SOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA 2010
Jos haluat tehdä avainsanahakuja arvosteluistani, se onnistuu täältä Bittein Saarten kirjastosivun kautta.
Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo-- MALTILLINEN FANIKIRJA MICHEL HOUELLEBECQISTÄ Timo Hännikäinen (toim.): Mitä Houellebecq tarkoittaa? Esseitä Michel Houellebecqistä. Savukeidas 144 s. MARKKU SOIKKELI Voiko kirjailijaa sanoa "kiistellyksi", jos suurin osa yleisöstä ei tunne hänen nimeään ja lukeva vähemmistökään ei osaa sitä lausua? Vuosien 1991-2008 aikana ranskalainen Michel Houellebecq on ennättänyt julkaista viisi romaania, pari runoteosta ja pinon esseekirjoja. Tuotannosta on suomennettu neljä romaania: Halujen taistelukenttä, Alkeishiukkaset, Oikeus nautintoon, ja Mahdollinen saari. Kiistellyn Houellebecqistä ovat tehneet ulkokirjalliset syyt, halventavat tokaisut naisista ja maahanmuuttajista. Mutta olisiko hänen kirjoillaan jotain kaikupohjaa suomalaisessa moraalirealismissa, Juha Seppälän proosassa tai Antti Nylénin esseissä? Ilmeisestikin olisi. Timo Hännikäinen on toimittanut eräänlaisen fanikirjan, jossa suomalaiset kirjailijat maltillisen ihailevasti, jopa kriittisesti, pohtivat Houellebecqin merkitystä itselleen. Kyse on silti fanittamisesta, "kiinnostuksesta kuriositeetteihin", kuten Hännikäinen tiivistää oman suhteensa Houellebecqin tuotantoon. Antti Nylén toteaa suoraan, että Houellebecqillä ei ole oikeastaan mitään erityistä kerrottavaa. Merkitsevää on hänen asenteensa. Houellebecq on toisen polven ateisti eikä pelkästään suhteessa kirkkoideologiaan vaan myös heteroseksuaalisuuteen, jota Nylén nimittää "valtiouskonnoksi". Nylénin tavoin muutkin esseistit kiittelevät Houellebecqin asennetta seksiin ja uskontoon. Pornografisina pidetyt katkelmat hänen kirjoissaan onkin tarkoitettu korostamaan miespäähenkilön tragikoomisuutta. Seksi uskontona Yhdeksän kirjailijan esseistä koottu teos on kiinnostava lisä kotimaiseen kulttuurikeskusteluun. Michel Houellebecq tuskin saa uusia lukijoita, mutta esseet antavat uudenlaisen kehyksen kirjoittajiensa omille teoksille. Ainoastaan Timo Hännikäinen ja Jaana Seppänen analysoivat Houellebecqiä kirjallisista ansioista, tyylilajeja yhdistelevänä postmodernistina. Seppänen toteaa, että Houellebecq on kyllä pessimistinen lähtökohdissaan, muttei sentään nihilisti. Tunnetuimmissa romaaneissaan Houellebecq "lähentää ja loitontaa" henkilöhahmoja asettamalla itsekkään mielihyvän ja ideologisen velvollisuuden samanveroisiksi. Houellebecqin satiiri kohdistuu siihen, miten meidät on pakotettu huolehtimaan "oikeudestamme nautintoon". Rakkauteen nöyrrytään epävarmana siitä, minkä osuuden nautinnontarpeista se voi tyydyttää, kuvailee Riku Korhonen. Houellebecqin naisviha olisikin siis suurta ironiaa mekanisoitunutta yhteiskuntaa kohtaan, ja sosiaalisen sukupuolen tyhjentämistä kaikista merkityksistään Selvittämättä jää vain se, miksi samat ihmisryhmät joutuvat toistuvasti tällaisten mieskirjailijoiden ironian välineeksi. Markku Soikkeli -- KOMEA ESSEEKOKOELMA MUUKALAISPELKOJEN MUTKIKKUUDESTA Kari Hukkila: Kerettiläisesseet Savukeidas 