SOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA

Vuoden 2001 kaunokirjallisuutta

2007 ilmestyneitä kirjoja
2006 ilmestyneitä kirjoja
2005 ilmestyneitä kirjoja
2004 ilmestyneitä kirjoja
2003 ilmestyneitä kirjoja
2002 ilmestyneitä kirjoja
2000 ilmestyneitä kirjoja
1999 ilmestyneitä kirjoja
1998 ilmestyneitä kirjoja
1996-1997 ilmestyneitä kirjoja
Tietokirjallisuus

(julkaistu Satakunnan Kansassa)

Aulis Aarnio: Münsterin kirjuri
Jörn Donner: Petollinen sydän
Markku Envall: Henkiinjäämisen suunnitelma
J.W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
Pentti Haanpää: Kiinalaiset jutut...
Laila Hieatamies: Syksyksi kotiin
Kari Hotakainen: Elämä ja muita juttuja
Jaakko Hämeen-Anttila (toim.): Kuka murhasi kyttyräselän?
Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen
Jari Järvelä: Veden paino
Eeva Kilpi: Rajattomuuden aika
Eila Kivikk'aho: Kootut runot
Tuomas Kyrö: Nahkatakki
Veera Lahtinen: "Ja tästä ei sitten puhuta"
Toivo H. Laine: Vie minne tiesi, osa 2
Inka Nousiainen: Kaksi kevättä
Arto Paasilinna: Kymmenen riivinrautaa
Maria Peura: On rakkautes ääretön - FINLANDIA-EHDOKAS -
Juha Ruusuvuori: Jurmo
Juha Seppälä: Oikku ja vapaus
Juhani Syrjä: Juho 63-84
Juha Turkka: Huutoja hiekkalaatikosta
Antti Tuuri: Maakunnan miehiä. Novellit 1983-1996
Antti Tuuri: Eerikinpojat
Maarit Verronen: Kylmien saarten soturi

 

---

--


RUNOILIJA EI SULKEUDU SUOSIOONSA

Eila Kivikk'aho: Kootut runot
WSOY 2001


Eila Kivikk'aho (s. 1921) on sikäli Viljo Kajavan tapainen 
runoilija, että pitkästä urasta huolimatta lausujat tuntevat heidät 
paremmin kuin suuri yleisö. Erityisen hankalaa on ollut 
määrittää Kivikk'ahon moderniutta. Hänen runonsahan ulottuvat 
sotavuosista nykypäivään ja sekoittavat monen aikakauden 
aineksia.

Nyt ilmestynyt Kootut runot on päivitetty laitos Kivikk'ahon 
vuosikymmeniä kestäneestä tuotannosta. Kokoomateos on 
julkaistu aiemmin 1975 ja 1998, taskupainoskin ollut saatavilla 
jo 1979. Aiempien versioiden tavoin kokoelmaa täydentää 
Mirjam Polkusen esittely Kivikk'ahon runotyylistä.

Päivitetty kooste puolustaa paikkaansa, koska Kivikk'aho on 
monella tapaa elävä klassikko. Hänen runoutensa kautta voi 
koskettaa Otto Mannisen klassista runoihannetta tai ymmärtää 
1950-luvun kaipuuta japanilaisen runon pelkistyneisyyteen.

Polkunen siteeraa esteetikkoja, jotka ovat selittäneet 
Kivikk'ahon asemaa modernin runouden väliinputoajana. Hänen 
säkeissään ajatus etenee kuva kuvalta, esimerkiksi keittiön 
tapahtumasta seuraavaan, mutta rinnalla kulkee abstrakti 
käsitteistö. 

Kivikk'aho ei ryhtynyt modernin tyylin kehittelijäksi vaan, 
kuten Polkunen muistuttaa, samastui sodan kokeneeseen 
sukupolveen: "Rotkon tuntee vain polku, joka katkesi siihen."

Kivikk'ahon runojen puhemaisuutta, "hämmästyttävää 
logiikkaa", voi verrata Lauri Viidan aforistisiin pikku runoihin. 
Kivikk'aho ei kompastu niin kansanomaiseen komiikkaan kuin 
jopa sällilauluun intoutuva Viita, vaikka hänen symbolinsa ovat 
yhtä pelkistettyjä. 

Ajatusta verrataan suolakiteeseen, puhetta puusepän työhön ja 
mielipidettä maljaan. Tällaisia minimalistia mieterunoja 
Kivikk'aho julkaisi vielä vuoden 1995 Ruusukvartsi-
kokoelmassa.

Kuvailtaessa Kivikk'ahon omintakeisuutta on huomattu, että 
puheenparren yhdistäminen laulullisuuteen on ollut osa hänen 
tyyliään alusta alkaen. Tavurytmin korvaaminen erimittaisilla 
hiljaisuuksilla on ollut vaikeampi selittää: miten Kivikk'aho on 
voinut edustaa perinteisintä tyyliä vielä modernin runouden 
aikakaudella. 

Jos perinteisen lyriikan viimeinen kukoistuskausi sijoittuu 
suunnilleen jatkosodan ajasta viisikymmenluvun alkuun, ovat 
Kivikk'ahon kokoelmat paitsi kautensa iltatähtiä myös modernin 
ilmaisun etsijöitä. Limittyvistä mielikuvista syntyvän lyriikan 
airueksi nousi kuitenkin Paavo Haavikko eikä "sosiaalieettinen" 
Kivikk'aho.


Naivismi ja kansanlaulu

Kivikk'ahon runokuviin voisi löytää aikakauteensa sitoutuvaa 
sisältöä lukemalla ensin hänen käännöksiään, jotka löytyvät 
kirjan lopulta. Vaikka kaikista käännöksistä ei löydy 
alkuperäistä ilmestymisvuotta, voi niiden sisällöstä löytää 
kytkentöjä Kivikk'ahon omiin runoihin.

Esimerkiksi Bella Ahmadulinalta käännetty runo "Yli kylmän 
Laatokan" tuo kosketuksen Kivikk'ahon evakkotaustaan ja 
hänen paikkaansa perinteisen ja modernin runouden 
välipolvessa. Kukin käännös on jo valintana malli kääntäjänsä 
omimmasta runokielestä.

Käännöksissä Kivikk'aho on päässyt koettelemaan 
mitallisuuden rajoja ja sitä, miten paljon runon keinoin voi 
sanoa runoudesta itsestään. Valmiiseen raakakäännökseen 
perustuvassa Ahmadulina-suomennoksessa "Sana transponoi, 
Laatokka sävellajia vaihtaa." Luonnonlahjakkuus runoudessa 
merkitseekin luonnon äänten jäljittelyä ja sen vuoksi 
"Käsivaralla tehty viiraa aina vähän".

Mirjam Polkunen huomauttaa, että Kivikk'aholla 
tarkoituksenmukainen naivismi liittyy kansanlauluja 
jäljittelevään pelkistykseen. Tällaisten runojen viehätysvoimaa 
voi selittää lähinnä kirjailijakuvasta käsin, mutta yksinään ne 
eivät toimi sen paremmin kuin virrenpätkä: "Erehdymme 
väistämään/ kaikki ystävämme,/ jäämme yksin kärsimään/ 
synkkää sydäntämme."

Paksussa kokoelmassa tokaisumaiset runot saattavat kadottaa 
sen hiljaisuuden, joka niiden syntymistä on tahdittanut. 
Alkuperäisten teosten välissä on yhtä pitkiä hiljaisuuksia kuin 
runojen sisällä, mitä pokkariin ladotusta tuotannosta ei voi 
kokea samalla tavoin kuin ne on koettu runojen ilmestyessä.

Paras kohta aloittaa teoksen lukeminen on Venelaulu-kokoelma 
(1952. Siinä laulaja tuntuu olevan eniten itsensä ulkopuolella 
kertoessaan "minästä", jota aiempi ja myöhempi runous 
puntaroi monimutkaisemmin.

Venelaulu-kokoelmassa runoilija tekee selväksi taiteensa 
petollisuuden: "Et tiedä, mitä runo on,/ ja katso, kuitenkin/ se 
kietoo sinun käsiäs/ kuin murhe muratin."

Nimet ja sanat, laulut ja kirjeet ovat runoilijalle merkkejä siitä, 
että olennaisin on esitetty jo teoissa. Siksi kunkin tyylikauden 
modernius on, paradoksaalisesti, muistelun modernisointia. 
Tähän paradoksiin Kivikk'aho leikkaa tilaa itselleen: "Minä 
sulkeudun/ - ja tuskin suosioonne."

Markku Soikkeli

--

MIEHIÄ MAAKUNNAN TYHJYYDESTÄ

Antti Tuuri: Maakunnan miehiä. Novellit 1983-1996
Otava 2001


Pohjanmaan laveudella leviää nyt kokonaiskuva Tuurin 
taiteeseen. Maakunnan miehiä -teokseen on koottu kolme 
novellikokoelmaa: Sammuttajat (1983), Vääpeli Matala lentää 
(1987), ja Suomi elää metsistään (1996). Kirjan nimi on valittu 
ensimmäisestä kokoelmasta löytyvän pitkän sotanovellin 
mukaan.

Mitä pidempää juttua Tuuri takoo, sitä enemmän vivahteita 
hänen tarinassaan on ja sitä kiinnostavammaksi tarina kääntyy. 
Niinpä kirjan parasta antia ovat nuo pienoisromaanin mittaiset 
tekstit, Sammuttajat ja Maakunnan miehiä, jotka molemmat 
löytyvät jo Sammuttajat-teoksesta.

Tyylillisesti Tuurin lyhytproosa ei mitenkään eroa hänen 
romaaneistaan. Edes tarinan pienimuotoisuus tai henkilöiden 
määrä ei luo odotuksia siitä, miten pitkälle juttu tulee 
jatkumaan, onko edessä novelli, pienoisromaani, vaiko romaani. 
Tässä on yhtäältä kokoelman ja Tuurin minimalistisen tyylin 
heikkous, mutta myös ainutlaatuinen lahja.

Tarinoinnin vaivattomuus vie lukijan mukanaan. Hänen 
henkilönsä tuntuvat useammin aikovan kuin tekevän jotain ja 
silti pääsevän voitolle olosuhteistaan. Tuurin kuvaamat 
maakuntalaiset tekevät lähtöä, alkavat rupeamaan, seisahtuvat 
muiden toimiessa ja heittäytyvät passiivisiksi, milloin heidän 
pitäisi alkaa edustamaan. Mitään he eivät "viitsi" kieltää.

Kyse ei ole pelkästään pohjalaisesta jähmeydestä vaan ylipäänsä 
näkökulmasta suomalaista lukijaa puhuttelevaan ihmisluonteen 
alastomuuteen, ulkoisten roolien turhuuteen. Kertoja vähättelee 
dramaattisuutta esimerkiksi taistelutilannetta muistellessaan: 
"Siitähän meinasi tulla meille kuoleman paikka." 

Tähän pysähtyneisyyteen verrattuna luterilainen työmoraali on 
moderni hupsutus. Ei kuoleman tai laiskuuden karkottamien ole 
mitään verrattuna siihen, että uhmaa seisahtumisellaan 
täydellistä tyhjyyttä. Tähän Tuurin miehet toistamiseen 
hakeutuvat.

Kirjan nimessä korostuva 'maakuntalaisuus' onkin mainio 
symboli modernista elämästä, joka on mitenkuten irronnut 
viljelystä, mutta ei ota uskoakseen kaupunkeihin ja kehitykseen.

Itse asiassa Tuuri yhdistää kansanperinteen lakonisen huumorin 
ja kirjallisen perinteen modernistisen toteavan ihmiskuvauksen. 
Hän tekee sen niinkin tietoisesti, että antaa tyypillisimmän 
novellinsa nimeksi "Alakuloinen kertomus". 

Novelli kertoo liikemiehestä, joka ulkomaan työmatkalla 
lamaantuu hotellihuoneeseensa. Hän ei pysty osallistumaan 
tärkeisiin neuvotteluihin eikä edes poistumaan huoneestaan. 
Mitään syytä lamaantumiselle ei ole. Työtovereiden raivoisa 
työteliäisyys ei sekään kelpaa perusteluksi. 

Silleenjättäminen ei ole Tuurin tarinoissa itseisarvo. 
Lamaantuminen ja tyhjän matkan suorittaminen hypnotisoivat 
henkilöt yhtä paljon kuin lukijan. Tämä tyhjyyteen tuijottava 
hetki syntyy Tuurin novelleissa esimerkiksi ulkomaan matkalla: 
Lapissa lumikelkkavaelluksella, Islannissa kapakassa, 
Karjalassa simpukantutkimuksessa.

Novelleissa on niin samansorttinen mieskuva ja niin 
samanoloisesti tarinasta toiseen jatkuvaa kuvausta, että yhdellä 
istumalla lukija tyytyisi vähempäänkin. Etenkin samoista 
aihepiireistä kirjoittaessaan Tuuri turvautuu myös 
samankaltaiseen kolkkoon tilannekomiikkaan. Esimerkiksi 
novelli "Ihmisläheinen saneeraaminen on mahdollista" on 
karmivan osuva kuvaus ammattinsa kylmettämistä 
liikemiehistä, mutta novelli "Muisto" perustuu ihan 
samanlaisille tilanteille.

Novelli Sammuttajat taas on siitä ansiokas, että se tarinan sisällä 
mukailee yhtä ja samaa tilannetta. Kolme kaverusta kokoontuu 
vuosikymmenen välein yhteiseen juhlaan, joka ei millään 
saavuta tasapainoa, koska jossain taustalla ovat vaimojen, 
viranomaisten ja työpaikkojen vaatimukset.

Vuosikymmenen aikana kaverusten elämäntilanne muuttuu 
rajustikin, mutta ainoa missä on jotain pyhää ja pysyvää, on 
heidän yhdessä aiheuttamansa kaaos. Kuolinvuoteellakaan he 
eivät suostu puhumaan siten, että miellyttäisivät muita tai 
sopeutuisivat ympäristöön, vaan inttävät omiaan.

Mitä ilmeisimmin nämä Tuurin tuotannossa kertautuvat kolme 
miestyyppiä, älykkö, urheilija ja työteliäs, ovat myös kirjan 
kansikuvassa. Paljon puhuvassa kuvassa he seisovat 
metsäraiskion laidalla ja nojaavat rivissä liikennemerkkiin: 
maisemaan kuulumaton merkki pidättelee heitä pystyssä.

Hiljaisilta näyttävien kertomustensa lomassa Tuuri koskettelee 
yhteiskunnan ajankohtaisia aiheita. Minäkertojan passiivinen 
suhtautuminen saa ne näyttämään toisarvoisilta. Kertojan 
vaivihkainen ironisuus ei muutu kumminkaan julkeammaksi, 
vaikka Tuurin kuvailemassa maailmassa kotiseutukin käy yhä 
vieraammaksi.

Takanaan Tuurilla on jo kolmekymmentäkuusi proosateosta. 
Kun kyseessä on näinkin tuoreita novelleja, ei kokoelma nosta 
esiin mitään sellaista, mikä olisi muuten unohtumassa Tuurin 
tuotannosta. 

Kustantaja olisi tehnyt palveluksen kokoamalla yksiin vain 
tyypillisimmät tarinat tai ainakin jättämällä pois pitkän "Eilisen 
varjot" -novellin, joka on aivan omituinen yritelmä Tuurin 
saralla. Tarina näyttää laihaksi jääneeltä agenttileffan 
käsikirjoitukselta, mutta ilman huumoria Tuuri tekee 
eksoottisesta aiheesta vaivalloisen kuivaa asiaproosaa.

Markku Soikkeli

--

VELJEN LUKITSEMA LAPSUUS

Veera Lahtinen: "Ja tästä ei sitten puhuta"
Like 2001


"Ja tästä ei sitten puhuta" on pitkän novellin mittainen 
esikoisteos, tyyliltään jossain pamfletin ja kaunokirjallisen 
tunnustuksen väliltä. Ilmaisun asiallisuus, 
tunnustuskirjallisuudesta poikkeava analyyttisyys, tekee 
insestitarinasta hätkähdyttävän. 

Harva teos on suunnattu niin henkilökohtaisena vetoamuksena 
lukijalle: pohdi tässä kerrotun todennäköisyyttä siinä Suomessa, 
jossa kuvittelet asuvasi.

Tapa kertoa lapsuuden suhteesta aikuisuuteen perustelee kirjan 
julkaisuarvon. Kertoja esittelee asiansa totena ja myös takakansi 
paikantaa tarinan tosikertomukseksi, mutta on oikeastaan sama, 
onko tarina tosi vai keksitty. Se kerrotaan tavalla, joka on 
analyyttisyydessään ainutkertainen.

Veera Lahtinen, nimi tai nimimerkki, kertoo seksuaalisesta 
hyväksikäytöstä "sisarvelirakkautena". Kertoja ei halua tällä 
romantisoida kokemaansa insestiä. Päinvastoin, 
"sisarvelirakkaudella" hän painottaa kokemuksensa erityisyyttä. 
Hän myös analysoi tapauksensa erityisyyttä jokaisessa luvussa. 

Tämän insestitarinan erityisyys on siinä, että hyväksikäyttäjänä 
on isoveli eikä huoltaja-asemassa toimiva aikuinen. Lisäksi 
insestillä on alkunsa eroottisissa leikeissä, joissa kertojaminä on 
aktiivisti mukana. Koska tyttö on siinä vaiheessa vasta 
kymmenvuotias ja poika jo nuori aikuinen, kyse ei ole 
kuitenkaan molemminpuolisesta leikistä.

