Markku Envall: Polkupyörällä ajamisen taito ja muita esseitä
Pentti Holappa: Kaksi kirjailijaa
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie * FINLANDIA-VOITTAJA *
Tapio Koivukari: Luodetuulen maa
Eila Kostamo: Mulperipuun mehu
Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Toivo H. Laine: Vie minne tiesi, osa 3
Eino Leino: Lentojätkä. Arto Paasilinnan elämä
Rosa Liksom: Reitari
Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
Arto Paasilinna: Yhdeksän unelmaa
Niina Repo: Kaksi
Asko Sahlberg: Höyhen
Annika Sandelin: Saderunoilijan tytär
Juha Seppälä: Yhtiökumppanit
Joni Skiftesvik: Lipsauttajat
Anja Snellman: Äiti ja koira
Antti Tuuri: Ullan kirja
Mika Wickström: Vastakarvaan
--
KETTUTYTTÖ SUSIEN MAAILMASSA
Mika Wickström: Vastakarvaan
WSOY 2002
Kettutytöt ilmaantuivat suomalaiseen julkisuuteen kuusi vuotta
sitten. Heidän myötään eläinaktivismi sai käsitteen ja kasvot,
joiden perusteella aktivismi voitiin lokeroida yhteen
sukupolveen ja -puoleen.
Kuuden vuoden aikana suomalainen keskustelu eläinten
oikeuksista ei ole juurikaan levinnyt näiden lokerointien
ulkopuolelle. Ekoaktivismi tavataan yhä liittää nuoriin ja
etenkin naispuolisiin kaupunkilaisiin, samoin keskustelu on
tavannut aktivoitua turkistarhauksen yhteydessä.
Mika Wickströmin romaani Vastakarvaan on ensimmäinen
kaunokirjallinen yritys purkaa käytyä keskustelua ja syntyneitä
myyttejä. Romaani kertoo turkulaisesta biologian opiskelijasta,
Kirsistä, tämän ystävistä ja rakkaista. Jo ensimmäisen
lukuvuoden aikana kaverit ja opiskelu ohjaavat ekologisen
tietoisuuden heräämiseen.
Wickströmin taktiikka perustuu myyttien henkilöimiseen ja
vastakohtien voimistamiseen. Kirsi on pohjanmaalaisen
kettutarhaajan tytär, jolle Turku ja yliopisto merkitsevät uutta
arvomaailmaa. Käytännön oppaana on eläinaktivisti kaveri ja
teoriaan tutustuttaa karismaattinen miesopettaja.
Ekologian opissa
Vaikka maaseutuun ja luontoon liittyvillä aiheilla on ollut
erityisasema suomalaisessa kirjallisuudessa, eivät kirjailijat ole
kokeneet ekologisia kysymyksiä haastaviksi. Huomionarvoisia
poikkeuksia ovat olleet Eeva Kilven romaanit sekä Petter
Sairasen linkolamainen erakkokuvaus, pian elokuvaksikin
valmistuva Sähköllä valaistu talo (1989).
Ekologiset kysymykset ovat antaneet enemmän materiaalia
dialogiin kuin henkilökuviin. Tapio Koivukarin ekologinen
jännäri Saariston samurait (1988) oli hätkähdyttävästä
tarinastaan huolimatta pelkkä poikaseikkailu. Anja Snellmanin
Safariklubi (2001) oli perusteellinen puheenvuoro
sosiodarwinismia vastaan, mutta romaaniksi varsinainen
dinosaurus.
Koivukarin ja Snellmanin teosten tavoin Vastakarvaan on
niellyt niin paljon materiaalia, että kirja lienee tärkeämpi
keskustelun herättelijänä kuin sen syventäjänä.
Pohjimmiltaan Vastakarvaan on perinteinen suomalainen
kehityskertomus. Maaseudun kasvatti saapuu suureen
kaupunkiin, tutustuu korkealentoisiin aatteisiin ja pyrkii
pätemään paitsi ikätovereidensa myös ihailemansa suurmiehen
silmissä.
1800-luvun ylioppilasromaaneista alkaen näiden
nousukastarinoiden päähenkilöt ovat olleet enimmäkseen
miespuolisia. Wickströmin romaanissa kiinnostavinta on
mieskirjailijan sisäistämä feministinen ääni, ideologisen ja
sukupuolisen identiteettityön rinnastaminen.
Kirsin sukupolven aatemaailmaa ei pysty piirtämään
kansalliselle tai poliittiselle värikartalle. Nousukkaan ongelmat
ovat sentään samat kuin nuorfennomaanien tai taistolaisten
kasvutarinoissa. Vaikka eletään globaalisen tiedostamisen
maailmassa, ensimmäinen eronteko joudutaan tekemään
kasvuympäristöön nähden.
Irtisanoutuminen ihmiskeskeisestä moraalista johtaa Kirsin
kohdalla perhesuhteista luopumiseen. Muutos on vaikea, mutta
looginen: "Jokaisen on uskottava johonkin, ei muuten voi
erottaa oikeaa väärästä."
Riippuu lukijasta, kokeeko perheen korvaamisen
solidaarisuudella toiveikkaana vaihtoehtona vai nykypäivän
poliittisena lapsenuskona. Liikkumavaraa tulkinnoille annetaan
niukasti.
Eläinaktivistien arkeen, sellaisena kuin Wickström sitä kuvaa,
ei mahdu juuri muuta kuin aatteen opiskelua ja edistämistä.
Aktivistit ovat kuin urheilijoita, jotka hengaavat omiensa
kanssa ja keskittyvät seuraavaan suoritukseen. Moraalin
puhtautta ei vaaranna doping vaan luonnolliset hormonit.
Nuorten ihmisten paikkaa moraalisesti mutkistuneessa
maailmassa Wickström on käsitellyt aiemminkin,
nimenomaisesti kiitetyssä urheiluromaanissa Kunniakierros
(1998) sekä leppoisassa jengifiktiossa Sukupolvi X (1995).
Mies on tytölle susi
Wickström ei laita omaa lusikkaansa vihreään soppaan, hän
vain esittelee henkilöt, aatteet ja välineet. Peter Singerin ja
Tom Reganin käsitykset eläinten oikeuksista referoidaan sen
kannalta, miten ne muuttavat päähenkilön
maailmankatsomusta. Kettutytön on opittava pärjäämään
susien, metsästävien miesten maailmassa.
Aiheen perinpohjainen käsittely on johtanut optimistiseen,
mutta tunnollisen aatekeskeiseen ihmiskuvaan: henkilöt ovat
vain ja ainoastaan aatteensa näköisiä. Edes Wickströmille tutut
paikat, kuten Turku ja yliopisto, eivät saa elävöittäviä piirteitä
aatedraaman taustaksi. Sama draama voisi tapahtua missä
tahansa.
Ekologisten ristiriitojen maailma esitetään kuin näyttämöllä,
ihminen per aate. Henkilöt sekä puhuvat että ajattelevat
toisistaan kirjakielisen tarkasti.
"Hän oli kettutyttö", muotoilee Kirsi järkytyksensä keskellä.
Yhtä huolitellen hän arvioi rakastajansa kelpoisuutta:
"Opeteltujen lauseiden takaa olisi voinut löytyä mies, johon
kukaan ei ollut vielä tutustunut." Ehkä olisikin, mutta loppuiko
rohkeus Kirsiltä vai kirjailijalta?
Vastakarvaan on rohkea ja kankeahko romaani, nuorisokirja
sanan pateettisessa merkityksessä. Kirjan sivistävä materiaali
on selkeästi lähdeviitattu, mutta henkilöt ja moraalinen
ongelma ovat etäällä elävästä elämästä.
Karhean empatian ja suurten kysymysten sijaan lukija saattaisi
liikuttua itsepintaisen epävarmoista, lähimmän ympäristön
piinaamista ihmisistä. Kuten ekologia painottaa: luonto on
meissä yhtä paljon kuin me luonnossa.
Markku Soikkeli
--
KIRVESMIEHEN KÄYTÄNNÖLLISYYS,
JOURNALISTIN JOUTILAISUUS
Eino Leino: Lentojätkä. Arto Paasilinnan elämä.
Otava 2002
Arto Paasilinnan kirjoissa keskeistä on mieshahmojen ja heidän
töittensä tuttuus. Tunnistettavuuden ja tuttuuden vaikutelmat
toistuvat myös toimittaja Eino Leinon laatimassa elämäkerrassa.
Paasilinnasta rakennetaan näköiskuvaa yhtenä tyypillisimmistä
suomalaisista mieskohtaloista, joka on yhtä aikaa veijarimainen
poika ja kohtuullisen lojaali aviomies.
Kirjan kansikuvassa nähdään harvinainen versio Arto
Paasilinnasta: hän hymyilee sinivalkoiseen pyyhkeeseen
kääriytyneenä. Kirjailijan kuusikymmenvuotisjuhlalle omistettu
teos onkin tyyliltään mitä perinteisin suurmieshistoriikki.
Juhlakirja tekee kohteelleen pelkästään kunniaa ja määrittelee
tälle paikkaa suurmiesten joukossa.
Milloin Paasilinnalle annetaan puheenvuoro, hän suhtautuu
juhlakirjan tarkoitukseen yhtä pidättyvästi kuin
nimikkoseuraansa ja kaikkeen julkiseen esiintymiseen: "Annan
mieluummin pintapuolisen vaikutelman kuin lähden avaamaan
ovia omiin ja syvimpiin tuntoihini." Lentojätkän roolia hän joka
tapauksessa näyttää arvostavan.
