SOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA
Vuoden 2000 kaunokirjallisuutta
2007 ilmestyneitä kirjoja
2006 ilmestyneitä kirjoja
2005 ilmestyneitä kirjoja
2004 ilmestyneitä kirjoja
2003 ilmestyneitä kirjoja
2002 ilmestyneitä kirjoja
2001 ilmestyneitä kirjoja
1999 ilmestyneitä kirjoja
1998 ilmestyneitä kirjoja
1996-1997 ilmestyneitä kirjoja
Tietokirjallisuus
Päivi Alasalmi: Metsäläiset
Riikka Ala-Harja: Strip
Orson Scott Card: Kisälli Alvin
Neil Gaiman: Tähtisumua
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Laila Hietamies: Kesän korkea taivas
Risto Isomäki: Herääminen
Olli Jalonen: Yhdeksän pyramidia
Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia
Katja Kallio: Kuutamolla
Päiviö Kangas: Matkalla matkain päähän
Jussi Kylätasku: Jalmarin toinen tuleminen
Toivo H. Laine: Vie minne tiesi
Ursula K. LeGuin: Sisämeren kalastaja
Kimmo Lehtonen: Yli uusien rantojen
Raimo Lennes: Cantata profana
Tuula Levo: Neiti Soldan
Silja Mansikka: Marian viitta
Sari Mikkonen: Ihmisen poikaset
Mari Mörö: Lyhyttä tavaraa
Mari Mörö: Pulukeikka
Paul Muldoon: Jotakin muuta
Arto Paasilinna: Ihmiskunnan loppulaukka
Mauri Paasilinna: Sääsket
Jukka Pakkanen: Marianzan raitiovaunut
Jusa Peltoniemi: Jäähyväiset sukuromaanille * FINLANDIA-ehdokas *
Niina Repo: Miehen kuolema
Pirkko Saisio: Vastavalo * FINLANDIA-ehdokas *
Juha Seppälä: Suuret kertomukset * RUNEBERG-voittaja *
Dan Simmons: Endymionin nousu
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi * FINLANDIA-voittaja *
Jouko Sirola: Sisustus
Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa
Anja Snellman: Aura
Mikaela Sundström: Alati taivaat
Juhani Syrjä: Juho 34-63
Taina Teerialho: Lännen väkeä
Eeva Tikka: Lohikäärmekylpy * FINLANDIA-ehdokas *
Taija Tuominen: Tiikerihai
Leila Tuure: Hyvä mies
Antti Tuuri: Aukko taivaassa
Kaari Utrio: Yksisarvinen
--
OMAN ELÄMÄNSÄ RUNOILIJAT
Raimo Lennes: Cantata profana
Kustannusosuuskunta Muusa
Päiviö Kangas: Matkalla matkain päähän
Omakustanne, 2000
Kustannustalojen runokäsitys on puritaanisempi kuin
proosaa koskeva julkaisupolitiikka, eritoten sen vuoksi, että
runous on osa kustantamon julkisivua. Taloudellista voittoa
runokokoelmalla on turha kuvitellakaan.
Ne yksityishenkilöt, jotka julkaisevat runonsa oma- tai
pienkustanteena, ajattelevat hekin julkisivuaan. Jos
julistamisen tarve tai itsetunto ovat korkealla, runoilija
epäilemättä löytää yleisönsä lähipiiristäkin. Omakustanteen
julkaiseminen sen sijaan edellyttää hienoista narsismia.
Varmuus oman runotyylin kelpoisuudesta ei tietenkään ole
huono piirre kirjoittajassa, mutta jollain keinolla hänen
pitäisi puhutella tuntematontakin lukijaa. Kun tyyli on
yksityinen makuvalinta, pitäisi runoissa olla jotain
voimakasta ja yllättävää.
Porilaisen Raimo Lenneksen esikoiskokoelma cantata
profana on mitä tyypillisin pienkustanne runouden saralla:
eristetyistä havainnoista koottuja lyhyitä muisteloita sekä
kansanviisauksia muistuttavia arvoituksia.
Muistelopalat kertovat hetkistä meren rannalla, matkalla ja
hylätyissä taloissa: "kumarrut poimimaan/ peurankelloja//
polvitaipeesi kuultaa/ vaaleansinisiä jokia". Säejako ja
rinnastukset ovat mielivaltaisia, eivät mielikuvitusta
haastavia.
Lenneksen resititatiivi-osastossa eli aforismeissa on sentään
ideakin ("palasi tappamasta suutelemaan // terapia"), mutta
tokaisujen jakaminen sivuittain ei herätä runokasta
tunnelmaa. Kepeitä nämä ovat, mutta eivät tarkkoja.
Päiviö Kankaan kokoelma "runoja ja aforiimejä" on sekin
havainnoista koottu. Kankaan runoissa ollaan retkellä:
Lapissa, vuodenajan maisemassa, elämän ja rakkauden
metsästyksessä.
Kankaalla on takanaan neljä kokoelmaa novelleja ja kirja
kalakertomuksia. Runoihin on pyritty tiivistämään
ytimellinen hetki luonnossa tai kaupungissa. Kielikuvat
eivät kuitenkaan synny pelkillä "jääntuloyöt"-tyyppisillä
sanavalinnoilla.
Haahkan vertaaminen kasinopeluriin on kyllä hauska
huomio suojavärien käytöstä, mutta havainnon pitäisi saada
aivan oma muotonsa kielessä. Tällaiset luontotekstit
olisivatkin elävämpiä kokemusta eritellessä ja taustoittaessa.
Markku Soikkeli
--
JORMA JOKA JÄRKKYI
Leila Tuure: Hyvä mies
Karisto 2000
Leila Tuuren kasvuromaani kertoo suomalaisen perusmiehen
elämäntarinan. Nimeään myöten Jorma on tyypillinen jössikkä,
mutta hän toteuttaa kahden miestyypin unelmaa: kesät hän
viettää vapaana autoilijana ja maaseudulla kiertelevänä
don juanina, syksystä kevääseen taas konservatiivisena
historian opettajana.
Länsirannikkolaisen Jorman elämäntarinaa valotetaan kaukaa
Freeti-vaarista alkaen. Anderssonien autoilijasuku edustaa
kaikessa keskivertoa. Vaarin sukutalo on keskikokoinen tönö,
pientä kuljetusfirmaa pyörittävä isä vieroksuu koulunkäyntiä,
ja Jormastakin kasvaa pienten perusarvojen kannattaja.
Turussa suoritettujen opintojen aikaan Jorman uskonnolliset
arvot muuttuvat suurmiesten ihailuksi. Historia korvaa Raamatun
selitykset hyvästä miehen elämästä. Minämuotoisen romaanin
ironia sisältyykin Jorman yritykseen kertoa itsestään
suurmiesten historiaa muistuttava elämäkerta.
Ainoan pojan ainokaisena poikana Jorma on tyypillisen
itsenäinen mies, joka ei tarvitse sukua muuten kuin
lastenhoitajaksi. 1960-80 -lukuihin painottuva romaani tuo
esille Jorman ajatuksia muodin ja puheenaiheiden muutoksesta.
Jos Hyvä mies olisi mieskirjailijan kynästä, sitä pitäisi
tollon sovinistisena; naiskirjailijan tekemänä sitä mielessään
kiittelee vapautuneesta naiskuvasta. Ihmissuhteiden määrä
kertoo jotain päähenkilöstä; laatu ei yhtään kenestäkään.
Kaksoiselämästä ei synny sellaista kompleksista ihmiskuvaa
kuin kirjailija lie toivonut. Jopa viettelijänä Jorman on
tyytyminen pelkkiin välipaloihin, perunasäkkien päällä
käytyihin onnen hetkiin. Ihmiskuvaus keskittyy siihen,
miten vapautuneita kukin on milläkin elämän alueella.
Romaanin tavoite on pätevä, mutta kiinnostavaa kokonaiskuvaa
Jormasta ei muodostu, niin pajon mahdollisuuksia parodiaan
kuin tämä konservatiivinen don juan tarjoaisikin. Jorman
elämä järkkyy vain sen verran, että 1980-luvun didaktinen
vapaahenkisyys ja mieskuvan moninaistuminen herättää hänen
vastalauseensa.
Markku Soikkeli
Katso myös arvosteluni Leila
Tuuren edellisestä kirjasta "Sinisukka"
--
ISÄN MERKKEJÄ ITALIASTA
Jukka Pakkanen: Marianzan raitiovaunut
Like 2000
Nuorekas herrasmieskirjailja Jukka Pakkanen on aloittanut
uuden vuosituhannen kokoelmalla, joka kierrättää paitsi
hänen edellisten kirjojensa aiheita myös muuntelee yhteistä
teemaa: kadonneen isän etsintää.
Pakkanen on kirjoittanut erityisesti urheiluaiheisia
tarinoita, mutta kirjoissaan Hotelli Destino (1983) ja Huone
taivaan kellarissa (1988) hän on kokeillut myös kolkkoja
virkamieskuvauksia. Näyttämönä on lähitulevaisuuden Eurooppa,
jossa byrokratia on pyyhkinyt kaupunkien historian ja
erityisluonteen.
Tällainen on uusimmankin kirjan maailma. Kokoelman novelleissa
setvitään vaikenevan isän ja elämässään pettyneen pojan
suhteita vieraaksi käyneissä kaupungeissa.
Perusteellisimmin teemaa käsittelee kirjan niminovelli, jossa
työssään epäonnistunut "urbanologi" lähtee kotikaupunkiin
hautaamaan isäänsä. Sävyisä tarina saattaa olla raikas
elämys niille, jotka eivät lue kirjan muita novelleja tai
tunne Pakkasen romaaneja; se olisikin sietänyt sijoittaa
kirjan ensimmäiseksi.
Pakkasen kuvaamia kaupunkeja hallitsevat anonyymit virastot
ja hotellit. Jälkimmäiset alkavat muistuttaa edellisiä, koska
hotelliin asettuneet ihmiset arkistoituvat ja unohtuvat. Vain
raitiovaunun kaltainen koti voi pitää ihmisen vapaana
virallisista määritelmistä. Tällaisen ihmisen "sielu on
jälki kuolleiden teoista".
Viitteellisin tarina on kiirastorstaille sijoittuva proosaruno
äidin ja tyttären matkasta. Siinä missä novellien mies
valitsee kuuliaisuutensa kaupungin ja isän välillä, tekee
nainen valintaansa miesten edustamista uskonnoista.
Uskontoihin lasketaan tietysti jalkapallokin, kun
Italiassa ollaan.
Italia on ollut Jukka Pakkasella kertomuksen kehys niin
urheiluromaaneissa kuin kolkoissa virastofantasioissa.
Pakkasen Italia ei kuitenkaan ole välimerellinen paratiisi
eikä Firenzen tai Rooman näköinen kulttuurin kehto, vaan
paikattomien katujen ja ajattoman byrokratian pikkukaupunki.
Ainoa kiinnekohta historiaan on urheilu. Novellissa "Andrean
putoaminen" selvitetään syitä urheilijan itsemurhaan, ja
novellissa "Piazza Europa" tutkitaan Helsingin olympialaisten
jälkiseurauksia. Aivan vakavissaan Pakkanen tarjoaa tarinaa
aivosyöpää sairastavasta suomalaisesta, joka voi tunnistaa
isänsä vain Juventuksen väreistä.
Pateettisuuteen saakka Pakkanen toistelee, että vahvan
isämallin puuttuminen eksyttää kaupungissa sekä ihmiset
että kadut outoihin suuntiin. Toki hän kirjoittaa tarinansa
hallitusti ja saa jazz-baarin kohtalokkaan naisen näyttämään
kuvaan kuuluvalta, mutta armottoman kliseisiä nämä tarinat
ovat toisiinsakin nähden.
Slangilla koristeltu sinä-muotoinen kertomus tai runon tapaan
rytmitetty novelli eivät nekään rikastuta sisältöä. Uuden
kustantajan leipiin siirtyneeltä Pakkaselta tämä ei
tosiaankaan ole paras mahdollinen esittäytyminen.
Markku Soikkeli
--
EKSYNEIDEN ELÄMYSMATKAILUA
Mauri Paasilinna: Sääsket
Gummerus 2000
Omaa aforismiaan mukaillen Erno Paasilinna totesi äskettäin,
että kirjailijaksi tullakseen on synnyttävä sukuun, josta
kirjailijoita kasvaa. Esimerkiksi Paasilinnan veljeksistä
kynän varteen ovat nousseet Arto, Erno ja Mauri, kukin
hieman erilaisen yleisön kasvattamana.
Nuorin veljeksistä, Mauri, on oudompi maineeltaan, mutta
tyylissä on kyllä samaa suolaista satiiria. Myös karu
luonnonkuvaus, eritoten pohjoisen erämaan, näkyy
edelleen viehättävän paasilinnoja. Erno osallistui
viime vuonna Inari-järven dokumentointiin ja Maurilta
ilmestyy nyt neljäs juttukokoelma pohjoisen elämästä.
Sääsket-kokoelma kuvaa nimensä mukaisesti pienintä
yhteistä häiritsijää. Niminovellissa sääsket
pakottavat turistinuorukaisen pakenemaan lappilaisen
muorin kyytiin. Maaseuturomanssin roolit vaihtuvat
muorin vokotellessa avutonta vaeltajaa keskellä
Rääsikkösuon aavaa, mutta lavastusta pidemmälle
tapaus ei etene. Sääsket pääsevät aterialle.
Jutuissaan Mauri Paasilinna kuvaa sen pienimmän häiritsevän
hetken, kun ihmiset ovat epävarmoja toisistaan tai toimistaan.
Turistien elämysmatkailu pohjoisen kairalle päättyy sitä
nolommin, mitä vapauttavampaa kokemusta siltä odotetaan.
Tarinan käännekohdaksi riittää amiraaliperhosen väliintulo:
riita perhosen alkuperästä erottaa etelän pojan pohjoisen
tytöstä.
Kun on rajattomiin aikaa ja avaruutta, ehtivät monenlaiset
onnettomuudet osuua varmaan matkantekoon tottuneen
reitille. Vain kairaan sopeutuneella on kärsivällisyyttä harkita
isoimmat tekonsa. Itsemurhankin voi jättää aina
tuonnemmaksi, koska milloinkaan ei tiedä, mitä tunturi
työntää kylään.
Paasilinnan parikymmentä jutelmaa kylältä, kaupoista ja
kairasta eivät pyri novellin kaltaiseen suljettuun
kertomukseen. Pituudeltaan ja asenteeltaan ne ovat kuin
kolmelle palstalle mahtuvia tarinoita maamiesseuran
vuosijulkaisusta. Luonnonkuva on ajatellumpi ja
tyylitellympi kuin ihmiskuva.
Huumoriltaan Mauri Paasilinnan tarinat ovat selitteleviä ja
alleviivaavia, eikä niitä voi suositella aivan niillekään, jotka
etsivät reheviä suomalaishahmoja tai hiillosmakkaran kaihoa.
Näiden juttujen perhosefekti perustuu onnettoman tilanteen
tunnistettavuudelle ja vitsikkäälle jälkiviisaudelle. Kirjaksi
koottuna ne menettävät tehonsa.
Markku Soikkeli
--
"NAINEN OLI KUURO OLEMUKSENI HUUDOILLE"
Katja Kallio: Kuutamolla
Otava 2000
Sinkkukirjallisuus ei ole yhtä korkeassa kurssissa kuin
nuoren vapaan kaupunkilaisen elämää käsittelevät
tv-sarjat. Itse asiassa tapahtumien sarjoittuminen on
vakiintunut muoto sinkkuelämän kuvauksessa.
Sarjahurmaajan uhrina tai sarjaluuserin kaverina sinkku
voi verrata tilannettaan perheellisten elämänrutiineihin.
Mikäli sinkkuutta käsitellään positiivisena
irrallisuutena, sen päähenkilöksi edellytetään
vahvaa bailaajaluonnetta tai työnsä sentimentalisoimaa
ammatti-ihmistä. Esimerkiksi amerikkalaisen viihteen
supersinkut ovat liikkuneet tällä akselilla ystäväpiirin
tukemina.
Katja Kallion Kuutamolla osoittaa, että
sinkkuelämää on vaikea kuvata vakavasti, ainakaan
perisuomalaisilla romaanihenkilöillä. Vaikka
perhetausta ja työ asettaisivat vähemmän vaatimuksia,
on sinkku tukevasti kiinnittynyt muutamaan ystävään.
Näitä sareja ja jareja Kallio kuvaa yhtä innostuneesti kuin
katselisi heitä Woody Allen -elokuvan päähenkilöinä.
Vastavoimana ovat merkkivaatteissa kulkevat ihmiset,
joiden moukkamaisuus paljastuu (amerikkalaisen)
elokuvatrivian köyhyydessä.
Kuutamolla-romaanin minäkertoja on kirjakauppias, joka
kompuroi romanssista seuraavaan. Sinkkuluonteiden
samankaltaisuus varmistetaan yhteisillä leffasuosikeilla.
Naisen sydämen voi valloittaa "Taksikuskin" repliikeillä ja
miehen kyyneleet pysähtymään imitoimalla Vivien Leighiä.
Minäkertoja ei juurikaan kommentoi sitä, että hän laatii
päiväkirjamaista selontekoa tuntemattomalle lukijalle.
Yksityiskohtien näppäryys, etenkään viitteet tuttuihin
elokuviin, eivät tuo kertomukseen henkilökohtaisuutta edes
parodisessa tarkoituksessa.
Koska minäkertojan makumaailma perustuu elokuvien
kuluttamiselle, hänen ei tarvitse juurikaan pohtia autenttisen
elämän tai vilpittömän ihmisen perusluonnetta. Seksin
raadollisuus tai ammatin haasteellisuus ovat kaukana hänen
kokemuksistaan. Koominen sinkku on eräänlainen
nykypäivän ihmissusi: 15-vuotiaan tunne-elämä
kolmikymppisen kehossa.
Kuutamolla ei eroa kioskiviihteestä juuri muuten kuin
olohuoneisiin (videoiden ääreen) keskittyvällä kuvauksella.
Järkyttävän kömpelöt vertaukset kuten orgasmi "otsalohkon
aukaisuna" tuovat teokselle kyseenalaista lisäarvoa.
Elokuvistakin opitaan vain näyttelijöiden nimiä.
Koska Katja Kallio on itse kustannustoimittaja, lienee hän
kirjoittaessaan ajatellut jotain tiettyä lukijaryhmää. Ehkä
sellaisiakin lukijoita löytyy, joille lause "Nainen oli kuuro
olemukseni huudoille" on järjellinen ilmaisu?
No, Kuutamolla on ainakin turvallinen tyttökirja. Tarinan
sopuisimmat hetket vietetään koiran ja videon keralla.
Markku Soikkeli
--
KÄNNYKKÄPAKINOITA
Mari Mörö: Lyhyttä tavaraa
WSOY 2000
Tämä oli tulossa: pakinat muuttuvat kännykkäviesteiksi.
Mari Mörön pakinakokoelma koostuu niin lyhyistä jutuista,
että ne voisi pientä väkivaltaa käyttäen runtata kännykän
tekstiviesteiksi. Etenkin kun niiden huumori perustuu muun
muassa uuden viestintätekniikan suomalle komiikalle.
Kun soinnuiltaan kolea ja rakenteeltaan mutkikas suomen
kieli on pakotettu tekstiviestin tiiviyteen, syntyy tahatonta
komiikkaa. Tarvitaan tarkkakorvainen pakinoija, mielellään
Mari Mörön kaltainen useita lajityyppejä taitava kirjailija,
joka huomaa tämän komiikan vivahteet.