2010 338 s. Kari Hukkila on koonnut esikoisteokseensa elämänopinnot maailmalta. Esikoisille epätyypillisesti Hukkila jättäytyy esseissä havainnoijaksi, sivuosaan. Hän antaa arabiystäviensä ja historiallisten todisteiden puhua puolestaan: monikulttuurisuus ja muukalaispelko ovat monitahoisempia ilmiöitä kuin päiväkeskustelussa muistetaan. Hukkilan kokoelma on ehdottomasti kevään ajankohtaisin kirja, koska aiheena on maahanmuutto sekä historiallisena että inhimillisenä ilmiönä. Tarvitaan Hukkilan kaltainen, matkafiktion lajityypeistä riippumaton kirjoittaja aktivoimaan uusia näkökulmia viholliskuvia hautovaan keskusteluun. Pitkät ja polveilevat esseet lähtevät liikkeelle Hukkilan omista kokemuksista pohjoisafrikkalaisten emigranttien parissa. Tällaisissa tapaamisissa ei ole mitään kiinnostusta keskustelukumppanin kansalliseen kulttuuriin, iloitsee Hukkila. Identiteetin pelkistäminen siihen, millaisesta kulttuurista ihminen tulee, on yhtä kategorinen virhe kuin "rotuun" perustuva tunnistaminen. Pilakuvakiistan kaltaiset konfliktit karkottavat ihmisiä jopa maansa sisällä kulttuurikohtaiseen lokeroon. Hukkila ottaa esimerkiksi myös puhetavan, jolla etniset ryhmät arvotetaan sen mukaan, miten suurta kulttuuripiiriä ne edustavat. Syntyy näkymätön hierarkia, jossa EU-passia käyttävällä on aina enemmän identiteettiä kuin vaikkapa bosnialaisella emigrantilla. Kosmopoliitti Kontulasta Kari Hukkila on Helsingin Kontulasta lähtenyt käsikirjoittaja ja kosmopoliitti. Kirjansa nimiesseissä hän palaa sementtilähiöön katselemaan toisen polven maahanmuuttajia. Ei suinkaan kulttuuri vaan ankea ympäristö erottaa ihmisryhmät toisistaan. Samankaltaistamisen tarve tarttuu meihin eri yhteyksistä. Valtion ja kodin ulkopuolella olevissa ihmisryhmissä nähdään yhdenmukaisuutta, mutta "omassa" väessä eroavuuksia. Siksi Euroopan historia tiivistyy kahteen käsitteeseen: omien keskuuteen päässeisiin "kerettiläisiin" ja kulttuurirajan takana asuviin "vihollisiin". Kaunokirjallisuuden soveltaminen tämän asetelman purkamiseen tuntuu Hukkilaa lukiessa itsestään selvältä. Hukkila nostaa esille klassikkoteoksia, jotka ovat syntyneet irtiottoina uskontoon. Esimerkiksi rakkauskirjallisuus näyttäytyy metafysiikan maallistuneena muotona, jossa ovat yhdistyneet pohjoisen ja etelän, kristillisen ja islamilaisen kulttuurin parhaat ainekset. Cervantesin ja Dostojevskin perinteisiä tulkintatapoja pöllyttämällä Hukkila pohtii käännynnäisen merkitystä yhteiskunnalle. Maahanmuuttajien kotouttaminen muistuttaa uskonnollista käännytystä, jossa sisäinen ja ulkoinen elämä, samoin kuin menneisyys ja nykyhetki, etääntyvät traagisella tavalla toisistaan. Pakotamme kotoutetut esittämään oman vieraantumisemme näytelmää. Historian näyttämöltä lähtevää opetusta nykypäivälle ovat tarjonneet muutkin kotimaisen esseen mestarit, Johannes Salminen, Leif Salmén, Kirsti Simonsuuri. Kari Hukkilan esikoisteos on samaa luokkaa sekä oppineisuudessa että ilmaisun sujuvuudessa. Markku Soikkeli -- SEKSITARKKAILIJAN SISÄSIISTI TARINA Elina Loisa: Julkeat Gummerus 2010 Ei ole mikään yllätys, että baarielämän kuvaus keskittyy ihmisten