Selittävänä tyypittelynä käytetään Paasilinnan veljessarjan
työntekoa arvostavaa kasvuympäristöä sekä arvonsa tuntevan
lehtimiehen itsenäistä luonnetta. 23-vuotiaaksi mennessä Arto
Paasilinna ennätti tehdä uutisjuttuja Warkauden lehdessä,
Koillissanomissa, Kainuun Sanomissa, Pohjolan työssä,
Suomen Kuvalehdessä, Viikkosanomissa sekä Apu-lehdessä.
Vuonna 1975 Paasilinna jäi vapaaksi kirjailijaksi ja julkaisi
maineikkaimman romaaninsa, Jäniksen vuoden. Sitä ennen hän
oli kirjoittanut jo pari romaania sekä kaksi vähemmän tunnettua
kirjaa, reportaasiteoksen karhunkaataja Ikä-Alpista (1964) ja
matkateoksen Kansallinen vieraskirja (1971). Näistä
molemmista juhlakirja tarjoaa parhaita makupaloja.
Westendin "kirveskommunisti"
Jos toimittaja Leinoon on uskominen, Westendissä asuva
Paasilinna on aidommin sosialisti kuin vasemmistopuolueet.
Lisäksi hän on pasifistisempi kuin kukaan muu, joka on
suunnitellut armeijalle purkamattoman miinatyypin.
Ylipäänsä historiikki käsittelee Paasilinnan elämää lyhyinä
palasina; tapahtumien järjestyksen sijaan kiinnostavia ovat
kirjailijakuvaan sopivat teemat. Niinpä esimerkiksi Paasilinnan
ensimmäiseen avioliittoon poiketaan vain lyhyesti kirjan
loppupuolella. Imagoon sopii paremmin pitkä, kypsä parisuhde
ja kirjailijan vapautta edistävä tilinpitäjävaimo.
Todisteiksi lentojätkän aitoudesta on kelpuutettu milloin
ansiotekoja Paasilinnan töistä, milloin kirjoituksista. Huolella
kuvaillaan esimerkiksi kosteanpuoleisia retkiä, joita kirjailija
harrasti etenkin lehtimiesvuosinaan Helsingissä. Railakas
juhlinta oli vielä Paasilinnan lehtimieskaudella "kuin saavutettu
etu". Journalisteista oli "virkamiesasenne kaukana", sillä
"muutos tulisi tapahtumaan vasta parinkymmenen vuoden
kuluttua", kuvailee Leino.
Lentojätkän tittelin Paasilinna ansaitsee sillä, että hänestä
katsotaan löytyvän sekä kirvesmiehen käytännöllisyyttä että
journalistin joutilaisuutta. Käyttökelpoisia myyttejä molemmat.
Ehkä Paasilinna on niin erikoisen tyypillinen tapaus
suomalaisena miehenä ja mieskirjailijana, että hän on itsekin
sisäistänyt hahmonsa ironisuuden? Tämä näkyisi kirjailijan
kommenteissa tuotannostaan, kokeneen lehtimiehen kyvyssä
ymmärtää oman kirjailijakuvansa uutisluonnetta.
Vaikuttava esimerkki kirjailijakuvan myymisestä on Operaatio
Finlandian (1972) tapaus. Uutinen Ruotsin ja Suomen välistä
sotaa kuvailevasta romaanista rakennettiin skandaaliksi
Paasilinnan toimittajakavereiden avustuksella.
Toimittajamainen ote näkyy myös romaanin raportoivassa
tyylissä ja tekotavassa: ensin suunniteltiin sodalle strategia,
sitten tehtiin siitä projekti, joka toteutettiin romaanissa ja
mediassa.
Paasilinnan kirjallisesta ominaisluonteesta Lentojätkä ei paljasta
mitään olennaista. Tuotannon selittäminen henkilöllä lienee
juhlakirjalta odotettu asenne, mutta toimittajalta toivoisi
jonkinlaista aikalaisen taustoitusta sille, miten henkilöstä tulee
ilmiö. Miksi Paasilinnan 90-luvun teokset ovat pysyneet
myyntilistojen ykkösenä, vaikka niiden tarinat toistavat
toisiaan?
Sarjakirjallisuuden turvallinen, suuren ikäluokan makuja
noudatteleva maailmankuva ei yksinään riitä selittämään
Paasilinnan suosiota. Juhlateos hehkuttaa kirjailijan rohkeutta
tarttua vaikeisiin aiheisiin, mikä lieneekin viisauden väärti.
Paasilinnan romaaneilta ei odoteta henkevyyttä tai ajanhengen
analysointia. Lukijoille riittää, että hän tarjoaa toimintamalleja
sinne, missä politiikka ja asiantuntijamielipiteet ovat korvanneet
julkisen keskustelun. Ei jäädä odottelemaan terapiaa vaan
hankkiudutaan yhdessä itsemurhaan (Hurmaava
joukkoitsemurha, 1990) tai maaseudun muistelun sijaan
eläydytään puhekykyisten hevosten elämäntapaan (Hirnuva
maailmanloppu, 1999).
Siksi paasilinnalaisessa maailmassa vihreät eivät ole oikeasti
vihreitä, jos he eivät osaa yöpyä lumihangella pelkän kirveen ja
tikkuaskin varassa, eivätkä demarit ole oikeasti sosiaalisia ja
demokraattisia, jos he eivät omin käsin rakenna taloja, kuten
"kirveskommunistiksi" julistautuva Paasilinna. Politiikka
hyväksytään vain tekoina.
Paasilinna on lajinsa viimeisiä kirjailijoita, joilla Suomi
näyttäytyy edelleen yhtenäiskulttuurina. Olemme tuoneet
maalaisuuden myötämme kaupunkeihin, mutta naisen ja miehen
"perinteiset" roolit vaikuttavat opittujen käytösmallien alla.
Moderni elämäntapa kiteytyy maailmanlopun enteiksi, joita
osaavat tulkita vain sen ulkopuolelle jättäytyvät keski-ikäiset
sankarit.
Markku Soikkeli
--
KEHOONSA VANGITTU LAPSI
Asko Sahlberg: Höyhen
WSOY 2002
Kirjallisen harrastajakentän ulkopuolelta suomalaisen proosan
yllätystähdeksi noussut Asko Sahlberg jatkaa varmalla ja
tarkalla ilmaisulla. Höyhen on pienoisromaani
kehitysvammaisesta pojasta, joka on suljettu paitsi kehoonsa
myös hoitolaitokseen. Ainoa pakopaikka ovat muistot ja
mielikuva sisaren edustamasta vapaudesta.
Kehitysvammaisuutta on kirjallisuudessa kuvattu niin
hämmästyttävän vähän, että laajempi katsaus aiheen historiaan
olisi käytännössä mahdoton. Sairauksiin ja invaliditeettiin
liittyvät elämäntavan ongelmat eivät ole kelvanneet
kaunokirjalliseksi materiaaliksi juuri muulloin kuin äkillisinä
traagisina tapahtumina.
Ei Sahlbergin pieni kirjakaan mikään aluevaltaus ole, mutta
taidokkaasti hän kuvaa maailmaa sellaisen ihmisen silmin,
jonka havaitsemistapaa rajoittaa kehon ja ajattelun
epävarmuus. Tietoisuus ja identiteetti on eristetty toisistaan
siten, että havainto ympäristöstä ei lähdekään omasta itsestä
käsin. Äänet liikkuvat lausujistaan riippumatta, esineet
määräävät käsien toimintaa, hajujen ja makujen aistimukset
voivat ylittää nähdyn tai kuullun.
Havaintojen muokkaaminen kirjaimellisesta kuvainnolliseksi
saa päähenkilö Villen maailman näyttämään
runollisuudessaankin ahdistavalta. Hän on ollut koko ikänsä
muiden ihmisten armoilla, mutta ei ymmärrä asemansa
toivottomuutta: alkoholisoitunut äiti, väkivaltainen ja sisarta
hyväksi käyttävä isäpuoli, päätyminen laitokseen. Jopa
laitoksessa häntä kohdellaan kuin rikkonaista esinettä.
Höyhen on yhden, ajattomalta tuntuvan päivän tarina
kaakelinkovasta elämästä laitoksessa. Höyhen leijailee
käytävällä kuin lupauksena irtoamisesta kahlitusta elämästä.
Kehoonsa ja laitokseen vangittu Ville kykenee havaitsemaan
enemmän kuin miltä päälle päin näyttää.
Hoitajat keskustelevat ohimennen montakohan elinvuotta
Villellä mahtaa olla jäljellä: "Ei niistä koskaan vanhoja tule."
Pojan arvellaan olevan "itsetuhoisa", mutta lukija näkee
tilanteen tämän sisältä käsin: vapauden tavoittelu kehossa,
jonka liikkeisiin kukaan ei vastaa, voi edetä vain yrityksen ja
erehdyksen tietä.
Elävien olentojen elottomia muistuttava inertia, riippuvuus
omasta kehosta havaintojen keskipisteenä, on itse asiassa
muiden kuin Villen ongelma. Kun ympärillä olevat ihmiset
suhtautuvat Villeen kuin esineeseen, tämän havaintomaailma
onkin puhtaampi kuin normaalien vuorovaikutteisten ihmisten.