Lyhyissä jutuissaan Mörö vääntää uudissanoista runoutta,
mutta antaa tuoretta sisältöä myös ikivanhoille formaateille.
Käyttöohje neuvoo miesten kierrättämistä ja seurapelin
säännöt opastavat parisuhteen fraaseihin, rakkauskirje on
puettu rikostutkinnan pöytäkirjaksi.
Parhaimmillaan Mörön pakinat ovat hulvattomia
yhteenottoja holhoavan ohjeen ja hävyttömän paljastuksen
välillä. Niksi-suomalaisten neuvokkuus on viety niin
pitkälle, että kaikki yksityisasiat voidaan muuttaa julkiseksi
keskusteluksi.
Toisaalta Mörö ei edes yritä pelata vivahteilla, vaan
ryöpyttää uudissanoja niin paljon kuin pakinaan mahtuu.
Hyperkorrektista asiatyylistä paljastuu
monimerkityksisyyttä.
Varsinaisia tyylihelmiä kirjassa on vain muutama. Suurin
osa pakinoista on sanaleikille perustuvia rynnistyksiä tutun
lehtiosaston lävitse. Tutun formaatin muunneltavuudesta voi
tietysti oppia yhtä paljon niidenkin kohdalla.
Pakinan perinteisiin pilkankohteisiin on kuulunut
asiantuntijoiden ammattikieli. Mörö tekee tällaista satiiria
määrätietoisuudella, jossa hauskinta on asenne, tuttujen
ilmiöiden tunnistaminen yhdessä kirjailijan kanssa.
Hyvä esimerkki on pakina, jossa kerrotaan itsenäisen
Suomen historia lusikan näkökulmasta. 1930-luvulla näkyy
"ulkopuolisen lusikan varjo sopassa", 60-luvulla eletään
"lusikkakriisi" ja 90-luvulla kohdataan "puoli miljoonaa
ihmistä ilman lusikkaa".
Pakina on tuoretavaraa, joka säilyy kokoelmana jopa
kehnommin kuin jääkaapin oveen teipattuna leikkeenä.
Sisältöteollisuuden sovellukseksi pakina olisi silti omiaan,
niin näppärästi se sopii hartaankin tekstin tiivistelmäksi:
"Nähdään pian sekin päivä, kun elo lyö harmaan
langattoman käteen."
Markku Soikkeli
--
URBAANI KAUHUTARINA MAASEUDULLA
Päivi Alasalmi: Metsäläiset
Gummerus 2000
Päivi Alasalmi tuli julkisuuteen raadollisten
kaupunkitarinoiden kirjoittajana. Saatuaan mainetta
tarinoidensa "rankkuudesta" hän lähti kokeilemaan
satiirisempaa tyylilajia ja löysi kohteekseen klassisen
kauhuromanssin. Tuloksena oli suomalaiseen miljööseen
nokkelasti lokalisoitu, feministinen kauhuromaani Vainola (1996).
Kohteensa tunnustavaa satiiria ja kauhua löytyy myös
Alasalmen uusimmasta teoksesta, Metsäläiset-romaanista.
Alasalmi kuvaa nuorta avioparia, joka muuttaa maaseudulle
ja toteuttaa monien kaupunkilaisten unelman siitä, mitä
elämällään tehdä niin kauan kuin "vielä voi lähteä".
Vihreältä idylliltä näyttävä tarina muuttuu kauhukertomukseksi,
kun syrjäseudulle kätkeytyneet kylähullut alkavat pelotella
pariskuntaa. Matka Tampereelle ja Orivedelle ei ole pitkä,
mutta paikkakuntalaiset elävät kuin sivistys, lamakaudesta
puhumattakaan, ei olisi vieraillut kylässä muutoin kuin
kauppa-auton muodossa.
Tällä kertaa Alasalmen huumori kohdistuu kaupunkilaisten
kuvitelmiin etätyöhön perustuvasta elämäntavasta ja
maaseudun turmeltumattomuudesta. Päähenkilö Salla on
taiteilijasielu, joka ei täysin ymmärrä sen paremmin
ahdistuneen aviomiehensä kuin patologisen kylähullun
vaarallisuutta.
Kuunnellessaan kyläläisten juttuja Salla alkaa tuntea,
että ei eläkään enää omaansa vaan suomenvirolaisen
Lyydia-noidan elämää. Kauhuviihteelle tyypillinen
possessio-idea vieraan identiteetin valtaamasta
naisesta yhdistetään, parodiaa kai siinäkin tavoitellen,
raskauden tuntemuksiin.
Vainola-romaanin tavoin naispäähenkilö kuljetetaan
viattomana kuin uhrilammas keskelle painajaista, jonka
enteet lukija saa huomata hyvissä ajoin. Välillä
yliluonnolliselta näyttäviä asioita tulkitaan arkisesti
ja annetaan lukijan nauraa odotuksilleen: metsässä
tavattu noita osoittautuukin kansanperinteen tohtoriksi.
Alasalmen kauhutarinaan sisältyy siis jopa pakanallinen
uskonlahko kuten possessio-tarinoiden klassikkoon, Ira
Levinin "Rosemaryn painajaiseen" (1967). Identiteettien
sekoittumista juuri naisen kohdalla voi verrata myös
niinkin tuoreeseen kauhutarinaan kuin teattereissa
parhaillaan pyörivään elokuvaan "Salaisuus pinnan alla" (2000).
Huumorissa ja kauhussa toimii samanlainen vivahteiden
tekniikka. Lukijan tulee olla vain askeleen verran edellä
päähenkilöistään, mutta suurten yllätysten täytyy iskeä
arvaamatta. Alasalmi jymäyttää lukijaa kirjan puolivälissä:
näkökulma vaihtuu taiteilijasta noitaan, tamperelaisesta
Sallasta suomenvirolaiseen Lyydiaan.
Lyydian myötä kirjan tunnelma muuttuu. Paikkakunnalla
riehuva peto onkin aito ihmissusi. Urbaani kauhutarina
sisältää kyllä psykologiset selityksensä siitä, miksi
nainen muuttuu ihmissudeksi, mutta muuten näkökulmanvaihto
on kuin teatteritemppu, tunnelman muuttaminen tehon eikä
tarinan vuoksi.
Sallan ja Lyydian samankaltaisuutta on toki perusteltu
kirjassa pitkään. Alasalmi selittää maaseudulla riehuvan
pedon taustaksi sitä sosiaalista helvettiä, jonka uhriksi
Lyydia on joutunut kaupungissa. Samoin nuoripari tuo
myötään idylliin painajaistensa aiheet, television ja
sen välittämät aggressiot. Kun maailman ahdistavuutta
ja houkuttavuutta ei ole osattu ratkaista kaupungissa,
ei niistä päästä eroon metsänkään keskellä - todistaa Alasalmi.
Yliluonnollisen kauhutarinan ja sosiaalidraaman liimaaminen
toisiinsa ei kuitenkaan onnistu väenväkisin, eikä osoita
luottamusta lukijan tulkintakykyyn. Hyvän kauhuromaanin
lukija päättää itse, miten epävarmassa maailmassa hän
elää tarinaan nähden, ilman että sitä selitetään päähenkilön
mielenliikkeistä käsin.
Alasalmi kyllä kirjoittaa läheisen ja lainaperinteen
tuntien, mutta lopputulos on välillä sööttiä, välillä yhtä
banaalia risukasakauhua kuin ensimmäisessä suomalaisessa
kauhuelokuvassa Kuutamosonaatti (1988). Tällaiset kirjat
ja elokuvat ovat kiinnostavampia ilmiöinä kuin
kertomataiteensa edustajina.
Ankeinta Metsäläisten tarinassa on se, että Alasalmi
yrittää kiihdyttää tarinaa yhtä aikaa kauhu- ja perhedraaman
asteikolla. Kysymykseen Sallan lapsen oikeasta isästä lukija
ei jaksa reagoida kuin huokauksella: tämäkin vielä.
Markku Soikkeli
------------------------------------
PIENIÄ KAUHEITA ODOTUKSIA
Niina Repo: Miehen kuolema
WSOY 2000
Epävarmassa maailmassa vilkas mielikuvitus käy taakaksi.
Tappajabakteeri voi piileksiä jauhelihassa, roskakori
kuristaa hissiin, ja rajumyrsky siepata lapsen
vanhemmiltaan. Mikä tahansa voi muuttaa elämän
skandaaliksi.
Vilkkaan mielikuvituksen villitsemiä ihmisiä Niina Repo on
kuvannut aiemminkin. Hänen henkilönsä väijyvät toisiaan
perhepiirissä ja työpaikoilla odottaen skandaalin
puhkeamista.
Revon kolmas kirja perustuu pelkästään niille peloille, joita
ihmiset elättelevät toisistaan. Miehen kuolemassa
maaseudulle muuttanut joutoväki, kesäturistit ja
taiteilijasielut, näkevät kauhuja kaikkialla. Ympäristö on
idyllinen, mutta ihmiset säntäilevät kuin suuressa
tragediassa.
Kirja alkaa kuin suomalaisesta elokuvasta tuttu huvilafarssi,
jossa maaseudun vakaa väki saa ihmetellä kaupunkilaisten
hölmöilyjä. Katoamiset ja ryöstöt eivät vielä hätkäytä Revon
kuvaamia ihmisiä, sillä nämä odottavat skandaaleja. Jospa
mafia iskee juuri aamulypsyn aikaan?
Kirjan päähenkilöinä ovat romantiikkaan taipuvainen nuori
Matilda, navettaan taidenäyttelyä rakentava täti, sekä
edellisen aviomies, mustasukkaisuuden riivaama toimittaja.
Kertojanäkökulman vaihtuessa fantasian kohde saa oman
vainoharhaisen äänen.
Toimittajasedän mustankipeä näkökulma paljastaa taustoja
mahdolliseen skandaaliin. Toimittaja on kostanut
paikallislehden kolumneissa aisankannattajan roolin, mutta
varsinaisiin rikoksiin hän ei tunne syyllistyneensä.
Pienistä kauheista odotuksista Repo on koonnut dekkarin,
joka on ainakin omaperäinen. Kun visvasyylä riittää
edustamaan kuolemansairautta, ovat seksi ja väkivalta täysin
kuvatun maailman ulkopuolella.
Miehen kuolema ei ole, nimestään huolimatta, mikään
feministinen dekkari. Dekkarin juonta tarvitaan paheiden
vertailuun: miehen tarve kostaa nokkimisjärjestys on
rikoksena yhtä triviaali kuin naisen kyky annostella
mielisuosiotaan miehille.
Häpeän ilmapiiri tuottaa kuvitelmia, joiden takana on
todellisiakin rikoksia, mutta joiden motiivi on
vähäpätöisempi kuin ihmiset kuvittelevat. Murhan merkkejä
pilkottaa jokaiselta nurkalta, mutta tarina loppuu antamatta
täyttä selvyyttä, mitä oikeastaan tapahtui.
Niina Revon edellisiin kirjoihin verrattuna Miehen kuolema
on sotkuinen ja suppeahko välityö. Rajujen epäluulojen
heittelemät ihmiset ovat sittenkin aika pliisuja hahmoja näin
pittoreskissa huvilaympäristössä.
Markku Soikkeli
--
KYLÄTASKUN RUJOT MUISTELMAT
Jussi Kylätasku: Jalmarin toinen tuleminen
WSOY 2000
Vaikea, kuolemanvakava sairaus halkaisee elämän kahteen
suuntaan. Arkielämä jatkuu kuvitelmissa omana tarinanaan,
mutta todellisuus perustuu uusille arvoille ja uudelle
minäkuvalle. Niiden valossa menneisyyskin näyttää toisen
ihmisen elämältä.
Kirjailijalle ajatus vaihtoehtoisesta elämästä on tuttu.
Kaikissa fiktiohahmoissa on kaistale itseä, ja läheinen
roolihenkilö voi kasvaa alter egoksi, oman elämän
naamioksi.
Jussi Kylätaskun uusimmassa, romaanimuotoisessa
muistelmakirjassa elämän halkaiseva sairaus on
imusolmukesyöpä. Terve vaihtoehtoinen elämä saa alter
egon, Kylätaskun aiemmista kirjoista tutun Jalmari
Pussitalon persoonan. Minäkertojan omaa elämää hallitsee
keskustelu kuoleman kanssa.
Jalmarin toinen tuleminen on repaleisempi ja
henkilökohtaisempi kuin Kylätaskun aiemmat kirjat. Se on
myös, jos suinkin mahdollista, vieläkin ilkeämpi
kommentaari suomalaisesta kulttuurielämästä kuin
Kylätaskun poliittiset puheenvuorot.
Julkisuuden uhrina
Kirjailijan puheissa syöpä on julma vastaisku
todellisuudelta. Syöpä on järjetön poikkeama siinä
dialogissa, jota hän on käynyt julkisuuden kanssa: sairaus
pakottaa instituutioiden ja asiantuntijoiden armoille.
Lääkäreiden ammattisanasto määrää lauseet, joilla tulevasta
elämästä voi kirjoittaa.
Ei ole toki ensimmäinen kerta, kun kirjailija laatii itselleen
nekrologia, jakaa oikeutta taiteensa ymmärtäjille ja
pilkkaajille, ja kuvittelee jopa lööpit, joilla iltalehdet
saattaisivat juhlia hänen tilaansa. Kylätasku painottaa, että
kirjailija ei "keksi" juttujaan, vaan kirjoittaa siitä, mikä on
hänelle sillä hetkellä totista totta.
Kylätaskun romaanin tekee poikkeukselliseksi sen
raivokkuus ja itseinho. Perinteiset sairaskertomukset ovat
luovan kirjailijan kannalta pelkkiä opittuja malleja, jotka
mitätöivät aiemmin eletyn elämän. Vakava sairaus tekee
ihmisestä julkisen uhrin, loppuun kirjoitetun tarinan, ja tästä
minäkertoja kieltäytyy raivoisasti.
Vaikeuttaakseen median tähtäämistä Kylätasku herättää
henkiin alter egonsa, Jalmarin. Kun muistelman ja
proosakerronnan äänet risteävät, ei kukaan pääse
loppuuntulkitsemaan, miten pitkälle sairaus hallitsee
kirjailijaa/kertojaa. Kirjan "Jussi" näytetään yhtä
kuvitteellisena henkilönä kuin "Jalmari".
Kipeä julkkiskirja
Jalmarin toinen tuleminen on kirja, johon lukijan on vaikea
suhtautua, vieläkin vaikeampi kuin Seppo Heikinheimon
postuumiin julistukseen tai Jouko Turkan itsesääliin.
Kylätasku haluaa olla analysoijana armoton itselleen -
"lautaselle ei jätetä mitään" - mutta jokaisen itsekritiikin hän
kääntää lopulta rehvakkaaksi julistukseksi.
Kirjan fantasiaosuuksissa vuorottelevat teloitukset ja
katastrofit. Niidenkään avulla kertoja ei pääse oman
historiansa ulkopuolelle. Kirja ei vedä kirjoittajaansa ylös
pelon keskipisteestä, ei myöskään lukijaa.
Onhan Kylätasku nokkela tekemään havaintoja
taiteilijaelämän kunniattomista kömmähdyksistä, mutta
Turkkaankin verrattuna hän on varsin puberteettinen
kirjoittaja. Naisten ympärillä tarinat pyörivät mihinkään
pääsemättä. Kylätaskun suurin kiitos kohdistuu
kuvitteelliselle vaimolle, "hampparin Carmenille", koska
tämä on kolmekymmentä vuotta kestänyt fiktio myötä- ja
vastoinkäymisissä.
Romaanina Jalmarin toinen tuleminen on rosoisen
kiinnostava, terapiakirjoituksena luotaantyöntävä, ja
muistelmana heppoinen. Jakaessaan oikeutta kohdatuille
ihmisille se ei edukseen eroa Pekka Kejosen tai M.A.
Nummisen muisteloista, paitsi vuosikymmenen ikäerolla.
Kylätaskun kiitettyjen listalle pääsevät avosyliset naiset ja
1970-lukuun liittyvät työtoverit, etenkin Risto Jarva ja
Jouko Turkka.
Katkerimmat muistot Kylätasku liittää
väärinymmärrettyihin näytelmiin ja asemaansa kirjailijana,
yhteiskunnan elättämänä vasta-ajattelijana. Oikaisevia
tulkintoja Kylätasku ei jaksa jaella. Ennemmin hän tuplaa
niitä häijyjä ominaisuuksia, joita media on hänen
kirjailijakuvaansa liittänyt, ja antaa ne kaksoisolentonsa
Jalmarin kannettavaksi.
Markku Soikkeli
--
JUHANI AHON JALKAVAIMO
Tuula Levo: Neiti Soldan
Otava 2000
Jo neljänkymmenen vuoden iässä Juhani Aho oli
saavuttanut kaiken menestyksen mitä kirjailija voi urallaan
haaveilla. Ihailtu kansankuvaaja liikkui yhtä sujuvasti
Helsingissä ja Pohjois-Savossa kuin Euroopan
suurkaupungeissa. Lehtikirjoituksista voitiin seurata Ahon
vastalauseita tsaarin ja kuvernööri Bobrikovin toimille.
Kunnialliseen julkisivuun kuuluivat tietysti vaimo ja lapsi,
tosin juorut tiesivät kertoa, että kirjailijalla oli muitakin
suhteita. Vaimo, taiteilija Venny Soldan, oli liian
emansipatorinen ja itsenäinen kelvatakseen kirjailijan
muusaksi. Lemmentouhuissaan Aho oli kuitenkin niin
sujuvan kaksinaismoraalinen, että hän pystyi pitämään
romanttiset seikkailut erillään avioelämästä.
Kun kirjallisuushistoriassa on puhuttu Ahon kaksinaisesta
roolista, on sillä yleensä tarkoitettu hänen kirjallista
tyylittelyään realistina ja kansallisromantikkona. Ahon
rakkaussuhde kälynsä Tilly Soldanin kanssa ei sekään
ole ollut salaisuus, mutta sen yhteyttä Ahon
kirjailijakuvaan ei ole toisaalta tarkemmin pohdittu.
Pelkän historiankirjoituksen keinoin aihetta olisikin
triviaalia lähestyä. Mutta romaaniksi aihe on herkullinen,
etenkin kun kirjailijalla on vapaus kuvitella se kaikki, mitä
Soldanin sisaruksista ei ole säilynyt aikakirjoihin.
Tuula Levon romaanissa äänen saa jalkavaimoksi joutunut
Tilly Soldan. Isosiskonsa varjossa kasvanut Tilly oli alusta
pitäen läheinen seuralainen Ahojen taloudessa. Hän
seurasi avioparin elämää Helsingin ja Iisalmen kodeissa,
väliin jopa matkoilla, joita tehtiin kaksin tai kolmisin.
Tilly ja "Jussi"
Sukulaisuus muuttui vähitellen rakkaudeksi, jossa
miehellä oli enemmän otettavaa kuin annettavaa. "Me
miehet olemme tällaisia, emme voi itsellemme mitään",
anelee kirjailija Tillyltä.
Tillyn ja Juhanin paratiisi kestää vain viisi saaristossa
vietettyä päivää. Niin kauan kuin suhteella ei ole
näkyviä seurauksia, rakastavaiset varjelevat salaisuuttaan
huolellisesti.