sieluttomuuteen ja rakkaudettomuuteen; ei myöskään se, että tällainen kirja on tekijänsä esikoisromaani. Yllättävää on se, että nimestään huolimatta Julkeat on tavattoman sovinnainen kuvaus rakkauden kaupittelusta seksin varjolla. Vaisut viettelytarinat peräkkäin kerrottuina eivät lataa juonta eivätkä varsinkaan jännitystä. Elina Loisan esikoisromaani ikuistaa enemmän suomalaisten kännykkä- kuin sänkytapoja. Tarpeettomia seksitarpeita ja kohteettomia sukupuoli- iloja kuvatessaan romaani on kiltin emansipatorinen. Vieteltävien biseksuaalisuus mainitaan aina erikseen, ikään kuin kyse olisi trendikkäästä asuvalinnasta. Romaanin minäkertojan sanavarastossa tuhmin ilmaisu on "elostella". Seksin ammattilaisista kertoja eroaa siinä, että suhtautuu viettelyihin pelinä ja iskee ainoastaan oman sukupuolensa edustajia. Nimetön minäkertoja kehuskelee kyllä havaintokykynsä tarkkuudella. Avustavana havainnoijana on homobaareissa saalistava Max, jonka kanssa kertoja opettelee "baarielämän sirkustemput". Tarkemmin ei näitäkään taitoja kuvata. Ironia omaa ikäpolvea ja helsinkiläistä yöelämää kohtaan on kirjan ilmeinen lähtöajatus. Seksitarkkailijan huomiot ovat kuitenkin kömpelöitä ja triviaaleja. Naispuolisena auervaarana kertojaääni on hädin tuskin uskottava edes oman tarinansa sisällä. Markku Soikkeli -- STEVENSONIN KARMIVA KUNNIANOSOITUS MIELIKUVITUKSELLE Robert Louis Stevenson: Itsemurhaklubi Suom. Timo Hännikäinen Savukeidas 154 s. MARKKU SOIKKELI Aarresaari on varmasti elävä klassikko, samoin Tohtori Jekyll ja herra Hyde. Mutta miten vakavissaan voi suositella luettavaksi tai käännettäväksi kolmea Robert Louis Stevensonin tarinaa, joiden tyyli ja idea ovat kuin somasti säilyneet museoesineet? Mainitut tarinat muodostavat yhdessä jännityskertomuksen nimeltä Itsemurhaklubi (1882). Kyse ei ole niinkään novellista nykymerkityksessä, vaan pikemminkin sanomalehdelle ominaisesta jatkosarjasta, johon Stevenson annostelee eksotiikkaa esittelemällä "arabialaisen kertojaäänen". Kertomuksen asetelma on sinänsä nokkela ja Timo Hännikäisen uusi käännös luo vanhahtavan, oopiumintuoksuisen tunnelman sen ympärille. Itsemurhaklubi on Lontoossa toimiva kerho, jossa elämään kyllästyneet herrasmiehet arpovat, kenestä tulee murhaaja ja kenestä uhri. Kertomuksen sankarit, böömiläinen prinssi ja hänen apulaisensa, ovat salapoliisitarinaa muistuttava kaksikko, joka tutkii ja rankaisee klubin jäseniä. Uuden suomennoksen merkitystä vahvistaakseen Hännikäinen on liittänyt kirjaan kaksi Stevensonin esseetä. Ne selittävät joutilaisuuden estetiikkaa oman aikansa kannalta, mutta ovat oikeastaan pienen pokkarin kiinnostavinta ja kirjallisinta ainesta. Esseissään Stevenson nostaa tärkeimmäksi kirjalliseksi arvoksi tarinan lopputuloksen. Sen ei tarvitse olla uskollinen ihmisluonnolle eikä sosiaaliselle johdonmukaisuudelle, vaan ainoastaan "mielen sisäiselle teatterille". Itsemurhaklubin ketjumainen rakenne ja jyrkät näkökulman vaihdokset palvelevat tällaista päämäärää yllättävän modernilla tavalla. Kunnianosoitus mielikuvituksen itsenäisyydelle muistuttaa tohtori Jekyllin omistautumista alitajunnan