Sahlbergin valitsema näkökulma on toteavan kylmä ja
painokkaan toivoton. Yhden laitospäivän juoni rakentuu
pienistä yksityiskohdista, suihkusta, kahvista ja muistojen
siivittämästä pakoretkestä. Jos poika onnistuu kätkemään
ikkunankahvan ja avaamaan portin vapauteen, hänellä ei ole
vapaudelle nimeä eikä muotoa. Vapaudentavoittelu on, kirjan
mukaan, kuitenkin vahvin ihmistä ohjaava voima.
Siteeratuissa repliikeissä paljastuu osa Villen ympäristöstä ja
muistoista kontrastina hänen sisäiselle, kaoottisista
havainnoista rakentuvalle elämälleen. Aivan
pienoisromaaniksi asti kirja ei pysty laventamaan tätä ideaansa
- tarina ei rikastu henkilöiltään eikä maailmaltaan - mutta
erikoisen vierailun kehokeskeiseen maailmaa Sahlberg
onnistuu järjestämään.
Markku Soikkeli
--
KIRJAILIJAN UNELMATALOT
Arto Paasilinna: Yhdeksän unelmaa
WSOY 2002
Ensimmäistä taloaan Arto Paasilinna oli rakentamassa
kymmenvuotiaana, kun kuusipylväiden varaan korotettiin veli
Ernon apuna poikien Kotkanpesää. Omaa hirsimökkiä Arto
ryhtyi rakentamaan Koilliskairaan jo teini-iässä, samalla kun
elätti muuta perhettä tukinkaadossa.
Siitä pitäen hän on rakentanut ympäri Suomea taloja ja
huviloita, omasta mielestään vaatimattomia ja "lentojätkälle"
sopivia pesäpaikkoja. Kukin talo on merkinnyt tietyn
elämänvaiheen projektia, yritystä vallata itselle uusi elämäntila.
1970-luvun lehtimiesaikoihin riitti vielä vanha torpan
kunnostaminen, 1980-luvulla tarvittiin jo mahtavampia
linnoituksia.
Luonnonlahjakkaan insinöörin titteli sopii Paasilinnalle
paremmin kuin toimittaja Eino Leinon laatimassa
elämäkertateoksessa (2002) annettu modernin lentojätkän
luonnekuva. Paasilinnan oma muistelma täydentää suhteellisen
tarkasti Leinon kirjaa, paitsi että se on jämäkämmin kirjoitettu
eikä sisällä aivan niin imelää henkilöpalvontaa.
Talot ja niiden rakentaminen ovat kirjailijalle tapa havaita
maailmaa. Tarinointi yhdeksän "unelman" rakentamisesta
etenee mielenjuohteiden kautta milloin minnekin, mukaan
työmaalle ilmaantuvat sukulaiset ja ystävät vuosien varrelta.
Luonnonkuvaelmia Arto Paasilinna on käytellyt romaaneissaan
hyvin säästeliäästi, poikkeuksena suomalaisesta arkiproosasta,
mutta unelmatalojensa maisemia hän kuvailee pidäkkeettömästi.
Raivioidensa mahtipontisuutta hän puolustelee, etenkin kun
huimimmat rakennelmat, kuten henkilökohtainen vahtitorni,
ovat valmistuneet ilman viranomaisen lupia. Poliittisen kantansa
hän määrittelee "kirveslinjan demariksi".
Herkkyys ympäristölle yhdistyneenä konservatiiviseen
maailmanselittämiseen antaa kiinnostavamman henkilökuvan
keski-ikäisestä miehestä kuin mikään Paasilinnan 90-luvun
romaaneista. Vaikka muistelmat on julkaistu Paasilinnan 60-
vuotisjuhlaan, ei kirjailijalla ole aikomustakaan hellittää tahtia.
Seitsemän saunaa, yhdeksän unelmataloa ja muutaman sillan
rakennettuaan hän suunnittelee oman puron ja kosken
raivaamista.
Koskematon metsämaisema on Paasilinnan ikäpolvelle haaste
muotoilla siitä ihmiselle mieluinen: "Aina minulle näitä
suoseutuja tuntuu riittävän, läpi koko elämäni. Saattaa olla, että
kuolemani jälkeen huomaan seisovani tanakasti hyllyvällä
maaperällä kumisaappaat jalassa ja katselevani haapasuolle."
Kirjallista maailmaa Paasilinna valottaa henkilösuhteiden osalta.
Saamme tietää, että hän osaa ulvoa sudenhuutoa paremmin kuin
Vesa-Matti Loiri ja että hänen keskeneräisiin kirjoihinsa kuuluu
suurista metsäsavotoista kertova teos (yhdessä Raimo Sallisen
kanssa).
Paasilinnan menestysromaanien reseptiä on turha etsiskellä
tästäkään muistelmasta. Omatoimisuuden laajentamista
kustannuspuolelle hän varoo harkitsemasta, vaikka satojen
painosten kirjailijalla siihen olisi houkutusta. Kustantaja on
hänelle "ammattiauttaja", välittäjä yksinäisen kirjailijan ja
lukijakunnan välillä.
Paljon kertoo Paasilinnan huumorin ytimestä, että pohdintansa
kirjailijan yksinäisyydestä hän sijoittaa keskelle arkipäivän
ahdinkoa. Kirjailija seisoo jouluyönä jäätyneen porakaivon
pohjalla ja miettii, millaista apua ja sympatiaa hän mahtaisi
saada tilanteeseensa miltäkin kustantajalta. Jälleen paras apu on
oma apu.
Markku Soikkeli
--
KODINRAKENNUS ON ARMOTONTA SOTAA
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
WSOY 2002
Jo pitkään se on ollut nähtävillä, suomalaisten miesten
jakautuminen omaa taloa rakentaviin urheilijaluonteisiin ja kotia
digitaalisesti sisustaviin nörtteihin. Jako rakentajiin ja nörtteihin
läpäisee Suomen niin maantieteellisesti kuin sosiaalisesti,
ikäpolvista puhumattakaan.
Kari Hotakainen on ottanut tämän myyttisen asetelman niin
vakavaan käsittelyyn kuin vain omalle ajalleen omistautunut
humoristi pystyy tekemään. Juoksuhaudantie on tarina miehistä,
jotka ovat jääneet "naisten vapautussodassa" koteihin kuin
juoksuhautoihin ja vasta avioerossa tajuavat tilanteensa.
Romaanin kuva sukupuolten vapautumisesta on yhtä
yksipuolinen kuin Hotakaisen edellisissä kirjoissa, mutta kirjan
huumoriin se sopii; Hotakainen on niitä iloisimman surun
kirjailijoita, joiden huumorille ei tarvitse nauraa, kun se
koskettaa.
Romaanin päähenkilö on Matti Virtanen, mies joka pitää itseään
naisten vapautumisen uhrina. Kun vaimo lähtee ja ottaa lapsen
mukaansa, Virtanen keksii, että hän voi pelastaa perheensä vain
hankkimalla omakotitalon, samanlaisen kuin ne miehet, jotka
ovat välttyneet tekemästä myönnytyksiä perheen sisällä.
Hotakainen kääntää nurin tutut mielikuvat naisen ja miehen
elämänalueesta. Matti Virtanen on mies, joka kamppailee sota-
ja urheilusankarin raivolla yhdistääkseen perheensä. Kaikki on
sallittua, kun kyse on perheen pelastamisesta: hän tekee
ylimääräistä työtä verottomana hierojana, kähveltää työpaikan
varastosta, kätkee muiden ryöstötavaraa.
Kansalaiset muuttuneet asukkaiksi
Varsinainen sota käydään kuitenkin kiinteistömarkkinoilla, sillä
täydellisiä kotia on harvassa ja naapurit ovat jopa vaarallisempia
kuin sukulaiset. Kumpiakaan ei voi valita, mutta sukulaisiin voi
sentään pitää etäisyyttä.
Tonttien välisillä rintamalinjoilla liikkuva Virtanen vakoilee
myytävänä olevien talojen ja niiden naapureiden kunnollisuutta.
Sillä välin, kun Virtanen on omistautunut koti-isän elämään,
suomalaiset ovat jakaantuneet asuinpaikan mukaisiksi
heimoiksi. Taloyhtiöiden hallituksissa vallitsee pakottava
demokratia ja omankodin rakentaneet valvovat tonttiensa
koskemattomuutta. Kansalaisoikeudet on muuttunut
asumisoikeuksiksi.
Kodinrakennus on armotonta sissisotaa, jossa miehet menettävät
mielenrauhansa ja perheet jakautuvat toisiaan kyräileviin
heimokuntiin. "Omakotiheimolla tuntui olevan voimakas me-
henki, vaikka varmasti he eivät tienneet toistensa elämästä
paljoakaan. Heitä yhdisti asumismuoto ja muutoksen pelko."
Uudessa yhteiskunnassa diplomaatin roolissa ovat
asunnonvälittäjät, jotka ovat kaikkein korruptoituneimpia. Tästä
Hotakainen rakentaa kirjan loppua kohden patologisen
jännitystarinan, jossa näkökulman saavat muutkin kuin
päähenkilö. Virtanen on poikkeustapaus, joka ottaa
yhteiskunnallisen ilmapiirin tosissaan; yhden miehen neuroosi
kertoo kaikkien suomalaisten oireista.