Lapsen synnyttyä suhde vaati uusia järjestelyjä, joiden
huolellisuus antaa aihetta puhua Tilly Soldanista kirjailijan
jalkavaimona. Tilly perusti lastenkodin Tuusulaan ja elätti
itseään sillä. Aholla oli talossa oma vinttikammari, jossa
hän vieraili palaillessaan Halosenniemen ateljeesta.
Tillyn käsitykset "Jussista" järkiintyvät hänen
huomatessaan, että kirjailijalla on muitakin rakastajia,
mutta hieman hempeäksi ja hyvinkin korkealentoiseksi
muistelijaksi Tilly tässä kuvataan. Maaseudulla "Jussista"
käy ilmi se maahenki, joka on kiinteä osa hänen
kirjailijakuvaansa:
"Vaikka olinkin nuorempana ihaillut Jussia ja hänen
kykyään luoda mielikuvituksessaan lastuja ja romaaneja,
maalaismainen Jussi oli minulle kuitenkin läheisempi. Hän
toi turvallisen tuulahduksen peltojen mullasta, hevosen
hajusta, riihenpuinnin tuoksuista."
Tillyn ääni muistuttaa varovaisen ihailevaa, Juhani Ahoa
tuotannon kautta lähestyvää lukijaa. Kuitenkin Tillyn
ulkopuolisuudentunne perustui juuri sille, että hän ei
pystynyt lukemaan Ahon tuotantoa alkukielisenä.
Omakuva Shemeikassa
Koska Tillystä on luotettavaa tietoa vähemän kuin
taiteilijasisaresta, on Levo merkinnyt
dokumenttimateriaalin kursiivilla. Ratkaisu ei suinkaan
latista kirjan tunnelmaa, vaan päinvastoin tekee Levon
omista tulkinnoista perustellumpia.
Mitenkään radikaalisti kuva Ahosta ei muutu.
Lemmenkohtauksia kuvataan korostuneen häveliäästi
"sykkivinä syleinä". Sen sijaan lukijalle käy erittäin
selväksi, että Aho soi itselleen enemmän vapauksia kuin
ne aatteet, joita hän oli aluksi tukemassa.
Levon tulkinnan mukaan tämä kaksinaisuus näkyy Ahon
tuotannossa. Suhde Tillyn kanssa on epäsuorasti kuvattu
Juha-romaanin (1911) päähenkilöissä. Viaton mutta
uskalias Marja edustaa Tillyä ja viettiensä pakottama
Shemeikka kirjailijaa itseään. Se että kirjasta on tullut
Ahon elävin klassikko, perustunee ainakin osittain teoksen
omakohtaisuudelle.
Vaikka Aho siis osasi analysoida luonnettaan miehenä, ei se
kaventanut hänen kuvitelmiaan itsestään kirjailijana.
Juha-romaanista hän odotti vähintään Nobelin
kirjallisuuspalkintoa. Kun maine kotimaassa ei riittänyt,
taiteellista alavirettä seurasi henkinen ja fyysinen
romahdus. Aho kuoli 1921 ja Tilly Soldan kymmenen vuotta
myöhemmin.
Eroottinen Aho
Levon romaani sopii mielenkiintoisesti siihen, millaisen
muutoksen Juhani Aho on äskettäin kokenut
kirjallisuudentutkimuksessa. Aiemmin Aholla on ollut maine
suomalaisen kodin kuvaajana, vaikka hän ei kuvannut
perhe-elämää käytännöllisesti katsoen laisinkaan.
"Parisuhteen, kolmiosuhteen ja erilaisten eroottisten
kokemusten erittely sitä vastoin toistuu tuotannossa
runsain variaatioin," toteaa Tarja-Liisa Hypén
väitöskirjassaan (1999) Juhani Ahon kirjailijakuvasta.
"Ahon tuotannon erotiikasta on mieluiten oltu puhumatta,
ellei sitä ole jätetty peräti lukemattakin."
Elämäkerran jäsentäminen parisuhteen ympärille vaatii
tuimaa tiivistämistä. Tuula Levo hallitsee aineistonsa
erinomaisesti, vanhahtavan kielen yksityisohtia myöten.
Muisteluja kehystävä kuvaus Tilly Soldanin viimeisistä
päivistä on hillitty.
Vaikka romaani on tekijänsä esikoinen, siinä näkee
kokeneen kirjoittajan. Etenkin historiallisen ja kuvitteellisen
aineiston yhteensovittajana Tuula Levo hallitsee tarinansa
paremmin kuin moni historiallisen romaanin ammattilainen.
Markku Soikkeli
--
HURJAN ÄIDIN HURJEMPI TYTÄR
Taija Tuominen: Tiikerihai
WSOY 2000
Äitienpäivän jälkeen kelpaa lukea sellaistakin proosaa, jossa
äidin hahmo on kaikkea muuta kuin kunniallinen. Taija Tuomisen
esikoisromaanissa äiti kuvataan juopoksi ja rääväsuiseksi
miestennielijäksi, jonka esikuvasta tytär ei edes yritä
ponnistella irti.
Ryysyrannan isäntä on siis tämän päivän maaseutukirjallisuudessa
emäntä, jota kylä enemmänkin säälii kuin sietää. Tuomisen
kirjaa onkin perustellusti verrattu Kreetta Onkelin Iloseen
taloon. Tosin sillä erotuksella, että Tuominen hakee
innoitusta aivan muualta kuin omista kokemuksistaan.
Tytär Elisa, romaanin minäkertoja, pohtii riippuvuuttaan
äidistä. Hän on päälauseilla haasteleva, asiallinen mutta
häijyluontoinen tarkkailija. Elisan persoona on niin
ristiriitainen, että tarina on yhtä vuoristorataa:
uneksimalla ylös ja pullon kanssa alas.
Äidin mierontie on pohjustettu, kun hän on nuorena
tavannut Tiikerihai-nimisen viettelijän. Elisa varoo
joutumasta kenenkään koukkuun. Laiskaa isäänsä hän
komentaa talikon varteen ja poikaystäviään järkyttää,
milloin suhde alkaa tuntua liian varmalta.
Loistavat mahdollisuudet menestyä kirjallisella uralla
tai luotettavassa parisuhteessa kariutuvat äidiltä
opittuun itseinhoon. On parempi inhota kuin epäillä
itseään ja parempi liittoutua äidin kanssa kuin tehdä
pesäero. Yhdessä kiroillaan, käydään juuresvarkaissa
ja heivataan isää ulos talosta.
Menestyjäpuoli on Elisan henkilökuvassa ohuinta.
Kirjallisuus ja yliopisto antavat aiheet kehitykselle,
jonka sisältöä ei kuitenkaan kuvata. Annetaan vain yksi
mitta lisää sille, miten ylhäältä tullaan mielihyvin alas.
Taija Tuominen on harrastajakirjoittajien pitkäaikainen
ja pidetty ohjaaja. Omassa romaanissaan Tuominen lienee
ottanut tosissaan kynäilijän ensimmäisen käskyn, että
miellyttäminen tappaa tyylin.
Niinpä räävittömyys on kirjassa suorastaan säännönmukaista.
Joka ikisessä kirjan luvussa joku virtsaa ennalta-
arvaamattomaan paikkaan, ja muissakin ruumiintoiminnoissa
Tuominen pyrkii yllättävyyteen.
Tiikerihai on opettavainen siinä mielessä, kuinka tasaiselta
ja ennalta-arvattavalta muu suomalainen proosa alkaa tuntua;
jopa "rajuiksi" väitetyt perhekuvaukset. Harrastajakirjoittajalle
Tiikerihai on pakollista luettavaa. Nyt kun kaikki luonteissa
on jo viety äärimmilleen, on aika pohtia, mikä viehättää
ihmisten tavallisuudessa.
Markku Soikkeli
--
PERHE SUKUKUVASSA
Mikaela Sundström: Alati taivaat
Suom. Katriina Savolainen
Tammi 2000
"En ole kääntänyt selkääni maailmalle kokonaan. On tilanteita,
joissa olen täysin läsnä."
Mikaela Sundströmin esikoisromaani on kuvaus ihmisestä, joka
on kadota yksinäisyyteensä. Päähenkilö Katarina kääntää selkänsä
sekä suvulle että Suomelle, kunnes löytää tavan ymmärtää
taustaansa. Hän karkaa Lontooseen ja palaa Helsinkiin
muukalaisena, jonka on pakko selvittää uudelleen sukunsa
historia.
Sundströmin tarina lienee aika tavanomainen nuoren ihmisen
kasvukertomus, mutta tapa kertoa on taitava yhdistelmä puheääntä
ja pitkälle eteenpäin lataavaa kuvailua. Koetun ja kommentoidun
puheen rytmi on yhdistetty taitavasti toisiinsa: näkökulma on
juuri tapahtuvan preesensin ja seuraavalle sukupolvelle
kuuluvan jälkiviisauden välillä.
Käytetyn ironian kanssa lukija joutuu olemaan valppaana, onko
se suunnattu kertojaan itseensä vai ylipäänsä henkilökuvien
uskottavuuteen: "Ratkaisevaa on perspektiivi ja suodattimet,
joita päätämme käyttää."
Minäkertojan ääni kuljettaa tarinaa parhaan monologin
tehokkuudella. Välillä kertoja erkaantuu katsomaan Katarinaa
sivummalta ja kommentoimaan tämän kuvitelmia. Sukua kohtaan
tunnettu viha paljastuukin samankaltaisuuden kauhuksi.
Finlandia-ehdokas suomeksi
Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista juuri Sundströmin teos
(alunp. Dessa himlas kring oss städs) sisältää kirkkaimman
näkemyksen kerronnan keinoista ja rajoista. Romaanin
käännöskin onnistuu hyvin välittämään läsnäolevan puheen
ja toteavan kuvauksen sävyerot.
Kerrontatyyli käy toistuvasti oikeutta siitä, missä tilanteissa
henkilöt ovat "täysin läsnä". Mitä lähempänä kertoja on
tilannettaan, sitä vieraammaksi hän näkee muut ihmiset.
Kaukaa katsottuna ihmiset taas näyttävät tilanteeseen
kuuluvilta aivan kuin valokuvaan vangittuina.
Katarinalle valokuvaaminen on tapa käsitellä läsnäolemisen
illuusiota. Yksinäisestä ihmisestä tulee kameran ammattilainen,
koska oma läsnäolo ei häiritse kuvan ottamista. Kasvettuaan
ihaillun isosisaren varjossa hän on tottunut olemaan
näkymätön silloinkin kun on paikalla.
Vasta kun historia alkaa elää kuvina, voi kuvien esittämistä
ihmisistä löytää perheyhtäläisyyksiä. Jopa historiaa opettava
aviomies on Katarinalle eräänlainen elävä muisto Suomesta,
etäännyttävä tapa sitoutua maahan ja kulttuuriin: "Helsinki
ei ollut mitään erikoista tai itsestään elävää, kaupunki
hengitti vain Hanneksen sanoissa."
Historian moraali
Yksinäisyyden kuvauksena Alati taivaat on kaikkea muuta kuin
pateettinen. Kasvukertomuksena se on ajattoman eurooppalainen,
samalla kun se asettuu vähän liiankin tutusti suomenruotsalaisen
sukuromaanin traditioon.
Katarinan perhe piirtyy sukukuvassa. Laveimmillaan se on kirjan
viimeisessä kolmanneksessa. Siinä läsnäolon ja muistelun
yhdistelmä ei kanna yhtä hyvin kuin edellisissä. Muuta tekstiä
tiheämmin ladotut takaumat äidin sukutaustaan eivät istu näin
lyhyen romaanin rakenteeseen. Pitkien muistelojen aikana
Katarinan oma persoona häviää taka-alalle.
Muisteluihin painottuminen on kuitenkin Sundströmin tapa
löytää historiassa piilevä moraali. Vähitellen lukija
ymmärtää jälkiviisaan näkökulman: se kuuluu syntyvälle
lapselle, hänelle, joka on seuraava selitys
sukuyhtäläisyydestä.
Katarina antaa siis vanhemmilleen anteeksi näkökulmasta,
joka on laajempi kuin perheen sisäinen moraali edellyttäisi.
Tähän viittaa myös romaanin nimi, virrensäkeestä lainattu
lupaus maailman muuttumattomuudesta.
Alati taivaat -romaania voisi uskoa kuusikymppisen tuomarin
eikä kolmekymppisen oikeustieteilijän kirjoittamaksi. Niin
jämerä on sen pyrkimys oikeudenmukaisuuteen.
Markku Soikkeli
--
EUROOPAN VIIMEISET PYRAMIDIT
Olli Jalonen: Yhdeksän pyramidia
Otava 2000
Jos lumilinnan rakentaminen Kemiin kuulosti suurudenhullulta
hankkeelta, niin mitäpä sanotte Olli Jalosen suunnitelmasta:
hän on ideoinut yhdeksän pyramidia Euroopan kulttuurikaupunkeihin.
Kukin pyramideista on rakennettu eri materiaalista, jonka on
tarkoitus ilmentää kulttuurikaupungin luonnetta.
Kirjailijan etuoikeudella Jalonen on tietysti toteuttanut
kaiken ainoastaan paperilla. Kirjallinen projekti, joka
ensi kuulemalta tuntuisi luontevammalta Antti Tuurin tai
Arto Paasilinnan romaaniksi, on suunniteltu yksityiskohtia
myöten ja kerrottu niin kuin se olisi edelleenkin
toteutettavissa.
Päähenkilöinä on kolme yhdyskuntasuunnittelijaa: jobbari,
arkkitehti ja filosofi. Toisiaan täydentävillä taidoilla
he ideoivat kuhunkin kaupunkiin omanlaisena pyramidin.
Jouduttuaan työttömiksi heillä ei ole enää mitään
menetettävää siinä, miten käytännöllisiä heidän
haaveensa ovat.
Ideoimillaan muistomerkeillä suomalaiset yrittävät
ankkuroida kaupungit elementtien esihistoriaan. Miksi
juuri suomalaiset? Jalonen perustelee sen tuntuvasti:
me jos ketkä olemme kasvaneet vastakohtaisten elementtien,
maan ja veden, tulen ja jään välissä.
Itseoppineita filosofeja, jollaisia Jalonen on kuvannut
Johan-trilogiassa, edustaa pyramidikirjassa sen kertoja.
Hän on oireikkaan suomalaiselta kuulostava tulehen
tuijottaja, jonka pakkomielteenä on yhdistää Eurooppa
kevätpäivän tasauksena pyramidien avajaisilla.
Viime kädessä pyramidi on Jalosen tarjoama symboli
Euroopalle: "ajatuksia selkeyttävä kirkas kuva jostakin
suuresta ja yhteisestä jota ei muuten olisi voinut saada
sanotuksi tai näyttää tai esittää."
Kukin kaupunki liittyy projektiin paikalliskulttuurille
ominaisella tavalla. Esimerkiksi Helsingin satama-altaaseen
rakennettava jäävuori osoittautuu viranomaisten kannalta
yhtä vaikeaksi hankkeeksi kuin Brysseliin pystytettävä
savupyramidi.
Vaikka tällaisessa juhlavuosikirjassa on arveluttava
tilaustyön maku, moinen karvastelu katoaa nopeasti,
kun tarinaan on päässyt sisälle. Yhdeksän pyramidia
on arkkitehtuurinen romaani tai romaanimainen
arkkitehtisuunnitelma, kirjallinen havainnekuva
2000-luvun eurooppalaisesta taiteesta, insinööritaidosta,
ja ihmisluonteesta.
Kirja etenee täsmällisesti kuin tutkimus mannerta
tukevista pilareista: kevätpäivä alkaa Krakovan
maapyramidista ja päättyy keskiyöllä Reykjavikin
vesivuoreen. Kaupunkeja lähestyttäessä Jalonen
esittelee niiden ilmapiiriä ulkoa käsin, mutta
olennaisin ihmisistä käy ilmi siinä, miten
pyramidiin suhtaudutaan.
Pyramidit eivät pystyisi nousemaan ilman
taiteen, talouden ja tekniikan kolmiyhteyttä.
Suomalaiset suunnittelijat saavat huomata, että
on helpompi rahoittaa organisaatio pyramidien
pystyttämiseksi kuin saada rahaa varsinaiseen
työhön. Hallinto ruokkii itse itseään, mutta
taiteellinen idea ei muutu konkreettiseksi
ennen kuin hallinto on saatu näkemään idean
taloudelliset tai poliittiset edut.
Jalosen tarjoama kuva Euroopasta ei mitenkään
mairittele kulttuurikaupunkeja. Kaikkialla
pyramidin suunnittelijat kohtaavat takkuista
byrokratiaa ja tuoteideoita metsästäviä bisnesihmisiä.
Jalosen innostusmittarilla Euroopan sydän sijaitsisi
Santiago de Compostelassa, jossa pyramidia rakennetaan
peilipinnoista. Muissa kaupungeissa tunnelma on
silmiinpistävän melankolinen ja eristynyt. Tämä
Eurooppa tuntuu olevan aivan toinen kuin Waltarin
tai Paavolaisen kuvaama kansainvälinen manner,
jossa aatteet iskevät tulta toisistaan.
Vaikka kaupunkien väliset liikenneyhteydet ovat
niin tehokkaat, että suomalaiset voivat kiertää
avajaiset lävitse yhden vuorokauden aikana, ovat
kaupungit etääntymässä mantereen yhteisestä historiasta.
Pyramiditeokset ovat paitsi ensimmäiset myös luultavasti
viimeiset kaltaisensa rakennelmat.
Jalosen kirjaa voi suositella sekä vähän että paljon
lukevalle. Se on kevään erikoisin lukukokemus, mutta
myös romaani, joka näyttää Euroopan tottakin
todellisempana. Illuusiota täydentävät Jan Svenungssonin
valokuvat ja piirrosluonnokset pyramidien sijoittelusta.
Markku Soikkeli
--
PEHMOELÄIMENÄ POHJOLASSA
Sari Mikkonen: Ihmisen poikaset
WSOY 2000
Globalisaatio eli maailmallistuminen on hiipinyt
suomalaiseen proosaan vähitellen. Ensin monikulttuurisuus
näkyi historiallisessa romaanissa ja tieteisfiktiossa,
nyt se on jo itsestäänselvä osa arkiproosaa.
Globalisaatio ei siis ole pelkkä aihe, jolla Riitta
Jalosen tai Riitta Vartin kaltaiset maailmanmatkaajat
maustavat romaanejansa. Esimerkiksi Sari Mikkosen
esikoisromaani Ihmisen poikaset osoittaa, että maailman
tiivistyminen vaikuttaa väistämättä myös kerronnallisiin
keinoihin: sähköposti ja tekstiviestit solmuttuvat
romaaneihin yhtä sujuvasti kuin sisäiset monologit.
Kodittomat Lanzarotella
Ihmisen poikaset on romaani kahdesta kodittomasta
ihmisestä, Mirasta ja Espenistä. Edellinen on palannut
Australiasta Suomeen avioeron murtamana. Jälkimmäinen
on varakas poikamies, joka etsiskelee Euroopasta
harrastuksiinsa sopivia ihmissuhteita.
Miran ja Espenin tarinat kerrotaan lomittain. Miran
kertomasta näkökulmasta he ovat kohdanneet muutaman
kerran Lanzarotella ja vahvistaneet ennakkoluulojaan
vastakkaisesta sukupuolesta. Espenin näkökulmasta
kohtaaminen on juuri meneillään.
Molemmat kuvailevat elämäänsä yksityiskohtien
täyttämänä arkipäivänä, tässä ja nyt tapahtuvana.