Isoveljen alkaessa vaatia yhdyntöjä eroottinen kotileikki 
muuttuu seksuaaliseksi painajaiseksi. Jokaöinen painajainen 
jättää jälkeensä pelon ja itseinhon tunnot, joista tyttö ei pysty 
toipumaan. Kun äidille paljastuu sisarusten seksisuhde, tämä 
varoittaa: "Ja tästä ei sitten puhuta". 

Insestistä tulee perheen sisäinen salaisuus. Kertoja arvelee, että 
jos hyväksikäyttäjä olisi ollut isä, olisi hänen helpompi tuntea 
edes vihaa. Veljeään hän pystyy liiankin hyvin ymmärtämään ja 
ymmärrys tekee vaikeaksi vihata, päästä eroon itseinhosta.

Kertoja tunnustaa terapian ja analyysin hyödyttömyyden. Hän 
voi punnita kokemustensa vaikutusta nykyiseen luonteeseen, 
mutta voipuus ei poista tunteita: "En koe ansaitsevani mitään, 
minun silmissäni vain muut ansaitsevat."

Häpeä on suljettu yksityiseksi ja erityiseksi kokemukseksi niin 
pitkään, että se on korruptoinut uskon oman itsen 
mahdollisuuksiin. Jos kuvitelmat itsestä on lukittu yhdellä, 
muistoja koskevalla elämänalueella, ne lukitaan kaikilla 
alueilla. Kertoja toteaa: "Keskusteluissa olen niitä jotka 
pyrkivät pitämään keskustelun kaikin tavoin neutraalilla 
asiatasolla."

Kertojan mukaan aikuisiällä koettu rakkaus tai tieto muiden 
ihmisten kärsimyksestä ei pysty muuttamaan itsekäsitystä. 
Käsitys itsestä ei ylipäänsäkään perustu tiedolle, vaan uskolle, 
joka perustuu lapsena koetulle vuorovaikutukselle. Vasta 
kokemusten kirjoittaminen kirjaksi muuttaa perustavasti myös 
uskoa itseen.

Viime vuosina insestiä on sovellettu skandaalimaisena aiheena, 
joka mittaa yhteisön ja yhteiskunnan kykyä vuoropuheluun. 
Olipa Veera Lahtisen kertomus tosipohjainen tai fiktiota, 
erottuu sen ainutlaatuisena ylipäänsä insestijuttujen ja erityisesti 
kustantamonsa shokkiarvoproosasta.

Ainoa asia, mistä kirjaa voisi kritisoida, on sen tuotteistaminen. 
Kun pamflettina arvokas teos nostetaan kirjakaupan hyllylle 
hinnoiteltuna 120 markan romaaniksi, se tuskin tavoittaa 
keskustelulle otollista lukijakuntaa.

Markku Soikkeli

--

SYYLLISYYS LUO KLASSIKOITA

Markku Envall: Henkiinjäämisen suunnitelma
WSOY 2001


Markku Envall edustaa vertailevaa kirjallisuudentutkimusta, 
näkökulmaa, joka akateemisen erikoistumisen aikakaudella on 
käymässä harvinaiseksi. Envallin laajassa tuotannossa 
kaksoisolennon teemaa käsittelevä Toinen minä (1988) on 
paras suomenkielinen esimerkki vertailevasta tutkimuksesta. 
Hänen tutkimuksensa Jeesus-myytistä, Mika Waltarin 
proosasta ja kasarmitarinoista ovat nekin suositeltavaa 
luettavaa kelle tahansa kirjallisuuden ystävälle.

Uusimmassa esseekokoelmassaan Envall on omistautunut 
pelkästään ammattiaiheelleen, kaunokirjallisuudelle. 
Tuloksena on kirjoittajansa epätasaisin, mutta myös 
teemoiltaan rikkain kokoelma pienoistutkielmia.

Oppineisuuttaan Markku Envall käyttää vaihtelevalla 
menestyksellä. Välillä esseet ovat tuskallisen kuivakkaita, 
koska Envall tarkastelee runoja ja romaaneita niiden sisältä 
käsin. Tavoitteena on vaihtoehtoinen lukutapa esimerkiksi 
Mika Waltarin dekkareihin tai J.L. Runebergin sotarunouteen.

Välillä taas esseet ovat raikkaita ja henkeviä sen ansiosta, että 
ne omistautuvat kohteensa sisällölle kokonaisena kirjallisena 
maailmana. Etenkin Vänrikki Stoolin tarinoista (1848) Envall 
löytää maailmankatsomuksen, jota ei huomaisi taustoittamalla 
runoja yksin kirjallisuushistoriaan.

"Runebergista saakka suomalaiset ovat olleet tappion 
sankareita", kärjistää Envall. "Suomalaiset ovat niin 
omantunnonarkoja, että kestävät sotimisensa vain sovittamalla 
sen saman tien tappiollaan."

Runebergilla on tapana hahmottaa sankareistaan ensin 
inhimillinen henkilökuva, sitten ylivertaisuus muihin nähden, 
lopulta kohtaloa uhmaava yksilöllisyys. Sandelsin ja Döbelnin 
sankarikuvasta Envall löytää romantiikkaa, joka omana 
aikanaan uhmasi sodan etiikan nopeaa muutosta. 


Job, Jeesus ja Frankenstein

Esseitä väljästi yhdistävä tematiikka on syyllisyys: millaisia 
peri-inhimillisiä muotoja kirjallisuus on syyllisyydelle 
esittänyt ja millaisiin maailmankäsityksiin se on pohjautunut. 
Lajityypeistä populaarein, dekkarit, saa kunniallisuutta siinä 
vaiheessa, kun sen taustalla osoitetaan teologista pohdiskelua 
ja synnintuntoa.

Envallin kiinnostus raamatullisiin aiheisiin näkyy uudenkin 
kirjan taustalla. Esseet Jobin kirjasta ja José Saramagon 
romaanista Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (1991) ovat 
kaksi ääripäätä Envallin tyylittelyssä.

Jobin kirjassa Envall näkee oikeusdraaman. Niinpä hän käy 
ajamaan Jobin asiaa filosofina ja aforistikkona. Envall 
kääntelee Jobin kärsimysten mielekkyyttä.

Raamattu-essee kytkee tutkijan hermeneutiikan, tulkintateorian 
pitkään perinteeseen. Envall määrittelee Jobin tarinan 
mytologian vaiheeksi, jossa ihminen on kasvamassa jumalansa 
ohitse. Siksi Jobin kirja vetoaa ihmisen puolustuksena ja 
jumalan arvostelmana.

Kirjan päättävä essee "Väkivalta ja syyllisyys" käsittelee sekin 
uskonnollista tekstiä. José Saramagon romaani sijoitetaan 
osaksi Jeesus-romaanien traditiota, mutta myös älykkääksi 
poikkeamaksi perinteestä. 

Vaikka tarina on sama kuin Raamatussa, Saramago sijoittaa 
tutut asiat uusiin yhteyksiin. Envall osoittaa hyvin valituin 
esimerkein, että Saramagon teoksessa ristinkuolema ei 
johdakaan syntien sovitukseen vaan ihmiskunnan pakottavaan 
syyllistämiseen. 


Sukupuolettomat klassikot

Tutkimuksissaan ja esseissään Envall on analysoinut 
yksittäisiä teemoja niin kuin ne olisivat irrallaan 
kirjallisuushistoriasta ja muiden medioiden vaikutuksesta. 

Kauhukirjallisuuden hirviöt ja tähtisilmäiset enkelihahmot ovat 
hänelle syyllisyyden manifestaatioita. Envall ei epäröi nimetä 
"feministejä" ryhmäksi, joka etäännyttää syyllisyyden yleiset 
kysymykset sukupuolikohtaisiin spekulaatioihin esimerkiksi 
Frankensteinin hirviötä koskevissa tulkinnoissa.

Tarina Frankensteinista ja tämän luomuksesta on itse asiassa 
varoitus kasvatuksen eikä luomisen myytistä. Siksi Envall 
nuhtelee niitä (feministejä?), jotka siirtävät tarinaan omat 
tiedettä koskevat pelkonsa.

Toisaalta, vaikka kirjoittaja vetoaa universaaliin ja etnisestä 
alkuperästä riippumattomaan humanismiin hän on jo 
aiheenvalinnallaan määritellyt, mitä hän pitää universaalina. 
Esimerkiksi naiskirjallisuus ei jostain syystä sovi siihen 
maailmaan, mitä Envall pitää kiinnostava.

Ylipäänsä Envallin näkemys on niin perikirjallinen, ettei siihen 
sovi muita medioita, ei myöskään tavallisten lukijoiden tapoja 
ymmärtää lukemaansa. Envall esiintyy yleissivistyneenä 
klassikkotutkijana silloinkin, kun samat löydöt voisi todistaa 
muutamalla verkko- tai romppuhaulla. 

Vaikka esseekokoelman loppuun on rohjettu laittaa 
lähdeluettelo, ei esseistin roolissa tarvitse paljastaa 
viisautensa jälkiä yhtä tarkasti kuin tutkijana. Tämän 
vapauden toki suo kirjoittajalle, joka jatkuvasti käy 
oikeutta ilmeisen ja syvemmän merkityksen välillä, 
mutta tiettyä itsekriittisyyttä Envallilta toivoisi 
edes loppuviitteissään.

Envallilta jää helposti mainitsematta se innoitus, jonka 
esimerkiksi Runeberg sai aikansa serbialaisista sotarunoista, 
kuin myös se ironia, jota kirjallisuudentutkimus on osoittanut 
Vänrikki Stoolin tarinoista.

Vertailukohdaksi yksipuoliselle kirjallisuusnäkemykselle voi 
ottaa Harold Bloomin teoksen Lukemisen ylistys, joka ilmestyi 
suomeksi vain pari viikkoa Envallin teoksen jälkeen. Myös 
Bloomilla lukemisen arvoiset klassikot ovat niitä, joilla on jo 
tunnustettu paikkansa ja joiden suuruuden voi määritellä 
ainoastaan muiden klassikoiden avulla.

Kiinnostusta kirjallisuuteen olisi mielekkäämpää edistää 
taannoisen tv-sarjan, "Tuhat vuotta, sata kirjaa " (1999) tavoin. 
Sarjan ideana oli se, että jokainen aikakausi ja lukijaryhmä luo 
omat klassikkonsa, jotka ovat riippuvaisia medioiden 
vuorovaikutuksesta.  Eläviä klassikoita ei voi selittää toistensa 
avulla.

Markku Soikkeli

--

KIRJOITUKSIA TURKAN KELLARISTA

Juha Turkka: Huutoja hiekkalaatikosta
WSOY 2001


Vieläkö muistat, keitä ovat Erkki Niinivaara, Ida Maria 
Saarinen tai Eila Hiltunen?

Vaikka WSOY:n Ihmisen ääni -sarja loi pysyvän maineen 
muistelmakirjallisuudelle, eivät kaikki sarjaan kutsutut 
kirjoittajat, kuten edellä mainitut, olleet eturivin julkkiksia. 
Mainetta loivat Salaman, Saarikosken ja Waltarin kaltaiset 
kirjailijat, jotka sovelsivat muistelman lajityyppiä miten itse 
halusivat.

Aivan omanlaisensa sovelluksen muistelmasta on tehnyt myös 
näyttelijä Juha Turkka. "Kirjani on yleishumanistinen teos 
äärimmäisestä ilmiöstä nimeltä suomalainen mies", ilmoittaa 
Turkka saatesanoissa. 

Huutoja hiekkalaatikosta -nimellä ristitty teos on pitkään 
vaienneen Ihmisen ääni -sarjan kolmaskymmenes teos. 
Juhlakirjaksi sitä ei tohdi kustantajakaan nimetä.


Jaaritellen häpeästä

Juha Turkan teos koostuu minämuotoisista tarinoista, joiden 
yhteinen kertoja läheisesti muistuttaa kirjoittajaansa. 
Kertojaminä ilmoittaa istuvansa kellarikopissa. Siellä hän 
muistelee elämäänsä itsesäälin ja -syytöksen ryöpsäyksinä.

Nuoria kirjailijoita syytetään usein siitä, että olivatpa he miten 
taitavia kirjoittajia tahansa, heillä ole muuta kerrottavaa kuin 
oma elämänsä. Juha Turkka on kammottavan hyvä esimerkki 
tällaisesta roolikirjoittajasta. Hän luottaa ennemmin 
assosiaatioiden määrään kuin aihekohtaiseen jäsentämiseen.

Parhaimmillaan roolikirjoittaminen onnistuu 
ammatinkuvauksessa. Myös Turkan kirjan selkein kappale 
käsittelee ammattiaikaa eli kirjoittajansa nyrkkeilyvuosia. 
Kuva miehisyydestä ja omista mahdollisuuksista on armoton: 
"Minusta oli tultava nyrkkeilijä, jotta pystyisin selviämään 
isästäni ja itsestäni."

Muutoin muistelu sivuaa harvoin Turkan tai hänen perheensä 
julkisuutta. 

Enimmäkseen tarinat on rytmitetty graafisen tarkasti 
esitettyihin toiminnanpurkauksiin. Miehen elämän tragiikka 
tiivistyy ilmeisesti siihen, että hän ei osaa puhua tunteistaan. 
Ainakin turkkalainen mies osaa vain toimia, piiskata kehoaan 
tai muita miehiä. Alkoholismi seuraa kuin sivuoireena.

Median luoma kuva Juha ja Jouko Turkasta on pohjana kirjan 
tarinoille. Juuri muuta syyytä on vaikea nähdäkään sille, miksi 
kustantaja on herätellyt henkiin kaksikymmentä vuotta sitten 
haudatun julkaisusarjansa. 

Juha Turkka kyllä kirjoittaa sujuvalla, puhe- ja novellikieltä 
yhdistävällä tavalla, mutta isältään hän näyttää perineen myös 
taipumuksen jaaritteluun. Aiemmissa Ihmisen ääni -kirjoissa ei 
jaarittelua suvaittu ja aiheetkin olivat ennalta annetut, 
käsittelytapa vain vapaa. 

Jokainen elämä on värssyn veroinen, mutta aniharva niin 
kiinnostava, että pelkällä sisällöllä täyttää kirjan. Täytyy olla 
myös kykyä kertoa, kykyä joka perustuu joko hyvin 
valikoivaan muistiin tai taitavaan valehteluun.

Juha Turkalla ei ole varmaa kättä kumpaakaan. Kustantajan 
hoputtama yritys tehdä omasta elämästä suomalaisen miehen 
esimerkkitapaus ei ole johtanut onnistuneisiin yleistyksiin. 
Etenkin kun miehen häpeän kaikki muodot on isä-Turkka jo 
käsitellyt samannimisessä romaanissaan (1994).


Pinokkion ääni

Onko itseään pohdiskeleva mies aina uutistapaus? Ainakin 
Juha Turkka on ollut tässä ainutlaatuisessa lajissa median 
kultapoika. Ei yhtä syvällinen kuin Tommy Hellsten eikä yhtä 
analyyttinen kuin Pekka Sauri, mutta luotettavasti 
ristiriitaisempi ja traagisempi. Onhan hänen tarinansa jo edeltä 
ennustettu isä-Turkan teoksissa.

Mediassa Juha Turkka on saanut edustaa oidipaalista 
sankaruutta, tunteellista taistelijaluonnetta. Ei siis mitään 
ironista kristushahmoa, kuten Dostojevskin kellaritaiteilija, 
vaan nenänsä murtanutta Pinokkiota, joka kieltäytyy roolistaan 
ohjaajaisän luomuksena.

Ehkä Turkan teoksella vasta kokeillaan, miten julkkistarina 
muutettaisiin menestyskirjaksi. Onnistuihan Kata 
Kärkkäinenkin romaanikirjailijana (1998) paremmin kuin 
kukaan osasi arvata.

Kustantaja ei ole luvannut varmaa jatkoa Ihmisen ääni -
sarjalle. En kuitenkaan liiemmin hämmästyisi, jos ensi vuonna 
sarjaa täydentäisivät 60 vuotta täyttävän isä-Turkan 
muistelmat.

Markku Soikkeli

--

KIINA HAANPÄÄN SILMIN

Pentti Haanpää: Kiinalaiset jutut ja Kiinan-matkan päiväkirja
Toimitus ja esipuhe Esko Viirret
Otava 2001


Sylvi Kekkonen, Matti Kurjensaari, Kustaa Vilkuna - 
arvovaltainen ryhmä suomalaista kulttuurieliittiä kävi Kiinassa 
vuonna 1953 virallisella vierailulla. Matkan poliittista 
julkisivua pyrittiin nostamaan myös Pentti Haanpään 
kaltaisella kirjailijalla, etenkin kun hänet tunnettiin 
vasemmistosympatiastaan.

Kuusi viikkoa kestäneellä matkallaan Haanpää teki ahkerasti 
muistiinpanoja. Niiden pohjalta hän kokosi viimeiseksi 
jääneen kirjansa Kiinalaiset jutut (1954). Kirjailija kuoli vuotta 
myöhemmin tavalla, jota on arveltu myös itsemurhaksi.

Nyt matkakirja on julkaistu uudelleentoimitettuna. Kirjaa 
täydentämään on samoissa kansissa julkaistu Haanpään 
muistiinpanot matkaltansa.

Omana aikanaan matkakirjan vastaanotto oli sekä varovainen 
että hämmentynyt. Haanpää ei sen paremmin ylistänyt kuin 
kritisoinut kiinalaisia isäntiään. Esimerkiksi Satakunnan 
Kansan arvostelussa (18.12.1954) todettiin, että "Haanpää on 
kahden vaiheilla uskoako vai ei näkemäänsä ja kuulemaansa".