Kuten aina, Hotakaisella on lyyrikon silmää yksityiskohdille.
Arkiset asiat pelkistyvät elämäntapamme käsitteiksi kuten
asuntomessujen "pahvikuppikahvi" tai kerrostaloa luonnehtiva
"kotirauhanhäirintäjuttu". Kyseessä ei ole pelkkä nurkanvaltaus
ajankohtaiseen aiheeseen, vaan kokonaisten elämäntapojen
tilitys.
Tontti on ihmisen raja
Hotakaisen taistelutoveri Jari Tervo julkaisi viisi vuotta sitten
romaanin, jossa Suomi nähtiin "tuulikaappimaana".
Hotakaisella näkymä koteihin avautuu kadulta, portaikosta ja
puutarhasta. Näissä tiloissa käydään naapurien välistä
kamppailua suvereniteetista, kuka saa vapaiten toteuttaa
elämäntapaansa.
Juoksuhaudantie on yhteiskunnallisena satiirina armoton, vähän
kuten byrokraattien ja lähiössä asuvien Toistaitoisten
kamppailua kuvannut Bronks (1993). Bronksin liioittelemassa
Suomessa ihmisistä oli tullut ympäristönsä osasia, yhteiskunnan
liikuttelemia komponentteja.
Samanlainen on ihmiskuva Juoksuhaudantiessä. Työtä ei voi
tehdä muuttumatta työkaluksi, taloa muuttumatta asuntonsa
kaltaiseksi. Tontinrajat piirtyvät ihmisiin.
Myös sukupuoliroolien kääntäminen on lähtökohtaisesti luova
asetelma, toisaalta Hotakainen on tällä aihealueella tyly
pelkistäjä, ei analysoija. Hän on parisuhteen käsittelijänä
omistautunut erillään eläville naisille ja miehille, tilanteille,
joissa yhdessä eläminen on jo muuttunut mahdottomaksi tai
joissa siihen ollaan uudelleen pyrkimässä. Yhteisymmärrys
syntyy helpommin sukupolvien kuin -puolien välille.
Hotakaisen satiirin kohteena on niin ikään feminismi ja
emansipatorinen kirjallisuus. Naiskirjailijoiden kriittisissä
teoksissa naista rajoittavaksi elämänalueeksi on käsitetty koti,
kehon välineellistäminen synnyttämiseen ja miestä palvelevaan
seksiin, sekä yksityisen elämän sektori. Vastaavasti miehen
vapauden alueiksi on kuvattu työelämä ja julkinen sektori,
etääntyminen kehosta ja suhtautuminen siihen kylmänä
materiaalina.
Samaan aikaan toisaalla vaimo Virtanen opettelee ruoanlaittoa
ja ihmettelee miten tuli lähteneeksi Ruisrockissa vuonna 1979
miehen matkaan. Ja kun poliisi viimein puuttuu asemasodaksi
muuttuneeseen talonselvitykseen, hänkin on tietysti
naispuolinen.
Markku Soikkeli
--
IT-AJAN NUORET VETERAANIT
Juha Seppälä: Yhtiökumppanit
WSOY 2002
Tunnetuin suomalainen seikkailija ei olekaan enää Veikka
Gustafson vaan virtuaalinen pelihahmo Max Payne. Vuosi sitten
maailmanmarkkinoille levinnyt suomalainen tietokonepeli
osoitti menestyksellään, että Nokian ohella saattoi Suomesta
löytyä erityistaitoa jopa pelimarkkinoilla.
Informaatioteknologiasta on tullut elämänalue, joka ylittää
uutiskynnyksen menestystarinoina. Juha Seppälä on
Yhtiökumppanit-romaanissaan kääntänyt esiin IT-alan
kääntöpuolen.
Seppälän aihevalinta tuntuu aluksi yllättävältä. Etenkin
romaaneissaan Seppälä on tuntenut vetoa pikemminkin
historiaan kuin nykypäivään. Pidemmälle päästyä saa kuitenkin
huomata, että Yhtiökumppanit on näkökulmaltaan ja
henkilöiltään hyvinkin tuttua, jopa toisintoa kirjailijan
aiemmista teoksista.
Kirjan kolmesta minäkertojasta selviten tunnistautuva, eniten
Seppälän edellisiä romaanihahmoja muistuttava mies on Pete.
Tämä nousee IT-kuplan mukana ja menettää kosketuksen niin
rahallisiin kuin perheen arvoihin. Pete on liian vanha
siirtyäkseen kevyesti bisneksestä seuraavaan tai ottaakseen
tosissaan uusmedian teknologista innostusta.
Ainoa mahdollisuus jäädä henkiin IT-alan raa'asta
markkinasodasta on löytää työn kautta jokin pysyvämpi asia.
Rinnastukseksi IT-alan mieskuvalle Seppälä asettaa kuvauksen
jatkosotaan joutuvasta miehestä, Peten isästä. Sukupolvia
yhdistää ikivanha kolikko, jota miehet kantavat mukanaan
onnenlanttina. Kolikko muistuttaa paitsi kuolevaisuudesta myös
sukupolvia yhdistävästä, rahan abstraktioon sidotusta
arvomaailmasta:
"Kun katsoin isääni ja hänenkin taakseen, näin rahan aina
vilahtavan jossakin taustalla. Se oli kuin peili, joka oli asetettu
toisen peilin eteen."
Sama kolikko saa edustaa niin lapsuuden houkutuksia kuin
kuoleman lautturille annettavaa palkkiota. Infantiili mielikuvitus
ja kuolemankarvaat kuvitelmat ovat Peten ja hänen
yhtiökumppaninsa Ollin viimeiset bisnesideat, kun he yrittävät
keksiä millaisen tietokonepelin avulla he pääsisivät vielä IT-
markkinoille. Pete kuitenkin jo ymmärtää Max Payne -pelin
merkiksi siitä, miten väärälle alalle he ovat joutuneet.
Vanhojen arvojen myötä myös onnenlantti osoittautuu
arvottomaksi. Lopulta kolikko auttaa Peteä tunnistamaan kuka
ja miksi on hänelle läheisempi kuin hän on tiennyt.
Tämä kolmas taho ja ääni romaanissa kuuluvat Peten ikäiselle
naiselle, Kirsille. Seppälän kirjoille tyypillisesti Kirsi on
vieläkin paikattomampi ja seksuaalisesti hölläluontoisempi kuin
IT-ajan kiihottamat miehet. "En mä kai ollu huora", on
pohdituinta mitä Kirsi osaa kertoa elämästään.
Pistooli ratkaisee: peli vai elämä
Kummallisin osio teoksessa on 60 sivun mittainen, näytelmän
muotoon rakennettu keskiosa, jossa neljä yhtiökumppania
sulkeutuu syrjäiseen huvilaan ja alkaa pohtia myyvää peli-ideaa.
Tarkoitus on tehdä SimLife-pelejä muistuttava simulaatio
nykyajan suomalaisista, samanlaisista kuin Pete ja Kirsi.
Lopulta yhtiökumppanit kaivavat pistoolin esiin ratkaistakseen,
tehdäänkö tietokonepeliä vai "totta". Max Paynen simuloiminen
väkivallalla on miehille yhtä merkityksetöntä, toteutetaanko se
pelissä vai elämässä.
Seppälän kuva 90-luvusta ei pyri olemaan tarkka uusmediatyön
vaan ihmiskuvan osalta. Romaanin SimLife-osuus on ilmeisesti
yritys saada lukija miettimään uudelleen kirjamediaa ja sen
tarkkuutta aikakauden simulaationa.
On ymmärrettävää, miksi illuusioita tehtaileva IT-ala ja
simulaatioita rakentava pelibisnes kiehtovat kirjailijaa; nämä
ihmiset ovat omistautuneet fiktiolle, vaikka puhuvat siitä
keisseinä ja treidaamisena. Kirjan kerrontaa tavallaan
päivittävät Peten ja Kirsin myöhemmät, kursiivilla ja suluilla
merkityt kommentit:
"Välillä suorastaan kaipasin vanhaa sivujen päivitystä, koska
siinä ei ollut riskiä tehdä höttöä, siinä ei tarvinnut ajatella
hiukkaakaan."
Bisnesmaailman kuvauksena Yhtiökumppanit ei tarjoaa mitään
kiinnostavaa, vaikka ihmiskuvan synkkyydessä on samaa
ehdottomuutta, joka on vaikuttanut Seppälän edellisissä
teoksissa. Toisaalta mikään kirjan yksittäisistä äänistä tai
henkilöhahmoista ei anna syytä tutustua juuri tähän romaaniin..
Kolmesta hyvin erottuvasta kertojasta huolimatta
Yhtiökumppanit on Seppälän vaikeimpia romaaneja. Kolme
kohtaamatonta ihmistä lienee omaan aikaamme sopiva kuva,
mutta kirja tuntuu pikemminkin kolmelta limittäiseltä novellilta
kuin sisäisen dialogin rikastamalta romaanilta.
Markku Soikkeli
--
GANGSTEREITA JÄÄMERENTIELLÄ
Joni Skiftesvik: Lipsauttajat
WSOY 2002
"Oli outoa ajatella, että tämä perämiehen persläveksi nimittämä
syrjäinen ja alkeellinen lastaus- ja purkauspaikka oli koko maan
henkireikä, valtasuoni, joka piti tasavallan rattaat jotenkuten
pyörimässä ja ihmiset leivän syrjässä."