tutkimiselle. Toisaalta Itsemurhaklubi ei pääse lähellekään Jekyll & Hyde -romaanin myyttisyyttä eikä sellaiseen pyrikään. Kirjailijan maine ja kertomuksen idea ovat riittäneet takaamaan Itsemurhaklubille kuitenkin kestävän maineen. Viimeisin Hollywood-sovituskin löytyy vuodelta 2000. Markku Soikkeli -- KIRJAILIJAKSI EI SYNNYTÄ, VAAN SAADAAN MEDIA-AIKAA Kreetta Onkeli: Kutsumus Sammakko 2010 Kaunokirjallisuuden moraali pelkistyy siihen, miten kirjallisuus tekee ymmärrettäväksi vieraita tietoisuuksia. Mutta toisinaan kirjailijan on syytä kääntyä itseensä ja pohtia, miten sanataide voi selvitä oman aikansa julkisuuskisassa. Kreetta Onkelin kuudes kirja asettaa nykykirjailijan työn ironiseen valoon. Päähenkilöinä on kaksi naiskirjailijaa, joista toiselle lankeaa menestys kuin luonnostaan ja toinen joutuu kamppailemaan kirjansa saamasta huomiosta. Etäännyttäen ovat omaa työtään käsitelleet viime vuosina monet muutkin kirjailijat. Mutta siinä missä mieskirjailijat ovat keskittyneet julkisuuden merkitykseen, ovat naiskirjailijoiden taiteilijaromaanit tavanneet olla kriittisempiä ja poliittisempia. Esimerkiksi lyyriseltä näyttävä maailmasta vetäytyminen on voitu selittää taloudellisilla syillä. Kreetta Onkelin valitsema näkökulma on lähempänä mieskirjailijoita, joskin huumori rakentuu myös sukupuolisen käytöksen karikatyyreille. Kutsumuksen päähenkilöt, Sanelma ja Gunnevi, ovat julkisuudella laskelmoivia luonteita. He kasaavat kirjaksi kelpaavan materiaalin mistä tahansa ajankohtaisista aiheista, mutta huvittava on se, joka ottaa heidän työnsä tosissaan. Mediasatiiriksi Kutsumus on kuitenkin kovin kesy kirja, etenkin jos sitä vertaa Kari Hotakaisen, Tuomas Vimman tai Antero Viinikaisen teoksiin. Kustannusalasta ja kirjallisesta julkisuudesta heruva huumori on kulutettu helposti loppuun. Romaaniksi ei Kutsumus ylipäänsäkään kasva, vaan hajoaa sarjaksi sisäpiirimäisiä pilkkanuolia. Realismin ylivoimasta Onkeli onnistuu sentään esittämään kestäviä todisteita: "Olin kasannut aineiston soittamalla kaukaisille sukulaisille. Olin kysellyt kautta rantain avioeroista ja kuolemantapauksista." Urakirjailija Sanelman ohkainen romaani saavuttaa lopulta menestyksen siksi, että hänelle sattuu lankeamaan ylimääräistä media-aikaa. Loppu on vahingoniloinen ja onnellinen. Markku Soikkeli -- HÄVELIÄS SEIKKAILUTARINA USKONTOJEN ALKUHÄMÄRSTÄ Tom Erik Arnkil: Kyyroksen kirja. Kuninkaan korva osa I. Teos 2010 Muinainen Persia on tapahtumapaikkana teinien kesäfilmissä Prince of Persia. Samaan ympäristöön sijoittuu Tom Erik Arnkilin historiallinen romaani Kyyroksen kirja. Hollywood-elokuvan tavoin Arnkil lupaa tarinan laajenevan kokonaiseksi sarjaksi seikkailuja. Persian prinssikin on ensimmäisessä kirjassa sivuhahmon asemassa. Romaanisarjan päähenkilö on juutalainen nuorukainen, Ben. Hänet värvätään tarinan alussa kuninkaan vakoojaksi, .korvaksi., jonka tehtävä on tutustua naapurivaltoihin. Hänen matkansa vie Babylonista yli vuoristojen lähelle nykyistä Afganistania. Vakoojan ongelmat ovat kyllä tuttuja seikkailukirjoista, mutta Arnkilin päähenkilö selviää tilanteista älykkyydellään. Ei mikään