Kirjailijan asettuminen havaintojensa sivulle on yhtä yllättävää 
nykylukijasta. 
Kun kyseessä on tunnustettu maatyön kuvaaja ja poliittisesti 
omaperäinen kirjailija, luulisi tämän elämänsä ainoalla 
ulkomaan matkalla intoutuvan kuin uudesta planeetasta, 
puoleen tai toiseen.

Vaan matkaaja tokaiseekin, että mitäpä yhteisen kielen 
puuttumisesta: "osannevathan kiinalaisetkin valehdella...". 
Siinä, että työmaita ja työnsankareita on lavastettu ulkomaisia 
vieraita varten, ei ole Haanpäälle enempää arvoa kuin todeta 
asia ääneen.

Tyyli, jolla Haanpää kuvailee Shanghain kansainvälistä 
hyörinää tai valtuuskunnalle esitettyjä poliittisia 
spektaakkeleita, on lähinnä toteava tai jopa välttelevä. 
Kulttuurihistoriaa hän kirjaa ylös asiatietoon keskittyneenä 
kuin kuka tahansa toimittaja.

Mahtipontisia tuotantolukuja Haanpää välittää tiedoksi ilman 
kannanottoa. Tuolloin tällöin saattaa hän lisätä epäilynsä, onko 
suuresta tekijämäärästä enemmän haittaa kuin hyötyä 
esimerkiksi rakennustöissä. 

Kulttuurivallankumoukseen sinänsä hän ei ota juuri 
minkäänlaista kantaa. Lukijan on tyydyttävä kuvittelemaan, 
miten Haanpäätä on mahtanut huvittaa esimerkiksi 
kärpäsettömille kodeille annettu kunniakirja.


Uuninpäällysukko Kantonissa

Kulttuurimatka Neuvostoliittoon oli kiinnostanut Haanpäätä jo 
vuonna 1932. Jarno Pennasen tekemään ehdotukseen hän oli 
kuitenkin vastannut, että voisi vierailla sosialismia 
rakentavassa maassa ainoastaan ilman "kirjallista omatuntoa" 
sitovia sopimuksia.

Keväällä 1953 matka Moskovan kautta Kiinaan osui sikäli 
kiinnostavaan suojasäähän, että Stalin oli kuollut vain 
kuukautta ennen valtuuskunnan matkaanlähtöä.

Kiinassa taas oltiin toipumassa poliittisesta terrorista. Vain 
kaksi vuotta aiemmin oli tapettu miljoona toisinajattelijoita, 
mutta tästä hävityksestä tai sen laajuudesta suomalaisilla 
vierailla ei ilmeisesti ollut aavistustakaan.

Kiinalaiset kohtelivat vieraita erityisellä lämmöllä. Yksin 
kuljeksiessaan 48-vuotias Haanpää viihtyy mukavasti, vaikkei 
kansan juttusille pääsekään. Hän taitaa puhuttua englantia yhtä 
kehnosti kuin kiinaa.

Vieraskoreuden sijaan Haanpäätä näyttää kiinnostavan kaksi 
asiaa: se miten kiinalaiset suhtautuvat oman historiaansa ja se 
miten kiinalainen kulttuuri suhtautuu esittämisen pintaan, 
julkisivuun ja rooleihin. 

Traditiot, etenkin uskontoon liittyvät, ovat 
vallankumouksenkin jälkeen vahvasti läsnä kiinalaisten 
arjessa. Eikä Haanpää malta olla vertaamatta vanhoja, 
liikkumattomia jumalankuvia puhemies Maohon, joka 
"sentään seisoo kahdesti vuodessa".

Kiinalaisen kulttuurin kunnioitus julkisivua ja rooleja kohtaan 
viehättää Haanpäätä, joka itsekin mieluusti käsitteli ihmisten 
ottamia rooleja, tapojen tuottamaa hupsuutta ja perinteestä 
riippumattoman ihmisluonteen kodittomuutta.

Kirjan esipuhe on aivan välttämätön, ainakin lukijalle joka ei 
ole ihan ehdoton Kiina-friikki. Esko Viirret tekee siinä 
perusteellisen selonteon paitsi Haanpään roolista 
valtuuskunnassa myös pikaluennon Kiinan historiaan.

Lukijan mielenkiinto ei pysyisi yllä läpi pitkien 
paikalliskuvausten, ellei sitä lukisi juuri Pentti Haanpään 
kuvauksena, etenkin siinä poliittisessa roolissa, jota hän 
kieltäytyi täyttämästä matkallaan. Itseään hän kuvailee 
suomalaiseksi "uuninpäällysukoksi", joka katselee 
muurahaisten touhua hyväntahtoisesti ylhäältä alaspäin.

Kirjan makupalana ja perusteena uudelleenjulkaisemiselle on 
kirjailijan henkilökohtainen päiväkirja matkan ajalta. 
Päiväkirja on runsas kolmannes julkisessa matkakirjasta eikä 
valitettavasti juurikaan syvennä tietoamme Haanpään 
asenteesta isäntiinsä tai politiikkaan. Luettelot näkymistä ovat 
vain tiiviimpiä kuin julkisessa kirjassa.

Yksinäisyys, viinantarve, kotikaipuu ja kulttuurishokki 
ilmaistaan vain suoremmin kuin julkisessa osassa. Klassisen 
kiinalaisen oopperan Haanpää nostaa esimerkiksi "ikävästä 
meiningistä," joka ei mitenkään sovi sosialistiseen realismiin 
pyrkivälle kansakunnalle.

Huomattavasti värikkäämmän ja eloisamman kuvan Pentti 
Haanpäästä henkilökohtaisimmillaan saa kootuissa teoksissa 
julkaistusta Muistiinmerkintöjä-kirjasta (1976). Vaisun Kiina-
kuvauksen sijaan kustantaja olisi tehnyt oikean kulttuuriteon 
julkaisemalla uusintapainoksen siitä.

Markku Soikkeli

---------

KEVÄT KOITTAA YHDELLE KERRALLAAN

Inka Nousiainen: Kaksi kevättä
Otava 2001


On kulunut tasan sata vuotta siitä, kun suomalaiset naiset 
saivat oikeuden yliopisto-opiskeluun ilman hallitsijalta anottua 
erikoislupaa. Miten mahdetaan opiskelijatytön elämää kuvata 
nykypäivän romaaneissa?

Ei välttämättä kummemmin kuin vuosisata sitten. Esimerkiksi 
Inka Nousiaisen Kaksi kevättä on opiskelijakuvaus, joka 
suorastaan hartaassa tunnelmassaan sopisi mille tahansa 
vuosikymmenelle. Yliopisto merkitsee vain lisää 
vieraantumisen muotoja.

Eihän romaanin päähenkilöllä välttämättä tarvitsekaan olla 
suuria intohimoja. Lohdulliset esitykset elämän pienistä iloista 
saattavat kuvailla ihmisiä paremmin kuin vanhuuteen kestävät 
rakkaudet tai muut henkiset missiot.

Nousiaisen romaanissa päähenkilö on tällainen kevättä 
konvehdeilla juhliva ihmisluonne. "Hän on aina ollut sitä 
mieltä että kahvilat ovat lohdullinen asia", tietää kertoja, eikä 
kommentissa ole ironian häivettäkään. 

Päähenkilö Saralla on elämän oppikoulussa pelkkiä 
sivuaineita. Vielä parikymppisenä hän pohdiskelee, 
mahtavatko jouluna syntyneet lapset saada tuplasti lahjoja. 
Tämäkin ajatus suo hänelle lohdutusta: omat asiat voisivat olla 
kehnommin jo lähtökohdaltaan.

Ajoittain Sara on huolissaan siitä, että hänellä pitäisi olla 
henkilökohtainen mielipide kaikkiin mahdollisiin asioihin. 
Ystävyys on parasta mitä elämässä on odotettavissa, vaikka 
senkin tunnustaminen vaatii ponnisteluja. Sitäkin vaikeampi 
on tunnistaa ystävyyttä rakkaudeksi.

Kirjan toinen juoni koostuu taiteilijapojan kirjeistä, joita tämä 
laatii menettämälleen suurelle rakkaudelle. Hän on jo kokenut 
sen elämän "kevään", tunteen ainutlaatuisen tutusta ihmisestä, 
jollaista Sara kaipaa lapsuutta pohdiskellessaan.

Orpoudestaan viehättyneiden ihmisten rinnakkaisuus on 
tarkoitus johdattaa ajatuksiin ihmisten sisimmästä 
kaltaisuudesta. Ehkä myös ulkoisista ominaisuuksista, jota 
estävät samankaltaisia tunnistamasta toisiaan. Kukin viettää 
elämänsä kevättä eri aikaan.

Tarinan "hienovireisyys", kuten takakansi sisältöä luonnehtii, 
osoittautuu esteettiseksi elämystyhjiöksi. Se, että kokonaisen 
romaanin juoni saadaan rakennettua tämän tyhjyyden 
puimiselle, on saavutus sinänsä.

Toisaalta juuri tunteiden epäselvyys antaa Saralle 
liikkumavaraa yllättäviin tekoihin. Tuntemattoman 
taiteilijapojan avulla hän voi viestiä naisystävälleen siitä 
tunteesta, jolle hänellä ei ole sanoja, rakkaudesta joka jätetään 
kirjassa lopultakin pelkäksi aavistukseksi.

Kirjalla on hyvä tarkoitus ja hienosti sommiteltu tapa yhdistää 
kaksi juonta, mutta sen teflonpersoonat eivät ole kovin 
kiinnostavia edes siloisuudessaan.
 
Aikuisille lukijoille suunnattua tyttökirjaa voisi verrata 
myöhäiskypsille lukijoille suunnattuihin poikaromaaneihin. 
Niissä tapahtumattomuus ja kohtaamattomuus lavastetaan 
kodin ja teekupin sijaan kapakan ja kaljatuopin ympärille. 

Mystinen kohtalonyhteys toisiaan kohtaamattomien ihmisten 
välillä on antikliimaksi, joka on riippuvainen laulujen ja 
elokuvien viihderomantiikasta. Kertomuksellisuuden 
kommentointi ei muuta tällaisten tarinoiden konseptia 
mitenkään fiksummaksi eikä ainakaan 
eksistentialistisemmaksi. 

Markku Soikkeli

--

SEKSIVAARI VAPAUTTAA NAISIA

Arto Paasilinna: Kymmenen riivinrautaa
WSOY 2001


Vitsin, jolla yhteenkokoontumista 
ylläpidetään, voi lataista kuka tahansa. 
Vuodesta toiseen naurattaminen vaatii sen 
sijaan jatkuvaa paikanvaihtoa tai tarkkaa 
ajankohtaisuutta. Täytyy löytää joko uusi 
naurun kohde tai uusi yleisö.

Arto Paasilinnasta on jo kauan sitten 
tullut instituutio kirjallisen komiikan 
alalla. Paikanvaihtoa Paasilinna on 
kokeillut siirtämällä tarinansa täysin 
fantasiallisiin kehyksiin, niin kuin 
puhuvien hevosten evoluutiota 
käsitelleissä, kahdessa viimeisimmässä 
romaanissa.

Tänä syksynä Paasilinna kokeilee 
paikanvaihtoa kirjan sisäpuolella. Hän 
huvittelee erilaisilla pääkaupunkiseudun 
naistyypeillä, joilla on yhteinen ongelma. 
Iästään tai yhteiskunnallisesta asemastaan 
huolimatta naiset eivät ole onnellisia, 
koska heiltä puuttuu oikeanlainen, rento 
ja elämää ymmärtävä mies.

Tällaista ongelmaa Paasilinna on toki 
ratkonut läpi tuotantonsa. Tällä kertaa 
hänen sankarinsa on varsinainen 
teräsvanhus, kuusikymmenvuotias 
teollisuusneuvos Rauno Rämekorpi. 

Teoksen alaotsikoksi Paasilinna on 
laittanut "eroottinen farssi" kuin 
varoitusmerkiksi siitä, että tällä kertaa 
hän huvittelee ja kuvittelee entistä 
suorasukaisemmin. Rauno on mies, jossa 
rasistiset ja sovinistiset mielipiteet 
kukoistavat kuin luonnostaan. Hänellä on 
"karhun voimat" ja "havumetsävyöhykkeen 
viinapää".

Jo neljäkymmentä vuotta ovat suomalaiset 
miehet joutuneet altavastaajiksi ja 
kestämään naisten perusteetonta 
kritiikkiä, väittää Paasilinna. 
Pienintäkään sympatiaa, huumorista 
puhumattakaan, häneltä ei heru miesten 
keskinäisen kilpailun uhreille. Seksivaari 
saa edustaa koko mieskunnan hyveitä.

Pelkistetyn maailman komiikka on 
vivahteetonta ja yhteiskunnasta 
puhuessaankin täysin sen ulkopuolella. 
Poissa on se fantastisten ideoiden ja 
projektien kanssa puuhailu, missä 
Paasilinna on aiemmin osoittanut 
mielikuvituksensa rikkauden. Nyt ideat 
jäävät täytteeksi, kuten matkasuunnitelma 
Jeesuksen haudan tunnistamisesta öylättiin 
jääneen hammaskaaren perusteella.

Mielipiteiden kärkevyys antaa Raunolle 
mahdollisuuden toimia silloinkin, kun 
kaikki muut miehet ovat 
suhteellisuudentajun puuduttamia. Vaikka 
hän on kehno aviomies pettäessään vaimoaan 
vuorokauden aikana kymmenen eri naisen 
kanssa, hän toimii esimerkillisenä 
uroksena näille muille.

Eroottisten roolinvaihtojen tai 
seksuaalisen kujeilun sijaan Paasilinnan 
sukupuolifarssi tarkoittaa puheiden ja 
tekojen välistä etäisyyttä. Muut miehet 
tuovat naisille onnettomuutta, mutta 
teollisuusneuvos kukkia, shampanjaa ja 
ronskia seksiä.

"Naiset ovat kultia", määritteli Veikko 
Huovisen pöksyvoittoinen kertoja. Edes 
mitään niin lempeän kömpelöä ei Paasilinna 
saa esille teollisuusneuvoksesta. 
Nakkikioskille tämä teräsvanhus menee 
keihäs kädessä ja palaa sitten 
kansallismuseoon rakastelemaan Kustaa 
III:n sängyssä.

Viettelyiden sarja näyttää olevan se 
laitimmaisin keino, jolla Paasilinna saa 
kurottua romaanin mittaisen tarinan 
yhteen. Jokainen henkilö ja viettely 
kuvataan erillään muista. Paasilinnan 
esittämänä miehen elämä perustuu 
numeroille ja episodeille, komiikka 
episodien toistolle.

Ehkäpä maankuulu insinööri rakentaa 
romaaneitaan kuin saunoja, että lujat 
löylyt ovat tärkeämpiä kuin lauteilla 
käyty keskustelu. Toisaalta tarinan 
tunnelma ei kuumene edes makuuhuoneessa, 
ja sankarin matkailukin sujuu 
turvallisesti taksin avulla.

Kun humoristin on pakko olla suuri 
humoristi, hän ei ilmeisestikään voi 
julkaista novellikokoelmaa. Niinpä 
novellin mittaiset jutut on ollut pakko 
kytkeä toisiinsa vaikka väkisin. 
Paasilinnan pitkässä tuotannossa teos 
sijoittuu auttamatta sinne heikoimpaan 
päähän.

Markku Soikkeli


--


JULKISEN SYNNYTTÄJÄN AHDISTUS

Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen
Otava 2001


Äitiydestä on tullut paitsi laadullinen myös määrällinen tekijä. 
Enää meillä ei ole pelkästään kotiäitejä tai riskisynnyttäjiä, 
eivätkä kategoriat rajoitu edes "hyviin" tai "huonoihin" 
äiteihin. Äitiydessä onnistumista punnitaan niin tarkkaan, että 
raskaus voidaan määrittää "heikosti positiivisesti" ja 
imettämistä tarkkaillaan lapsen painonnoususta gramma 
kerrallaan.

Anna-Leena Härkösen kuvaus äidiksi tulemisesta on paitsi 
hirtehinen jännitystarina myös hätkähdyttävä dokumentti siitä, 
miten äidit, ja etenkin ensisynnyttäjät, muodostavat erään 
kontrolloiduimmista yhteiskuntaryhmistä. Suurin osa 
tarkkailusta on kyllä hyväntahtoista, mutta suopeanakin se voi 
olla pakottavaa.

Erityisen painostavaksi äitiyden tarkkailu muuttuu silloin, kun 
ensisynnyttäjä on Härkösen kaltainen julkisuuden hahmo. 
Heikosti positiivinen -kirjassa hän kuvaa suhdettaan 
julkisuuteen riippuvuudeksi, joka raskauden aikana sitten 
muuttuu suoranaiseksi vainoharhaisuudeksi. Kirjailija miettii 
pitäisikö hänen soittaa iltalehdille ja anoa niitä olemaan 
kirjoittamatta hänen raskaudestaan.

Pätee ehkä yleisemminkin julkisuuden hahmoihin, että heille 
muodostuu pakko viihdyttää yleisöään. Härkönen kuvailee 
kuinka hänen on jatkettava viihdyttämistä jopa terapeutilla 
käydessään, tarve keskittyä hauskoihin asioihin.

Osittain Anna-Leena Härkösen saama julkinen huomio 
johtunee siitä, että hän kirjoittaa niin läheltä omaa 
ikäryhmäänsä ja aiheet vaihtuvat ikääntymisen myötä. Kun 
Härkösen edellinen romaani, Avoimien ovien päivä (1998), 
herätti huomiota analysoidessaan perinpohjaisesti äitien ja 
tyttärien suhdetta, siihen varmasti liittyi se julkinen imago, jota 
Härkösestä on rakennettu sekä kirjojen että näyttelijäroolien 
kautta.