Paikka jota näin ristiriitaisesti kuvaillaan on vuoden 1940
Liinahamari. Kyseisessä historian vaiheessa avoin
syvämerisatama oli harvinaisuus koko Euroopan mittakaavassa.
Lähes kymmenentuhatta ihmistä sai elantonsa kuljetusreitistä,
joka välirauhan aikana kulki Liinahamarista Ivalon kautta
Rovaniemelle.
Jäämerentien kulkijoita kuvaa Joni Skiftesvik uudessa
romaanissaan Lipsauttajat. Skiftesvik kirjoittaa ammattiautoilun
historiaa kuin seikkailukertomusta. Reissuromaanin päähenkilö
on Veijo Jankkila, talvisodasta ajokaverinsa pelastanut
rekkakuski. Veijon kuningashetki koittaa sotien välissä, kun hän
saa ajettavakseen uutukaisen Volvon, jonka moottori ei jätä
pulaan Jäämerentien tuntureilla.
Suomen osalta talvisota on juuri takana ja maahan kuljetetaan
kiireesti sekä laillisia että salaisia lasteja. Jäämerentiellä rekat
ajavat rosvojen ja onnettomuuksien uhalla. Kyseessä on
viisisataa kilometriä "tieksi väitettyä kuoppaista ränniä sateessa
ja paahteessa".
Ollaan villissä pohjolassa, jossa reikäraudat paukkuvat ja
kuljetusfirmat ovat korruptoituneita kuin amerikkalaisessa
gangsterielokuvassa. "Tämä savotta ei kestä kauan", muistuttaa
pimeää tienestiä tarjoava kuormaisäntä.
Lipsauttajat on huomattava poikkeama Skiftesvikin kirjojen
meriaiheista. Ihmiset ovat kuitenkin tutusti liioiteltuja pohjoisen
hahmoja, heitä ympäröivät olot niin armottomia, ettei sota tai
rauha muuta heidän asemaansa.
Lipsauttajat osoittaa Skiftesvikin monipuolisuuden
seikkailukertomuksen kirjoittajana. Olipa välineenä vene tai
auto, suuntana meren tai tunturien laineet, jännitys syntyy
heikon mutta hyväsydämisen sankarin yritteliäisyydestä
historian myrskyssä. Päähenkilö on toisaalta avarasydämisempi
kuin muut miehet, toisaalta lapsellisempi; suurinta ylpeyttä
seuraa suurin häpeä.
Joni Skiftesvikin tyyli on hillitty, kun jopa Jäämerentien
myyttiset maisemat saavat vaatimattoman kuvauksen.
Kaksisataasivuisen romaanin mittasuhteissa on silti samaa
jykevyyttä kuin historiallisissa romaaneissa. 1940-50 -luvuissa
heijastuu koko vuosisadan tarina töllinlapsista auervaaralaisiin
veijareihin.
Skiftesvik tarjoaa jälleen kerran syksyn luettavimman romaanin.
Aiheitaan hän näyttää etsivän aivan toiselta ilmansuunnalta kuin
muut eturivin kirjailijat, niin tunnistettavia ja historiaa
valaisevia kuin hänen tarinansa ovatkin.
Elämä flipperissä
Tarinan nykyhetki on vuosi 1957, mutta olot pohjoisessa eivät
ole paljonkaan kohentuneet sota-ajasta. Miehet eivät ole
kotiutuneet normaaleihin töihin. Lukuisten morsiamiensa
joukosta Veijo löytää rahoittajan: hän perustaa huviteltan ja
päättää tuoda sinne houkuttimeksi Oulun ensimmäisen flipperin.
Flipperistä tulee symboli kaikelle sille, mitä vaille Veijo on
jäänyt elämässään. Ostomatkasta Ruotsin puolelle tulee
hämmästyttävä seikkailu, jossa otetaan selvää Veijon ja
varakuskin luonteista. Pitkässä takaumajaksossa paljastuu, mikä
on Veijon osuus Jäämerentien rikoksissa.
Skiftesvikin päähenkilöiden lapsellisuudessa on kaikessa
pateettisuudessaan jotain tavattoman suomalaista ja
koskettavaa. Hyväsydämisin ihminen ei arkaile pettää
rakkaitaan, jos hän voi punnita omien pettymystensä määrää
tarjolla olevaan hyötyyn nähden.
Skiftesvikillä perhe käy turvapaikaksi kilpailussa, jossa kaikki
etsivät omaa parastaan. Veijon kaltaisella orvolla ei vain ole
varaa pysähtyä yhteen paikkaan ja perheeseen. Kun romaanin
alulla miehestä annetaan vastuuttoman häntäheikin perikuva,
takaumien kautta käy ilmi, miten periaatteellinen ihminen on
kyseessä.
Veijon suurimmat synnit ovat vaatimattomia "lipsauttamisia",
auton vaihdelaatikon rasittamista tunturitien pitkissä nousuissa
ja vierailuja naapurin vuoteessa. Samaan aikaan suuret roistot
lipsauttavat kokonaisia omaisuuksia.
Jäämerentiellä Veijo on tehnyt kyseenalaisen ennätyksen
onnistuessaan hukkaamaan yhtä aikaa rekan ja siihen pakatun
lentokoneen. Nykyhetken Suomessa hän ei tarvitsisi sen
suurempaa kohennusta kuin yhden takametsistä ostetun
flipperin. Laitteet kulkevat pimeästi rajojen ylitse ja niiden
mukana ratkotaan yllättävästi ihmiskohtaloita.
Kiskoessaan pakkasyössä flipperiä rajajoen jäällä Veijon on
pakko ylittää myös aiemmat rajansa siitä, mitä hän ihmisistä
uskoo ja mitä näissä näkee. Millaiseksi sota on muokannut
hänen käsityksiään moraalista?
Humoristista etäisyyttä päähenkilöön tuo esipuhe, jonka
mukaan kirja perustuisi aitoihin päiväkirjoihin. Miten tahansa
lie dokumentaarisuuden kanssa, Veijosta hahmona kertoo
paljon, että hänen tarinansa on kuvitelma aidosta häpeästä. Mitä
koomisemmaksi henkilö näkee itsensä, sitä arvokkaammaksi
hän käy lukijalle.
Markku Soikkeli
--
KALASTAJIA, LUOTSEJA JA VIHOLLISEN VENEITÄ
Tapio Koivukari kirjoitti romaanin Rauman historiasta
Tapio Koivukari: Luodetuulen maa
Like 2002
Useimmat historiallisista romaaneista kuvaavat aikakautta
yhden päähenkilön kautta tehdäkseen ymmärrettäväksi yksilön
kokemuksen itseään suuremmista voimista.
Sosiaalihistoriallista näkemystä tavoittelevat ne muutamat
harvat kirjailijat, jotka osaavat kuvata kokonaisen perheen,
suvun tai kylän kohtaloita.
Rohkea poikkeus historiallisen romaanin perinteeseen on Tapio
Koivukarin Luodetuulen maa. Koivukari valikoi kyllä tiettyjä
henkilöitä, raumalaisia pitäjän pienimpiä kuvauksen keskiöön,
mutta yksilöt ovat toissijaisia tapahtumiin nähden.
Kansalaissotaa edeltäviin vuosikymmenin keskittyvä romaani
on kaunokirjallista paikallishistoriaa parhaimmillaan ja
raskaimmillaan. Silloin kun Koivukari on hyvä, hän on erittäin
hyvä, mutta paljossa romaani on tuskallisen dokumentoiva,
täynnä sulattelematonta materiaalia.
Varsinaista raumalaista murretta Koivukari käyttelee
säästeliäästi, koska henkilöiden dialogi on useimmiten
sisällytetty kerrontaan. Koivukari importeeraa kotiseutuaan
koko Suomen luettavaksi.
Rannikko Suomen rajatilana
Kerronnan laveudesta näkyy, että kirja pyrkii täyttämän
aihealuetta, jolle on ollut hyvin vähän yrittäjiä. Historiallinen
suurromaani länsirannikon saaristosta onkin upota
suuruuteensa.
Koivukarin huomio liikkuu historian lavealla pinnalla
seuraillen millaisia reittejä ihmiset, ideat ja laivat kulkeutuvat
kohti Raumaa. Etenkin muutoksia kuvatessaan Koivukari
käyttää aikakauden ja ammattikuntien värittämää kieltä
komeasti.
Kadonnut aika herää eloon, kun ihmisten puheenparren
makuisella kielellä kuvaillaan saaristoelämän kohokohtia.
Koivukari tulkitsee omintakeisesti, että jokaisen
ammattikunnan parhailla ihmisillä on kykyä "lukea"
työmaataan. Samoin kuin sivistyneistö taitaa lukea keisarin
ukaaseja, samoin "Ylifäärtin oolanterit" taitavat meren ja
tuulen merkit.
Koivukari yhdistää tasapainoisesti kertovaa yleiskieltä ja
puheenpartta. Tasapainon
perustaksi voi ounastella kokenutta kielikorvaa, Koivukari kun
on yksi niistä kääntäjistä, joiden ansiosta kustantaja Likellä on
vahva maine pohjoismaisen kirjallisuuden maahantuojana.