yllätys siihen nähden, että varsinaiselta ammatiltaan professori Arnkil on verkostotyön ja älykkään palvelutyön tutkija. Omaa kiinnostustaan muinaiseen orienttiin on Arnkil selittänyt aikakauden kulttuurit läpäisevällä muutoksella: ensimmäistä kertaa uskonnoista ja filosofioista tuli yksilön asia. Ulkopuolinen näkökulma tuo päähenkilön luonnekuvaan tasoittavaa, historiankirjoitusta jäljittelevää realismia. Benin hahmo ei ole Waltarin Sinuhen tapainen moderni ihminen, joka ymmärtäisi enemmän kuin aikalaisensa. Ben saattaa ihmetellä sitä, että muut kansat itkevät sankareitaan, mutta alkaa itsekin itkeä muistaessaan Aabrahamin uhraamassa poikaansa. Aikakaudessa orastavat suuruskonnot ja tarinan siirtyminen seuraavassa kirjassa lähemmäksi Egyptiä tuonevat sarjalle myös raamatullisista myyteistä kiinnostuneita lukijoita. Juoni kuin lautapelissä Materiaalinsa hallinnassa Kyyroksen kirja on erityinen kaunokirjallinen tapaus Suomessa. Romaanina se vain ota toimiakseen, niin kauniiksi laitokseksi kuin kirja onkin toimitettu. Vaikka Arnkilin kolmetoista vuotta valmistelema kirjasarja lähtee liikkeelle rauhallisesti, päähenkilönsä lapsuudesta, ei keskeisiä henkilöitä ja tapahtumapaikkoja ole esitelty odotuksia luovasti. Romaanin rakenteesta muistuttaa vain tehokas alkukohtaus, jossa kuninkaalliset ja Benin edustama köyhä kauppiasluokka saavat ensikosketuksen. Materiaalinsa hallitseva kirjoittaja tuntuu kuitenkin kunnioittavan siinä määrin aikakauden autenttisuutta, etteivät juoni sen paremmin kuin henkilökuvauskaan ala vetää tarinaa. Arnkil etenee aineistonsa varassa saamatta kuvaukseen kirjallisia sävyjä muulla kuin huumorilla. Esimerkiksi temppeliprostituution perinpohjainen kuvaaminen tuo tarinaan eksotiikkaa, mutta toisaalta Arnkil käsittelee päähenkilöään häveliäämmin kuin Waltari Sinuheaan. Arnkilin alkuperäisissä suunnitelmissa muinaisen Persian henkilöhahmot olivat osa lautapeliä. Sellaisilta ne valitettavasti tuntuvat edelleenkin, samoin vakoojajuonen summittaisuus. Toivoa sopii, että seuraavan kirjan myötä uskontojen valtataistelu tuo romaaniin jotain maallistakin jännitettä. Markku Soikkeli -- YKSINÄISEN LUKIJAN YÖJUNA Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin Suom. Raija Nylander Tammi 2010 612 s. MARKKU SOIKKELI Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on mannermaisen romaanitaiteen tyypillinen edustaja: se on liian hiottu, liian pitkä, ja liian itsetietoinen kirjallisesta merkityksestään. Alun perin vuonna 2004 saksaksi julkaistu romaani on kuitenkin käännetty useille kielille ja nostanut kirjoittajansa (oik. Peter Bier) maailmanmaineeseen. Tammen keltaisessa kirjastossa se edustaa turvallisen tuttua laatuproosaa, kirjallisuutta kirjallisuudesta. Yöjuna Lissaboniin hivelee kirjoja rakastavan ihmisen itsetuntoa. Harvoinpa enää näkee tarinoita, joissa yksittäinen kirja muuttaisi niin täysin ihmisen elämän kuin mitä tapahtuu Mercierin päähenkilölle, lopahtaneelle latinanopettajalle Raimund Gregoriukselle. Romanttiset yhteensattumat, jollaisia yleensä näkee vain kehnoissa dekkareissa tai Paul Austerin kirjoissa, pakottavat opettajan