Kirjallisten hahmojen ja näyteltyjen roolien suhde todelliseen 
ihmiseen on sekoittunut syvemmin kuin useimpien muiden 
kirjailijoiden kohdalla. Miten yksittäinen ihminen voi sen 
jälkeen tehdä jotain niin omaa ja henkilökohtaista kuin 
synnyttää romaanin sijaan uutta elämää, uuden ihmisen? 


Synnyttämässä julkkiksena

Heikosti positiivinen on mielenkiintoinen tilitys julkisuuden 
tuottamista paineista, koska siinä analysoidaan yhtä aikaa 
kahta julkisuuden edellyttämää myyttiä: millainen pitää olla 
kirjailija Anna-Leena Härkösen ja millainen hyvän äidin.

Tärkeintä antia Härkösen kirjassa on äitiyden tuntojen 
monenkirjavuus. Teos toimii yhteenvetona siitä, mitä kaikkea 
tapahtuu raskauden aikana käsityksille omasta itsestä ja miten 
rajusti muutokset tulevat.

Härköselle todetaan useaan kertaan, että hän on pienikokoinen 
synnyttäjäksi ja siten riskiryhmää. Se, että niin moni vaatimus 
kohdistuu juuri Härköseen, ei johdu kuitenkaan vain 
biologisista rajoitteista.

Raskausajan kauhujaan Härkönen kuvailee kahden vuoden 
turvalliselta etäisyydeltä. Etäännyttäminen on ollut varmasti 
tarpeen.

Kahden keskenmenon ja vaikean raskausjakson jälkeen hän 
joutuu vielä sairaalabyrokratian uhriksi. Härköselle määrätty 
omahoitaja ei huomaa potilastiedoista, että lapsi on syntynyt 
keskosena, vaan heittää äidin ulos sairaalasta ilman erityistä 
lääkäriapua.

Vasta jälkiselvittelyssä käy ilmi, miten vaaralliseen 
tilanteeseen ensisynnyttäjä on ajettu. Perimmäisten pelkojensa 
lisäksi hänet on saatu epäilemään kykyään arvioida omaa 
mielentilaansa. Käy juuri niin kuin Härkönen on pelännyt: 
häneen suhtaudutaan ensisijaisesti julkisuuden hahmona, joka 
yrittää vaatia erityistä kohtelua.

Onnettomuuksissa ja toipumisessa ratkaisevaa on sosiaalinen 
paine. Suvun ja ystävien apu osoittautuu arvaamattoman 
tärkeäksi. Ehkä ilman terapeuttiakaan ei selviäisi. Kun 
julkisuus on vuosikausia muotoillut näkyvimmän osan 
persoonaa, ei itsekäsitystä voi peilata pelkästään ystävien 
avulla.

Omakohtaisuudesta huolimatta kyseessä ei ole mikään 
sosiaaliraportti. Monipuolisemmin Härkönen käsittelee 
kokemaansa kuin esimerkiksi Neil Hardwick Hullun kirjoissa -
teoksessaan, joka sekin kertoi itsetunnon särkymisestä ja 
vähittäisestä kokoamisesta.



Oma vai julkinen lapsi?

Vaikka tiivistämisenkin varaa Härkösen kirjassa olisi, kuuluu 
siinä vilpitön pohtiva äänenpaino. Hirtehisen koomiset 
kohtaukset eivät olisi mahdollisia, jollei kirjoittaja luottaisi 
lukijoidensa kykyyn nähdä yleinen yksityisen takana.

Muiden ihmisten persoonat kuvaillaan vain siten kuin ne 
liittyvät kirjan teemaan, mukaan lukien aviomies. Heikosti 
positiivinen on harvinaisen kurinalainen teksti ollakseen 
sovitus niin läheltä kirjoittajansa elämää.

Itseään Härkönen pitää jopa onnekkaana. Moni olisi tyytynyt 
siihen, miten sairaalan ammattiauttajat heitä kohtelevat ja 
uskonut tuomioon epäonnistuneena äitinä.

Vaikka synnytystä seuraava psykoosi tai neuvoloiden 
muodostama "imetysmafia" ovat periaatteessa osa julkista 
keskustelua, ei synnyttäjiin osata vieläkään suhtautua 
tapauskohtaisesti. Edelleenkin sairaalat voivat käsitellä 
synnyttäjiä omien periaatteidensa mukaisesti ja pakottaa nämä 
sellaiseen äidinrooliin, joka varmiten takaa lapsen terveyden, 
ainakin tilastollisesti.

Itsetunto palautuu vähitellen. Terapia ei ole elintärkeää, mutta 
nopeuttaa ymmärrystä siitä, mitä raskausaikana tapahtui. Myös 
sairaalasta otetaan yhteyttä ja myönnetään tapahtunut virhe. 
Härkönen kirjaa ylös tapahtumasarjan hyvän puolen: isä on 
saanut tuntumaa lapseen alusta alkaen, ilman, että äiti on ollut 
välittävänä, ensisijaisena vanhempana.

Tarinalla on siis onnellinen loppu. Härkönen palaa 
yksityiselämään, mutta jatkaa käsikirjoitustaan lapsettomista 
pareista. Hän myös huomauttaa, etteivät vaatimukset äidistä 
lopu synnytykseen. Nyt hänen pitää puolustella oikeuttaan olla 
tekemättä toista lasta.

Tästä syntyy kehys tarinalle. Aloitetaan tilanteesta, jossa 
kirjailija samastuu niihin kaikkiin, joilla ei ole aikomustakaan 
tehdä lapsia, kuvataan sitten se epävarmuus, mitä epäonniset 
raskaudet tuottavat, lopulta synnytyksen tuoma rooli, johon 
olisi pakko asettua.

Päädytään ymmärrykseen siitä, miten näinkin traumaattisen 
jakson voi analysoida kirjallisin keinoin, muokata sen osaksi 
identiteettiä. Löydetään sopusointu sen välillä miten itse 
käsittää itsensä ja miten sen tekee media.

Markku Soikkeli

** Katso myös arvosteluni Härkösen romaanista
"Avoimien ovien päivä" (1998) **

--



EUROOPAN YHTEISÖ 1600-LUVULLA

Aulis Aarnio: Münsterin kirjuri
WSOY 2001


Vuonna 1645 Euroopan parhaimmisto on kokoontunut Saksan 
Westfaleniin. Kielitaitoisimmat diplomaatit ja sivistyneimmät 
virkamiehet yrittävät saada loppua sodalle, jonka historia on 
sittemmin nimennyt kolmikymmenvuotiseksi. Tosiasiassa niin 
sota kuin rauhantekokin venyvät pidemmiksi. Vaikka 
pohjoinen Eurooppa on moninkertaisesti hävitetty, sota on 
edelleen kannattavaa - poliitikoille ja asekauppiaille.

Näin kiehtovaan ympäristöön sijoittaa Aulis Aarnio uusimman 
romaaninsa Münsterin kirjuri. Münster on toinen niistä 
Westfalenin kaupungeista, joihin edustajiaan ovat lähettäneet 
Ranska, Ruotsi, keisarillinen Saksa, Vatikaani, sekä Espanja ja 
Alankomaat. Poliittisesti tärkeimmässä asemassa ovat kaksi 
viimemainittua, koska tietyt Hollannin osat yrittävät irtautua 
Espanjan alaisuudesta.

Professori Aarnio on jälleen laatinut romaaniinsa dekkarin 
juonen. Aarnion edellisessä teoksessa Johannes Richterin 
erehdys (1998) osoitettiin, että oikeudenkäynti merkitsee 
erilaisten fiktioiden laatimista tapahtuneesta rikoksesta. 
Murhaa ei voida selvittää, jollei tuomari ole varma kyvystään 
erottaa fiktiot toisistaan.

Aarnion edellisiä kirjoja tämä rauhanteon tarina muistuttaa 
muussakin, joskin oikeudenkäytön filosofointi on tällä kertaa 
minimissä. Murhan tutkiminen on kehys aikakauden, jälleen 
1640-luvun, kokoamiselle yksityiskohdista. Pettäväksi 
fiktioksi osoittautuvat tällä kertaa valtioiden julkiset 
mielipiteet sodasta ja rauhasta.

Aarnio rakentaa historiaa pala palalta, mikä näkyy romaanissa 
paitsi paperinkuivakkaina henkilöinä myös tarinan 
tahmeutena. Rauhanneuvotteluja kuvataan niin varovaisen 
etäältä, että historiallinen tarkkuus ei vaarannu eikä kirjailija 
joudu selittämään jokaisen maan poliittisia pyrkimyksiä.


Turun akatemiasta Euroopan seurapiireihin

Päähenkilö Matias Forsenius on Turun akatemiassa koulutettu 
kirjanoppinut, joka nuoruutensa, siveellisen 
suoraselkäisyytensä ja ainutlaatuisen kielitaitonsa ansiosta 
pääsee Ruotsin rauhanlähettilään kirjuriksi. Matkasta tulee 
Matiaksen seikkailu seurapiireihin.

Tarina etenee historialliselle romaanille ominaisella rutiinilla. 
Sitä mukaa kun päähenkilö menettää viattomuutensa, myös 
lukijan oletetaan näkevän miten monitulkintaisia ja raadollisia 
ovat ihmisten motiivit, silloinkin, kun he osallistuvat historian 
suuriin tapahtumiin.

"Sodasta ja rauhasta eivät päätä ruhtinaat ja kenraalit", 
kerrataan Münsterin opetusta Euroopalle. "Niistä päättävät 
kauppiaat, laivanvarustajat, pankkiirit ja pörssinpitäjät. Heillä 
on keinot päästää väkivalta irti ja heillä on voima myös kahlita 
se uudelleen."

Lisäpontimena poliittiselle naamioleikille on Olivia Alvarez, 
vakoojatar, jossa konkretisoidaan vieraan kulttuurin 
petollisuus ja laskelmoivuus. Matias Forsenius saa huomata, 
miten vieras kulttuuri ahmaisee nuoria idealistisia kirjureita 
välipalaksi.

Eivät Kaari Utrion historiallisten romanssien henkilöt ole 
yhtään moniulotteisempia kuin Aarnion nukkemaiset 
diplomaatit, mutta Utrio sentään käyttää rohkeasti kirjailijan 
kuvittelun vapautta, tanssittaa henkilöitään hurjiin ja 
uskomattomiin kohtaamisiin, saa henkilönsä janoamaan suurta 
kohtaloa.

Aarniolla henkilöt puhuvat ja toimivat varoen. Dialogi koostuu 
parin lauseen tokaisuista ja tiedonannoista. Pidempi 
puheenvuoro saattaisi paljastaa, että henkilö haasteleekin 
samalla tavoin kuin kertoja. Kun romaanista puuttuu historian 
moniäänisyys, se kuulostaa pelkältä aristokraattiselta 
näytelmältä.


Suomalaiset, orvot nousukkaat?

Kaksoisvalaistus Euroopan yhteisöllisyyteen on hyvä 
lähtökohta Aarniolta. Münsterin kirjurit ovat kuin EU-
virkamiehiä, joilla on poliitikkoja suurempi vapaus liikkua. 
Tätä ainutlaatuista ihmisryhmää Aarnio ei kuitenkaan käytä 
kirjallisesti. Kirjurien rooli poliittisessa kamppailussa kutistuu 
murhamysteeriksi ja lemmenleikiksi, jossa jesuiitat esiintyvät 
yhtä synkänpaheellisena ryhmänä kuin topeliaanisissa 
poikaseikkailussa.

Ehkä suomalaista sankaria ei ylipäänsä tohdita lähettää 
maailmalle, jollei hän ole orpo nousukas, joka etsii sopivaa, 
lojaaliutensa veroista isäntää. Siinäkö on Suomen rooli 
historian kartalla?

Ajankohdan, 1600-luvun puolivälin eurooppalaista politiikkaa 
on yksilön näkökulmasta kuvannut myös Peter Englund 
kahdessa massiivisessa kirjassaan (1993, 2000). Englundin 
ratkaisu oli yhdistää historiankirjoitus romaanin rakenteeseen 
ja tarjota siten näkökulma sekä yksilöllisestä että 
yhteisöllisestä käsin. 

Lähimmäksi tällaista on Suomessa päässyt Veijo Meri 
omintakeisella historiasarjallaan (1993-1996). Koska 
suomalaiset historiantutkijat ovat erinomaisen taitavia 
sanankäyttäjiä, ei rajana moniäänisemmälle fiktiolle ole kuin 
rohkeampi lajityypin soveltaminen.

Markku Soikkeli

--

VIHREÄÄ KULTAA KARJALASTA

Jari Järvelä: Veden paino
WSOY 2001


Seikkailuromaani, matkakertomus, historiallinen romaani, 
kehityskertomus, jopa sotaromaani ja ennen kaikkea 
työnkuvaus - Jari Järvelän uutukaisessa riittää sivuja ja sävyjä 
moneen teokseen. Veden paino on Järvelän suurteos, jossa 
yhdistyvät uskomattomalla tavalla suomalaisuuden keskeiset 
symbolit: menetetty Karjala ja tukkijätkät, tuo vihreän kullan 
veljeskunta.

Suurteoksesta voidaan puhua vaikkapa historian 
aluevaltauksena. Vuoden 1919 Karjalaa kun ei ole liiemmin 
käsitelty kirjallisuudessa, paitsi välittömästi nk. Aunuksen 
retken aikoihin, jolloin Aunuksen alue oli kiistakapula tuoreen 
bolsevikkihallituksen ja suomalaispatrioottien välillä.

Patriooteilla oli oma markka ojassa. Metsäyhtiöt olivat 
investoineet Aunukseen ja halusivat saada sijoituksensa 
takaisin.

Aunuksen sotatantereella Järvelä kuvaa myyttisiin mittoihin 
kasvavaa tukinuittoa. Aunuksessa kohtaavat läntinen 
puuteollisuus ja itäinen metsäläisyys, rajoista piittaamaton 
kaukokaipuu ja katoavan ammattikunnan viimeiset 
työnsankarit. Karmeista kohtauksista kasvaa verta veteen 
sekoittava ajankuva; ihmiset ja tukit virtaavat yksissä.


Historia virtaa länteen

Kirjailija Paavo Rintala totesi aikoinaan, että Suomen historia 
on muotoutunut jokien laskusuuntaan eli metsistä kohti läntisiä 
satamakaupunkeja. Saman virran, idästä länteen kulkevan 
historian alkulähteitä etsii Jari Järvelä. Kun läntinen 
työnsankari lähetetään Aunukseen pelastamaan puoliksi 
uponnut tukkilasti, murtuvat pian niin työnteon kuin 
sankaruudenkin mittatikut.

Järvelän päähenkilö on uittokympiksi opiskeleva Yrjö Pihlava. 
Hän on kasvanut Porin Reposaarella, terhakkaan työmoraalin 
ja saamattomien haaveilijoiden valtakunnassa:

"Tyypillinen reposaarelainenhan oli sellainen, joka kiipesi 
tapulin päälle, toljotti silmänsä kipeiksi etääntyvien laivojen 
perään ja haikaili menevänsä joskus niitten mukana 
Amerikkaan ja tulevansa siellä upporikkaaksi."

Tavoitteenaan Yrjöllä on isältä keskenjäänyt 
maailmanvalloitus. Haaveilija toisensa perään on katsellut 
katoavia laivoja, mutta heihin verrattuna Yrjö on syntynyt 
"lohikäärmeentappajaksi", sahateollisuuden sankariksi, jolle 
terve puu on yhtä kuin hyvin uiva tukki.

Lukija pääse nopeasti perille Yrjö Pihlavan luonteesta. 
Rakkauden lietsoma nuorukainen on valmis lähtemään 
tukinuittoon väärään vuodenaikaan ja keskelle sota-aluetta. 
Hänellä ei ole asianmukaista työkokemusta, ei sopivia alaisia, 
eikä varsinkaan laillista lupaa retkellensä. Mukanaan hänellä 
on vain muistikirja, johon metsäyhtiön pomo on jo tumpannut 
sikarinsa.

Yrjön itsemurhatehtävä on pelastaa rajan toiselle puolelle 
jäänyt tukkilasti. Matkallaan Reposaarelta Helsinkiin ja 
Sortavalasta Aunukseen Yrjö suunnittelee sankaritarinaansa. 
Kukaan ei ole hänen veroisensa, mikään ei vaaranna hänen 
tavoitettaan. Edes Aunukseen matkaavissa alaikäisissä 
sotilaissa hän ei tunnista itseään, saati ymmärrä, miten hänen 
kirjaviisautensa on kaukana useimpien suomalaisten 
arkipäivästä.

Myös edellisessä romaanissaan Lentäjän poika (1999) Järvelä 
loi ainutlaatuisen sisäänkääntyneen, myötäelettävän hahmon. 
Klaustrofobiasta kärsivä miespolo joutui selviämään 
pahemmista tilanteista kuin oli saattanut kuvitella, eikä silti 
kasvanut mihinkään ihmisenä, kuten nuoren miehen 
kehityskertomus edellyttäisi. 

Järvelällä jännitys perustuukin sille psykologialle, kuinka 
pitkälle henkilö voi selvitä pelkän itsevarmuuden varassa.

Veden paino on niin ikään kuvaus ihmisestä äärimmäisissä 
oloissa. Yrjöä ei pakota eteenpäin sokea pelko, vaan sokea 
kunnianhimo; hänkin on sympaattinen lurjus. Hän valehtelee 
luontevasti niin tarinan sisällä kuin miehisyydestään kiinni 
pitävänä minäkertojana. Keskellä karuinta korpea hän tekee 
muistikirjaansa merkintöjä tukkijätkien ammattitaidosta.