Mira on uneksija, joka keskustelee yhtä paljon
läheistensä kuin pehmoeläinten kanssa. Hänen
kaltaiselleen paluumuuttajalle Suomi on fantasiallisen
syrjäinen paikka, "Pohjola"-niminen valtio, jonka
pääkaupunki on "Ossinborg".
Espen puolestaan on ylimielinen ja itseään
tarkkaileva seikkailija, joka elää elämäänsä kuin se
olisi isolla rahalla buukattua päiväunta. Mira
merkitsee hänelle kiusallisen itsenäistä ja vaativaa
satunnaissuhdetta. Tyttö on kiinnostunut ihmisistä,
mies lähinnä heidän makumieltymyksistään. Espenin
kaltaiselle ihmiselle ruokareseptit ovat yhtä
merkitseviä kuin henkilökohtaiset tekstiviestit.
Repaleisen suhteen jälkeen pariskunnan tiet
erkanevat. Espen jatkaa seikkailujaan Venäjälle,
kun taas Mira hakee selitystä ihmisluonteelle
kotiseudultaan Pohjois-Savosta. Vaikka parisuhteet
syrjäkylässä ovat yhtä repaleisia kuin Miran
kokemukset maailmalta, hän löytää uudenlaisen
dialogin itsensä ja kotiseudun välillä.
Kuin myös pehmolelujensa. Kirjan alkupuolella
nuo kursiivilla jutustelevat pehmolelut tuntuivat
lähinnä raivostuttavalta idealta, mutta kirjan
lopulla ne ovatkin tarinan syventävintä ainesta.
Pingviinin, jääkarhun, ravun ja vesinokkaeläimen
voi kuvitella Miran persoonan eri osastoiksi, tai
vaikkapa niiksi ihmisiksi, jotka hänellä on vielä
kohtaamatta viihtyäkseen maailmassa.
Joka tapauksessa sekä Miran että Espenin
vieraantuneisuus näyttäisi purkautuvan tarpeena
adoptoida esineitä mahdollisten lapsien sijalle.
Jos ihminen ei ratkaise suhdetta "poikasiinsa",
hän ei ole selvittänyt rooliaan kulttuurieläimenä
- vihjaa romaani.
Ihmisten puutteellisuutta ei kuitenkaan kuvata
traagisesti tai kyynisesti, ei edes vanhenevan
rattopojan maailmaa, vaan hymyillen tai hyväillen.
Siinä suhteessa kirja on epämuodikkaan vanhanaikainen
ja helposti lähestyttävissä.
Yksi romaani, kaksi tarinaa
Kahden novellikokoelman jälkeen Sari Mikkonen on
kirjoittanut kunnianhimoisen romaanin. Ihmisen poikaset
onkin ideoiltaan ja aiheiltaan harvinaisen hallittu
kokonaisuus, tosin lukuromaanina se on kaukana
Mikkosen novelien sujuvuudesta.
Yksittäiset lauseet ovat tyylillisesti täydellisiä,
mutta ne eivät yhdisty mielikuvan tai teeman kokoisiksi
kappaleiksi. Välillä sanavalinnoista paistaa ylimalkainen
nokkeluus, sellainen tyylittely joka ei perustu kertojan
vaan kirjailijan ääneen.
Ei voi välttää myöskään vaikutelmaa, että romaanista
olisi piisannut kaksi ohuempaa ja keskitetympää teosta.
Miran kokemukset Pohjois-Savossa eivät asetu erityisen
kiinnostavaan kontrastiin Lanzaroten seikkailujen kanssa.
Kirjan Nilsborg (Nilsiä) on silmiinpistävästi likeisempi
kirjailijalle kuin muut teoksessa kuvaillut paikkakunnat,
vaikka kirkonkylän modernisoituminen saa vain pienen
osuuden romaanin kokonaiskudoksessa.
Ihmisen poikaset on parhaimmillaan muuttaessaan
lukijansa suhdetta proosan arkeen ja paikkaan.
Päähenkilöt Mira ja Espen eivät ole niinkään muukalaisia
omassa maassaan kuin tihentyneellä planeetalla, jossa
he miettivät miten lähettää sähköpostia kesämökille
Bangladeshiin. He ovat degeneroituneita ympäristönsä
kadottaneiden ihmisten tavalla. Siitä pehmoeläinten
jutustelu on hilpeä vertauskuva.
Markku Soikkeli
--
PEIKKOSATU AIKUISILLE
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi 2000
Suomalaista aikuisfantasiaa on hallinnut kaksi kuningatarta.
Leena Krohnin esseemäisten paradoksimuunnelmien ja
Maarit Verrosen ahdistuneiden valtakuntatarinoiden
joukkoon ei ole ilmaantunut uutta haastajaa - ennen kuin
nyt.
Johanna Sinisalon esikoisromaani muuttaa fantasian
sinertävät sävyt verenkarvaiseksi kauhuksi. Silti teos on
erittäin salonkikelpoinen myös ns. vakavan kirjallisuuden
harrastajille.
Ennen päivänlaskua ei voi kertoo kahdesta marginaaliin
joutuneesta eläjästä, enkelimäisen kauniista ihmisestä ja
villipetona jahdatusta peikosta. Tapahtumat sijoittuvat
nykypäivän Tampereelle: 'Enkeliksi' kutsuttu mies löytää
pihalleen eksyneen peikkolapsen ja ottaa sen elätikseen.
Päivänsäde ja menninkäinen -laulun tarina on siis
käännetty nurinniskoin, mutta vertauskuvallisuutta vain
laajennettu ja syvennetty.
Peto hyökkää mainoksista
Ihmisen ja elättipedon suhdetta käytetään paitsi
jännityksen aiheena, myös vertauskuvana ihmisten
välisistä odotuksista. Enkeli rakastaa peikkoa hellemmin
kuin yhtäkään ihmistä, mutta ihmisten välinen rakkaus
on jopa enemmän kuin petomaista. Romanttisinkin rakkaus
sisältää toiveita hyödystä, eikä eroottinen kuvasto olisi
säväyttävää, jollei siihen liittyisi jotain
häikäilemätöntä.
Se, että juuri Enkeli löytää peikon, ei ole sattumaa. Hän
on mainoskuvauksen ammattilainen, erikoistunut
ihmismieltä kutkuttaviin symboleihin. Peikko on hänelle
mysteeri, josta avautuvat kysymykset ihmisen luonnosta;
symboli joka sekoittaa halujen kuvaston täydellisesti.
Tarina etenee sivu tai pari kerrallaan, vaihdellen
näkökulmaa Enkelin miesrakastajien välillä. Vaikka
homoverkostoon sijoitettu kauhutarina kuulostaa joltain
amerikkalaiselta trenditrilleriltä, Sinisalo kuvaa
henkilöitään hallitusti: mitään liioittelematta, mitään
tehokeinoa hylkimättä.
Fantasiallinen idea maalataan realistiseen ympäristöön
kollaasin avulla. Tarinapalojen väliin limitetään katkelmia
"tunnetuista" peikkokuvauksista: mukana on Anni Swania,
Aleksis Kiveä, Väinö Linnaa, jopa Eino Leinoa. Kaikkia
heitä Sinisalo imitoi osoittaakseen, että peikot ovat olleet
osa suomalaista faunaa myös 1900-luvulla.
Imitaatiot kauno- ja tietokirjallisuudesta ovat riittävän
lyhyitä muodostaakseen tarinaa syventävän jatkumon.
Menninkäisen ja päivänsäteen tai Pessin ja Illusian suhde
johtaa väistämättä kriisiin, joka on yhtä vanha kuin
ihmisen historia.
Vakavaa fantasiaa
Ainoa mistä kirjaa voi moittia, jopa sen omassa lajityypissä,
on loppuratkaisu. Kauhufantasiaan toki kuuluu huipennus,
missä yksityinen pelon aihe paljastuu yleiseksi uhkaksi,
mutta Sinisalon varaama yllätys menee jo farssin puolelle.
Loppuratkaisua lukuun ottamatta Johanna Sinisalon romaani
on yhtä vakavasti otettava kuin Jyrki Vainosen viime
vuonna palkittu fantasiakokoelma, joskin eri syistä.
Tärkeintä on se, miten Sinisalo rakentaa yhteyttä
tuontitavaraksi oletetun fantasiakirjallisuuden ja kotimaisen
proosatradition välille. Tämä on se ihmetyö, jota
'spekulatiivisen fiktion' lukijat ovat odottaneet kuin kuuta
nousevaa.
Komeettamainen esikoisteos ei ole sinänsä yllätys
kellekään fantasian harrastajalle. Sinisalo on jo pitkään
esiintynyt alan lehdissä kirjoittajana, joka pyrkii
yhdistämään kaupunkimaiseman ja ihmismielen varjoisat
kujat. Tarinat mummoja ohjailevista robottisorsista tai
telepaattisia avunpyyntöjä lähettävistä delfiineistä
osoittautuvat pelkiksi sormiharjoituksiksi verrattuna tähän
peikkomysteeriin.
Markku Soikkeli
--
PIKKUTUHMAA PAASILINNALTA
Arto Paasilinna: Ihmiskunnan loppulaukka
WSOY 2000
Totta se on: Arto Paasilinnalta ovat tarinat niin lopussa, että
uusimpaan romaaniin on kaadettu säkin pohjimmaiset ideat.
Jos vertaa Paasilinnan 80- ja 90-luvun teoksia, joutuu
huomaamaan, että jokin ydinaines on kirjoista haipunut.
Kotimaisen komiikan kärkinimi ei ole enää aikoihin luonut
ulvovan myllärin tai kultaisen nousukkaan kaltaisia
hahmoja, jotka erottuisivat 27 romaanin tuotannosta.
Tämä henkilöiden tasapäistyminen on tapahtunut samaan
aikaan kun Paasilinna on laajentanut tarinoitaan Euroopan
tai maailman mittakaavaan. Mahtipontiset ideat
suomalaisten, eurooppalaisten tai ylipäänsä valkoihoisten
erinomaisuudesta alkavat maistua ikäviltä viimeistään
Ihmiskunnan loppulaukassa.
Jotain juttujen niukentumisesta paljastaa sekin, että
ensimmäistä kertaa Paasilinna on turvautunut jatko-osan
kirjoittamiseen. Ihmiskunnan loppulaukka täydentää
edellisen romaanin, Hirnuvan maailmanlopun fantasiaa. Nyt
puhuvien suomenhevosten tehtäväksi tulee säilyttää
koko ihmiskunnan historia.
Romaanina kirja on tekijänsä hajanaisin ja huumoriltaan
roisein. Edellisen teoksen sankari, eläinlääkäri
Saamakorpi osoittautuu maailman viimeiseksi
siitoskelpoiseksi mieheksi. Hänen työtään hevosten
kouluttajana ja naisten kaatajana jatkaa ihmiskunnan
viimeinen poikalapsi, Toivo Armas.
Sentään romaanin ideoita yhdistää jonkinmoisena
rajasiimana maailmanlopun odotus. Kirjassa kronikoidaan
ihmiskunnan viimeiset vuosikymmenet 2010-2100.
Lisääntymiskyvytön ihmiskunta harvenee, rauhoittuu, ja
rakentaa muistokseen mm. kansainvälisen erotiikka- ja
rikosmuseon.
Pitkän aikavälin tapahtumat Paasilinna tiivistää
seminaareihin, uutisselostuksiin ja juhlakuvauksiin.
Faktamateriaalia hän käyttää enemmän kuin aiemmin
yhdistellen siihen rentoon tapaansa kommentteja
ihmisluonteen eläimellisyydestä.
Mielellään Paasilinna rakentaa kohtauksia, joissa
rahvaanomainen käytännöllisyys törmää tylsiin
viranomaisiin. Törmäys tapahtuu ympäristössä, jossa
virkansa edustajat ovat kovan käytännön armoilla.
Romaani esimerkiksi alkaa kohtauksella, jossa
eläinlääkäri tapaa erämaahan eksyneet kätilöt ja
muitta mutkitta tarjoutuu osoittamaan mieskuntonsa.
Samalla kun ihmiskunta on kadottanut
lisääntymiskykynsä, se on siis kadottanut toimeliaan
miehen mallin - paitsi Suomessa.
Edes Paasilinnan yhteiskuntasatiiri ei ole erityisen
palkitsevaa. Vaikka hän kirjoittaa hyvin läheltä
nykymaailman kriisipisteitä, on merkillepantaa, että
ihmiskunnan loppuluvuissakaan ei kommentoida politiikkaa,
uskontoa tai urheilua muutoin kuin yleisinä instituutioina.
Markku Soikkeli
--
"KÄEN KUKUNTA ON IHMISEN ELÄMÄ"
Juha Seppälä: Suuret kertomukset
WSOY 2000
Ehkä oma aika ei tunnista 'suuria kertomuksiaan',
niitä menestystarinoita, joihin ihmiset tulevat
verranneeksi omaa rooliaan yhteiskunnassa. Suuret
kertomukset voivat olla esimerkiksi myyttejä yksilön
merkityksestä osana kansallivaltiota tai historiaa.
Kun ohkainen opus on nimetty Suuriksi kertomuksiksi
ja teoksen kirjoittajaksi ilmoitetaan Juha Seppälä,
voi odottaa armotonta farssia myyttien kustannuksella.
Uusi kokoelma ei kuitenkaan ole samaa sarjaa kuin
kahden vuoden takainen Suomen historia -teos, jossa
Seppälä väänteli pilakuvia suurmiesten heikkouksista
ja intohimoista.
Suuret kertomukset on rakenteeltaan aivan tavallinen
novellikokoelma. Se tarjoaa viisi lyhkäistä ja yhden
pitkän tarinan vaihtelevalla tunneasteikolla. Mukana
on lämminhenkinen jutelma kehonrakentajasta, pieni
muistelma isovanhemmista, sekä groteski, hyvin
seppälämäinen tarina alivuokralaisen seksivideoihin
innostuvasta mummelista.
Erityylisissä tarinoissa yhteistä on lyhyen täyttymyksen
odotus. Joulu on kuin armonanomus päästä perheyhteyteen.
Seppälän päähenkilöt ovat etääntyneet kaikesta muusta
paitsi työstään, eivätkä ainakaan päivänpolttavat
tapahtumat muuta mitään heidän elämässään. Jos
johonkin luettuun viitataan, se täyttää koko
ihmisen käsitysmaailman.
Seppälän henkilöt juttelevat itse tarinansa julki,
koska kukaan muukaan ei sitä tekisi. Heidän kertomustensa
suuruus on lakonisen suorassa asenteessa elämään.
Tämä tiivistyy muistelmassa:
"Näin tyhjennetään aikanaan minun laatikkoni,
jokaisen meistä, kaappini avataan, käen kukunta on
ihmisen elämä. Jos käyttäisin henkseleitä, ne kenties
irrotettaisiin housuista."
Seppälä tekee myös hirtehisen kuvauksen tikapuun myyjistä,
kaupparatsusta ja filosofista. Ainekset huumoriin Seppälä
sieppaa matkan varrelta, väärinymmärretyistä lauseista
ja maaseudulle unohdetuista hupsuista.
Omintakeisempaa huumoria Seppälä käyttelee novellissa
"Miehen kuolema". Kertoja on setäänsä kuolinvuoteella
saatteleva nuori mies. Sukulaissuhde on velvoite, jonka
takia mies hoitaa viimeisen tehtävänsä, mutta edes
minkäänlaista hautafraasia hän ei osaa muotoilla hyvästiksi.
Tikapuutarinassa esiintyvä filosofi on ilveilijä näiden
raskaasti kulkevien ja kaupunkeja kammoksuvien
kulkumiesten joukossa. Seppälän esittelemät miehet
ovat ilottomia ja juuri siksi he tuntuvat päätyvän
koomisiin tilanteisiin.
Kirjan pisin tarina kertoo ikävänpolttamasta reissutyöläisestä
arabimaassa. Taas kerran kyseessä on miehen tilinteko
matkan varrelta. Ainoa kontakti elettyyn elämään ovat
puhelimen toisessa päässä motkottavat erjat ja pirkot.
Naiset ovat yhtä käsittämättömiä kuin vieraan ihonvärin
tai uskonnon edustajat.
Suuret kertomukset ei ole sitä keskitetyintä päälauseen
realismia, mistä Seppälää kiitetään proosan mittamiehenä,
mutta niukassa ovat sen naurutkin. Hän kuvaa suurten
kertomusten kääntöpuolta täsmälleen samalla tavalla
kuin sata kertaa aiemmin. Tähän täsmää myös kirjan
ulkoasu: takakannen tuoteseloste on painettu etukanteen.
Markku Soikkeli
--
PAHVILAATIKKOJEN MAA
Taina Teerialho: Lännen väkeä
WSOY 2000
Vaikka WSOY:tä on kutsuttu 'poikien kustantamoksi', vetää
se puoleensa erityisen kyvykkäitä naisnovellisteja.
Esimerkiksi Taina Teerialho on harvinaisen valmis paitsi
novellistina, myös verraton kuvaamaan niitä elämänalueita,
joita on pidetty ominaisena pitkälle miesproosalle.
Teerialhon esikoiskokoelma Lännen väkeä on kirja, jolle
sekä kustantaja että lukijakunta tulevat kiinnostuneena
odottamaan jatkoa.
Kirja on jaettu kolmeen osastoon, mutta novelleilla on
enemmän yhdistäviä kuin erottavia piirteitä; jopa henkilöt
tulevat toistensa tarinoihin. Useimmiten puidaan elämää
metsän laitamilla, näkökulma vain siirtyy yhä enemmän
ihmisjoukon keskelle.
Novelli nimeltä "Pahvilaatikkojen maa" on hyvä esimerkki
Teerialhon tyylistä, hänen huumorinsa ja realisminsa
konkreettisuudesta. Lapsen näkökulmasta kuvattu muutto
tuo esiin viattoman mutta paljon paljastavan ihmetyksen
siitä, miten tavarat mekanisoivat sekä käyttäjänsä että
kuluttajansa. Vanhempien reaktiot muuttokuormasta
pudonneeseen laatikkoon tuovat ilmi näiden suhtautumisen
menneisyyteen ja työn perässä matkustamiseen.
Lähes kaikissa tarinoissaan Teerialho kuvaa
"pahvilaatikkojen maata". Suomi elää kyllä metsistään,
mutta puu on jalostetuimmillaan pahvina ja paperina, johon
arjen aarteet kääritään. Mitä lähempänä ollaan metsää ja
suota, sitä pidemmäksi venähtävät metsän ja ihmisluonnon
rinnastukset; välillä kirjailija kompastuukin
korpifilosofiaansa.
Teerialholla on runoilijan tarkka kielikorva muuttaa
vertauskuvat osaksi havaintoja. Hän on myös huolellinen
siinä, miten väläyttää tarinan johtomotiivia novellin omalle
väelle: pussillinen puun siemeniä käy kaleidoskoopista, jota
käännellään valoa vasten.
Ongelma näissä tarinoissa on ideoiden niukkuus. Novellit
eivät erotu toisistaan tarpeeksi. Kertojan ääni on yhtä tarkka
ja täsmällinen kunkin novellin lävitse. Novelleista puuttuu
koukku tai yllätys, haaveilun tai unennäön voima, joka
irrottaisi lukijan edes hetkeksi materiaalistaan.
Virkistävä poikkeus on "Turvenuijat"-niminen novelli, jossa
on vireää huumoria ja virnistys lukijankin suuntaan.
Kuvauksen jalkapallo-ottelusta voi lukea maaseudun ja
kaupungin kamppailuksi. Taustalla on ehkä suurempikin
sota, vihjaa kertoja, kun pelastajaksi saapuu taivaallinen
apuri. Takakansi vihjaa, että juttu onkin itse asiassa hyvin
naamioitu western.