jättämään työnsä ja kotinsa löytääkseen totuuden salaperäisestä filosofista, Amadeu de Pradosta. Euroopan halki vievä yöjuna on kuin aikamatka pohjoisen kylmistä lukukammioista Välimeren ilmapiiriin, sinne missä klassisen kirjallisuuden suuret tarinat ovat tavanneet tapahtua. Ainoa johtolanka filosofin omaisten löytämiseksi on de Pradon muistelmateos, jonka ajatukset ovat pakottaneet Raimundin tajuamaan erillisyytensä ihmiskunnasta. Nykypäivän Lissabon ei kuitenkaan ole mikään turistikaupunki, sellaisena kuin Mercier sitä kuvaa. Elämänpetoksesta heränneen Raimundin näkökulmasta kiinnostavaa ovat ihmiset ja heidän kykynsä tehdä itsensä ymmärrettäväksi muukalaiselle. Ihmiset ovat toisilleen kaksin verroin vieraita, ymmärtää Raimund, mutta ainoastaan lukemansa ansiosta: toisen ihmisen ulkoinen olemus ja siitä tehty tulkinta ovat molemmat harhakuvia. Portugali mielen kielenä Jos ranska on tunnetusti rakkauden kieltä, niin Pascal Mercier nostaa portugalin vähintäänkin samaan asemaan ihmismielen selittäjänä. Valitettavasti Yöjuna Lissaboniin on myös esimerkki niistä kirjoista, jotka kadottavat taikansa niin pian kun mysteeri on esitelty ja epäkäytännöllinen antisankari on astunut junasta tuntemattomien ihmisten armoille. Raimundin tapaamat ihmiset ymmärtävät aivan itsestään päähenkilön ongelmat. Eräs heistä auttaa opettajaa uusimaan silmälasireseptinsä, minkä jälkeen Raimund näkee ja nukkuu paremmin kuin koskaan aiemmin. Ensimmäisen sadan sivun jälkeen romaani tarjoaakin vain loputtomia keskusteluja Portugalin diktatuurivuosista, muisteluita, joiden avulla päähenkilöstä rakentuu passiivinen todistajahahmo. Alussa jännittäviltä näyttäneet sitaatit kuvitteellisen filosofin imaginäärisestä opuksesta alkavat vähitellen muistuttaa Paolo Coelhon lapsellista elämäntaitoproosaa. Yöjuna Lissaboniin ei siis ole mitään suositeltavaa junalukemista, varsinkaan Portugaliin matkaaville. Kirjaston nurkassa viihtyville se voi sentään olla ainutlaatuinen itseensä käperryttävä lukukokemus. Markku Soikkeli -- PAKANAGOTIIKKAA KALEVALAISELLA KLANGILLA Tuomas Keskimäki: Yö vain ylläni lepäsi Salakirjat 2010 'Kalevalamitta' on samalla tavoin keinotekoinen luomus kuin 'taidesatu'. Kummallakin on tunnistettava taustansa kansankulttuurissa, mutta salonkeihin siirryttyään molemmista on tullut muodoiltaan jäykkää sunnuntaitaidetta. Suomalainen kansanrunous on kokenut onneksi uuden heräämisen myös osana kansankulttuuria. Yhdessä musiikin, teatterin ja roolipelien kanssa "kalevalaisesta" runomitasta on tullut eräänlaista arkijuhlan ilmaisukieltä. Porilainen taiteilija Tuomas Keskimäki nimittää runomittaa peräti "kalevalakieleksi". Keskimäen pienkustanteena julkaistu kokoelma Yö vain ylläni lepäsi sisältää hänen omien sanojensa mukaan "itämerensuomalaiseen uskoon ja perinteeseen" pohjaavia runoja. Keskimäen tapa käyttää trokeepoljentoa on tosin lähempänä niitä tiivistyneitä muotoja, joilla kansanrunoa on imitoitu kotimaisessa taiderunoudessa: "Nyt seison vain yksinäni/ ei seiso Seppo vierelläni./ Sepon maat on Tuonelassa/ tummat niin kuin silmänsäkin." Leinon Helkavirsien esikuva on niin vahva, että