Samoin kuin edellisessä romaanissa lentäjän poika on Yrjökin 
lapsuutensa ohjaama. Lapsen varmuudella hän uskoo 
kohtaloon, ihmisiä erottavaan hierarkiaan ja työmoraaliin. 
Tilannekomiikka, jossa Järvelä on säästäväinen ja siksi 
raivoisan hauska, perustuu minäkertojan toimeliaisuudelle.

Kun Yrjö tyhjentää valloittajan ottein karjalaisen alkuasukkaan 
ruokahyllyä hän tuleekin ryövänneeksi vainajien jäännöksiä. 
Kohtauksessa kärjistyy kulttuurien törmäys. Lännestä 
saapuneelle Karjala ja sen asukkaat ovat pelkkää materiaalia 
omalle seikkailulle.


Aunuksessa peilautuu Suomi

Kun tukkilautat päästetään liikkeelle mutkaisaan, vähävetiseen 
Miinalanjokeen, karkaa todellisuus kertojan käsistä. Tarina 
muuttuu seikkailusta välin kauhukertomukseksi, jonka brutaali 
yksityiskohtaisuus on karannut kirjailijankin käsistä.

Tottahan sota-alueella tapahtuu juuri sellaista mielivaltaista 
julmuutta, jota Järvelä kuvaa, mutta ei liene mitään syytä 
paneutua äärimmäiseen väkivaltaan kaunokirjallisemmin kuin 
vaikkapa työnkuvaukseen? Ainakaan muuta kuin 
shokeeraamisen itseisarvo?

Tosin todellisuuteenhan tarina perustuu, etäisesti, Järvelän 
keräämiin tietoihin tuntemattomiksi jääneistä työmiehistä 
rajantakaisella seikkailulla. 

Huimat jutunpätkät ja hullunrohkeat hahmot sodan melskeessä 
nostavat vertailukohdaksi Elmer Diktoniuksen "Janne 
Kuution" tai Veijo Meren "Tukikohta"-romaanin. Aniharvalla 
kirjailijalla on niin omintakeinen ilmaisunsa, että tarinaa voi 
kuvailla vain vertailuilla tai selittämällä hänen tyyliään. 

Järvelä kirjoittaa eläytyen kertojansa luonteen lävitse. 
Minäkertojan äänessä sekoittuvat esimiesten imitointi, 
arrogantti kansankuvaus, romanttinen luontokuvasto, 
muistelukielen ylätyyli. 

Kertojan tapa vähätellä muita ihmisiä paljastaa erityisen 
kirkkaasti näiden ansiot: "Lisäksi minua risoi se, että kolme 
meistä oli kuollut saman päivän aikana. Toki heidän 
kuolemansa oli ikävää, mutta ikävää oli sekin, että kolme liki 
samanaikaista kuolemaa söi toisensa tasa-arvossaan."

Koska hahmoaan etsivä Suomi ja rooliaan etsivä nuorukainen 
ovat täsmällinen rinnastus, Aunuksesta muotoutuu monisyinen 
pienoiskuva kansalaissodan halkaisemasta Suomesta. Raakuus 
on osa yhteisen eetoksen menetystä.


Ihmiset uitetaan ja erotellaan

Kertomusta täydentävien groteskien jutelmien lisäksi Järvelää 
kiinnostaa työnsä kautta määrittyvä pienyhteisö. Tukkiroikka 
ei koostu pelkistä kulkureista, vaikka nämä elävät 
yhtenäiskulttuurin ulkopuolella, ihailevat urheilijoita ja 
taikureita ja käsityöläisiä. Vailla muuta omaisuutta ja aatetta 
kuin toistensa seura tukkiroikka voi kuvitella vaikka oman 
kaupunkinsa keskelle leivätöntä korpimaata. 

Työstä tulee heidän kohtalonsa: valloilleen päässeen historian 
uomassa heidätkin uitetaan ja erotellaan.

Sekä kielensä että aiheidensa puolesta on Järvelä modernismin 
perillinen ja satiiristen sankarien uusiksi muotoilija. Veijo 
Meren tavoin on Järvelälläkin tarinan ituna kuultu historia, 
Reposaaresta lähteneen isoisän ja isän työ uittopäällikköinä.

Ennen kaikkea Veden paino on mehukas ja käänteissään 
järkyttävä lukuromaani. Loppuun asti Järvelä pystyy 
säilyttämään jännityksen. Olennaisinta ei ole, selviääkö 
tukkiroikka hengissä rajan ylitse ja millaisiin tekoihin he 
pystyvät, vaan mikä voi heidät yhdistää. 

Markku Soikkeli

--

KUOPPAKAUPUNGISTA KANSALAISSOTAAN

Toivo H. Laine: Vie minne tiesi, osa 2
Kehitys Oy 2001


Vuoden 1905 suurlakon on sanottu vaikuttaneen enemmän 
suomalaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen kuin vuoden 1918 
kansalaissodan. Jo vuoden 1905 tapahtumissa kävi selväksi 
yhtenäiseksi uskotun kansakunnan poliittinen jakautuminen, 
mikä sitten dramatisoitui odotusten mukaisesti 
kansalaissodassa.

Historiallisten romaanien huomio on suuntautunut vuosisadan 
alkuun, kansalaissodan alkuasetelmiin, viimeistään Väinö 
Linnan Pohjantähti-trilogiasta alkaen. On opittu, että paikallisen 
historian avulla voidaan kertoa paljon koko maata 
koskettaneesta murroksesta.

Toivo H. Laineen romaanisarjan muotoon kirjoitettu 
paikallishistoria vuosilta 1850-1950 pohjustaa draaman yhtä 
kaukaa kuin Linnalla. Ja esikuvan tavoin kansalaissota on 
käännekohta paitsi trilogiassa myös keskimmäisen kirjan sisällä.

Trilogian ensimmäisessä osassa kuvattiin ns. Kuoppakaupungin 
aikakausi, Porin suurpalosta selvinneiden erikoinen 
elämänjakso maapohjaisessa lähiössä. Toinen osa kuvaa 
kuoppakaupunkilaisten perillisiä, jotka ovat asettuneet takaisin 
Poriin. Kaupunkiin on vedetty rautatie, opettajaseminaariakin 
tarjotaan senaatin taholta, mutta opinahjon arvoa ei ajoissa 
ymmärretä.

Trilogian toinen osa on historiallisilta tapahtumiltaan 
jännittävämpi, mutta rakenteeltaan vieläkin hajanaisempi kuin 
ensimmäinen kirja. Vuosisadan ensimmäisiä vuosikymmeniä 
kuvataan pääasiassa Antti Antinmaan kautta. 

Opettajana tämä sijoittuu poliittisten leirien väliin; 
opettajakunnalla ei ole erityisiä vihollisia, jos ei erityisiä 
ystäviäkään. Taloksi Antin suurperhe asettuu Kuudennesosaan, 
kuoppalaisten alueelle.

Edellisessä kirjassa perheet olivat runko, josta muistettavat 
henkilöhahmot erkanivat teillensä. Tällä kertaa keskipisteessä 
on työväenyhdistys. Sen kokouksissa tulevat esille niin 
aikakautta värittävät sivuhenkilöt kuin Euroopasta kantautuvat 
uutiset maailmansodasta ja poliittisista mullistuksista. 

Jännitettä kertyy kaikista yhteisistä tapahtumista: "Kun 
yhteisvoimin aikaansaatu Tiilimäen urheilukenttä vihittiin 
käyttöön, nähtiin juhlassa valtakunnanlippujen vierellä myös 
nuoren Pyrinnön punaviirejä, ja se riitti jossain piirissä 
aikaansaamaan närkästystä."

Päähenkilön ympärille sijoittuu varsin vähän dramatiikkaa. 
Pehmeäluontoiseksi osoitetun Antin lemmenselkkaukset 
avioliiton ulkopuolella ovat pelkkää koristekuviota odotellessa 
sodan puhkeamista.


Kaupunki erillään konflikteista

Tammikuussa 1918 leviää tieto, että Helsingissä on vaihtunut 
hallinto. Porissakin valta siirtyy "työväen järjestyskaartille", 
kansankielellä punakaartille. Nämä ovat paremmin 
aseistautuneita kuin suojeluskuntalaiset ja heillä on riveissään 
maahan jääneitä venäläissotilaita.

Suojeluskuntalaiset vetäytyvät Porista yöllä luotojen kautta. 
Kaupunginvaltuusto jatkaa edelleen kokoontumisiaan, mutta 
äänestystilanteissa valtuuston porvarisedustajat poistuvat salista. 
Muualta maasta tulee jo uutisia taisteluista.

Sotakeväältä kuvataan lähinnä ihmisjoukkojen käytöstä, sitäkin 
niin yleisellä tasolla, että kyse voisi olla miltei mistä tahansa 
kaupungista. Ihmeellisen vähän saavat huomiota kirjan 
eksentrisimmät sivuhahmot, kuten maailmalta palanneet 
kulkijat, joilta kuullaan vaikutelmia Venäjältä ja Amerikasta.

Ylipäänsä Porin kaupunkikuvan muuttumista ei käsitellä 
laisinkaan, vaikka se oli vielä trilogian ensimmäisessä osassa 
keskeinen kuvauksen aihe. Vanhankartanon piiritys 
helmikuussa on ainoa paikallisesti käsitelty konflikti.

Ja kun huomio on konflikteissa, ei itse taisteluista ole Porin 
osalta paljoakaan kerrottavaa. Jo huhtikuulla rintamat lähestyvät 
Poria kahdelta suunnalta ja pakolaistulva ulos kaupungista 
suuntaa kohti Tamperetta. Tunti pakolaisjunan lähdettyä 
valkokaarti ottaa Porin hallintaansa.

Sodan jälkiselvittelyssä huomio keskittyy uudelleen Antin 
osuuteen: hänen poikansa ovat taistelleet valkokaartissa, mutta 
ystävyyssuhteidensa vuoksi hän joutuu tuomittavaksi 
sotaoikeudessa. Pitkä kuvaus Antin tuomiosta on kuin aivan 
toisesta kirjasta ja vie turhalle sivupolulle 
kuoppakaupunkilaisten yhteisestä historiasta.

Sukupolvien kuilua pyritään käsittelemään kysymyksellä pojan 
lojaaliudesta isälleen. Antti tunnustaa isänsä vasta juuri ennen 
kuolemaansa. Tähän hän päätyy pohdittuaan, että ihminen ei voi 
asettua yksin ja erilleen suuren murroksen rintamista.

Markku Soikkeli



Lue myös trilogian edellisen osan arvostelu

--


SYRJÄN SUVUN KRONIKKA PÄÄTTYY

Juhani Syrjä: Juho 63-84
Gummerus 2001


Lieneekö nimi ollut enne, kun Syrjän suvun merkitys 
suomalaiselle kirjallisuudelle on jäänyt noteeraamatta samassa 
yhteydessä kuin muiden suomalaisten kulttuurisukujen osuus.

Aihetta suurempaan huomioon olisi kuitenkin ollut. Syrjän 
veljeksistä kolme työskenteli yhtä aikaa Gummeruksen 
kustannusosastolla ja heistä kaksi kirjaili siinä ohessa 
ensimmäisiä omia teoksiaan.

Kansalaissodasta henkiriepuna selvinneen Juho Syrjän 
elämäntyö on siis kauaskantoinen muutoinkin kuin viljelijänä ja 
teurastajana. Syrjällä on näkyvämpi osa hämäläisessä 
paikallishistoriassa kuin suomalaisessa kulttuurihistoriassa, 
mutta vaikutus tuntuu kauaksi.

Vaikka nuorempi lukijapolvi ei tuntisikaan esimerkiksi Jaakko 
Syrjän osuutta kirjallisuuden harmaana eminenssinä, Väinö 
Linnan ja Kalle Päätalon editorina, on Syrjän nimi piirtynyt 
myös populaarikulttuuriin. Eppu Normaali -bändin ydinjoukosta 
Martti ja Mikko kuuluvat hekin Syrjän suvun, ja äitinsä Kirsi 
Kunnaksen, ansiolistalle. 


Isien perinnöstä selviäminen

Juho Syrjän elämäkerran edelliset osat (1998-2000) alkoivat 
kansalaissodasta ja jakaantuivat harjoitetun elinkeinon mukaan. 
Eläkevuosien painopiste on Juhon pojissa ja pojanpojissa. 
Viimeiset ajat Juho viettää elämäkerran kirjoittajan, poikansa 
Juhanin talossa.

Yleisesti ottaen Juhani Syrjä näyttäisi välttelevän sellaista 
dramatiikkaa, jossa hänen isänsä elämä tiivistyisi johonkin 
juhlaan tai tragediaan. Pikemminkin päähenkilö havahtuu 
huomaamaan, miten paljolta surulta hän on elämänsä aikana 
säästynyt, kun suku on ollut iäkästä ja tervettä.

Vaikka elämäkerran päätöksessä on kaksitoista pitkää lukua, 
joissa käsitellään yli kahta vuosikymmentä, vuosilukujen 
vaihtumista tuskin huomaakaan. Esimerkiksi Juhon elämän 
ainoa ulkomaanmatka, bussireissu Norjaan, käsitellään yhdellä 
sivulla. Kun Juhon elämälle on ominaisempaa työnteko kuin 
matkailu, on syytä pysytellä pidempään uuden kanalan tai tien 
rakentamisessa.

Paljon kertoo Juhosta ja hänen elämänkerturistaan, että naisille 
annetaan hyvin vaatimaton osuus. Vaikka Syrjän kronikka on 
kerrottu Juhon näkökulmasta, on vaimo Martta pelkkä taustalla 
seisova äitihahmo, jonka vuoksi täytyy vähän varoa, miten 
vahvaa sahtia pannaan häihin ja milloin poikien morsiamet 
saavat yöpyä samassa talossa.

Sukulaisia kyllä vilisee tarinassa, onhan se turhankin täynnä 
Ylöjärven ja Oriveden paikallishistoriaa. Merkittävän osuuden 
saavat myös Syrjien maineikkaat kirjailijaystävät. 1960-70 -
lukujen kirjasotia kuvataan läheltä, omien puolesta, etenkin kun 
Jaakko Syrjästä tulee Kirjailijaliiton puheenjohtaja.

Puoluepolitiikkaan Juho ottaa harvemmin kantaa. Mitä 
lieneekin haasteltu naapurien kanssa politiikasta, se ei ole 
säilynyt kirjan sivuille. Vaikka Juhon kommentit maailman 
tapahtumista ovat teräviä, valinnat muistamisen arvoisesta ovat 
Juhanin tekemiä.

Pojista sekä Jaakko että Juhani ryhtyivät jo varhain käyttämään 
sukuaan materiaalina romaaneihin. Isän hahmo löytyy etualalta 
heidän teoksistaan.

Etenkin Juhani Syrjälle isyyttä ja miehuutta koskevat 
kysymykset ovat olleet keskeisiä. Romaanissaan Perintö (1978) 
hän esitti, että isältä pojalle siirtyy paitsi työmoraali myös 
unelma itsenäisemmästä elämästä. Pojan on pakko kokeilla 
isältä periytyvä mallia päästäkseen irti siitä: "Se oli kuin olisi 
piirtänyt kuvaa kuvasta, jo kerran tutkitusta ja ratkaistusta."

Elämäkerrassa patriarkan kuva on pelkistetympi eikä isää 
imitoivassa minäkerronnassa ole sijaa itsekritiikille. 
Päinvastoin, omaa elämää verrataan toistuvasti muiden 
saavutuksiin. 

Henkilökuva tekojensa näköisestä suomalaisesta on niin 
ehdoton, että pojan analyyttinen ääni kuuluu vain siinä, mitä 
elämästä jätetään kertomatta. Vaimon tavoin tytär ja miniät ovat 
toissijaisia verrattuna poikien ja pojanpoikien menestykseen.


Murheellisten laulujen maa

Kun Syrjien ystävä- ja sukupiirissä on niinkin paljon kuuluisia 
kirjailijoita, voisi ajatella, että poikien kuuluisuus on pedattu 
suosituksilla. Juho-sarjan perusteella todennäköisempi selitys 
kuitenkin on, että pitkäjänteinen keskittyminen työhön ja 
epäluulo isän kaltaisia auktoriteetteja kohtaan ovat ne 
ratkaisevammat tekijät niin Juhanin ja Jaakon kuin Martin ja 
Mikonkin menestykselle.

Sukupolvien yhtymäkohtia voi hakea maaseutuun kohdistuvasta 
lempeänironisesta nostalgiasta. Kun Juho kuuntelee 
pojanpoikiensa menestyshittiä "Murheellisten laulujen maa", 
hän ymmärtää ettei kyse ole vain pilkanteosta.

Samankuuloinen pyrkimys välttää "perinteisen miehen kohtalo" 
erottuu kautta linjan Juhani ja Jaakko Syrjän tuotannosta.

Vuonna 1965 ilmestyneessä romaanissaan Nuori metsästäjä 
Jaakko Syrjä kuvaili isänsä työteliäisyyttä monimielisesti: 
"Kiihtymys kuljettaa jalkoja, mutta kädet siirtelevät samalla 
huushollia eteenpäin. Kummallinen mies."

Lakkaamaton työnteko koituu Juholle kohtalokkaasti, joskin 
ensimmäisen sydäninfarktinsa jälkeenkin hän elää pidemmälle 
kuin suomalainen mies keskimääräisesti. 

Kirjan lopetus on karunkaunis lopetus erikoiselle 
sukukronikalle. Kaiken sukuun liittyvän sentimentaalisuuden 
poissaolo tekee isän ja poikien viimeisistä viikoista erityisen 
intiimiä luettavaa. Maailmasta lähdetään yhtä päättäväisesti 
kuin siellä on työskennelty.