Rauman ulkopuolinen lukija ei joudu kuitenkaan
ihmettelemään, miten "katava taipuu rysimen vanteiksi" tai
millainen on "engelsmannin manuaari onkapannuineen".
Kalastuksen ja laivojen tekniikka on lähinnä koristeita perheen
tai kaupungin kuvauksessa.
Koivukarin kuvaamien kalastajien ja luotsien elämää
heittelevät enempi historian kuin meren myrskyt. Hiljainen
elämänarki on sekin kuvattu tarkasti, perusteellisemmin kuin
edes paikallishistorian kirjoittajat yleensä rohkenevat.
Oolanterien asutuksesta kansalaissotaan
Koivukarin esikoisromaanissa "Saariston samurait" () rannikko
merkitsi vapauden valtakuntaa ekologisille radikaaleille. 1900-
luvun alussa luodetuulen maa eli Rauman saaristo on
vapaudessaankin ankaraa asuinseutua.
Kirjan ensimmäinen osio on omistettu kalastaja Aaronin
suurelle perheelle, jonka "oolanterilaisia" taustoja Koivukari
kuvailee miltei vanhatestamentillisella juurevuudella. Ilmeisesti
teologitaustainen kirjailija on itsekin huomannut maneerinsa,
koska selvittäessään englantilaisen sotaretken syitä kertoja
huomauttaa, ettei hän aio aloittaa tarinaansa sieltä asti, kun
Kiovan ruhtinas perusti Venäjän valtakunnan.
Romaanin toiseen osioon johdattelee Aaronin tyttären Sofian
pestautuminen laivakokiksi ja tutustuminen luotsi Erikssoniin.
Toinen osio käsittelee sitten Sofian ja Erikssonin elämää,
uuden sukupolven ja uuden vuosisadan traagisia kokemuksia
tsaarin hirmuhallinnon alaisuudessa.
Romaaniksi riittoisan ja vaiheiltaan kiehtovan tarinan
Koivukari olisi saanut jo luotsien vaiheista. Vuonna 1912
enemmistö luotseista erosi virasta, koska tsaarin määräyksellä
luotsilaitos alistettiin osaksi Venäjän hallintoa. Maailmansodan
ja kansalaissodan vaiheissa saaristo on rajatila, jonka vesille
ilmaantuu aivan uudenlaisia kulkijoita. Hiljaisia reittejä
purjehtivat valkoiset ja punaiset kaartilaiset toisiaan etsiskellen.
Kirjan kolmas osio selvittää kansalaissodan vaikutukset
Rauman ympäristössä. Edelleen Koivukari on tasapuolinen
ihmisilleen.
Kertoja tilittää yksityiskohtaisesti huhtikuun "verisunnuntaita",
jolloin joukko punakaartilaisia keskeyttää kirkonmenot, mutta
toteaa myös niiden kohtalon, jotka jäivät ideologisten rintamien
ristituleen.
Koivukari on uskollinen dokumenttimateriaalilleen eikä nosta
yhtä elämänkohtaloa tai tiettyä laivanupotusta muita
merkitsevämmäksi. Tarinat saavat kummuta esiin materiaalista:
salassa suoritettu lapsenruokkomaksu koettelee ihmisten
elämää enemmän kuin kaupunkia moukaroiva englantilainen
tykkituli.
Ajallisen etäisyyden vapauttama ironia kalskahtaa
kohtauksessa, jossa raumalainen punakaarti kieltäytyy
osallistumasta vallankumoukseen Porin alaisuudessa. Pian
saadaan Helsingistä uusi päätös piirirajoista ja Raumalla
juhlitaan: "Kaikitte maittem köyhälistö, liittykä yhte - ja
porilaisep pysykkö erikses!"
Markku Soikkeli
--
MUMMOSTA TULEE BRÄNDI
Anja Snellman: Äiti ja koira
Otava 2002
Rakkaustarinat loppuvat yleensä avioliittoon ja aviotarinat
saavat päätöksensä viimeistään avioerossa. Paitsi kirjallisuus
myös media on kiinnostuneempi romansseista ja onnellisista
avioliitoista kuin siitä, mitä tapahtuu niille, jotka jäävät ylitse
kahden kaupasta.
Mediajulkisuuden kannalta ei voi olla mitään marginaalisempaa
kuin pitkän avioliiton jälkeen hylätty kotiäiti.
Anja Snellmanin romaani lähtee liikkeelle sieltä mihin tarinat
yleensä loppuvat ja keskittyy ihmiseen, jota naisten- ja
iltapäivälehdet tapaavat kohdella sympaattisena erakkona. Jo
kirjan nimi samastaa toisiinsa ne, joiden rakkaus katsotaan
velvollisuudeksi: äidin ja koiran.
Päähenkilö Meeri on liki kuusikymppinen nainen, joka on
omistautunut professorimiehensä uralle niin työssä kuin kotona.
Kun mies vaihtaa vaimon kaksikymppiseen apulaiseen, jäävät
Meerin vastuulle aikuisten lasten huolet. Yhteiskuntakaan ei
tarjoa Meerin ikäiselle naiselle muuta roolia kuin hitaan
vaipumisen isoäidin oireisiin.
Samanikäinen ex-aviomies edustaa menestyjää paitsi
yksityisessä elämässään myös julkisella sektorilla. Hän tutkii
lääketieteen ja -tehtaiden palveluksessa naisille suunnattua
orgasmilääkettä, Viagran sijaan Niagraa.
Mies tietää kaiken siitä, miten ihminen tekee itsensä
onnelliseksi ja onnistuneeksi, mutta onnea varten hänen täytyy
kieltää sukupolvensa ja vanhemmuutensa. Tieteen autonomia
merkitseekin yhä miesten autonomiaa: etnologia ja lääketiede
ovat yhtä omistautuneita viriliteetille.
Seksilääke tekee tähdeksi
Tämä on kuitenkin vasta lähtöasetelma niin tarinalle kuin
Snellmanin mahdollisuudelle kertoa nykypäivän Suomesta ja
seksuaalisuuteen liittyvästä ikärasismista. Vapaaseen
rakkauteen uskonut sukupolvi on saapunut myöhäiseen keski-
ikääm ja joutuu huomaamaan, että vapaa rakkaus on nyt
nuorison monopoli.
Snellman rinnastaa seksibisneksen medikalisaatioon.
Molemmissa ihmiskäsitys perustuu viriliteetin ja ikuisen
nuoruuden ihanteelle. Koska onnistunut seksielämä on yhtä kuin
onnistunutta esiintymistä julkisuudessa, seksilääke voi tehdä
kenestä tahansa tähtiesiintyjän, edes viideksitoista minuutiksi.
Katsellessaan nuorta rakastajatartaan Niagra-tutkija tajuaa
järkyttyneenä, että tämä on vain "lihaksikas lapsi". Seksitutkija
on tullut uskoneeksi ikuisen nuoruuden mainokseen, eivätkä
yhtään helpommalla pääse hänen rahalla kasvatetut lapsensa.
Poika on kotiriippuvainen anarkisti, tytär tekee mallinuraa
keinolla millä hyvänsä.
Sukupuolten välistä ei löydy enää tutkimatonta aluetta, kun
rakastetusta etsitään pelkkää oman halun täydellistä kohdetta.
Vertauskuvaksi bisneksensä kiihottamalle seksitutkijalle
asetetaan tämän vävypoika, palomies, joka ei kestä työtään
jollei saa itse sytytellä roihuja.
Meeri-mummo on ainoa, joka ei mahdu uuteen uljaaseen
yhteiskuntaan. Mutta sen sijaan, että hän omistautuisi
harrastuksille, Meeri löytää sattumalta koiran seuralaisekseen.
Kaksi sosiaalista vakiota, koira ja vanha nainen, muodostavat
yllättävän yhdistelmän, joka nousee jopa mainostähdiksi.
Mummosta löytyy brändi.
Mediakriittinen raportti
Snellmanin perhekuva on näyttämöllinen ja groteski. Perheen
jäsenet nähdään lähinnä vierailemassa vanhassa tai uudessa
kodissa, esittämässä onnellisen perhejoulun kliseitä ja
lausumassa repliikkejä, joiden uudissanat kirjailija on
kursivoinut.
Nämä ihmiset tyypittelevät itseään ja toisiaan brändeiksi, joiden
sosiaalinen arvo perustuu kategorioiden ja uudissanojen
tuntemukselle; köyhinkin voi olla sentään "räntäihminen".
Brändi on ihmistuotteenkin sielu.
Nämä ihmiset elävät enemmän suunnittelemissaan bileissä ja
himoitsemissaan lomapaikoissa kuin maailmassa, jossa heillä
olisi jotain konkreettista merkitystä. Kukaan ei tee oikeaa työtä,
kenenkään tuttavapiiriin ei edes kuulu ruumiillisen työn tekijää.
Vasta kun isoäiti näyttäytyy mainoksissa nuoren taiteilijamiehen
kanssa, kuvitelmien maailma romahtaa.
Äiti ja koira -romaanissa Snellman kirjoittaa
sähkösanomakieltä. Katkelmat ihmisten elämästä ovat kuin
sanomalehden feature-tyyppisiä juttuja, joissa yleistä ilmiötä
valotetaan yksittäisten ihmisten kohtaloilla.