Hämäläiset ja satakuntalaiset, joita Teerialho kuvailee, ovat
paikkauskollisia. Tutuissa paikoissa tunteet ovat helpottavan
yksiselitteisiä. "Minun tuli nauru", huomaa kotipihassa
riehaantunut nainen.
Enimmäkseen "lännen väki" on vakaata ja muuttumatonta,
ja tulee vain varmemmaksi toisistaan: tuossa on luotettava
apulainen, tuossa osoitus äidin huumorintajusta isään
nähden, ja tuossa todiste oman metsän pysyvyydestä.
Lyyrisyyttä on niin ikään ihmisten luonteessa, joille suo
antaa leivän ja metsä yhteisen mielenrauhan. Lapsi herkeää
koulussa ahkeraksi viittojaksi, jos ei ole päässyt metsään
liikkumaan. Välillä lukija on kiusallisen tietoinen siitä, että
tässä hän nyt lukee lause lauseelta rakennettua
pienoisproosaa.
Vaikka Teerialhon kirja siis pakottaa seuraamaan hänen
kirjanpitoaan vastaisuudessakin, tämän kokoelman muistaa
paremmin metsässä kuin kirjastossa käydessään.
Markku Soikkeli
--
RADIO LÄHTEE KEIKALLE
Mari Mörö: Pulukeikka
WSOY 2000
Mari Mörön edellistä romaania kiitettiin ainutlaatuisesta,
lapsen ja aikuisen näkökulmat yhdistävästä kerronnasta.
Kiltin yön lahjat (1998) kartoitti lähiötä, jossa kodit olivat
täysin hajalla, mutta hylkiötkin saattoivat tuntea vastuuta
toisistaan.
Mörön menestysreseptiä olisi mahdotonta kenenkään
kopioida, paitsi kirjailijan itsensä. Hänen toinen
aikuisromaaninsa Pulukeikka muistuttaakin monessa
edeltäjää, päähenkilöiden sukupuolet vain ovat vaihtuneet.
Helsingin sijaan ollaan sisämaan pikkukaupungissa,
esimerkiksi Mörön kotiseutua Mikkeliä muistuttavassa
pitäjässä.
Jälleen seurataan pikkurikollisen puuhia ja jälleen totuus
aikuisten vastuuttomuudesta käy ilmi lapsen kautta. Mörön
kuvaamassa maailmassa kymmenvuotias lapsi on jo monella
tapaa fiksumpi verrattuna seksin ja menestyksen lumoamiin
aikuisiin.
Kirjan äänenä hallitsee paikallisradion toimittaja Jakke. Hän
ei pelkästään kerro vaan myös juontaa elämänsä kurjimman
keikan. Kirjan ensi sivulta alkaen lukija saa päätellä, kelle
Jakke sanansa osoittaa: "Ei poikaseni, ei pidä lypsää
kohtaloaan."
Omasta mielestään Jakke on ilkeän naisen ja kieron
mediapolitiikan uhri. Työ pienessä paikallisradiossa on
kaivattu tilaisuus aloittaa elämä alusta, ja pian näköpiiriin
tassutteleekin naisenhahmoinen kohtalo, lupaus suuresta
uutiskeikasta. Jakke uskottelee olevansa tähtitoimittaja, joka
on heti valmis lähtemään Los Angelesiin.
Pikkukaupungin näyttämöllä moinen temppu ei menisi
täydestä, ellei toinenkin osapuoli olisi huijari. Kun
yökerhossa tavattu kaunotar esittelee tuntevansa
kansainvälistä musiikkimaailmaa, mies tarttuu syöttiin.
Ainoa este ulkomaan seikkailulle on rahan puute ja lapsi,
jonka Jakke saa vastuulleen huonoimpaan mahdolliseen
aikaan.
Kertojana Jakke kommentoi rikostarinaa, jonka
sivuhenkilöksi, yhdeksi uhreista hän uskoo joutuneensa.
Toisaalta lukijalla on tapahtumista vain hänen mielipiteensä,
eikä ole sanottua, etteikö lukijalle kerrottaisi juuri niin
likaista radioromanssia kuin minkä hän haluaakin kuulla.
Vaikka Jakke hallitsee muuten kertomuksensa nousut ja
laskut, hän ei voi mitään poikansa kommenteille. Juuri
pojan välihuudot tuovat kirjaan tarpeellisen ironian ja
osoittavat, että Jaken onneton "pulukeikka" ei ole mikään
sattuma. Jakke tarttuu yhtä halpaan unelmaan kuin ne
kilpailut, joilla hän hauskuttaa ja pilkkaa
radiokuuntelijoitaan.
Kaupunkilaisten kuvaaminen rikoksen lävitse osoittaa Mari
Mörössä Jari Tervon veroisen humoristin. Möröllä on jopa
etunsa: humoristina hän on rennompi ja ihmiskuvaajana
lähellä einesperheen arkea. Elämän raadollisuutta ei
kevennetä pubipöydän vitseillä, kuten Tervolla, vaan
mennään tutustumaan viattomiin sivullisiin.
Iso puute Mörön molemmissa aikuiskirjoissa on romaanin
hajanaisuus. Etenkin Pulukeikka loppuu kuin lennosta
ammuttuna. Ehkäpä kirja tosiaankin on koottu kuin
makasiiniohjelma, jossa formaatti kopioidaan siitä, mikä
todetaan kerran toimivaksi.
Monta hyvää jutun juurta hukataan rikosromanssilla
leikitellessä, näistä tärkeimpänä radiotyöläisten kuvaus.
Värikkäät henkilökuvat paikallisradion ihmisistä kelpaisivat
vaikka tv-sarjan perustaksi, mutta nyt he ovat vain osa Jaken
vauhtishowta. Eli kuten Jakke itse toteaa: "Pitää nähdä
kaiken menevän eteenpäin, toisinaan jopa kaatuvan."
Markku Soikkeli
--
KARJALA-MYYTIN KOLMAS ASTE
Laila Hietamies: Kesän korkea taivas
Otava 2000
Jokainen aikakausi luo oman mielikuvansa Karjalasta,
joko unelmiin säilötystä tai valloittajille menetetystä,
saavuttamattomasta paikasta. Miljöön valinta toimii
lavastuksena kunkin aikakauden Karjala-myytille.
Kylästä kaupunkiin, kaupungista kartanoon - sellainen
on taival, jota Laila Hietamiehen Karjala-sarja on
edennyt kolmanteen romaaniin. Kirjan nimi lupailee
myytin kirkastumista ja pyhittymistä: Suomen kesä
itsessään luonnehtii Karjalan sfääriä.
30-luvun alun Karjala oli somimmillaan kyläidyllinä,
jossa kirjasarjan päähenkilö, runoilijatyttö Anni
vietti lapsuusvuosiaan. Sarjan toisessa osassa
tarinan painopiste siirtyi Viipuriin. Sotaa edeltävä
Viipuri on se traagisin, idyllissään uhatuin ja siten
nostalgisin Karjalan muistomerkki.
Sarjan kolmannessa osassa Anni tavataan aikuisena,
ensimmäistä romaaniaan luonnostelevana kirjailijana.
Hän on palannut Kanadasta ja asettunut Mirjami-tätinsä
kartanoon aivan itärajan tuntumaan. Merenlahdella
seilaavat joutsenet liikkuvat kuin muistot rajasta
piittaamatta.
Hietamiehen kuvaamana tunnelmat sodan jälkeisessä
Suomessa ovat enimmäkseen toiveikkaat. Sota-ajan
menetykset ovat jo museoitumassa varmoiksi symboleiksi.
Mitä enemmän on Karjalan mukana menetetty aineellista,
sitä enemmän uskotaan säilyneen ihmissuhteissa.
Tällainen "Karjala on elämäntapa, ei asuinpaikka"
-romantiikka on sinänsä vaikuttavampaa kuin katunäkymä
Viipurista tai Sortavalasta. Hietamies esittelee
melkoisen joukon selviytyjätyyppejä.
Isoin ongelma Hietamiehen Karjala-kuvauksessa on
sosiaalisen asteikon kapeus. Ihmiset ovat koko lailla
samasta koristepuusta veistettyjä. Naisten luonteessa
ratkaisee tyylitaju tai lojaliteetti sukua kohtaan;
miesten luonne perustuu itsevarmuudelle tai sen puutteelle.
Eivätkä pelkästään ihmiset, vaan myös heidän välisensä
suhteet esitetään kapeasti. Henkilöiden luonnehdinnat
toisistaan ovat tuomioita, joiden todenperäisyyttä he
ratkovat parhaat elinvuotensa. Kirjojen juonet
perustuvat sille, miten henkilöt selviävät saamiensa
arvostelmien taakasta.
Tällä kertaa äänen saavat aiempien kirjojen pää- ja
sivuhenkilöt. He kertovat Annille oman tietonsa siitä,
kuka rakasti ketä ja kuka uskalsi eniten Viipurin tarkoin
valvotuissa seurapiireissä. Aiempien teosten keskushahmo,
isoäiti Ida Maria, saa jäädä taustalle, kun ratkotaan
tytärten kilpailua miehistä ja jälkeläisistä. Näkökulmien
perusteeton vaihtelu tekee romaanista Karjala-sarjan
tylsimmän ja täytteisimmän.
Kirjan kehyskertomuksena toimii Annin pyrkimys kirjoittaa
todenmukainen romaani arkkiviettelijänä tunnetusta
Mirjamista. Opiskellessaan Kanadassa Anni on omaksunut
Aristoteleelta sekä kirjallisen että elämänopillisen
perustan. Kirjailijan pitää kirjoittaa selkeästi muttei
arkisesti, ja löytää olennainen itsestä itsen ulkopuolelta.
Harva kirjailija pystyy mahduttamaan samaan hengenvetoon
sekä Karjalan että Aristoteleen. Osoittaa pitkään
kypsyneen ironian tajua, että juuri Hietamies laatii näin
metakirjallisen kehyksen kuvatessaan muistoiksi
muuttunutta Karjalaa.
Markku Soikkeli
--
VIIKINGIT RISTIRETKELLÄ
Kaari Utrio: Yksisarvinen
Tammi 2000
"Normannit olivat hallinneet Etelä-Italiaa seitsemän
vuosikymmentä. Siitä ei ollut iloa kenellekään muulle
kuin heille itselleen. He olivat rohkeampia, ahneempia
ja sikiävämpiä kuin mikään muu kansa maan päällä. Heistä
ei ollut mitään hyvää sanottavaa."
Yksisarvinen on 700-sivuinen viihde-eepos viikinkiveljeksistä,
runoilijasta ja soturista, jotka seikkailevat Amerikasta
Jerusalemiin. Tarinansa mittavuudessa romaani on syksyn
suurimpia kirjatapauksia, ja sellaisena se noteerattaisiin,
jollei media olisi omistautuneempi lähihistorian suurmiehille
ja heidän todenmukaiselle kuvaukselleen.
Kaari Utrion tuotannossa Yksisarvinen ei välttämättä erotu
muita suurempana tai kauniimpana, mutta kirjaa voi suositella
historiallisten romanssien kärkenä. Tarinansa massiivisuudesta
huolimatta Utrio kirjoittaa tiiviimmin ja terävämmin kuin
viihteen ammattilaiset yleensä. Eikä se romanttisuuskaan
ole päällimmäisin piirre Utrion tyylissä.
Esimerkiksi viikinkiveljesten pitkää vaellusta Utrio
käsittelee yhtä paljon uskonnon kuin parisuhteiden
jännitystarinana. Eletään ristiretkien aikaa, kahden
paavin ja kolmen uskonnon Euroopassa. Kristinusko on
veljeksille henkilökohtainen missio, jonka myötä he
päätyvät valloittamaan Jerusalemia. Mukanaan heillä
on myyttieläimen sarveksi väitetty taikaesine ja
skaldeilta opitut kunniakäsitykset.
Vertauskohtana ristiretkeläisten hullurohkeudelle
Utrio on esittänyt vertauksen eskimoista, jotka
nykypäivänä lähtisivät valtaamaan New Yorkia, tai
afgaaneista jotka tekisivät ristiretken Roomaan.
Utrio on myös luvannut, että kirjaan on naamioitu
oman aikamme poliitikkoja. Ainakin Mauri Pekkarinen
pitäisi löytyä jonkin rautapaidan takaa.
Modernit ja historian henkilöt
Lyhyt vierailu Utrion maailmaan ei onnistu. Yksisarvisessa
on viisi päähenkilöä, mutta laivalastillinen sivuhenkilöitä.
Sitä mukaa kun veljesten matka etenee esitellään uusia
tuttavuuksia ja lemmenkohteita - kokonainen hovi kerrallaan!
Henkilöhahmojen osuutta kompensoidaan voimakkailla tunteilla
ja vauhdikkailla tapahtumilla. Juuri tässä Utrio on
viihdekirjallisuuden perillinen ja soveltaja. Samoin
kuin Utrion edellinen romaani, normannien Italiaan
sijoittunut Tuulihaukka (1995), myös Yksisarvinen kuvaa
monikulttuurisesti sekoittunutta Eurooppaa. Kansalliset ja
uskonnolliset viiteryhmät luovat väriä pikaisesti esiteltyihin
hahmoihin.
Keino on sama, millä tieteisfiktio pelaa: pääosassa on
ihmisyys itsessään, ajattomana ja vailla valtiollisia
kiinnekohtia. Esimerkiksi roomalaista nousukassukua Utrio
kuvaa yleispätevästi: "Toisaalta nousukkaat olivat hyviä
kauppakumppaneita, sillä heidän oli pakko ostaa. Omaisuutta
voi kuka tahansa hankkia, mutta vanha suku oli vain sillä,
joka oli syntynyt vanhaan sukuun."
Mielenkiintoisella tavalla Utrio tunnustaa sukulaisuutensa
tieteisfiktiolle. Kirjan lopussa on paitsi esittely aikakauden
Euroopasta myös kommentteja romaanin autenttisuudesta. Utrio
korostaa, että hän ei yritäkään luoda tieteellistä totuutta
1000-1100 -lukujen Euroopasta. Sijoittaessaan moderneja
ihmistyyppejä historiallisiin tapahtumiin hän tekee ne
kiinnostaviksi kaunokirjallisuuden tavalla. Tässä
historiallinen romanssi ei juurikaan eroa fantasia- tai
tieteiskirjallisuudesta, myöntää Utrio.
Modernein kirjan henkilöistä on Constanzia, orpo aatelisneito,
joka seuraa ristiretkeläisiä Roomasta Konstantinopoliin ja
Taurus-vuorten ylitse Jerusalemiin. Constanzia on
tarinankertoja, kielitaitoinen kosmopoliitti. Romaani on
hänen kehityskertomuksensa kertojana ja naisena, tarina
siitä kuinka hän "kasvaa" rakkaudessaan viikinkiprinssiin
ja luo viikingeistä legendan, jossa nämä edustavat
aikakautensa uljainta luonnetta.
Euroopan ooppera
Jälkimmäinen puolisko Yksisarvisesta on ristiretken
kuvausta ja toimii eloisammin kuin hovien välisiä mittelöitä
käsitellyt alkupuolisko. Mikäli Utrio olisi keskittynyt
pelkästään ristiretkeen hän olisi voinut luoda uutta valoa
vaikkapa Jerusalemin ikuiselta näyttävään kriisiin. Mutta
Utrion painopiste on ihmisissä, ei aikakaudessa.
Jokainen Yksisarvisen henkilöistä on määritelty osallisena
johonkin lemmenjuoneen, ellei sitten uskonnolliseen
valtakamppailuun. Henkilöiden sisäinen ristiriita luodaan
sillä, että nämä Euroopan puolustajat ovat myös mahtavien
intohimojen ohjaamia. He käyttäytyvät kuin oopperan
sankarit ja pettäjät.
Väläyksittäin Yksisarvisessa näkyy spekulatiivisen
historian mahti. Entäpä jos kristinusko ei olisi yhdistänyt
Eurooppaa islamin painetta vastaan? Entä kuinka erilaiset
ihmisryhmät pystyvät tuntemaan solidaarisuutta toisiinsa?
Kahden romaanin välissä Utrio kirjoitti ja toimitti länsimaisen
perheen historian. Arkistojensa materiaalia hän käyttää
romaanissa hillitysti, jopa turhankin varovaisesti.
Ympäristökuvaukset niinkin kiehtovista paikoista kuin
rappiostaan kärsivästä Roomasta tai kukoistuksena huipulla
elävästä Bysantista ovat yllättävän niukkoja.
Markku Soikkeli
--
PARASTA LUKUDRAAMAA
Riikka Ala-Harja: Strip
Gummerus 2000
Suomi on niinkin pieni maa, että kolme, neljä kirjailijaa
riittää luoman ilmiön. Viimeisin veikkaus proosan
uudistajiksi ovat draaman nuoret ammattilaiset: Riikka
Takala, Kreetta Onkeli, Jusa Peltoniemi, Riikka Ala-Harja.
Kaikeksi onneksi kukaan heistä ei ole ottanut totisen
tosissaan heille sälytettyä vastuuta proosan ihmenelosina.
Ei kuitenkaan voi olla ajattelematta nykyproosan suhdetta
draamaan, kun lukee Riikka Ala-Harjan uusinta romaania.
Ala-Harja nimittäin tyylittelee romaaninsa kohtauksia
niin kuin ne olisivat näytelmäharjoituksiin tarkoitettuja
monologeja, joissa henkilöhahmot paljastavat luonteensa.
Kirjailija myös otsikoi kohtaukset kuin huomautuksiksi
siitä, miten niukasti tapahtumat saavat edetä: "Eero
silittää housuja uudessa keittiössä"; "Timo katsoo
naulakon käytännöllisiä villatakkeja ja lähtee";
"Kristiina saapuu osastolle solariuminpunaisena".
Romaanin nimi, "Strip", käy ilmi palasiksi särjetyssä,
sarjakuvaa muistuttavassa "samaan aikaan toisaalla"
-rakenteessa. Nimi viittaa myös kolmen päähenkilön
luonteeseen. He strippaavat sekä kirjaimellisesti että
vertauskuvallisesti, vaatteita ja ulkokuorta, joihin
heidän persoonansa liitetään.
Kirjan kolmesta strippaajasta Eero on tullut vaimonsa
hylkäämäksi ja pohtii sen vuoksi, miten vanhana ja
rumana muutkin ihmiset mahtavat hänet nähdä. Eerosta [==Eros?]
tulee strip tease -klubin asiakas, koska hän haluaa
olla ensisijaisesti se joka katsoo, eikä se jota katsotaan.
Eero ja hänen poikansa Timo ovat lisäksi opettajia,
jotka ammattinsa vuoksi joutuvat valmistelemaan nuoria
yhteiskunnalle kelpoisiin rooleihin. Kolmas, miesten
monologeja tasapainottava puheenvuoro on Timon vaimolla,
Kristiinalla. Hän joutuu sietämään miesten käymää sotaa
paitsi kotona, väkivaltaisen miehen uhrina, myös
työpaikalla: hän editoi television sotauutisista
sellaisia kuin toimittajat tahtovat.
Kaikki kolme väsyvät julkiseen työhönsä. Isä alkaa
valokuvata strippareita, poika lähtee karkuteille,
ja Kristiina kieltäytyy editoimasta tv-uutisia,
joissa etusijalla on miestoimittajan mielipide.