Markku Soikkeli


Lue myös sarjan edellisen osan arvostelu

--


SAMMONRYÖSTÖ HIITTISISSÄ

Juha Ruusuvuori: Jurmo
WSOY 2001


Syksyn mieskirjallisuus noudattaa romaanin perinteisiä lajeja, 
mutta muutamat kirjailijoista ovat sentään osoittaneet perinnettä 
suurempaa ironian tajua. Hannu Raittila on näyttänyt 
insinööriproosan realistisuuden uudessa valossa Venetsiaan 
sijoittuvassa karnevaalitarinassaan, ja Jari Järvelä on uudistanut 
käsityksen tukkijätkien työnsankaruudesta.

Vetten äärelle sijoittuu myös kolmannen humoristin, Juha 
Ruusuvuoren uusin romaani. Ruusuvuoren romaanissa 
käytetään kalevalaista kansanperinnettä uudessa ympäristössä, 
länsirannikon kansainvälisillä vesillä. 

Hiittisten saarelle sijoittuvassa kertomuksessa esiintyvät niin 
Sampo kuin suuret shamaanit, mutta eeppisesti arkisemmassa 
asussa kuin Kalevalassa. Sampo osoittautuukin vesimyllyksi, 
jonka tekniikka on päässyt unohtumaan pitkinä katovuosina.

Ruusuvuoren romaani menee historiaan niin kauaksi kuin on 
mahdollista yhdistää kansanperinnettä ja arkeologiaa. Kirja on 
sukupolven verran suoraa jatkoa edelliselle romaanille, 
Lemminkäisen laululle (1999), mutta on luettavissa itsenäisenä. 
Ruusuvuori taitaakin olla ainoa kirjailija, jonka Kalevala-
sovellus ei jäänyt eepoksen juhlavuoteen.


Sotureita ja parantajia

Jurmo sijoittuu jonnekin 800-luvun jälkipuoliskolle. Ruusuvuori 
ratkoo jälleen suomalaisten luonnetta, ovatko he sotaisan veren 
sumentamia vai olisiko heissä jo taipumusta pitkäjänteisen 
sivistyksen tielle.

Kansanrunoushan antaa mahdollisuuden molempiin 
tulkintoihin. Jopa sankari-sanan tausta on muinaisruotsin 
sangaressa, laulajassa.

Ruusuvuoren vertailukohdaksi voisi ottaa myös Sirpa Tabetin 
muinaishistoriaan sijoittuvan mysteeridekkarin Tähkäyö (1994). 
Siinäkin yhteisön moraalintaju rinnastetaan taikauskoon.

Muinaissuomen muistelijat kuten Ruusuvuori tai Tabet tai 
Paavo Haavikko joutuvat tietysti kirjoittamaan Elias Lönnrotin 
eeposnäkemyksen ylitse. On todistettu, että Lönnrot teki 
suoranaista väkivaltaa alkuperäisille kansanrunoille 
korostaakseen miehisen Kalevalan ja naisten hallitseman 
Pohjolan erillisyyttä.

Kiinnostavinta Ruusuvuoren romaanissa on se, kuinka naisten 
ja miesten maailma mahdutetaan samalle saarelle. 
Muinaissuomalaisessa yhteisössä, sellaisena kuin Ruusuvuori 
sen esittelee, sukupuolet elävät tasavertaisempina mutta 
toisistaan erillisempinä kuin muualla pohjoisessa.

Miehet pyrkivät uudistamaan yhteisöä tavoilla, jotka antavat 
heille itselleen etuaseman muutoksessa. Päähenkilö, nuori 
Jurmo, seuraa viereltä, kuinka hänen isänsä Keiho saa Hiittisten 
kylän kukoistamaan ja houkuttelemaan kauppiaita idästä ja 
lännestä.

Apunaan isällä on rannikolle haaksirikkoutunut arabiparantaja, 
Hunain. Tämä edustaa korkeampaa kulttuuria, mutta myös 
lääkäriltä vaadittavaa korkeampaa moraalia. Hunainin ohjeiden 
mukaisesti rakennetaan sampomylly ja järjestetään yleinen 
terveydenhuolto. Hallitseepa parantaja mielenkin sairaudet: hän 
parantaa rakastuneen soturin järjestämällä tämän avioliittoon.

Ainoa, mihin mikään parannus ei pysty, on päällikön viha 
salmen toisella puolen asuvaa veljeään kohtaan. Veljesviha 
myrkyttää kylän sisältä käsin, mutta myrkyttääkö se myös 
Jurmon mielen? Pystyisikö hän kehittymään isäänsä 
pidemmälle, jos hän seuraa parantaja Hunainin jälkiä ja saa 
vaimokseen Hunainin hunajatukkaisen tyttären?

Jurmon näkökulmasta kerrottu tarina on kuin pala 
viikinkisaagaa. Veljesviha ja verikosto, onneton rakkaus 
muukalaiseen ja menestystä seuraavat taistelut on kerrottu 
persoonallisella tavalla. Hauska yksityiskohta ihmiskuvauksessa 
on kantasuomalaisten juro käytös, lyhytjännitteistä toimintaa 
seuraava turhaantunut puuhastelu.


Sampo pyörittää mammonaa

Vaikka Ruusuvuoren ihmiskuva on yhtä mieskeskeinen kuin 
aiemmilla Kalevalan kierrättäjillä, hän käsittelee sankaruutta 
kaikkea muuta kuin totisesti. Sammon puolustajat eivät itse 
tajua rikkautensa merkitystä.

Ruusuvuori käyttelee arkaaista kieltä sulavasti ja soveltaa sitä 
modernisti nähtyyn aikakauden murrokseen. Runsas kokoelma 
tuhannen vuoden takaisia tapoja, tuvanpidon yksityiskohtia, ei 
tunnu luettelomaiselta. Ruusuvuori osaa käyttää kuvailevaa 
kieltä siten, että lukija ei erota kirjailijan omia keksintöjä 
esihistoriallisesta materiaalista.

Tarinassa kyllä enteillään paljon enemmän kuin mitä lopultakin 
tapahtuu, mutta kesken jättäminen sopii Jurmon luonteeseen. 
Hän on lapsekkaan varovainen tekemisissään ennen kuin 
ymmärtää, ketä ja miksi hän luonteeltaan muistuttaa.

"Minä en ymmärtänyt, miksi saarelle pitäisi alkaa houkutella 
vöyräitä matkamiehiä nyt kun kaikilla oli kerrankin riittämiin 
ruokaa, juomaa ja puuhaa. Mutta isä väitti, että mammona alkaa 
itsekseen pyörittää lisää mammonaa, ja että se oli maailman 
kylien laki."

Ruusuvuoren romaani haastaa lukemaan uudesta näkökulmasta 
kansantarinoita ja Kalevalaa. Jos sammon kaltainen ihmelaite 
olisi saanut turvemajoissaan värjöttelevät ihmiset tajuamaan 
barbaarisuutensa, miten nämä olisivat suhtautuneet maalliseen 
menestykseen? Ehkä sammontaonta ei olekaan ihmesatua vaan 
varoitus mammonasta joka pyörittää vain lisää mammonaa?

Parantaja Hunain tuo suomalaisille ensimmäisen kosketuksen 
ihmiskeskeiseen, suvaitsevuutta edistävään uskontoon. 
Maallinen menestyksen vastapainoksi tarvitaan jotain käsitystä 
henkisestä kehityksestä. Jos molemmat eivät etene yhtä jalkaa, 
jos monikulttuurisuus jää pelkän kaupankäynnin tasolle, edessä 
on katastrofi.

Tämä nykypäivääkin valaiseva allegoria rakentuu romaaniin 
kuin huomaamatta. Huumoria annostellen Ruusuvuori tekee 
selväksi, että esihistoriallisessa Suomessa todellista sankaruutta 
oli sivistyksen tuominen barbaareille.

Vain romaanin lopetus on yllättävän hätäinen. Kun Hiittinen on 
saatu kukoistamaan, menestys sokaisee rakentajansa. 
Ihmisluonteilla perusteltu katastrofi kerrotaan niin pikaisena 
hävityksensä, että se saa odottamaan tarinalle jatko-osaa, 
vaikkei kirjan liepeissä sellaista luvatakaan.

Saarelaisten sukutarina odottaa ratkaisua, jossa suomalaiset 
liitettäisiin visummin muun Pohjolan historiaan.

Markku Soikkeli

--

VENEPAKOLAISIA POHJANMAALTA 

Antti Tuuri: Eerikinpojat
Otava 2001 

Modernin maailmankuvan lisäksi Antti Tuuri on kirjoissaan 
kuvaillut ajallisesti ja paikallisesti kaukaisia seutuja, etenkin 
suomalaisia maahanmuuttajia Pohjois-Amerikassa. Mitä 
etäämmälle on menty, sitä enemmän teoksissa on näkynyt 
dokumenttimateriaalin osuus: muisteluina, anekdootteina, 
kommentteina siitä, miten yleistettäviä ihmiskohtalot ovat. 

Laajimman yleisönsä Tuuri lienee tavoittanut Talvisota-
romaanilla (1984), etenkin filmatisoinnin ansiosta, ja senkin 
perustana oli haastattelumateriaali. 

Mitenkään yllättävän kirjallisilla tavoilla Tuuri ei ole 
materiaaliaan koskaan käyttänyt, mutta tuloksena on sentään ollut 
erinomaisia lukuromaaneita. Kun Tuuri nyt sukeltautuu 
historiassa niinkin kauas kuin 1700-luvulle, on kiinnostavaa 
nähdä, millaista dokumenttimateriaalia hän käyttää ja miten. 

Eerikinpojat-romaani kertoo Suomen ensimmäisistä 
venepakolaisista, keskipohjanmaalaisista Erikssonin veljeksistä, 
jotka kieltäytyivät noudattamasta luterilaisen kirkon oppeja. 
Esivaltaa he suostuivat palvelemaan, mutta eivät vannoneet valaa 
minkään maallisen hallinnon edessä. 

Eerikinpoikien herätysliike vei protestanttisen uskonpuhdistuksen 
oppeja pidemmälle kuin muut aikakauden lahkot. Veljesten 
mielestä kukaan ei voinut korottaa itseään papiksi, eikä jumalaa 
saanut palvella kirkkorakennuksissa. Erikoisen veljesten 
tilanteesta teki heidän maineensa sotasankareina. 

Mielipiteidensä vuoksi veljekset Jaakko ja Erik sekä heidän 
uskollisensa joutuivat purjehtimaan pois Ruotsi-Suomesta, ensin 
Tukholmaan ja sieltä Tanskan kautta Saksaan. Edes saksalaiset 
herrnhutilaiset eivät kelvanneet seuraksi, koska nämä pyrkivät 
yhä sopuun kirkon kanssa. 

Erikssonien kohtalo on noussut aika ajoin esille 
historiantutkimuksessa. Kaunokirjallisuudelle he ovat myös 
oivallinen aihe. Veljesten olivat omalaatuinen ilmiö 1700-luvun 
Euroopassa, joka uskoi järkeen ja valistukseen enemmän kuin 
edeltävät vuosisadat. Osakseen Erikssonit saivat sekä 
äärimmäisiä vihanilmauksia että uhrautuvaa ystävyyttä. 


Uskovaiset hallinnon hampaissa 

Antti Tuurin materiaalina näyttää olevan paitsi 
tutkimuskirjallisuutta myös pohjanmaalaista paikallishistoriaa. 
Uskonnollinen ylätyyli syntyy kirkollisten fraasien mukailusta. 
1700-luvun pohjanmaalaista herätysliikettä Tuuri käsitteli myös 
tämänkesäisessä oopperalibretossaan "Sinapinsiemen".

Harvinaista Tuurin proosaksi on se, että kertoja on naispuolinen 
ja lähes lapsi, nuori piika, joka pakenee äitinsä kanssa Laihian 
köyhiä oloja. 

Mikä insinööriproosan mestaria sitten kiinnostaa uskonlahkon 
hitaassa purjehduksessa ja maallikkojen teologisissa 
keskusteluissa? Tuttua Tuuria on ainakin vierauden tuntojen 
kuvaus, pohdiskelu, mikä ihmisissä on säilyvää heidän 
siirtyessään uuteen kulttuuriin. 

Tuuri esittelee huolellisesti Itämeren maisemat ja vuoden 1735 
uutiset, joihin nuoren tytön huomio kiinnittyy. Tapahtumia ei 
sido kummoinenkaan juoni: tarina etenee niin kuin 
matkakertomukselta sopii odottaa. 

Arvata saattaa, että jossain vaiheessa rakennetaan saunaa 
vieraalle maaperälle. Venepakolaiset väsäävät saunansa Tanskan 
Middelfartissa maakuopan perustalle. Paikalliset ihmiset pötkivät 
paikalta, kun ensimmäinen alaston suomalainen tulee ulos 
saunasta "höyryävänä ja lihaisena". 

Tieto omituisista kulkijoista ja saunasta etenee kuninkaalle 
saakka. Enempää huumoria Tuuri ei kuitenkan yritä tilanteesta 
repiä kuin mitä historia antaa myöten. 

Laihian historiaan perehdytään puolestaan muistelujen kautta. 
Niistä selviää, että takana on erityisen ankara vaihe historiaa. 
Venäläisten miehitys on ylettynyt Pohjanmaalle saakka. Napuen 
taistelussa pakkovärvättyjä kansanmiehiä on lahdattu 
tuhatmäärin, mukaan lukien kertojan isä. 

Myös virkavallan kuvaaminen kasvottomana vihollisena tuntuu 
tutulta. Tuurilla on silmää sille, miten kuninkaallisen, 
sotilaallisen, kirkollisen ja kaupunkikohtaisen hallinnon muodot 
eroavat toisistaan. Viisikymmenpäiseksi kasvaneesta 
pakolaisjoukosta tulee suurempi ongelma heräävälle 
valtionbyrokratialle kuin uskovaisille konservatiiveille. 

Tuurin purjehdus historiaan ei sisällä niin eloisia hahmoja kuin 
hänen aiemmissa romaaneissaan. Romaanille on kuitenkin 
luvassa jatkoa, matka jatkuu Pohjanmeren laidalta. 

Ehkä Eerikinpojat säilyttää luettavuutensa menneistä 
vuosisadoista kiinnostuneille, mutta heidänkin joukossaan 
lähinnä uskonnon historiaan perehtyneille. 

Markku Soikkeli 


--

KANSAKUNNAN KOLUMNISTI PAKINOI

Kari Hotakainen: Elämä ja muita juttuja
WSOY 2001

Romaania on monipuolisuudessaan rinnastettu sikaan: siihen 
kelpaa kaikki. Mutta romaanikaan ei vedä vertoja pakinalle, 
jonka lajina on todettu muistuttavan kompostoria. 

Pakinaan kelpaavat kaikki eilisen uutisaiheet. Sanomalehden 
tarjoamassa laatikossa ne murenevat osaksi yleisiä mielipiteitä 
ja väärinkäsityksiä. Mitä tuoreempia aiheet ovat, sitä 
nopeammin ne menettävät huumorinsa; mikään ei ole niin 
pikkuvanha kuin eilisen pakina.

Siksi pakinan ja kolumnin raja on katoamassa. Kolumnistin 
vakavalla naamalla on mahdollista edelleen yllättää, etenkin 
Kari Hotakaisen kaltaisen kivikasvon.

Eivätkä Hotakaisen lehtijutut ole tuulesta temmattuja. 
Toimittajan taustalla aloittanut kirjailija tietää kyllä, miten 
terävästi näkökulma on kohdistettava, miten nopeasti väite pitää 
iskeä: "Jumala loi Unto Monosen lepopäivän ratoksi".

Mutta lehdet lehtinä. Kustantaja on koonnut yksiin kansiin 
Hotakaisen "täsmäjuttuja", jotka asiansa sävyltä ovat pakinan ja 
kolumnin välimailta. Loistavia tekstejä, tosin kokoelmana yhtä 
tehokkaita kuin haravan huitaisu.

Näkökulma on avoimesti kynätyöläisen. Kun Hotakainen 
esimerkiksi kirjoittaa presidentin uudenvuodenpuheesta, hän 
vertaa sitä prosaistin työhön ja heimopäällikön puheeseen ja 
huokaa päälle aiheenvalintansa ikuisuudesta.

Samalla tavoin Hotakainen tutkailee julkisen esittämisen 
ammattia muissakin yhteyksissä. Hän vertailee Mika Häkkisen 
seuramiesmainetta ja Keskustan puolueohjelmaa. Hotakainen 
toteaa, että kuka ja mikä tahansa muuttuu luonteettomaksi, jos 
siitä pyyhitään kaikki heikkoudet.

Klassikon maineen ansaitsisi juttu nuorten 
uuslukutaidottomuudesta. Hotakainen toteaa nuorten etääntyvän 
"samalla vaivalla" monesta muustakin asiasta kuin 
kirjallisuudesta ja että se on heidän "perusoikeutensa".

Joissakin jutuissaan Hotakainen pääsee asian ytimeen juuri sen 
ansiosta, että hänelle kirjallisuus on työ muiden joukossa. 
Vaikeinta esiintyjälle on hoitaa itseänsä julkisuuden jäljiltä.
Kirjan ensimmäinen osa päättyy Hannele Pokan romaanin 
arviointiin. Hotakainen osoittaa, että kirjasta saadaan sellainen 
julkisuuskuva kuin mitä halutaankin. 

Viimeiseksi hän lähettää rohkaisunsa Kata Kärkkäiselle, jotta 
tämä pärjäisi julkisuuden viidakossa. Itseään hän vertaa 
"ansioituneeseen apinaan", mutta arvelee Kärkkäisen 
menestyvän hyvin "savannin" puolella. Meno on notkeaa ja 
valpasta.