Toisaalta Snellman vie tällaisen feature-kirjoittamisen ironiseen
äärilaitaan. Mediasta tai tieteestä poimitut hokemat rinnastuvat
kemikaaleihin, joita laboratoriossa käytetään uusien
seksikkäiden lääkkeiden löytämiseksi; rakastajatar on
"fenomenaalinen kyky soluinjektiossa".
Äiti ja koira tuntuu nopeasti kirjoitetulta. Raportin ja
kaunokirjallisen liioittelun keinoja yhdistäessään se ei ole yhtä
kestävä, joskin yhtä kärjistetty puheenvuoro kuin Snellmanin
Safari Club (2001), jossa tieteensä näköiseksi muuttuva
professori oli sosiobiologi. Molemmat ovat synkkiä ja
kritiikissään provokatiivisen yksipuolisia.
Tällä kertaa Snellman siis esittää, että mediaseksikäs ja kaiken
selittävä tiede on biologian ohella lääketiede. Romaani on
kuitenkin kiinnostavampi mediakritiikkinä kuin tiedeyhteisön
tai helsinkiläisen elämäntavan nuhteluna. Sellaisena se on -
syksyn mediatapauksia.
Tyylikeinot tuntuvat vaihtuneen tehokeinoiksi, mutta yhtään
heikkoa teosta Snellman ei ole vielä urallaan julkaissut, eikä tee
sitä nytkään.
Markku Soikkeli
--
SUOMALAISTEN JERUSALEM HOLLANNISSA
Antti Tuuri: Ullan kirja
Otava 2002
Huumorissa erottuvat vivahteet, jos tarinan tausta on tarpeeksi
synkkä; sellaiseksi kelpaavat etenkin kirkko ja uskonto. Antti
Tuurin 1730-luvulle sijoittuva siirtolaiskertomus ei pyri ehdoin
tahdoin huumoriin, mutta kertomuksen toinen romaani sisältää
ainutlaatuisen tragikoomisia vivahteita, joissa taustana on
herätysliikkeen vakava tunnelma.
Romaani Ullan kirja on suoraa jatkoa viime vuonna
ilmestyneelle Eerikinpojat-teokselle. Tarinan tosipohja on
keskipohjanmaalaisissa Erikssonin veljeksissä, jotka
kieltäytyivät noudattamasta luterilaisen kirkon oppeja.
Eerikinpoikien herätysliike, viitisenkymmentä erisäätyistä
suomalaista ja ruotsalaista, joutui vuonna 1734 pakenemaan
laivalla Tanskan kautta Saksaan. Heitä voi pitää Suomen
ensimmäisinä ja viimeisinä venepakolaisina.
Ullan kirja on paitsi näkökulmaltaan nuoren Ullan kokemusta
myös kertoo tämän kehittymisestä taitavaksi kirjantekijäksi.
Hän saa vastuulleen kirjurin ja kirjansitojan työt, koska
herätysliike jatkaa omaa sisäistä opiskeluaan pyhien tekstien
parissa.
Sivilisaation sykli
Tarina etenee tällä kertaa tuntuvasti ripeämmin kuin
ensimmäisessä romaanissa. Matkalaiset löytävät turvapaikan
keskeltä Hollantia ja Ullankin elämä järjestyy, kun hän menee
naimisiin Tuomaksensa kanssa ja saa ensimmäisen lapsensa.
Eerikinpoikien versio herrnhutilaisesta uskonkäsityksestä
painottaa lampun symboliikkaa ja tasa-arvoa seurakunnassa.
Liike tulkitsee muutenkin kirjaimellisemmin sellaisia
Raamatun osuuksia, joita valtiokirkolliset eurooppalaiset ovat
tottuneet käsittämään vertauskuvallisesti.
Ylitulkintojen ja kilpailevien lahkojen sekamelskassa
herätysliike uhkaa hajota. Vaikka tarinan isoimmat käänteet on
lainattu historiasta, on yhteisön rakentumisessa ja
purkamisessa nähtävissä samanlainen sivilisaation sykli mitä
Tuuri on kuvannut siirtolaisromaaneissaan Uusi Jerusalem ja
Maan avaruus.
Yhteisöjen kuvaamisen Tuuri hallitsee erinomaisesti,
tapahtumien rytmittämisen muutamien vahvojen luonteiden
ympärille ja sivullisten näkökulman soveltamisen niihin.
Kansallisvaltiota edeltävällä vuosisadalla uskonto pitää
yhteisöjä ja kansoja kasassa, vaikka on menettämässä jo
arvovaltaansa.
Pientä dramatiikkaa, joka tekee tästä romaanista niin paljon
eloisamman kuin matkan seurakunnan olosuhteita hahmottanut
edeltäjänsä, syntyy etenkin maallisen ja henkisen rakkauden
vastakkaisuudesta.
Miltei moderneja israeliitteja
Talonpoikaista rehevyyttä tuo tarinaan Ullan mies, Tuomas,
joka veistää laivan keulakuvaksi paljasrintaisen vaimonsa. Kun
Tuomas ensi kertaa pesee Ullan jalat, tämä kuvittelee
heikotuksensa lähtevän vain virrestä, jota seurakunta veisaa.
Elämäniloinen komiikka on Tuurin tuotannossa pikemminkin
asenne kuin tehokeino.
Keskenään pariskunta uskaltaa tulkita seurakunnan hullutuksia
talonpoikaisen järkevästi:
"Tuomas sanoi näyttävänsä minulle, kuinka Johanna
Trellundin lapsi oli pantu alulle, ja näyttikin. Kysyin, oliko
Tuomas myös ollut läsnä, kun Johanna Trellundin lasta pantiin
alulle, koska tuntui olevan niin hyvin perillä jokaisesta
nytkähdyksestä ja huokauksesta. Tuomas väitti nähneensä
kaiken näyssä."
Leski, joka väittää tulleensa raskaaksi pyhästä hengestä, on
pariskunnan silmin sekä naurettava että sympaattinen ihminen.
Henkilökohtainen rakkaus sidostuu seurakunnan
solidaarisuuteen tavalla, jota nämä ihmiset osaavat jo
ymmärtää, ironisoidakin niin etäännyttävästi, että hahmot
tuskin ovat pelkästään aikansa lapsia. Ullakin on tietoinen
siitä, miten laadullisesti erilaista aikaa hän elää eri ihmisten
keskuudessa.
Eerikinpoikia seuraavat uskovaiset ovat kuin israeliitteja, jotka
kamppailevat arkisten toiveiden ja esoteeristen näkyjen
välissä. Kirvesmies vaimoineen ja esikoisineen vertautuu vielä
erityisesti pyhään perheeseen. Tuomas tosin arvelee, ettei
nasaretilaiselta olisi syntynyt niin hienoja puukoristeita kuin
hänen kirveestään.
Dramatiikkaa tapahtumiin tuo myös ilon ja surun vuorottelu,
toivo ja lopun aikojen odotus. Yhteisön hollantilainen idylli
särkyy, kun Erik Eerikinpoika riitaantuu omapäisen
saarnamiehen kanssa. Saarnamiehellä ei ole muuta tapaa
reagoida tilanteeseen kuin eläytyä demonin valtaamaksi.
Tämäkin Jerusalem on rakennettu uskon eikä ympäristön
varaan.
Välillä tarina unohtuu historiallinen materiaalinsa mukaisiin
kuvauksiin yhteisön elämästä. Aivan sitä isänpäivälahja-
Tuuria tämä ei siis ole, vaan lukuromaanin sijaan tarjolla on
totisempaa ja kronikoivampaa tyylittelyä. Lähemmin se ehkä
vertautuukin Tuurin esseemäisiin kuvauksiin Manner-
Euroopasta kuin edes pohjanmaalaisluonnetta mittaviin
siirtolaiskirjoihin.
Markku Soikkeli
--
ISÄNÄ AJATTELEMISEN TAITO
Markku Envall: Polkupyörällä ajamisen taito ja muita esseitä
WSOY 2002
Esseekirjoittajan taito on paljastaa perinne moderniksi
uskottujen ilmiöiden taustalla ja osoittaa itsestäänselvyyksien
ja hokemien monitulkintaisuus. Hyvä esseisti osaa ihmetellä
polkupyöräilyä tai isyyttä niin kuin olisi itse ne keksinyt.
Esseistit eivät ole toisinajattelijoita ja vielä vähemmän vasta-
ajattelijoita. Pikemminkin he ovat kiireisen ajan keskellä
toimivia perinpohjin ajattelijoita, joilla on kokeneen
kirjoittajan kielellinen herkkyys ja lapsen kyky ihmetellä
maailmaa.
Markku Envall on ainoa kotimainen kirjailija, joka on
profiloitunut säännöllisten ja yhdenmukaisten esseeteosten
perusteella. Esseekirjoittajan autuaan yksinkertaistamisen hän
hallitsee, mikä näkyy jo esseiden aiheissa. Niistä erottuvat
selviten, ja toisiaan tukien, esseet isän roolista,
pitkänmatkanpyöräilystä, perustuslain tulkinnasta, sekä kooste
köyhä mies -sananlaskuista.
Essee näyttää olevan nykypäivänä(kin) miehinen laji. Vakava
pohdiskelu peruskysymysten äärellä johtaa milloin
taattamaisiin muisteluksiin, milloin uudisilmiöiden
ihmettelyyn koti-isän näkökulmasta.
Itseään Markku Envall pitää elämäntapaintiaanina.