Jokainen heistä joutuu vähäksi aikaa hakoteille,
mutta yhteiskunta on niin tiheä, että aina löytyy joku,
jolta riittää avulias neuvo. Ja äärimmäisessä hädässä
ihminen on myös äärimmäisen herkkä tulkitsemaan jos
kuinkakin latteita elämänoppeja.
Strip-romaanin tyyli on aluksi hirtehisen hauskaa,
koska julkisen sektorin ammatti-ihmisistä paljastuu
näiden hupsuus ja palava tarve tulla arvostetuksi.
Opettajat tarkkailevat itseään oppilaiden ja kollegoiden
näkemänä; toisaalla tehtäväänsä rutinoitu tv-editori
tietää olevansa se, joka valmistelee ihmisille maailmankuvan.
Parasta lukudraamaa
Tunnistettavine aikalaistyyppeineen Strip on kuin
parasta mahdollista lukudraamaa, mutta kovin kirjallisia
ja kielellisesti hiottuja eivät sen ansiot muutoin ole.
Ihan läpi kirjan monologitkaan eivät naurata, vaikka
tilannekomiikkaa kasvatetaan kohtaus kohtaukselta.
Suomessa sellaisena kuin Ala-Harja sen näyttää, ei
vain ole mitään naurua korkeampaa elämänviisautta.
Timo, joka on näyttänyt huvittavalta avuttomuudessaan,
ei suostu kuulemaan vaimoltaan muuta kuin hyväksyntää.
Kohtaus on karmiva: samaan aikaan kun kerrostalon pihalla
tehdään elokuvaa perheväkivallasta, se on veristä totta
talon sisäpuolella. Mikään, mitä kirjan henkilöt ovat
kuvitelleet julkisivukseen, ei vastaa sitä, mitä he
ovat valmiita tekemään toisilleen.
Kirjan tarkimmat huomiot on kätketty päiväkirjamaisiksi
tokaisuiksi: "Alakerran vauva vietiin viime viikolla
unikouluun opettelemaan nukkumista kun se ei ole
nukkunut kunnolla aikoihin."
Strip on kepeä ja kipeä kommentaari 'jatkuvan
kouluttautumisen' yhteiskunnalle, jossa kaikki haluavat
oppia onnistumisistaan eikä virheistään. Kun nauru hyytyy,
se vaikuttaa pysyvämmin kuin läkähdyttävä komedia.
Markku Soikkeli
--
90-LUVUN PEIJAISET
Eeva Joenpelto: Uskomattomia uhrauksia
WSOY 2000
Jo kirjan nimestä pitäisi lukijan ymmärtää, mille Eeva
Joenpelto kohdistaa viileän hymynsä. Vuoden 1984
romaanissa johtaja Kuula oli vilpittömästi "rikas ja
kunniallinen". Myös kymmenen vuotta myöhemmin Joenpellon
päähenkilö, tuomari Müller oli "hieno mies", jonka
kunniallisuutta vain ei otettu täydestä.
Joenpellon uusin romaani, Uskomattomia uhrauksia, jatkaa
nimeään myöten pitkää linjaa. Joenpellon tuotantoon
nähden se on yllätyksetön, mutta etenkin lamakauden
kuvauksena rikkaampi kuin moni muu 90-luvun katselmus.
Tosin kirjan poleemisuuteen vaikuttavat väistämättä
Joenpellon lausunnot uuden kirjan henkilökohtaisuudesta.
Kunniallista uhrautujaa edustaa tällä kertaa johtaja
Eino Nygren. Hän on ihanteellinen paitsi perheensä myös
suomalaisen maatalouden patriarkkana, kunnes sairaus
kaataa hänet. Nousukasmaista poikaa edustaa veli Risto,
joka ei ole kiinnostunut suvusta eikä ihmissuhteista
ylipäänsäkään, ennen kuin tulee kyse Nygrenin perinnöstä.
Jotain on kuitenkin Suomessa muuttunut sitten Joenpellon
edellisten romaanien. Lamakauden puhdistamassa maassa
nousukkuus on edellisen sukupolven virhe. Uusi sukupolvi
ei kykene edellisen uhrauksiin, joten se välttyy niin
varakkuuden kirouksilta kuin vaurauden tuomalta
vastuulta. Ainoa pysyvä yhdysside sukupolvien välillä
on maatila. Sen sijaan maalta kaupunkiin muuttaneista
tulee "pakolaisia pakolaisten joukossa".
Joenpelto kuvaa ihmisiään jatkuvassa liikkeessä, tuntevina
ja toimivina. Siitä syntyy aluksi mielikuva, että kaikki
hänen henkilönsä olisivat osa jotain tapahtumasarjaa;
vähitellen käy ilmi tapahtumattomuus, havaintojen
toistuminen. Tasaisen melskeetön kuvaus ja mahdottoman
jäykät ihmisluonteet luovat vaikutelman väistämättömästä
rappiosta.
Mielenkiintoisempaa kuin ihmiset ovat virkamiehet, joiden
kanssa Joenpellon yksityisyrittäjät joutuvat kamppailemaan.
Tällä kertaa vastus on ylivoimainen: sairaala jossa Eino
Nygreniä kohdellaan kuin tavaraa.
Koska miehet suhtautuvat instituutioihin lähinnä virkansa
puolesta, joutuu sisar Elsa toimimaan veljensä
henkilökohtaisena apuna: "Hän ei välittänyt, vaikka
hänen läsnäoloaan ei haluttu." Vaikeinta on saada
kuolemansairaalle potilaalle riittävästi kipulääkitystä
ja huolehtia tämän itsemääräämisoikeudesta.
Parantuuko ihminen varmemmin, jos ruumis kamppailee
tuntemaansa kipua vastaan? Virallisella instituutiolla
ei ole vastausta edes niihin kysymyksiin, jotka kuuluvat
sen alaan. Sairaalan tavoin kaikki instituutiot ovat
menettäneet kasvonsa, julkinen työ muuttunut pelkäksi
kurssitukseksi ja kuolevan firman ympärillä vietetään
nopeimpien saalistajien peijaisia.
Taloussuhteiden säätelemässä maailmassa
Joenpellon henkilöt todistavat moraalista tai sen
puutteesta entistäkin terävämmin.
Markku Soikkeli
--
LUMPERJÄKKINÄ KANADASSA
Antti Tuuri: Aukko taivaassa
Otava 2000
Mitä enemmän Antti Tuuri kirjoittaa, sitä sulavammin
hän tuntuu hallitsevan kaukaakin haetun materiaalin.
Uusimmassa romaanissa liikutaan Kanadassa nykypäivän
siirtolaisten keskuudessa. Yksityiskohtiin takertumatta
Tuuri onnistuu tekemään suomalaisista metsureista,
"lumperjäkeistä", yhtä eläviä kuin esittelisi Alahärmän
tai Toholammin kylänraittia.
Metsätyö Kanadan takamailla ei ole juurikaan muuttunut
sadassa vuodessa, moottorisahoja lukuunottamatta.
Suomalaiset ökymiehet ovat saaneet sota-aikana hakkuuoikeudet
Vaasan läänin kokoiseen metsäpalstaan, ja sitä he laittavat
laudoiksi Nevahaksi nimetyllä sahallaan. Työmiehiä houkutellaan
kovapalkkaiselle savotalle Pohjanmaata myöten.
Aukko taivaassa on taatusti syksyn parhaita lukuromaaneita,
vaikka Tuurin uralla se on vain yksi varma teos muiden joukossa.
Tarina on hyvin tutusti tuurimainen niin henkilöissään kuin
aiheissaan: kuvaillaan roimia pohjalaismiehiä, joiden ainoita
herkkiä kohtia ovat painiminen, viina ja jutuniskentä.
Koska uusi manner kuvaillaan käytännönläheisen tulokkaan
näkökulmasta, huomio keskittyy siihen, mikä on suomalaiselle
tuttua ja tunnistettavaa. Tämä perustelee sen, miksi
luonnonrikkaasta ja etnisesti värikkäästä Pohjois-Ontariosta
kuvataan vain niitä asioita, joihin päähenkilö ensimmäiseksi
leimautuu. Jopa rakkaustarina suomalaisen ja cree-intiaanin
välillä on arkinen.
Tuurin Pohjanmaa-sarjasta tuttua on päähenkilö, joka ei ole
aivan yhtä raju käänteissään kuin hänen kanssaveljensä.
Päähenkilön, Paulin, sivustakuulemana huimat sisäistarinat
sulautuvat Ontarion paikallisväritykseen. Pauli on seurannut
Kanadaan sukulaistaan, Lintupelto-nimistä painijaa, joka on
tarinan toiminnallisin hahmo, metsätyömiehen sankariveistos.
Lintupellon tavoin Paulista tulee poikkeus miesyhteisössä.
Miesten tapa asettua metsämaille on runollinen, vaikka Tuuri,
tyylinsä mukaisesti, ainoastaan toteaa sen miten tapahtumat
sujuvat. Pauli tutustuu intiaaninaiseen ja tämän kautta
reservaatissa asuvaan cree-heimoon. Etnisiä eroja tasoittaa
se, että pohjalainen ja cree ovat Atlantin eri puolilla
kuunnelleet samaa ylikansallista musiikkia. CCR ja Led
Zeppelin antavat sanat sille, mille ei ole muuta yhteistä kieltä.
"Stairway to heaven"
Tarinointi suomalaisten urotöistä valmistelee lukijaa
luottamaan siihen, miten konkreettisesti ja elävästi Tuuri
kuvailee jumalattoman isoa savottaa, johon Pauli ja Lintupelto
ryhtyvät harvesterikoneella. Neljänkymmenen asteen pakkasessa
he tekevät kaksitoistatuntisia työvuoroja ymmärtämättä tai
edes välittämättä siitä, kuka lopultakin hyötyy heidän
jääräpäisyydestään. Harvesterisavotta on riitti, jossa
molemmat tekevät tilinsä selväksi länsimaisen yhteiskunnan kanssa.
Sen lisäksi että tarina irtoaa perinteisestä maahanmuuton
kuvauksesta, Tuuri realisoi aineksistaan kaiken muun paitsi
yksilöt. Intiaanien luonnonkunnioitus ja suomalaisten
sahanomistajien heimohenki osoitetaan yhtä venyviksi
käsitteiksi. Resevaatista kaadetaan puita ja metsästetään
karhuja yhtä tarmokaasti kuin sen ulkopuolelta.
Toisaalta löytyy yksittäisiä ihmisiä, jotka taustastaan
riippumatta tunnistavat vanhat ihanteet omassa elämässään.
Tähän viittaa myös kirjan nimi: Paulin lankomies on ottanut
intiaaninimekseen "Aukko taivaassa", joka yhtäältä viittaa
ekologiseen katastrofiin, toisaalta maailmankatsomukselliseen
tyhjiöön, jossa ihmiset elävät.
Jokainen ihmisryhmä, olivatpa kyseessä creet tai
pohjanmaalaiset, ottavat kulttuurinsa ainekset sieltä
mistä voivat. Led Zeppelinin "Stairway to heaven" saa
jopa mystisen merkityksen romaanin huipennuksessa.
Tuuri tekee henkilöistään uskottavia huumorilla, ei
psykologisilla tulkinnoilla. Suomalaisen kotiutumista
erämaahan kuvataan niin arkisten tapahtumien kautta,
että juttu menee täydestä sitä myöten, kun Pauli vihitään
intiaaniheimon jäseneksi. Kymmenen vuotta myöhemmin
suomalaiset turistit eivät enää tunnista häntä maanmiehekseen.
Markku Soikkeli
--
GAGARIN JA MUITA SANKAREITA
Joni Skiftesvik: Gagarin kinoksessa
WSOY 2000
Joni Skiftesvik on tehnyt romaaneja niin tasaista
vuositahtia, että novellikokoelma tuntuu terveeltä
hengähdystauolta. Kirjailija saa liikkua tarinoissaan
muussakin ajassa ja paikassa kuin mistä hän on tullut
tutuksi, ja myös odottamattomilla tavoilla.
Erikoisin kokoelman tarinoista on niminovelli, etenkin
kun kirjailija itse astuu esiin sen todistajaksi. Novelli
on kuin lempeä versio siitä Lauri Viidan runosta, jossa
poika tappaa satakielen todistaakseen vanhemmilleen
havaintojensa oikeutuksen.
Skiftesvikin tarinassa satakieltä vastaa lentäjäsankari
Juri Gagarin. Vaikka Gagarin on esiintymiskiertueella
Oulun korkeudella, kukaan ei usko, että poika olisi
voinut nähdä sankarin pienellä paikkakunnalla. Vasta
kun poika pelastaa hankeen sammuneen venäläismiehen
ja tuo tämän kotiinsa, hän saa tunnustusta edes
kotiväeltään. Muutaman sanan venäjää taitava isoäiti
puolustaa poikaa: kyllä vieras voisi olla Gagarin.
Mutta uskooko tarinaa lukijakunta - ovathan Sputnik
ja Gagarin, lapsuuskuvauksista puhumattakaan,
tavanomaista aikalaisainesta muisteltaessa 1950-
luvun Suomea? Skiftesvik selittää vakuuttavasti,
miten ystävyys Gagariniin on taannut hänelle
erityissuojelun Neuvostoliitossa ja Venäjällä:
"Kuulen miltei tutun äänen, näen hymyilevät kasvot
ja tunnen ystävän käden tarttuvan omaani ja johdattavan
minua."
Lapsen näkökulmaa Skiftesvik on käyttänyt monesti
ennenkin, kun on halunnut osoittaa, miten perheiden
väliset tapahtumat määräävät ihmisen elämää enemmän
kuin kansanryhmien liikahdukset. Kokoelman kahdeksasta
novellista kolme on tällaisia kasvutarinoita, joissa
ollaan lähellä meren tai avaruuden urhoja. Ehdottomasti
lukemisen arvoinen on novelli "Majakkamiehet", joka
niveltyy suoraan Skiftesvikin Putaa-kronikkaan.
Kertomuksessa "Fasaani" esiintyy siinäkin kirjallisuuden
ammattilainen, mutta jutussa ei ole kummoinen juoni.
Kun kansikuvittaja näkee kirjassa yhteyden pihallaan
keikkuvaan fasaaniin, hän ei suostu piirtämään mitään
muuta. Fasaani muistuttaa siitä ainoasta ystävästä,
johon liittyy jotain nuoruuden onnesta.
Mitä lähemmäksi Skiftesvik tulee nykypäivää, sitä
epävarmempia ovat ihmiset, joita hän kuvaa. Moderni
rooleja kokeileva ihminen on Skiftesvikille sellainen
hupsu, jonka koomisuuteen hän ei oikein pääse käsiksi.
Novellissa "Valopistooli" pyssysankaria leikkivä poika
valitsee lopulta isänsä esimerkin rahtaajana ja hylkää
huimat kuvitelmansa.
Jos vertaa Skiftesvikin lyhytproosaa romaaneihin,
kääntyy suositus empimättä jälkimmäisiin. Vasta
romaaneissa hänen takaumatekniikkansa ja perhekuvauksena
näyttävät osuvan yksiin nostalgiaa sähköistävällä tavalla.
Markku Soikkeli
--
IHMINEN SEISOO ITSENSÄ EDESSÄ
Jouko Sirola: Sisustus
Tammi 2000
Jouko Sirolan novellit ovat joko ainutlaatuisen
kekseliäitä tai keinotekoisia. Lukijan mieltymyksistä
riippuen molemmat mielipiteet ovat yhtä oikeutettuja.
Novellikokoelmaan tulee suhtautuneeksi sekä uteliaasti
että ihmetellen, onhan se - kirjoittajansa pitkästä
julkaisuhistoriasta huolimatta - Sirolalta näyttävä
ensiesiintyminen.
Mitä useampia Sisustus-kirjan novelleja lukee, sitä
tyhjemmäksi niiden maailma käy, mutta sitä enemmän
paljastuu myös ihminen, jonka aikomuksilla maailma
on sisustettu. Sirola kuvaa sisätiloja kirjallisesti
ja kirjaimellisesti. Hän rakentaa novellia kuin
vankilaa, josta on mahdotonta paeta.
Tyyli on hiottu ja päähenkilön persoonalle omistautunut,
joskin lopputulos on useammin havainnoista raskas
kuin kepeä: "Työ on kuin ruumis, meidän toinen ruumiimme
ruumiillisten ääriviivojemme ulkopuolella."
Sirola muuntelee metaforiaan tarinasta toiseen, ilman,
että tyyli juurikaan muuttuisi. Joku henkilöistä
tunnistaa itsensä ystävän luomaksi muistikuvaksi,
toinen peilaa itseään näyteikkunasta. Kaikki havainnot
kantavat syvempiä merkityksiä ja siksi kerronta on niin
raskasta, mutta antoisaakin, jos jaksaa keskittyä yhteen
novelliin kerrallaan.
Keskeisin ympäristö Sirolan tarinoissa on päähenkilön
persoona. Muiden ihmisten luonteet ovat päähenkilölle
esteitä. Päivät ovat kauppatavaraa, fantastisia
optioita elämälle. Näin eristetyssä maailmassa
ystävätkin ovat vain ideoita, joista jotkut ovat
toimineet, jotkut eivät.
Vain lapsena ihminen on vapaa valitsemaan jonkin
tarinan, johon tuntea kuuluvansa. Kokoelman
avaukseksi Sirola kertoo tarinan mummolamatkasta.
Toinen lapsista suhtautuu siihen kauhuseikkailuna
ja saa toisenkin uskomaan satuunsa.
Ei pelkkiä tarinoita
Avauksen jälkeen lukijat uppoavat seuraaviin
novelleihin kuka mitäkin tunnettaan pidätellen.
Peter Greenawayta mukaillen voisi sanoa, että
novelli on ihan liian hieno väline jätettäväksi
tarinankertojille.
Novellissa, joka aukeaa hitaasti ja epädramaattisesti
kuin kukinto, kertoja leijailee tyhjässä maailmassa
ja lukee tarinansa lyhennelmää tulppaanin varresta.
Muuta ei ole. "Leijuin ilmassa. Jalkojeni alla ei
ollut mitään. Kenties ei ollut jalkojakaan, silmilläni
vain oli taipumus nähdä ne." Tärkeämpää ovat
identiteetistä todistavat silmät kuin se mitä nähdään.
Ihminen on aina itsensä edessä, omat havainnot
eristävät meidät muista havaitsijoista. Esimerkiksi
"Johtaja"-novellin päähenkilöä kuvaillaan tehtävänsä
oloiseksi: "Hän ei kuvitellut itseään merkittävämmäksi
kuin asia, joka kulloinkin oli käsillä. --; pelkällä
olemassaolollaan hän paikkasi ne vähäiset virheet,
joita tuli tehneeksi."
Etenkin näissä roolinovelleissa Jouko Sirolan tyyli
on tarkoituksellisen paperista ja semioottisen
kuivakasta havaintopeliä. Onneksi hänellä on toinenkin
äärensä, pari verevää kuvausta elävistä, nitisevistä
ja ähisevistä ihmisistä.
Sirolan käyttelemässä näkökulmassa ihmiset ovat
syyntakeettomia näyttelijöitä tai korkeakirjallista
virastoväkeä. Koska maailmassa ei ole mitään, minkä
he voisivat tunnistaa omakseen, heillä on vaihtoehtonaan
vain joko sulautua merkityksettömään yhteiselämään tai
löytää totuus havaitsemisensa tavasta.
Markku Soikkeli
--
KOKKOLA RAAMATULLISENA CITYNÄ
Jusa Peltoniemi: Jäähyväiset sukuromaanille
WSOY 2000
Vuosi sitten Jusa Peltoniemi aiheutti kotikaupungissaan
Kokkolassa keskustelua historiallisella draamalla.