Kokoelman toinen osa keskittyy urheilun ja vapaa-ajan 
tyylikysymyksiin. Täältä osastolta löytyvät Hotakaisen 
tuotannon tutut hahmot, tuulipukuihmiset, jotka haluaisivat 
näyttää kohtalokkaalta.

"Suomi elää kliseistään", huokaa kirjailija ja suostuu ainakin 
hetken näyttämään henkilöiltään.
Markku Soikkeli


--

MANAGERIEN VALTAKAUSI KOITTAA

Jörn Donner: Petollinen sydän
Otava 2001
Suom. Rauno Ekholm


Tuopillinen olutta on viimeinen asia, mihinkä Jörn Donnerin 
henkilöhahmot erehtyisivät. Donnerin romaanit ovat - hänen 
omaa vertaustaan soveltaen - ilmapiiriltään kuin Carl Larsonin 
maalauksista: miljöö on valkoista ja kultaa, siloista ja arvokasta.

Tällaisessa läpensä pelkistetyssä ympäristössä Donner on 
kuvannut politiikan ja bisneksen paheellistamia luonteita. Mitä 
nopeammin raha tai valta kahmitaan, sitä varmemmin se 
turmelee. Vain vallan pitkät perinteet suojelevat absoluuttiselta 
turmelukselta.

Donnerin henkilöhahmojen kiehtovimmat eroavuudet ovat 
syntyneet siitä, miten paheista tulee heidän hyveitään: 
aviopetoksesta romanttista rakkautta, poliittisesta kähminnästä 
ymmärrys vallan markkinoihin.

Bisnes kun ei ole sentään niin likaista, esittää Donner, kuin 
politiikka. Vaikka huijareista ei kasva mitään humanisteja, he 
ovat kunniallisia petoksissaankin. 

Uusimmassa romaanissaan Petollinen sydän Donner sanelee 
päätöksen vuosikymmeniä jatkuneelle, rakenteellisesti ja 
tyylillisesti epätasaiselle Anders-kronikalle. Suvun lisäksi se luo 
pitkän, melankolisen katsauksen 90-luvun lamavuosiin ja 
uudestisyntyneeseen kasinotalouteen.

Fiktiivinen suuryritys, Anders-suvun hallitsema Yhtynyt 
Metalli on julkisivultaan osallisena 1900-luvun viimeisessä 
nousukaudessa. Julkisivun takana ihmiset ratkovat sekä 
keskinäisiä suhteitaan että suhdettaan politiikkaan.

Romaanin päähenkilö on tällä kertaa pankkiiri Karl Oder, joka 
päättää hylätä kaiken saavuttamansa menestyksen. 
Syrjäänvetäytyminen saa hänet tutustumaan toiseen sivulliseen, 
hieman salaperäiseen jobbariin, jonka kautta avautuu kulissien 
takainen näköala ministeri "Veevee Virtaseen".

Karl Oder yrittää saada jobbarin ymmärtämään, että valtaa eivät 
käytä poliitikot vaan ne jotka tekevät jotain konkreettista. 
Jobbarin taustalta paljastuu kuitenkin suuri poliittinen peli, 
jonka rinnalla Karl Oderin tuntema bisneksen valta on 
vaatimatonta. 

Proosallinen ilmaisu saa usein väistyä suoranaiselle saarnalle, 
jonka Donner upottaa milloin dialogiin, milloin kirjeisiin. 
"Uudet taloudelliset hallitsijat eivät olleet perineet valtaansa, 
vaan sanoivat itseään managereiksi."


Väyrysen näköiskuva

Petollisessa sydämessä Donner rakentaa siltaa Kekkosen 
aikakaudesta nykypäivään. Ministeri "Virtanen" eli vain nimellä 
naamioitu Paavo Väyrynen on Donnerille esimerkki siitä, miten 
Kekkoslovakian ajalla tapa käyttää valtaa siirtyi ylhäältä 
alaspäin.

Virtanen alias Väyrynen on viimeinen jäänne Kekkosen 
aikakaudesta ja päähenkilön raskas taakka on päättää, mitä hän 
tekee jobbarin keräämille salaisuuksille poliitikosta. Vaihtoehto 
on vetäytyä täysin syrjään "managerien" valtakaudesta.

Donner kuvailee politiikkaa yksilöitä valikoivana ja 
muokkaavana voimana. Merkittäväksi yksityiskohdaksi hän 
nappaa senkin, kuinka kolmella viimeisimmällä presidentillä on 
kullakin ollut vain yksi lapsi, ja Kekkosellakin vain kaksoispari.

Voisiko siis vallanpitäjien "epäeroottisuus" olla Suomessa 
tekijä, joka vaikuttaa jopa "kansakunnan kohtaloihin"? Kaikki 
valtiaat osoittautuvat, kirjaimellisesti, yksinvaltiaiksi.

Laajoista näkökulmistaan huolimatta Petollinen sydän on vaisu 
päätös pitkälle vallankäytön historiikille. Edes näkökulman 
siirtyminen toiselle minäkertojalle ei muuta kerronnan tyyliä; 
kaikki sivistyneet liikemiehet ja professorit puhuvat Donnerin 
teoksessa yhtä ironisen analyyttisesti.

Paremmin se puhuttelee hiljaisissa ihmisläheisissä kohtauksissa. 
Jörn Donner on säilyttänyt kykynsä kuvata ihmisiä erikoisessa 
virallisen ja yksityisen elämän välitilassa. Kun esimerkiksi 
poliisi pysäyttää kaupungista pakenevan pankkiirin, tämä on 
enintään etäisen kiinnostunut kuullessaan, että hänen 
matkatavaroissaan on jälkiä huumeista.

Vain lopputulemissaan Donner on ihmisuskoinen, varovainen 
humanisti. Sydän on petollinen ystävä, mutta siihen on pakko 
luottaa niin fyysisessä kuin metafyysisessä merkityksessä, niin 
omassa kuin kumppanin rinnassa.

Markku Soikkeli


--

HIETAMIES PALAA LEHMUSTEN KAUPUNKIIN

Laila Hietamies: Syksyksi kotiin
Otava 2001


Yleensä sodat nimetään kiistanalaisten alueiden mukaan, mutta 
Suomen historiassa ne ovat saaneet erikoiset, suorastaan 
myyttiset nimitykset. Talvisota on se oikea, 'kunnollinen' sota, 
jossa hyökkääjän röyhkeys ja puolustajan kunniakkuus olivat 
selvät; sota alkoi ja loppuikin draamallisesti selkeästi. 

Jatkosota, vaikka se oli huomattavasti pidempi ja edellistä 
totaalisempi kokemus Suomelle, taas on nimetty ikään kuin se 
olisi vain revanssijatkoa varsinaiselle sodalle.

Kesällä 1941 uuteen sotaan lähdettiinkin hyvässä uskossa ja 
revanssihengessä. Uskottiin että sota olisi ohi niin pian, kun 
Neuvostoliitolle menetetyt alueet olisi saatu takaisin. Sotilaat 
voisivat palata koteihinsa elonkorjuuseen mennessä.

Tästä tilanteesta, johon nykypäivän lukijalla on jälkiviisas 
näköala, lähtee liikkeelle Laila Hietamiehen uusin romaani 
Syksyksi kotiin. Tukipisteenä on Hietamiehen kotipaikka, 
"lehmusten kaupunki" eli Lappeenranta.

Päähenkilöt käsitellään pareittain, romansseina ja 
ystäväsuhteina. Turvallista suomalaisuutta edustaa karjalainen 
perhe. Dramatiikka syntyy perheiden ulkopuolella naisten 
petollisuudesta ja miesten keskinäisestä lojaliteetista.

Romaani on neljäs osa Hietamiehen jo 1970-luvulla 
kirjoittamaan Lappeenranta-sarjaan. Noissa teoksissaan 
Hietamies kuvasi rakuunarykmenttiä ennen ja jälkeen sota-
aikaa.

Syitä sarjan elvyttämiselle voi hakea paitsi Hietamiehen 
kirjailijakuvasta myös uudelleen virinneestä kiinnostuksesta 
jatkosotaan. Kun jatkosodan alkamisesta on tullut nyt täyteen 60 
vuotta, kiinnostusta sodan tapahtumiin ei rajoita enää poliittinen 
varovaisuus. Kaunokirjalliset ja dokumentaariset teokset alkavat 
olla samanarvoisia todistusvoimassaan.

Vaikka Hietamiehen ruusuinen tyyli ei ole paljonkaan 
muuttunut uran aikana, hänen Karjala-kuvallaan on nyt 
dokumentaarisempi status. Jopa Lappeenranta-sarjan kannet on 
korvattu autenttisilla valokuvilla, kun kirjoista on uuden osan 
myötä otettu tuoreet painokset.

Viholliskuvaa ei muotoudu kuin yksittäistapausten perusteella. 
Vihollinen saa hetkeksi kasvot, kun pommikone jahtaa 
yksinäistä soutajaa. Kohtaus ei ole todennäköinen 
historiallisesti, mutta sopii Hietamiehen tyyliin: sota on 
luonnonvoima joka ratkaisee ketkä pystyvät puolustamaan 
omiaan, kansaansa ja perhettä.

Leppäniemen pariskunta edustaa kirjassa parempaa väkeä. 
Heidän skandaalimainen avioliittonsa järkyttää upseeriston 
seurapiiriä yhtä paljon kuin venäläisten pommitukset. Vaimo on 
uhkeankohtalokas viettelijätär, joka uskaltaa esittää totuuden 
seurapiiristä: 

"Naiset kuin sota-ajan morsiamet sorsettimekoissaan, 
tyhjänpäiväiset kanat ihailemassa näitä kukonpoikia, jotka 
luulivat että he olivat ratkaisseet talvisodan ja että juuri he 
olivat Suomen toivo!"

Varsinaista sotarintamaa kuvataan yhtä niukasti kuin 
Hietamiehen aiemmissa Karjala-aiheisissa teoksissa. Yksi 
päähenkilöistä, hevosmies Tauno Tukeva kulkeutuu 
huoltojoukkojen mukana Ilomantsin korkeudelle. Tukeva joutuu 
pieneen seikkailuun vihollisen käsissä, mutta sankaruuteen ei 
tarvita aseita, vaan kykyä ymmärtää ihmisiä - ja hevosta.

Jännittävämpiä tapahtumia kuvataan sotasairaalassa. Siellä 
upseerin itsemurha pakottaa esille henkilökohtaisia salaisuuksia. 
Hietamiehelle tyypillisesti juuri nuorten ihmisten moraali tulee 
puntaroivaksi, kun heitä syytetään rikoksista, joihin he eivät ole 
syyllisiä.

Ilmaisultaan Hietamiehen tyyli on edelleenkin vanhahtavan 
korrektia. Ihmiset puhuttelevat toisiaan ajatuksissaankin 
hienostuneesti. Tiedostamattaan he voivat käyttäytyä 
dramaattisen näyttävästi.

Hietamies tuntee karjalaisensa, maatiaisten ja seurapiirien 
elämäntavan. Hän soveltaa vapautuneesti sitä romaanisarjaa, 
joka parhaiten sopii sodan aikaan. Mitä ihmiskuvan syvyydessä 
menetetään, se joukkokuvan laveudessa voitetaan.

Kun siis Hietamies edellisessä romaanisarjassaan (1998-200) 
teki yllättävän pitkän hyppäyksen sota-ajan ylitse, hän näyttää 
säästäneen materiaalinsa voidakseen palata Lappeenranta-
sarjaan. Upea ratkaisu yleisölleen omistautuneelta kirjailijalta.

Markku Soikkeli

--

NAHKATAKKI EROTTAA MIEHEN IHMISESTÄ 

Tuomas Kyrö: Nahkatakki
WSOY 2000 

Elämä suurkaupungissa koostuu toistuvista nöyryytyksistä. 
Lapset nöyryyttävät vanhempiaan, viranomaiset kansalaisia, ja 
asiakkaat palveluammatin edustajia. Toki urbaani elämä on 
muutakin kuin mielivallalle perustuvaa nöyryytystä, mutta 
rikostarinassa tällainen näkökulma käy perusteluksi sille, miten 
ohut on raja rikollisen ja viattoman välillä. 

Tuomas Kyrö on kuvannut kaupungin sokeaa mielivaltaisuutta 
esikoisromaanissaan Nahkatakki. Näkökulmasta kumpuaa 
hurjaa komiikkaa, mielivallasta väkivaltaa. Kyrön tyyliä onkin 
verrattu mm. Jari Tervon raisuihin veijaritarinoihin; laajemmin 
ottaen voisi puhua tragikomiikasta, jossa ihmisarvot alistetaan 
miehiselle nokkimisjärjestykselle. 

Kauhein nöyryytys miehelle on joutua ihmisjoukon keskelle:
"Hän inhosi kosketusta työstäpalaavien yksinhuoltajien, salkku 
sylissä hartiat lysyssä istuvien itsensä kloonien, lasten ja 
eläkeläisten reisiin. Sitä paitsi vieressä istuvan ulospääsy olisi 
piinannut Virtasta matkan alusta loppuun." 

Kyrö kertoo rinnakkain neljää, viitta tarinaa, jotka kietoutuvat 
toisiinsa Helsingin pohjoislähiöissä. Joukko pikkurikollisia etsii 
sadan dollarien seteleillä pehmustettua nahkatakkia ja ruhjoo 
etsintänsä aikana paitsi toisiaan myös sivullisia. 

Nahkatakki merkitsee tällaisessa tarinassa 
anteeksiantamattoman maskuliinista roolia. Kun ylipainoinen, 
kaljuuntunut peräkammarinpoika saa takin yllensä, hän lakkaa 
olemasta tavallinen Virtanen, jota kaikki muut nöyryyttävät. 
Nahkatakki riittää erottamaan ihmisestä miehen. 


Ronski rikostarina 
Kyrön näkemys Helsingistä on pelkistetty. Väki- ja mielivalta 
ovat väistämätön osa modernia yhteiskuntaa, jossa ihmisten on 
luovuttava osasta suvereniteettiaan voidakseen toimia monessa 
erilaisessa roolissa. Kyröllä on silmää nöyryyttämisen 
psykologialle ja kaupungissa tarpeellisen vähimmän 
väistöliikkeen etiikalle. 

Äiti nöyrtyy lapselleen, vaimo miehelleen, tyhmä fiksulle, 
myyjä asiakkaalle. Kellään kiusatuista ei ole kykyä 
puolustautua ironialla. Ainoastaan ne jotka ovat täysin 
huvenneet yhteiskunnallisesta ja sukupuolisesta arvovallasta, 
pärjäävät kaikissa tilanteissa: lähiössä ikänsä eläneet mummot. 

Kovisteleva asenne periytyy ronskin rikostarinan lajityypistä. 
Tarina kuitenkin romahtaa nopeasti, jos sitä ei ylläpidä muu 
kuin kiusaajien ketjureaktio. 
Koska esikoiskirjailija Kyrö tuntee mielenkiintoa väkivallan 
yksityiskohdille ja niistä johdetulle tilannekomiikalle, voisi 
romaanin innoittajaksi nähdä myös 1990-luvulla kipeäksi 
lajityypikseen nousseet artistiset väkivaltaelokuvat. 

Kirja huipentuukin kohti elokuvamaista spektaakkelia Helsingin 
stadionille. Siellä pienin joukko huligaaneja pystyy 
nöyryyttämään suurinta osaa sivullisista. Osansa nöyryytyksestä 
saa kenraali Ehrnrooth - ilmeisesti hahmo, jossa Kyrön kannalta 
ruumiillistuu koko kunniassaan ikääntynyt Suomi. 

Markku Soikkeli 

--


SAAT KERTOA KAIKEN, EEVA

Eeva Kilpi: Rajattomuuden aika
WSOY 2001


Niin kirjailijoilla kuin näyttelijöilläkin on keskivertoa parempi 
muisti, joka osaltaan suuntaa heitä ammattiinsa. Vanhemmiten 
nimekkäistä kirjailijoista tulee osa kansakunnan yhteistä, elävää 
muistia, riippumatta teosten lajityypistä. Kirjailijat kuten Veijo 
Meri tai Eeva Kilpi toimivat menneisyyden itsekriittisenä äänenä.

Jo lapsena Eeva Kilpi oli päättänyt, että hänellä on velvollisuus 
kirjata ylös sota-ajan tapahtumat. Muistamiselle omistautuminen 
ei liene aivan tavatonta taiteilijan elämässä, mutta lisäksi Kilpi on 
kirjoissaan kyseenalaistanut muistamisen tekniikan. 

Tässä piilee Eeva Kilven suosio: muistelmissaan hän on 
rakentanut muistamisen teoriaa, pohtinut lakkaamatta oman ja 
kollektiivisen muistin eroavuutta. Teokset kuten Elämä evakkona 
(1983) ovat enemmän kuin paikallishistoriaa tai biografistista 
kirjallisuushistoriaa: ne ovat kirjallistettua historiaa

Merkittävää on kirjailijan kasvukokemusten sijoittuminen 
vuosille 1939-1945. Sota-aika on ollut erityisen tärkeä 
kollektiivisen muistin rakentajana, kansakunnan yhteistä 
kokemusta ja muistamista muokkaavana traumana.

Jo Kilven evakkokuvaus Talvisodan aika (1989) sai Runeberg-
palkinnon ainutlaatuisesta tyylistään. Kun trilogiaksi kasvanut 
evakkokuvaus julkaistiin yhtenäisenä nidoksena nimeltä 
Muistojen aika (1993), sitä kommentoitiin jopa "tutkimukseksi" 
muistamisesta.