varsinaisesta kansanperinteestä ollaan yhtä kaukana kuin 1800-luvun kirjallisuussalongeissa. Toisaalta se suullisen runoperinteen suggestiivisuus, jota Leino osasi soveltaa omiin tarkoituksiinsa, katoaa ylenpalttisen tiiviyden myötä. Pakanagotiikka Modernien tulkintojen sovittaminen kalevalaisesta mitasta tai aiheistosta olisi kuitenkin mahdollista, ilman, että yhtenäinen tunnelma menetetään. Kansanomainen runomitta ja mytologia eivät painettuna tekstinä herätä samanlaista tunnetta kuin laulettuina. Keskimäen kirjaan tuovat kyllä sävyä Jenni Nisulan piirrokset, mutta ne antavat pakanalliselle gotiikalle pikemminkin söpön kuin juhlavan ilmeen. Keskimäen runokokoelma on kuitenkin samalla tavoin tärkeä teos kuin kymmenet muut perinteistä runomittaa helkyttelevät pienkustanteet. Niiden taustalla kuuluu runojen käytöstä syntynyt varmuus siitä, miten suomen kieliopin saa soimaan somasti ja tarkasti. Tyypillistä näille kokoelmille on sekin, että niissä on ihmeen vähän paikallista murresanastoa tai ylipäänsä vanhaa suomalaista sananpartta. Runomuodon esikuvallisuus ja arvostus motivoivat ilmeisesti enemmän kuin arkaainen sananparsi sinänsä. Keskimäen kaltaisilla laulavilla runoilijoilla riittää sikäli kokeiltavaa. Markku Soikkeli -- KAIVOSNÄYTELMISTÄ KOOTTU ROMAANI Esko-Pekka Tiitinen: Kiven sylissä Tammi 2010 Maaseudun muutostarina on sinivalkoisin osa Suomen historiaa. Liian harvoin sitä tarinaa on kerrottu teollisuustaajamien kannalta, vaikka niissä murros moderniin maailmaan on ollut rajumpi kuin viljellyssä perinnemaisemassa. Esko-Pekka Tiitisen romaani Kiven sylissä palaa teollisuustaajaman, Outokummun, syntyvaiheisiin. Outokumpu onkin nimeään myöten antanut hahmon suomalaisen kaivostoiminnan historialle. Samanniminen, tänä kesänä ensi-iltansa saanut kaivosmusikaali on päätös Tiitisen näytelmätrilogialle. Trilogia on nyt sovitettu karuksi sukuromaaniksi ja saanut nimensä viimeiseltä näytelmältä. Romaani on jaettu kolmeen osaan, joista kukin osa noudattanee vastaavan näytelmän tapahtumia. Kirja on karun kuivakas paitsi maisemaltaan myös tapahtumiksi pelkistetyltä kieleltään. Tiitinen seurailee Outokummun kaivosten menestystarinaa 1900-luvun alusta nykypäivään. Varsinaista kaivostyötä ei kuvailla, vaan huomio on kylän elämänpiirin rakennemuutoksessa. Kaivoskylän menestys antaa epäsuorasti elannon niillekin, jotka eivät tuhoa keuhkojaan kaivostyössä. Historian suuret tapahtumat eivät heidän kannaltaan merkitsekään sen enempää kuin mitä mieskuoron säkeisiin on lavalle mahdutettu: "Malmin maine ja mahti kiirivät, väkeä tulee tuhatmäärin kumpuun, kuparia nousee jo satatuhatta tonnia vuodessa ja se on jo paljon, eniten Euroopassa." Kiven sylissä sisältää oikeastaan kolme pienoisromaania kolmen sukupolven tarinasta. Kotiseutumusikaalin henkeä noudattaen historia huipennetaan oman teatteriryhmän syntymiseen ja minämuotoisen kertojan esille nousemiseen. Vähän kliseiseltä tuntuu se ratkaisu, että sukupolvien dramatiikka kutistetaan isän ja pojan ikiaikaisen traumaattiseksi suhteeksi. Jännittävämmänkin tarinan kuparimalmin menestyksestä olisi saanut. Markku Soikkeli --