Täältä miltei Tokioon -näytelmä oli kirjoitettu
juhlavuotta varten, eikä Peltoniemi tyytynyt tavanomaiseen
tarinaan. Kokeneena kirjoittajana hän tiesi miten moderniin
muotoon voisi sujuvasti yhdistää suurmiesten seikkailut.
Ehkä saamastaan kritiikistä kimmahtaneena tai sitten vain
romaanin monimuotoisuudesta iloiten on Peltoniemi
esikoispitkässään palannut kuvaamaan Kokkolaa. Tällä
kertaa hän ei tyydy pelkkään keinotekoisuutta julistavaan
metafiktioon, vaan pyrkii ylittämään valitsemansa
lähtökohdat niin huumorissa kuin tarinan mahtavuudessa.
Jäähyväiset sukuromaanille kertoo Heinämäki-suvusta näiden
omilla sanoilla. Tyylilajeja on yhtä monta kuin kertojia,
etenkin kun kirjailija mieluusti antaa puhevuoron myös
sivuhenkilöille. Nämä ilmoittavat suhteensa Heinämäkiin
niin kuin olisivat todistajanaitiossa.
Heinämäkien kautta kuvataan Kokkolan paikallishistoriaa.
Nikolai Höbacka, suvun inkeriläisen haaran jäsen ja
"sosialistinen ihminen", näkee kaupungin laajimmassa
mittakaavassa. Paitsi että hän selvittää Kokkolan tapahtumia
jääkäriaikana, hän itse seikkailee sotavankina
Neuvostoliittoon ja takaisin.
Vaikka Heinämäkien sukutaulu alkaa jo 12 000 vuoden
takaa, heidän henkisestä perinnöstään katoaa enemmän
kuin kertyy. Suurimman osuuden kirjassa saavat Rolf
ja Jaako, nykypäivää elävät serkukset. Rolf hyörii
romaanin ylimpänä kertojana ja Jaako on tarinan
käytännöllisen koominen kauppapuksu. Edeltäviin
sukupolviin heitä yhdistää "all-trade"-asenne kaupantekoon.
Keskipohjanmaa näyttäytyy kirjassa liiketoiminnallisena,
enimmäkseen koomisena, mutta myös kulttuurisesti rikkaana
talonpoikaiscitynä. Heinämäkiä kirjailija kuvaa
yhteiskuntaluokkien väliin katoavana sukuna. Siihen
kirjailijalla on hyvät perustelut: "Suomen länsirannikko
on niitä Euroopan harvoja alueita, joissa individualismi
syntyi alempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa."
Aina milloin Peltoniemi kuvaa itseään kaupunkia, hän
yhdistää nasevasti yleisen ja yksityisen. Nykypäivän
Kokkolaa hän luonnehtii muuttona suvusta lähiöön. Lähiö
on olemassa sitä varten, "että siellä asuvat ihmiset
voisivat sanoa, että oikeastaan he asuvat kaupungissa,
mutta mukavammin kuin kaupungissa."
Yksittäisiä ihmisiä, etenkin isien välisukupolvea,
käsitellään tylysti. Poliittista satiiria vältellessään
Peltoniemi päätyy laveaan ironiaan, jossa yhdistyvät
markkinatalouden kieli ja raamatullinen asenne. Anders
Chydeniuksen perillisille kehitys näyttäytyy marketin
muuttumisena quickshopiksi.
Kirjan tyyli on niin epävakaa, että kirjoittaja,
kustannustoimittajasta puhumattakaan, ei ole osannut
enää valita mitä vitsejä vähentää ja henkilöitä karsia.
Näkemyksellisin luonne on kuvatulla kaupungilla, mutta
Kokkolan sydämen löytääkseen lukija joutuu kahlaamaan
melkoisen määrän sivuja ja aivan ilman johdatusta.
Markku Soikkeli
--
PITÄÄ ITSENSÄ IHMISENÄ
Silja Mansikka: Marian viitta
Tammi 2000
Itsekunnioitukseen ei riitä vielä se, että tekee
tilit selväksi edeltävän sukupolven kanssa.
Seuraava sukupolvi voi nimittäin toistaa
edeltäjien virheet. Erityisen vaikeaksi tilanne
käy silloin, kun oma lapsi on syntymään päässyt
virhetapaus.
Neljännessä kirjassaan Silja Mansikka käsittelee
sisäistettyä uskollisuutta. Marian viitan
päähenkilö on yksinäinen, mutta ihmissuhteissaan
valpas nainen, Lilja Angervo. Yrittäessään
selvittää vanhempiensa parisuhteen tragediaa hän
pyrkii elämään selkeämmin ja itsetietoisemmin.
Isän tokaisu "pidä itsesi ihmisenä" on Liljalle
haaste. Hän pitää tavoitteesta kiinni, vaikka
yhden yön suhteesta syntyy lapsi ja siitä uusi
elämänsuunta. 1960-luvun maaseudulla kasvanut
tyttö ei ole edes kuullut sellaisesta asiasta
kuin abortti. "Yksihuoltajuus" on puolestaan
käsittämätöntä ympäristölle.
Kertomuksen kärki piilee siinä, että välillä
Lilja joutuu kantamaan huolta oman isänsä,
välillä tyttärensä isän menemisistä. Aivan
uudelleen Lilja joutuu pohtimaan arvojaan siinä
vaiheessa, kun tytär toistaa äitinsä tempauksen.
Edellisten sukupolvien virheet saavat parhaan
synninpäästön nuorimman polven avomielisyydessä.
Kirjailija Mansikka pyrkii liittämään naisen
elämän "reunaehdot" keholliseen itsetuntoon.
Hieman muodikas aihe menee hukkaan, etenkin kun
terveysoppaasta otetut lainaukset eivät
mitenkään kevennä tai ironisoi päähenkilön
ajatuksia. Se, että tyttären modernius
tiivistetään luontoaktivismiin, jää irralleen
niinkin kiinnostavasta asetelmasta kuin maaseutu
vastaan kaupunki.
Empatia kirjan henkilöitä kohtaan ei riipu
sukupuolesta vaan -polvesta. Näkökulma 1950-1990
-lukujen suomalaiseen maaseutuun on erityisen
kapea. Päähenkilöstä ja etenkään tämän suhteesta
kahden edeltävän sukupolven naisiin ei kasva
niin kattavaa vertailua kuin mihin kirjailija on
pyrkinyt.
Länsirannikon murretta Mansikka käyttelee
elävästi, joten perusinhimillinen tarina löytää
ainakin alueellista tai kirjailija- ja
aikalaiskohtaista koskettavuutta.
Markku Soikkeli
--
KUOPPAKOLONNASTA KAUPUNKIIN
Toivo H. Laine: Vie minne tiesi, osa 1
Kehitys Oy
Eräs iltapäivä toukokuussa: Pori liekehtii. Yli
viisituhatta ihmistä jää vaille kotia, mutta kun
kesä on lähellä, monet heistä rohkenevat asettua
väliaikaisiin asumuksiin. Turuntien varteen, nummen
rinteeseen kaivetaan kuoppia ja käydään niihin
asunnoksi kontioiden lailla.
Vuonna 1852 syntynyt ns. Kuoppakaupunki ei jäänyt
niin väliaikaiseksi kuin sen oli tarkoitus olla.
Vei vuosikausia ennen kuin kaupunginisät suostuivat
myymään vuokratontteja työväestölle, etenkään
näiden toivomilla hinnoilla.
Toivo H. Laine on kirjoittanut tyhjästä aloittajien
tarinan, trilogian, joka yltää useamman sukupolven
ylitse. Takakansi lupaa romaanien kattavan Porin
historiasta vuosikymmenet 1850-1950, joten
kirjoittajalla on ilmeisen kirkas näkemys tarinansa
kaaresta. Hän kirjoittaa niin keskitettyä
asuttamisen historiaa, että sellaiset tapahtumat
kuin englantilaisten ryöstöretki, kulkutaudit tai
katovuodet painavat tarinaan vain vaatimattoman
notkahduksen.
Koska keskipisteessä on yksi ainoa työläisperhe,
yrittää lukija tulkita lapsia ja aineellista
menestystä uuden ajan toivoina, viitteinä
tulevasta. Näihin odotuksiin romaani ei kuitenkaan
tartu, vaan kuvaa kehitystä suuremmassa
mittakaavassa, väestöryhmien suhteena.
"Olosuhteet ikäänkuin jatkoivat miespolvien
takaisia riitoja, kun yhteistä laidunmaata luvatta
muutettiin pelloksi. Samoista maista
kaupunkiporvarien kanssa tappelivat kokemäkiläiset,
ulvilalaisista puhumattakaan. Etäämpänä oli
luvialaisten ja raumalaisten kanssa tekemistä."
Väestöryhmiä Laine kuvaa yhden tai kahden henkilön
edustamina kollektiiveina. Yksittäiset hahmot vain
eivät oikein riitä edustamaan monituhantista
muuttajajoukkoa.
Anttonin perheen lapset Helinä ja Eljas saavat toki
suuremman huomion kuin sivuhenkilöiden kirjava
kaarti, mutta tasapainoa yksityisen elämänuskon ja
yleisen mielialan välillä ei löydy. Molemmat
sukupolvet esitellään tyyppeinä, joiden mielessä ei
tapahdu juuri enempää kuin heidän tyypittelyltään
voi odottaa.
Kaupunkiin osuvat vitsaukset imeytyvät
ihmisjoukkoon. Henkilökohtaisetkaan menetykset,
lapsen karkaaminen merille tai menehtyminen
sairauteen, eivät pakota ihmisiä tarkastelemaan
elämäänsä, nousemaan sen yläpuolelle.
Pääosassa ei ole elämä Porissa, vaan kaupunki
kuvitelmina ja lupauksina, unelmina Niittyluotojen
vapaista pelloista tai laiturista kohti Amerikkaa.
Romaanissa on hyvin vähän mitään, mikä yllättäisi
ja veisi siten mukanaan.
Kun kenraalikuvernööri 1862 vierailee Porissa,
"Pohjolan Venetsiassa", pistäytyy tämä
kaupunginisien kauhuksi myös "kuoppakolonian"
luona. Komedian aineksia tarjoava vierailu ei
sekään ole Laineen kirjassa kuin muutaman sivun
anekdootti.
Yhteiskuntaluokkien törmäys dramatisoidaan
helpoimman kautta, esimerkiksi herhdollistamia
ristiriitaisuuksia, kuvitelmia ihmisten
mielialoista ja tulevaisuudenkäsityksistä.
Ihmisryhmien värittömyys on hämmästyttävää etenkin
siihen nähden, että Lounais-Suomi tavataan
noteerata kansankulttuurin "innovaatioalueena".
Uudisraivuu kaupungissa
Tietysti Laineen romaani on erityisen tiivistä
paikallishistoriaa ja tarinansa keskittämisen Laine
taitaakin erinomaisesti. Julkaisu pienkustantajan
lipun alla tarkoittaa tämän kirjan kohdalla sen
paikallista merkittävyyttä. Teoksessa ei ole kuin
satunnaisesti sellaista topeliaanista julistusta,
joka liiankin itsestäänselvästi liitetään
historialliseen romaaniin.
Uudisraivuun aihe on suomalaisessa kirjallisuudessa
mitä tavallisin, mutta harvoin sitä on sijoitettu
näin tiiviisti keskelle kaupungin historiaa. Jopa
Laala oli oma maailmansa.
Juhlavan nimensä, käsitellyn ajanjakson ja
muotonsakin vuoksi Laineen teos hakee
vertailukohdakseen myös Linnan Pohjantähti-
trilogiaa. Vertailu ei tuo sinänsä uutta syvyyttä
Laineen teokseen, mutta takaa lukijoiden
uteliaisuuden. Olemme jo nähneet, miten
sosiaalihistoria voi käydä eläväksi romaanin
keinoin, jälkiviisaasti valituilla
henkilöhahmoilla, joiden kautta voidaan keskustella
tapahtumien yleispätevyydestä.
Laineen kirjan lukee sutjakkaasti. Anttonin ja
Aleksian perhe on pelkkä keskiarvo ja kiinnekohta
Kuoppakaupungin väessä, mutta heidän kauttaan
ajanjaksot käyvät ymmärrettäviksi. Vuosia kestävä
kurjuus tai muutamassa tunnissa tuhonsa tekevä palo
käsitellään ilman kappaleittain kohoavaa
dramatiikkaa.
Vie minne tiesi kertoo Porin historiaa romaanin
vapaudella, mutta sen kiinnostavuus syntyy enemmän
yhteensidoituista tiedoista kuin kirjallisesta
muodosta.
Tulipalosta alkanut romaani päättyy Amerikka-
kuumeeseen ja junayhteyden valmistumiseen. Vuoden
päästä ilmestyvä toinen osa keskittynee
kansalaissodan tapahtumiin ja trilogian päätös
sotaa seuranneisiin vuosikymmeniin.
Markku Soikkeli
Lue myös seuraavan osan arvostelu
--
USKO ERISTÄÄ, MUISTOT YHDISTÄVÄT
Eeva Tikka: Lohikäärmekylpy
Gummerus 2000
Lohikäärmekylpy on tarina uskonnosta, uskosta ja
ystävyyden haastavasta epäuskosta. Käytännöllinen
Karin ja mielikuvitukseltaan herkkä Anja kertovat
ystävyydestään eri näkökulmista. Karin on
julkiuskovainen, joka auttaa heikompana pitämäänsä
Anjaa. Tämä puolestaan ihmettelee ystävänsä tarvetta
tarrautua muiden kirjoittamaan fantasiaan ja muiden
sanelemiin rituaaleihin.
Lujauskoisen Karinin puhe kuulostaa jostain syystä
latteammalta kuin Anjan repaleiset kuvitelmat.
Vaikka tarina kulkee vuosikymmenten lävitse, siinä
liikutaan hyvin pienessä perhepiirissä. Karinin
puheenvuorossa toistuvat, "hiljaisuus on kuuntelua"
-tasoiset oksymoronit ovat kaukana sellaisista
romaaneista, joissa uskontoa pohditaan olosuhteisiin
eikä ihmiselämän perusteisiin nähden.
Lohikäärmekylvyn ydin on sen symboli,
"lohikäärmelammikko". Lammikko on naisten yhteinen
muisto, ja siksi tärkeä: jokainen muisto on yhteinen
peili. Kyseessä on pelkkä vesiliskojen asuttama
lähde, mutta siinäkin voi nähdä myyttien elävän ja
pelätä sitä, mitä paljastuu lammen kuvastimessa.
Naisista herkempi ei pääse eroon lammikkoon
liittyvistä muistoista, mutta vahvaluontoisempi ei
muista sitä yrittämälläkään.
Kirjan toinen symbolinen peili on ladon pimeä
oviaukko. Lammikko vertautuu latoon, koska Anja on
tullut katsoneeksi molempien syvyyteen. Ladosta hän
on nuoruudessaan löytänyt rintamakarkurin ja
auttanut tätä piiloutumaan. Lato on hänen yksityinen
muistonsa, mutta hän yrittää tehdä siitä yhteisen.
Peilin pelko on vastamyytti Narkissokselle, tarina
ihmisestä joka ei voi enää nähdä kasvokuvaansa,
koska hän ei osaa selittää kokemaansa. Vasta kun
vahvaluontoinen ystävä pyyhkii hänen kasvonsa tai
siivoaa hänen kotinsa, kasvoille palaa ilme. Toisen
ihmisen praktinen epäusko antaa mahdollisuuden saada
etäisyyttä omien kokemusten henkisyyteen ja
teoreettisuuteen.
Kun vahvempi naisista sitten sairastuu vakavasti ja
etsii helpotusta uskonnosta, yrittää heikompi
edelleen tutkia omaa peilikuvaansa. Usko ei yhdistä
vaan eristää ihmiset, mutta uskonnollisen kokemuksen
merkitystä voi sentään mitata yhdessä elettyyn
elämään nähden.
Neutraali kertojaääni ja kahtia jaettu tarina
antavat lukijalle vapauden tulkita, miten syvästä
ystävyydestä on kysymys. Tikka käyttää muutamaa
keskeistä symboliaan huolellisesti, mutta tarina on
verrattain ohut. Ehkä raskassoutuinen pohdiskelu ei
mahdollistaisikaan mutkikkaampaa juonta?
Vaikka Lohikäärmekylpy on tasaisenvarma romaani, oli
melkoinen yllätys nähdä se Finlandia-ehdokkaiden
joukossa. Kirja ei ole Eeva Tikan pitkän tuotannon
parhaita, eikä mitään erityistä ainakaan
aiheenhallinnaltaan, ystävyyden tai uskonnon
kuvauksena tai edes sairaskertomuksena.
Markku Soikkeli
------------
SYRJÄÄNTYNEET SANKARIT
Juhani Syrjä: Juho 34-63
Gummerus 2000
Suomenkielisen kirjallisuuden historia on niin
lyhyt, että ensimmäiset romaaniyritykset ja
postmodernit kokeilut ovat yhden sukupolven
nähtävissä. Tämä ainutlaatuinen sukupolvi pääsee
esille Juhani Syrjän isästään laatimassa
elämäkerrassa, nyt jo kolmanteen osaansa
ennättäneessä Juho-kronikassa.
Juho Syrjän elämä etenee yhtä jalkaa vuosisadan
kanssa. Juho syntyy vuonna 1900 ja ikääntyy samoin
numeroin kuin vuodet vaihtuvat. Yhden miehen
tarinassa on vahvat ulkoiset ja sisäiset kehykset.
Kronikan ensimmäinen osa (1998) kuvasi Juhoa
kansalaissodassa, toinen osa (1999) sopeutumista
itsenäiseen Suomeen ja moniarvoistuvaan
yhteiskuntaan.
Perheen perustaminen ja teurastajan ammatin
vakiintuminen siirsivät huomion
tulevaisuudennäkymiin. Mitä 34-vuotias, elämän
nurjimmat puolet nähnyt mies tuumii lamakaudesta
nousevasta Suomesta? Mitä hän toivoo maailmansotien
alla kasvaneista sukupolvista?
Kolmannessa osassa, kronikan tuhdeimmassa teoksessa,
kirjailija kommentoi isänsä äänellä nykypäivälle
tuttua Suomea, maailmansodista ja poliittisesta
routakaudesta selvinnyttä valtakuntaa, jossa
taiteella on oma eriytynyt tehtävänsä virkistää
kansakunnan muistia. Monta kertaa tullaan vastakkain
virallisen Suomi-kuvan kanssa: "Ensi kohinan mentyä
minulla ei ollut minkäänlaista tarvettakaan
osallistua tähän sotaan, jonka oikeutus vanhan rajan
ylityksessä menetettiin."
Monitaitoiset miehet
Isä Juhossa on tekijä- ja näkijämiehen vikaa, niin
kuin hänen pojissaankin. Syrjän perheen miekkoset
ovat melkoisia sankareita niin puun kuin
sanannikkareina, ja saavuttavat mainetta jopa
urheilijoina. Äidin ja sisaren hahmot ovat miehiin
verrattuna kuin hellan ääressä eläviä aaveita.
Vahva, todenpohjainen miesmalli on jännittävässä
ristiriidassa Juhani Syrjän aiempiin romaaneihin
nähden. Etenkin Omenatarhassa (1987) monitaitoisen
karismaattinen mies joutui ylivoimaisuutensa ja
hybriksensä uhriksi. Isän sukupolvelta opitulle
miehen mallille ei ollutkaan enää paikkaa, koska ei
ollut myöskään arkaaista maaseutua sellaisena kuin
se oli kuviteltu.