Uusimmassa kirjassaan Rajattomuuden aika Kilpi palaa sotaa 
edeltäviin lapsuusvuosiin 1928-1989. Teos on tuhti järkäle 
verrattuna tiiviisiin evakkomuistelmiin. Nyt kirjailija antaa 
itselleen entistä enemmän vapautta pohdiskella muistikuviensa 
yksityiskohtia, lapsuuden tapahtumien näkymättömiin jääneitä 
syitä.


Äidin ehdottomuus, tyttären avoimuus

Muistin ulkopuolellakin voi olla tapahtumia, joissa itse on 
keskipisteessä. Kilpi toteaa, että "jokainen lapsi muuttaa 
maailmaa jo syntyessään, vieläpä ennen syntymäänsä, eikä 
maailma hänen synnyttyään ole enää koskaan sama kuin 
aikaisemmin."

Ensimmäisen kaunokirjallisen version lapsuudestaan Kilpi 
kirjoitti jo kaksikymmenvuotiaana. Muistin materiaalina 1930-
luvusta on säilynyt etenkin luettuja ja kuultuja tarinoita.

Kilpi aloittaa kotituvasta ja laajentaa ajankuvaa luku luvulta. 
Rajakarjalainen Raivattalan kylä tulee esitellyksi talo talolta 
koulutien varresta. Erillisen osuutensa saavat koulu, suku ja 
isovanhemmat.

Muistelman psykologinen keskipiste on, samoin kuin 
evakkotrilogiassa, äidin ja tyttären suhde. Kilpi pohtii, mikä 
suhteessa meni vikaan niin varhain tai syvästi, että muisti ei 
pysty sitä tavoittamaan tai kattamaan.

Syyksi esitetään toisaalta äidin opintojen keskeytyminen lapsen 
syntymän vuoksi, toisaalta äidin ja tyttären luonteiden erilaisuus. 
Samaa asetelmaa, äidin ehdottomuutta ja tätä vastaan asettuvaa 
tyttären avoimuutta on Kilpi kuvaillut myös sotaromaanissaan 
"Elämä edestakaisin" (1964).

Ehkäpä Rajattomuuden aika -muistelman laajuus johtuu tarpeesta 
käydä lävitse sekä muistikuvia että eletyn ja siitä kirjoitettujen 
tarinoiden välimatkaa. Muistelman kirjoittamisen aikana Kilven 
äiti menehtyi, mikä lienee osaltaan vaikuttanut äitimuistojen 
yksityiskohtaisuuteen.

Rajattomuuden aika on albumimainen, tarinaltaan kaikkea muuta 
kuin keskittynyt teos. 1930-luvun eläneille tai aikakaudesta 
kiinnostuneille se on aarrearkku, jonka arvo on enemmän 
dokumentaarisuudessa kuin proosallisuudessa, niin kielellisesti 
viisasta ja selkeää kuin Kilven ilmaisu onkin.

Jotain Kilven tavoitteista kertoo  hänen määritelmänsä hyvästä 
lukuromaanista: moisesta teoksesta pitäisi jättää pois kaikki 
laajemmat "suhteutukset" eli viittaukset maailman tapahtumiin ja 
politiikkaan. Omiin vaatimuksiinsa Kilpi vastaa myös siinä, että 
hänenkin teoksensa on "hallittu, kohtelias, lukijaa kunnioittava".

Muistelujen täydentäjänä on kuudenkymmenen sivun mittainen 
epilogi, vuosien 1999-2000 taitteeseen sijoittuva päiväkirja. 
Samalla tavoin kuin nykypäivä on muistelmissa tunkeutunut 
menneeseen, saa päiväkirjassa mennyt tunkeutua nykypäivään:

"Kuolleet nousevat aina silloin tällöin muistuttamaan itsestään. 
He etsivät elämää meidän tajunnastamme."

Markku Soikkeli

--

KAUHU ASUU MUMMOLASSA

Maria Peura: On rakkautes ääretön
Tammi 2001


Vanhoissa seurapiiriromaaneissa ihmisten välisiä 
suhteita hallitsi säädyllisyys. Jokainen rike 
säädyllisyyden normeja vastaan oli 
merkityksellinen: jokainen liioiteltu ele tai 
sana, joka poikkesi normista, saattoi edustaa 
persoonaan paljastumista.

Nykypäivän kirjallisuudessa säädyllinen julkisivu 
ei merkitse paljoakaan. Enemmän ihmisten käytöstä 
kuvaa työn, sukupuolen tai yhteiskunnallisen 
aseman vuoksi noudatettu rooli. 

Ainoat tarinat, joissa säädyllisyys kelpaa tarinan 
ratkaisupinnaksi, ovat ne missä perhe sulkee 
sisäänsä salaisuuden. Tällaisia ovat paitsi 
rikostarinat myös kertomukset perheen sisäisestä 
väkivallasta - ja seksistä. 

Etenkin insesti on ollut viime vuodet kuuma 
säädyllisyyden julkisivua haastava aihe. Sitä on 
tyrkytetty mihin tahansa perhettä onnettomuutena 
käsittelevään kirjaan ja elokuvaan. Toisaalta 
insesti on aiheena niin raju, että se helposti 
peittää näkyvistä muut tarinanainekset, niin 
kirjailijalta kuin lukijoilta.

Maria Peura ei ole käyttänyt insestiaihetta 
pelkästään tehokeinona. Esikoisromaanissaan hän 
käyttää asetelmaa rohkeasti ja luovasti: kauhu 
asustaakin mummolassa, kotien kodissa, sukujuurten 
juurella.

Peuran romaanin, On rakkautes ääretön, pohjana on 
novelli, joka sai vuosi sitten kunniamaininnan 
J.H. Erkko -kilpailussa. Kohtausten lyhyydessä ja 
intensiivisyydessä voi nähdä jotain myös Peuran 
dramaturgikoulutuksesta.


Insesti lapsen näkökulmasta

Peura osoittaa, miten insesti on mahdollista juuri 
siellä, missä lapsi on joutunut täydellisesti 
erilleen luonnollisesta kasvuympäristöstä. Silti 
hän joutuu kasvamaan ja muuttumaan, puolustamaan 
suvereniteettiaan edes jollain tasolla ja 
tulkitsemaan julmankin kohtelun osana muita 
ihmissuhteita.

Kirjan nimi On rakkautes ääretön viittaa siihen 
ehdottomaan valtaan, jota isoisällä on lapsiinsa 
ja lapsenlapsiinsa. Näkökulma on kuusivuotiaan 
Saaran. Hän palvoo ja pelkää isoisäänsä. Tämä 
puolestaan käyttää lasta seksuaalisesti hyväkseen 
näkemättä lasta lainkaan ihmisenä. Isoäiti on 
hänkin alistunut miehensä ylivaltaan ja kieltäytyy 
kuulemasta lapsen ääntä.

Koska lapsella ei ole käsitteitä niin 
käsittämättömälle asialle kuin lähimmäisen tapa 
käyttää häntä seksuaalisena esineenä, esittyy 
insesti Saaran kertomana vastentahtoiseksi 
leikiksi. Leikin symbolit, pieneksi tuleminen ja 
kivun sisäistäminen, ovat kaksinverroin 
karmivampia kuin jos sama kuvattaisiin 
ulkpopuolisen kertojan näkökulmasta.

Kun tapahtumapaikkana on pohjoisen Suomen 
syrjäinen maaseutu juontuvat vertailukohdaksi 
väistämättä Timo K. Mukan teokset. Niissähän 
seksuaalisuus on raaka mutta myös uutta luova 
luonnonlaki, joka käänsi yhteisön normit, etenkin 
uskonnolliset puolelleen.

Peuran teoksessa eletään jo modernia aikaa, 
perheet ja sukupolvet ovat eristäytyneet 
toisistaan. Vanhempien riidoilta Saara on 
siirretty epävirallista tietä isovanhempiensa 
hoiviin, ojasta allikkoon.

Ainutlaatuista Peuran kertomuksessa on aiheen 
kannalta paitsi sukupolvien ylitse kurottuva 
hyväksikäyttö ja sen yksityiskohtainen kuvaaminen, 
myös se, että Peura yrittää kuvata 
hyväksikäyttäjän omia ajatuksia. Tämä on ainoa 
osuus missä kirjailija on haksahtanut 
päälleliimattuun psykologisointiin. 

Insestin syyksi esitetään isoisän pohjattoman 
huono itsetunto ja ihmispelko: "Tyär tietää, että 
mie pölkään, mutta se on onneksi itte vielä 
pelokkaampi. Ei se minua pysty ilmiantamhaan. Se 
kellistyy kiltisti minun etheen ja antaa minun 
ottaa siittä voimaa."

Kun suku ja yhteisö eivät voi tarjota turvapaikkaa 
lapselle, pelastus tulee yhteiskunnan taholta. 
Paljon ei kirjassa tapahdu, mitä ei tapahtuvaksi 
odottaisi. Ja hieman ylipitkältäkin tämä 
säädyllisyyden takainen piiloleikki tuntuu. 

Kuusivuotiaan kertojapuhe on vaikeaa 
jäljiteltäväksi edes fiktion tavoilla ja 
järkyttävän aiheen erityisyys peittää henkilöiden 
persoonat. Saaran omin voimin rakentama maailma 
lähimpine ystävineen onkin sitä tavanomaisinta 
lapsuuskuvausta. 

Peura käyttää lapsen ominaisinta näkökulmaa ja 
"minuun tuli kylmyys" -tyyppistä kielioppia 
pääasiassa insestiin liittyen: "Ja kun sauna on 
kuuma, ukki kiipeää lauteille ja pissaa suoraan 
minun sydämeeni."

Aivan kuin insestin kuvaus edellyttäisi oman 
runollisen kielioppinsa?

Markku Soikkeli

--

VERET SEISAUTTAVIA SEPITTEITÄ

Juha Seppälä: Oikku ja vapaus
WSOY 2001


Viidentoista vuoden jälkeen Seppälän lyhyistä tarinoista on 
kasattu huomiota herättävä kokoelma Oikku ja vapaus. Pohjana 
on kahdeksan kirjaa ja kuutisenkymmentä lyhyttä tarinaa.

Taiteellisesti arvokkaasta koosteesta huolimatta kyseessä ei ole 
mikään herttainen juhlateos. Sellainen olisikin Seppälälle 
äärimmäisen vierasta.

Seppälä on komiikan käyttäjänä kuin luutnantti Lammio 
Tuntemattomassa sotilaassa, että hän laskee leikkiä tosissaan. 
Kokoelman nimikin, Oikku ja vapaus, on seppälämäinen vitsi. 
Se on toisaalta kliseemäinen otsikko tuhdille elämäntyölle, 
toisaalta viittaa Seppälälle ominaiseen näkökulmaan.

Komiikka jos mikä tuntuu olevan edelleen miesten laji. Osa 
Seppälän suosiosta perustuukin sille, että hän on miellyttänyt 
juuri realismille kranttuja mieslukijoita. Hän huvittaa lukijoita 
miehen elämän raadollisuudella, lian, häpeän ja sukupuolen 
liittämisellä toisiinsa ikään kuin sattumalta.

Jos kertomuksen pienin yksikkö on muutos tutussa maailmassa, 
niin Seppälän kuvaamilla ihmisillä muutos on pelkkää 
oikuttelua. Heillä ei ole tarvetta elämänmuutokselle eikä kykyä 
nähdä muutosta laajemmassa perspektiivissä.

Vapaus tulee jälkikäteen kuin kohtalon lahjana, jos on 
tullakseen, mutta ihmisen omilla pyrinnöillä ja oikuttelulla on 
siihen vähän vaikutusta. 

Esimerkiksi novellit "Arkku" (1987) ja "Miehen kuolema" 
(2000) ovat hyvin samankaltaisia kuvauksia läheisen kuoleman 
pakottamasta rituaalista. Vaikka kuolema ei näytä muuttavan 
mitään kertojan maailmassa, rituaalin täsmällinen 
loppuunsaattaminen on suurin siunaus mitä voi läheiselleen 
antaa.

Vapaus seuraa pakottomasta velvollisuudentunteesta. Totuutta 
vainajasta ei voida kertoa, mutta kun velvollisuus on täytetty, 
läheisyyden vaateista vapautuminen on suurinta mitä voidaan 
kertoa.


Oikku tuo vapauden

Kari Hotakainen on todennut, että mökkihöperyys on 
kirjailijalle tärkeämpi työväline kuin tietokone. Määritelmä 
sopii erityisen hyvin kirjoittajiin kuten Hotakainen tai Juha 
Seppälä. He katselevat maailmaa epäluuloisena ja taltioivat 
muutoksia luovasti vinksahtaneen näkemyksensä lävitse.

Seppälän proosa on ilmaisultaan hillittyä, perinteistä realismia, 
mutta käsittelee niitä poikkeustilanteita, joita perinteinen proosa 
on vältellyt. Hänen tarinoissaan ympäristö asettaa ihmiselle 
vaatimuksen kehittyä edes pienen askeleen verran, mutta 
pienikin askel voi tuntua tuskallisen suurelta.

Etenkin 80-luvun novelleissa kyse on ihmisistä, jotka 
oikuttelevat kohdatessaan "elämän realiteetteja". 
Oikuttelullahan tarkoitetaan kypsymätöntä halua. Oikku on 
pikkuvanhan käytöksen vastakohta: äkkinäiseen mielihaluun 
vetoamista, jolla yritetään pelastaa oma suvereniteetti.

Vieraantumista Seppälä käsittelee paikoilleen pysähtyneiden 
miesten mökkihöperyytenä. Vain tahaton oikku toisi heille 
vapauden mökkiytymisestä.

Niminovellissa "Riikinkukon sulka" (1989) mies toivoo, että 
vaimo ehdottaisi muuttoa, lähtöä valheeksi muuttuneesta 
perheestä. Oman tahdon laukaisee lapselle annettu lupaus 
riikinkukon sulasta. Linnun tappaminen on oikukkaan tahdon ja 
suvereniteetin ilmaisu.

Seesteisin esimerkki Seppälän tyylistä on pienoisromaanin 
mittainen "Taivaanranta" (1987). Siinä kaksi miestä, Boman ja 
Mutanen, tekevät talokauppojen yhteydessä mittaa toistensa 
saamattomuudesta. Mutasen mielikuva kuluneesta elämästä 
sopisi moneen Seppälän mieshahmoista:

"Naimisissa olon ja työn vuodet tuntuivat hänestä kuin unelta 
johon hän tahtomattaan oli vajonnut ja joka muodosti kuin 
katkoksen tai mustan aukon hänen elämässään."

Seppälän henkilöille arki on unta ja oikullinen muutostilanne 
koko elämän mielekkyyden haastava hetki. Elämän herjaaminen 
on Seppälän mieshahmoille kuoleman uhmaamista, banaalia 
leikkiä ja kuitenkin totista.

"Taivaanrannan" tavoin niminovelli "Torni" (1986) kuvaa 
miesparia, jossa vahvempi todistaa heikomman kirkasta hetkeä 
vasten taivaanrantaa. Koira ja auto ovat näille miehille 
läheisempiä kuin nainen ja lapsi.


Proosaa pikaruokana

Aniharva kirjailija pystyy säilymään viisitoista vuotta 
julkisuudessa imagonsa muuttumatta. 90-luvun alussa 
Seppäläkin tuntui hermostuvan siihen, että hänen proosaansa 
kiiteltiin jäyhänä ja viileän lakonisena.

Tuloksena oli Super Market (1991), aggressiivisten ja 
räävittömien juttujen kokoelma. On selvää, että Super Marketin 
kaltaista teosta ei olisi yksikään kustantaja julkaissut, jollei 
kirjailijalla olisi ollut jo vankka maine.

Kokoelmaan on otettu 18 lyhkäistä juttua Super Marketista. 
Tällä kirjalla Seppälä osoitti, että pelkkä viileä asenne ei tee 
hyvää tarinaa. Aiemmissa teoksissaan hän oli ollut sentään 
maltillisen armoton verrattuna siihen, kuinka hyökkäävästi hän 
olisi voinut kirjoittaa naisista ja miehistä.

Kuten tunnettua komiikkaa voi käyttää muihin tarkoituksiin 
kuin huumoriin. Ehkäpä Super Marketilla pyrittiin tämänkin 
todistamiseen.

Kokonaan toinen juttu on se, mitä lukijan odotetaan tuntevan 
lukiessaan sellaisia tarinoita kuin "Kuinka vitun haju lähtee 
sormista?" tai "Jos kulli ei seiso". Lukijan makutottumusten 
pilkkaaminen tuskin on taltioimisen arvoinen asia.

Super Market tuotiin markkinoille provokaationa eikä sen arvo 
ole muuksi muuttunut kymmenessä vuodessa. Paremmin on 
aikaa kestänyt toinen tarkoituksellinen provokaatio, 
novellikokoelma Suomen historia (1998). 

Siinä Seppälä laati velmuja näköiskuvia historian 
suurhenkilöistä, unohdetuista ja muistetuista. Ironia syntyy siitä, 
että historioiva ylätyyli muutetaan anekdoottimaiseksi 
alatyyliksi.

Toisaalta mukaan tuli taas juttuja, jotka Seppälä tuntui 
kirjoittaneen itselleen, muuttaakseen oman kuvansa Suomesta. 
Esimerkiksi slangityylillä elämäänsä muisteleva Mannerheim 
oli täsmähyökkäys kotimaista suurmieskirjallisuutta vastaan. 

Teokset kuten Super Market ja Suomen historia kertovat 
Seppälän aktiivisesta paikantumisesta virallisiin teksteihin 
nähden. Seppälä ei ehkä olekaan niin julkisuudesta riippumaton 
sivullinen kuin millaiseksi tekeytyy.


Markku Soikkeli


--