta ja kuvitelma siitä."
Tunnetuimpia Haavikon 'huijauksista' ovat presidentti Kekkosen
nimissä kirjoitettu Vuosisatani 1 (1981) sekä muistelmaksi
naamioitu tarina tsaarisuvusta, Anastasia ja minä (1992).
Neuvottelujen taide
Historian uudelleenkirjoittamisessa Haavikkoa ovat kiinnostaneet
poliittiset neuvottelut. Koska ne jättävät jälkeensä tunnetuimmat
historian dokumentit, ne ovat myös keinotekoisimpia,
vääristyneimpiä todisteita. Neuvottelupöytäkirjoihin jää
kuitenkin jälkiä vaihtoehtoisesta historiankulusta, ja näille
vaihtoehdoille Haavikko on omistautunut.
Haavikko 2001 ei ole yhtään helpommin lähestyttävä kuin
kirjailijan oma tuotanto. Se on kirjoitettu siinä toivossa, että
Haavikko edustaisi korkeampaa kirjaviisautta kuin kukaan muu
suomalainen prosaisti. Esimerkiksi Anastasia ja minä -teoksen
(1992) kohdalla Haavikon paikantaminen hoituu ylistyksellä:
"Proosallinen kerronta limittyy lyyriseen vihjailuun sillä lailla
ovelasti, että joitakin kerronnan teorioita voisi siihen
uppoutumalla muuttaa tai hienosäätää."
Analyytikot päästävät itsensä helpolla tällaisella toteamuksella.
Jos edes kerronnan teoriat eivät kelpaa Haavikon teoksiin, niin
sopii ihmetellä, keille ne on kirjoitettu? Eikö Haavikon
lukemista voi kuvailla millään yleisesti tunnetulla tavalla?
Eskelinen ja Koskimaa eivät halua sijoittaa Haavikkoa
suomalaiseen kirjallisuushistoriaan, ja itse asiassa muitakin
tulkintataustoja löytyy niukasti. He eivät puhu sentään
renessanssinerosta, mutta muutoin Haavikko alkaa näyttää
yksinäiseltä ihmeeltä aikansa keskellä.
Haavikko liikkuu kuin suuri henki koko historian ja
kirjallisuushistorian yläpuolella, hänen "teemansa ja
tekniikkansa" kätkeytyvät sen "pinnan" alle, johon kriitikoiden ja
kirjallisuudentutkijoiden tulkinnat ovat kilpistyneet.
Markku Soikkeli
--