Enimmäkseen Syrjän perhekronikka kuvaa arkielämää,
työntekoa ja lasten kasvamista. Eläväisintä on
kuvaus pohjoishämäläisen maaseudun vieraskopeudesta.
Moottoripyörällä huristelevaan teurastajaan
suhtaudutaan käytännöllisen kuivakkaasti.
Totisen ihmisluonteen kuvaus näinkin pitkässä
muodossa tuskin onnistuisi keltään muulta kuin
pojalta, Juhanilta, joka on oppinut tai perinyt
paljon isänsä luonteesta. Ympyrän sulkeutuminen eli
Juhanin kasvaminen tuo romaaniin niukasti
annosteltua huumoria.
Miten kirjailija kuvaa itseään isänsä silmin?
Sarkastisin moittein. "Iltamyöhät hän valvotti
työssä käyviä kavereitaan - kait jo vähän likkojakin
- ja päivät makaili yläkerran kamarissa lukien
lainaston kirjoja."
Mitä vanhemmaksi Syrjän poikasarjaa kasvaa, sitä
huomattavampi osuus isän kehuista ja kommenteista
kohdistuu näihin. Pojista Jaakko, Juhani ja Seppo
päätyvät kustannusalalle. Perhetuttaviin kuuluvat
Kirsi Kunnas, Eeva-Liisa Manner ja Väinö Linna.
Aleksis Kivestä Eppu Normaaliin
Etenkin Linna on keskeinen Juhon käsityksille
itsestään ja Suomesta. Juhoa eivät ole aiemmin
kiinnostaneet muut kirjailijat kuin Kivi ja Haanpää,
maaseudun vähäväkisten kuvaajat. Mutta Linnasta Juho
löytää totuudenpuhujan, joka on vieläkin läheisempi.
Linnan kerätessä tietoa kansalaissodan tapahtumista
lähtee Juho kirjailijan oppaaksi. Osa Juhon
kokemasta päätyy sellaisenaan Linnan Pohjantähti-
kirjoihin, mutta ainoastaan se osa, joka on Juhossa
yhteisintä hänen ryhmälleen ja
yhteiskuntaluokalleen.
Isä Juhon elämä, sellaisena kuin Juhani Syrjä sitä
esittelee, on kuin tasaiseksi hiottu peili, johon
kirjavammat kuvat heijastuvat. Juhossa on
haanpääläisen kulkujätkän luonnetta, mutta myös
pentinkulmalaisen patriarkan tyyliä. Lisäksi hänellä
on ymmärrystä sodanjälkeiselle Suomelle sen
perusteella, millaiseksi näkee poikiensa kasvavan.
Jos ajattelee suomenkielisen romaanin historiaa
pitkässä kaaressa, niin Juhani Syrjä edustaa siinä
vasta kolmatta sukupolvea. Isoisä Syrjä oli 20-
vuotias niihin aikoihin, kun Seitsemän veljestä
ilmestyi, ja isä kuului siis Haanpään aikalaisiin.
Tähän nähden kannattaa Syrjän trilogiaan tutustua ja
sitä tulkita, etenkin kun Syrjä ei ole kovin
pitkälle jäsennellyt valtavaa materiaaliaan.
Kirjoissa on paljon sellaistakin muistelua, jonka
julkituonti ei syvennä henkilöitä eikä aikakauden
tunnelmia.
Sen sijaan kronikkaa täydentää mainiosti suvun
nuorimpien veikkosten, Juhani Syrjän veljenpoikien
osuus kulttuurihistoriassa: oma sukupolveni tuntee
sen Eppu Normaali -bändinä. Heidän sankaritarinansa
sai sekin virallisen muotonsa tänä syksynä.
Markku Soikkeli
--
NUORUUS 60-LUVUN HÄIKÄISEMÄNÄ
Pirkko Saisio: Vastavalo
WSOY 2000
Pirkko Saisio on niitä harvoja taiteilijoita, jotka
uskaltavat leikitellä kirjailijaroolillaan.
Leikittely ja kokeilu eivät ole jääneet pelkästään
Saision harjoittamiin peitenimiin Jukka Larssonina
ja Eva Weinina. Esimerkiksi Miten kirjani ovat
syntyneet -teosta varten hän valikoi yhdenlaisen
kuvan urastaan, toisenlaisen säästi
muistelmaromaaneitaan varten.
Vastavalo-teos on jatkoa vuosi sitten ilmestyneelle
lapsuudenkuvaukselle. Tällä kertaa Saisio
käsittelee oppikouluvuosia 1960-luvun Helsingissä.
Limittäin kulkevat uskonaiheita kyntävä
kasvukertomus ja kertomus kesästä 1968, jonka
Saisio vietti apulaisena sveitsiläisessä
orpokodissa. Saision peiterooleja soveltaen
kertomuksia voisi nimittää vaikkapa hurskaan
Larssonin tarinaksi ja vaeltavan Weinin tarinaksi.
Riehakkaan aikakauden myötä Pirkko, välillä
kertomuksen "minä" ja välillä taas "hän", ahmii
vastakkaisia vaikutteita. Hän kuulostelee sekä
isänsä että aikakauden uskontoja, kommunismia ja
kapinoivaa kirjallisuutta, ja herätysliikettä.
Seurakunnalla ja SKP:lla on toimipiste peräti
samassa Hakaniemen rakennuksessa.
Teatteritieteen professori Saiso hallitsee paitsi
naamioleikit myös romaanin edellyttämät
kerronnalliset temput. Saisio kuvaa nuorempaa
itseään pyrkien tallentamaan muistot sellaisena
kuin ne ovat, silloisen "hänen" elämänä, joka ei
vielä ymmärrä, miksi hän itkee kuunnellessaan
viereisessä huoneessa rakastelevia naisia.
Vastavalo-muistelmassa on muutamia henkilöitä ja
tilanteita, jotka muistuttavat Saision
esikoisromaanista Elämän meno (1976). Maaseudun
sukulaiset, railakka tätihahmo ja etenkin tytön
hätäinen kääntymys uskontoon tuovat mieleen Elämän
menon Marjan.
Samoin kuin Marja vapautuu perheen ja Helsingin
otteesta vasta matkustaessaan tätinsä kanssa
Pietariin, samoin Vastavalon 'Pirkolle' muodostuu
tärkeäksi matka Sveitsiin. Molemmissa kirjoissa
tytöt rakentavat omaa identiteettiä ihailemiensa
naisten kautta, kamppaillen moraalinsa ja
lojaliteettinsa kanssa.
Miten kirjani ovat syntyneet -esseessä Saisio on
kertonut, miten kustantaja sensuroi esikoiskirjasta
hänen henkilökohtaisimman aiheensa, lesborakkauden.
Jälkikäteen Saisio pitää valintaa oikeana: aiheen
erikoisuus olisi sitonut esikoiskirjailijan
julkisuudessa yhteen ainoaan lokeroon.
Vastavalossa Saisio on vapautunut kuvaamaan
samankaltaisuuden ja erilaisuuden tuntoja miten
haluaa. Hän tutkii muistikuvien rajoja: mitkä kuvat
ovat rajautuneet ja miten sen perusteella, että
jokin kokemuksessa ei ole vastannut odotuksia.
Esimerkiksi Sveitsiin Pirkko lähtee sekä
summerhilliläisen innostuksen että Sound of Music -
musikaalin luomat odotukset mielessään. Samaan
aikaan kun Euroopan nuoriso läpikäy vuosisatansa
rajuinta mullistusta, yrittää Pirkko sopeutua
puritaanisen suurperheen piiaksi.
Vastavalon Pirkko on epätavanomainen romaanihahmo,
koska Saisio ei ole halunnut tehdä puoltavia
tulkintoja nuoruudestaan. Siinä missä Elämänmenon
Marja kehittyy kohtaamiensa ihmisten kautta, joutuu
Vastavalon Pirkko elämään ja kestämään
vastakkaisten vaikutelmien alaisuudessa. Juuri
maailmankuvien synkreettisyys tekee hänestä luovan
ihmisen, joka saa ratkaisevan tunnustuksen
opettajaltaan: "Sinusta voi tulla kirjailija."
Vastavalo on ennen kaikkea romaani muistikuvien
manipuloitavuudesta, mihin kirjan nimikin
viitannee: näemme entisen itsemme ainoastaan
piirtyneenä aiempia sukupolvia ja aatteita vasten.
1960-luvun Helsinki on niin ikään pelkkä
harvakseltaan hahmottuva taustakuva.
Kun vertaa Saision kirjaa toiseen Finlandia-
ehdokkaaseen, Kjell Westön sukupolvikuvaukseen Isän
nimeen, näkee miten erilaisia ovat näiden teosten
ansiot. Saisio pyrkii sanomaan jotain yleistä
kasvamisesta ja muistamisesta; Westö laatimaan
erityisyydessään kiehtovan aikalaiskuvan 1950-1980
-lukujen Helsingistä. Romaanien paremmuuden
mittaaminen on yhtä mahdotonta kuin kirjallisten
makujen luokitteleminen.
Markku Soikkeli
--
UNELMAT KOOSTUVAT KLISEISTÄ
Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava 2000
Joel Haahtela tuli julkisuuteen vuosi sitten
romaanilla Kaksi kertaa kadonnut. Päinvastoin kuin
esikoiskirjailijat yleensä, Haahtela kertoi kaupunkilaisesta
elämästä kaikkea muuta kuin henkilökohtaisella
tasolla. Hänen tyyliään nimitettiin jopa
"sarjakuvamaiseksi", koska pienten tarinakatkelmien
väliin oli jätetty paljon tilaa lukijan omille
tulkinnoille.
Toisessa romaanissaan Haahtela sijoittaa tarinansa
tarkasti Suomeen ja vuosille 1972-1973. Romaanin
unenomaisuutta ja sarjakuvamaisuutta
paikallistaminen ei kuitenkaan ole vähentänyt.
Vuonna 1972 syntynyt Haahtela legendoi ajasta juuri
ennen öljykriisiä: muovikalusteiden, opiskelijaliikkeen
ja algerialaisen punaviinin ensimmäisestä aallosta;
ajasta kauan ennen uusioperheitä. Uuden vuosikymmenen
utopiaa on rakentamassa täydellinen pariskunta, Klaus
ja Lilian. He asuvat meren rannalla valkoisessa huvilassa,
tapaavat fiksuja ystäviään ja harjoittavat arvostettuja
ammatteja.
Suomalainen yhtenäiskulttuuri kukoistaa sen kuplan
sisällä, jossa makumieltymykset kertovat ihmisestä
enemmän kuin kotitausta tai edes sukupuoli: "He ovat
tunteneet toisensa vuosia ja pitävät samoista asioista.
He suunnittelevat yhteisiä matkoja, jotka eivät koskaan
toteudu, muistelevat iltoja, jotka jo lukuisat muistelut
ovat muovanneet heidän mieleisekseen."
Suomi ja ihmiskunta näyttävät tulleen materiaalisen
kehityksensä päätepisteeseen. Kun ihmisellä on
valittavanaan lähes rajaton määrä viihdettä ja
kulttuuria, hän ei tarvitse enää mitään sielukasta.
Naiset katsovat vastavaloon on yksityiskohtiaan myöten
kuin esittely jostain Jörn Donnerin vanhasta elokuvasta,
jossa yläluokan hillityn charmin välistä pilkahtaa
huoliteltu jalkapari, ei muuta.
Luotu ajankuva on kevyt muttei pelkästään romanttinen.
Unelmat koostuvat kliseistä, muistuttaa Haahtela: ne
ovat henkilökohtaisia ja kuitenkin äärimmäisen
tavanomaisia. Siksi Klaus ja Lilian eivät pysty
ymmärtämään onnensa merkitystä eivätkä houkutuksia
särkeä mallin mukaan koottu idylli.
Naapurissa asuva pariskunta, Jimi ja Emma, on kääntöpuoli
Klausin ja Lilianin elämälle. Naapureiden elämää varjostaa
salaperäinen onnettomuus, joka ei syvennä heitä ihmisinä,
mutta tekee heidän yhteiselämästään aktiivisen ja
mysteerisen. Heidän yhteinen elämänsä on vielä avoin
muutoksille ja tulkinnoille, päinvastoin kuin unelmansa
toteuttaneilla pariskunnilla.
Ihanat naiset vastavalossa
Onko aviopetos ainoa keino osallistua muiden
salaisuuksiin ja rikkoa ahdas idylli? Toinen
ystäväpariskunta, Benjamin ja Martta, on säilyttänyt
suhteensa avoimuuden näillä keinoin. Mitään eroottista
trilleriä ei kuitenkaan synny, sillä pariskunnat suhtautuvat
seksiin ja kotiin pelkästään käytännöllisesti.
Poikkeuksellista Haahtelan parisuhdekuvauksessa on sen
lempeys. Käsitellessään muovintäyteisen elämän pinnallisuutta
hän ei lankea ironiaan eikä kutsu nykypäivän lukijaa
ylenkatsomaan tai ylitulkitsemaan aiemman vuosikymmenen
ihmisiä. Kun naapureiden salaisuus paljastuu, ei tuloksena
olekaan uusi tragedia, vaan elämän
yksinkertaisuuden julkituonti.
Haahtela paikallistaa tapahtumat Etelä-Suomen vauraalle
maaseudulle, mutta näyttää henkilönsä tyypitellyn
mannermaisina. Kuten nimistäkin voi päätellä ovat romaanin
henkilöt ensimmäisen sukupolven fennoeurooppalaisia, joille
Suomi merkitsee pelkkää asuinpaikkaa. Hipit ja mellakoivat
opiskelijat ovat heidän silmissään sööttejä, koska
näiden radikalismi on vain osa persoonaa, ei osa yhteiskuntaa.
Ei näin soman universaalia tarinaa olisi voitu kirjoittaa
ennen kuin 70-luku on muuttunut retroestetiikan, kaunistelevan
muistelun kohteeksi. Haahtelan ansioksi, ehkä myös puutteeksi,
tulee laskea, että hän ei psykologisoi sitä uusien tyylien
kulutusjuhlaa, joka valtaa ihmisten mielet.
Haahtela näyttää myös määrätietoisesti pyrkineen
kuvaamaan naisen kokemuksia: vain naiset pystyvät
katsomaan "vastavaloon", tulevaisuuteen joka on kliseisten
unelmien takana. Vasta verratessaan teosta Monika Fagerholmin
romaaniin Ihanat naiset rannalla (1994), voi lukija huomata
miten ohuiksi hahmoiksi Lilian ja Emma on kirjoitettu.
Heidän tehtävänsä on kurottua sokeasti tulevaan, koska
kirjailija ei keksi heille aktiivista roolia 70-luvun
ikuisen kesän maailmassa.
Markku Soikkeli
--
ISÄSTÄ SYNTYNEET KIRJAILIJAT
Anja Snellman: Aura
Otava 2000
Vaikka Anja Snellman julkaisee edelleen
kirjan per vuosi, hänen tuotannossaan
näyttävät vaihtelevan kahdentyyppiset
teokset. Toisaalta hän keskittyy
määrätietoisen kantaaottaviin,
ajankohtaisiin romaaneihin kuten Pelon
maantiede (1995) tai Paratiisin kartta
(1999). Toisaalta hän kirjoittaa
intiimin nostalgisia pienoisromaaneja,
kuten Ihon aika (1993), Syysprinssi
(1996) tai tämänsyksyinen Aura.
Molemmissa lajityypeissä Snellman (ent.
Kauranen) kykenee siirtämään aiheensa
yleisesti kiinnostaviksi. Intiimeissä
perhekuvauksissa hän tuntuu kuitenkin
kirjoittavan vaivattomammin ja
omimmillaan. Se jos mikä on paras
suositus kaunokirjallisuudelle. Jos
lukuvalintoja tekee vasta kirjakaupan
tiskillä, on Kauranen-Snellman yhtä
varma sijoitus kuin Paasilinna tai
Hietamies.
Aura on pieni romaani
taiteilijaelämästä. Tällä kertaa
kyseessä ei ole aikakauden tai kaupungin
taiteilijakuva, kuten 80-luvun
helsinkiläistä performanssielämää
kuvanneessa Arabian Laurissa (1997).
Aura kertoo "filologitytöistä",
kirjailijaluonteesta, jonka
arkkityyppinä esitellään englantilainen
runoilija Sylvia Plath ().
Aura on yhtä voimakkaasti piirretty ja
kauniisti liioiteltu taiteilijahahmo
kuin syysprinssi tai Arabian Lauri. Hän
on nuori runoilija, joka ei koskaan
ylitä julkaisukynnystä, vaikka runous on
kaikki mistä hän elää, hänen omin
tapansa ilmentää itseään.
Romaanin minäkertoja on Auran mentor,
kuuluisa, Anja Kaurasta muistuttava
kirjailija. Sylvia Plathista on tullut
esikuva sekä Auralle että
minäkertojalle, koska Plathin tavoin
heillä on selvittämättä välit miesten
kanssa. Naiskirjailijat ovart useimmiten
olleet isän tyttöjä, esittää Snellman.
Aura onkin pelkkä avain kirjailijan oman
menneisyyden tutkimiselle. Puolet kirjaa
käsittelee isään liittyviä muistoja.
Isälle suomi on ollut luova ammattikieli
siinä missä kirjailijalle: hän on
työskennellyt venäjän tulkkina ja
tehtäviensä vuoksi enimmän aikaa poissa
kotoa. Isällä on tekonivel sekä polvessa
että tarinoissa, molemamt lonksuvat
teennäisyyttään. Kuolinsyy on
tukehtuminen "maittemme välisiin
valheisiin".
Se mitä on jäänyt sanomatta isän ja
tyttären välillä, täytyy tyttären luoda
mielessään. Kosa kertoja ei ole osannut
suoraan lähestyä isään liittyviä
muistoja, hän tekee sen Auran
kirjoittamien runojen kautta. Niissä
muistot ovat kirkkaita ja unelmat
puhtaita. Aura on hänelle olemassa
pelkästään runoilijana, samoin kuin
Sylvia Plath. Naisten todellinen elämä,
tragedia ja elämänriemu, jää kertojalle
vieraaksi.
Aura-romaanissa on kaksi kirkasta
henkilökuvaa, muttei tarinaa kuin
kehykseksi. Muistelu alkaa Auran kuoltua
ja päättyy Auran laatimaan
esittelykirjeeseen. Siinä välissä
kirjailija yrittää selvittää
kaltaisuutensa vainajiin, Auraan ja
isään. Molemmat ovat luonteet itsestään
elämää suuremman tyylitelmän.
Tarinan rakenteessa on paljon tuttua.
Ehkä siksi romaani on saanut vähemmän
huomiota kuin mikään Kauranen-Snellmanin
aiemmista teoksista. Esikoiskirjailijan
tekemänä sitä olisi juhlittu rohkeasta
ja postmodernista lähteiden
yhdistelystä: lukija ei voi olla varma
mikä on suoraa lainaa Sylvia Plathilta,
missä kirjan päähenkilö on näköiskuva
muistuttaa Anja Kaurasta, ja millainen
esikuva on Auralla, eteerisellä
runoilijahahmolla.
Harva kirjailija osaa psykologisoida
ammattiaan niin monimuotoisesti kuin
Kauranen-Snellman, kiinnittää sen niin
monin tavoin nykypäivään; joskus
tanakasti, tällä kertaa vähän hapuillen.
Runous, mikä ihana tekosyy.
Markku Soikkeli
--