Digitaalinen aikakausi on hänelle käsittämätön, eikä hänellä
ole televisiota tai autoa. Envall tulee asettuneeksi
instituutioiden ja ilmiöiden väliin käsitelläkseen näiden
yhteensopimattomuutta.
Polkupyörällä ajamisen taito on Envallin viides esseekokoelma
ja eniten sisäänpäinkääntynyt maailmankuvaltaan ja aiheiltaan.
Parhaimmillaan hän on ollutkin kirjoittaessaan muiden
tekemisistä, artikkelikokoelmassa Onni tieto tuska (1990) sekä
esseekokoelmassa Henkiinjäämisen suunnitelma (2001).
Uuden kirjan avaintarina on esitelmä siitä, miksi hän ei
periaatteessa kelpaa kirjailijan työhön. Envall aloitti uransa
myöhään ja koki ammatinvaihdoksen tutkijasta kirjailijaksi
sosiaalisena laskuna. Kaiken lisäksi hän on epäkirjallisen
raitis.
Maailma tunkeutuu kirjoittajan luolaan vain tekstien muodossa
ja niistä hän analysoi maailman tilan. Envallin ristiinluenta
katekismuksesta ja perustuslaista kelpaisi sekin jaettavaksi
kotitalouksiin. Ei siinä mitään syvällistä maailmantulkintaa
esitetä, mutta kuka muukaan pysähtyisi vertailemaan "näihin
nojaa" -oppaita, vieläpä Helsingin järjestyssäännön ohella?
Envall siis vertaa toisiinsa instituution tarkoitusperiä ja
kirjallista esitystapaa, ajattelee pelkistetysti kansalaisen
näkökulmasta. Samaa pelkistystä hän soveltaa uskontoon:
voiko kirkosta ottaa omakseen pelkät yhteisön ja rituaalit
ilman kristillistä dogmatiikkaa? Vähäosaisten puolustajana
kirkko voi olla "viimeinen vasemmistopuolue", toteaa Envall.
Ego esseiden edessä
Jo edellisistä kirjoista periytyvänä aiheena Envall käsittelee
perinpohjaisesti isyyttä. Tässäkin elämäntilanne on antanut
hänelle ainutlaatuisen näkökulman, koska ensimmäinen lapsi
tuli vasta siinä iässä, kun jotkut miehet ovat jo vaareja.
Isyyden alalla Envallin kritisoima "ilmiö" on feminismi.
Envallin mielestä feminismi vaatii nykymieheltä tasaveroista
työnjakoa niissäkin yhteyksissä, joissa koti hyötyisi enemmän
miehen pysyttelemisestä raskaammissa ja liikkumista
vaativissa töissä. "Sosiaalinen kitti", joka hidastaa naisten
elämää, ei ole Envallille minkään arvoinen, koska se ei palvele
perhettä sisäänpäin.
Pelkkänä isänä ajatteleminen ei näytä johtavan kovin
kiinnostavaan maailmanselitykseen. Perhettä koskevat
pohdinnat ja päiväkirjana julkaistut tekstinpätkät eivät edes
pyri sellaiseen yleisyyteen ja analyyttisyyteen kuin kirjan muut
esseet.
Envallin etu kasvatuspsykologiin nähden on siinä, että hän voi
tehdä yleistykset oman kokemuksensa pohjalta: "Olin
seurannut luontoani ja pelastanut poikani, mutta ilmeisesti Tita
näki minussa miehen, joka oli pelastanut hänen poikansa. --
Hänellä oli mies ja hänen lapsillaan isä, joka tarvittaessa pystyi
johonkin."
Kuusihenkinen perhe tehdään tutuksi harrasteita myöten, mutta
vaimo ja lapset ovat olemassa vain perheeseen, ei maailmaan
nähden. Envallin perheidyllin ulkopuolelle jäävät sellaiset
epäolennaisuudet kuin ympäristön reaktio siihen, että
nelikymppinen tutkijamies nai kaksikymppisen
opiskelijatytön.
Polkupyörällä ajamisen taito on poikkeuksellisen epätasainen
ja egokeskeinen kirja esseekokoelmaksi. Aikakauslehteen
sopivat jutelmat vielä ymmärtää, mutta nähtävyyksille
omistetut matkakuvaukset voisi jättää niille sopivaan
kulttuuritraditioon eli perhealbumien julkaisemiseen
internetissä.
Markku Soikkeli
--
PITSI PUKEE NAISTA, NAINEN MIESTÄ
Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
Otava 2002
Anton ja Marika ovat lukion teinikuninkaalliset, elämää
suuremmat rakastavaiset, kunnes Anton tapaa Inarin,
"täydellisen kaunottaren". Lukioaikaiset suhteet särkyvät,
intohimo polttaa Antonin ja Inarin toisiinsa.
Muutama vuosi myöhemmin, kun vaimo ja perhe eivät enää
Antonia innosta, mies on löytänyt taas uuden naisen. Tämäkin
tietää "tulleensa voittajaksi naaraiden välisessä näkymättömässä
taistelussa".
Mutta mitä ihmettä Anton tahtoo elämältä? Sitä ei tämä romaani
paljasta, vaikka miehen mietteissä ajoittain liikutaankin.
Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä etenee turbovaihteella läpi
parisuhteiden, joissa naiset katselevat peiliin ja miehet naisiin.
Pitsi pukee upeaa naista, nainen upeaa miestä.
Epäröinnin dramatiikka sijoittuu tällaisissa tarinoissa lapsen
hankkimiseen. Perhe-elämän pinnallisuus pelkistetään
kuvankaltaisiin hetkiin, hyvän elämän tunnusmerkkeihin.
Esimerkiksi lastenvaunujen työntäminen vaatii omanlaisensa
kävelytyylin, fyysinen vaiva muuttuu esitykseksi aivan kuten
lemmiskelyn ilo on perustunut teeveestä tutulle piehtaroinnille.
Eihän parisuhteessa näin pitänyt käydä, kun kyse oli
omimmasta mahdollisesta ihmisestä? Eikö orgasmi olekaan
oman elämän vaan seuraavan sukupolven valomerkki?
Marttinen asettaa vastakkain parisuhteessa tapahtuvan
persoonien tutkiskelun ja intiimin elämän parisuhteen
ulkopuolella. Kun pitsit riisutaan, terveydenhuollon
anonymiteetti ja perheroolin standardit yllättävät naiset, jotka
huomaavat valintojensa tyypillisyyden.
Rakkauden ja perheen vastakkainasettelu merkitsee Marttisen
kuvaamille ihmisille surua ja pettymystä. Pääosassa ovat
parisuhdekilpailun väistämättömästi eristämät kaksikymppiset
naiset. Kilpailua edeltävä nuoruusiän solidaarisuus esitetään
laumapakkona, jonka yhteyksiä ajankohtaan ei Marttinenkaan
tarkemmin pohdi.
Oman aikamme odotuksia äitiydelle Marttinen kuvaa
henkilöidensä sisäisinä vaikutelmina. Inarin pettymystä
saamaansa naisenrooliin käsitellään perusteellisesti, mutta
fiktiolle ominaisia vapauksia kärjistää ja tiivistää ei juurikaan
käytetä.
Onko paituli seksikäs?
Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä on kolmiodraama, jossa naisten
osalle jäävät syyllisyys ja pettymys, miehelle epävarmuus tai
uskallus. Kertoja selittelee yksinäisen abortin tai raskausarvista
piittaamattoman seksin merkitystä niin yleisellä tasolla, ettei
tapahtumiin jää inhimillistä monitulkintaisuutta.
Kotimaisen proosan karikatyyrit ovat näin perinpohjaisia
ainoastaan alkoholistien ja kotiäitien kohdalla. Asetetaan
esimerkiksi tuore äiti neuvolan odotushuoneeseen ja laitetaan
hänen päähänsä ajatuskupla "nyt sitä ollaan äiti". Lopuksi vielä
kertojakin todistaa, että henkilö tuntee olevansa nyt pelkistetysti
äiti eikä mitään pitseihin kelpaavaa.
Tai kun Inari pohtii, voiko paituli olla seksikäs vaate, eikä
henkilöllä tai kertojalla ole parempaa vastausta pohdintaan, on
kertojan maailmankuva yhtä niukka kuin henkilöidensä.
Tyypittelyn ylikorostaminen ei ole yhtä kuin sosiaalinen
kritiikki. Samastumisen ehdottomuus äitiysneuvolan kaltaisessa
tyypittävässä tilassa ei ole psykologisesti kiinnostavaa.
Enemmän elävästä elämästä kertoo se, miten abortti ja
keittiönverhot yhdistyvät äidin keittiössä, tai miten äitikin
haluaisi kietoutua vaippaan ja muuttua pesäksi.
Marttinen kirjoittaa kyllä sujuvasti, kokemusta hänellä on
toimittajana, opettajana ja kielenkääntäjänä. Parittelun
pakkofraaseja ja ihmiskauneuden kliseitä hänen
esikoisromaaniinsa on kuitenkin jäänyt hävyttömän paljon
ollakseen niin ironisen iskevä tarinaltaan.
Useimmat intohimon ilmaisut ovat yhtä tautologisia kuin into ja
himo yhdessä, mutta tätä banaliteettia ei tässä kirjassa varota,
päinvastoin. Nopeat näkökulmanvaihdokset ja puhekielen
sotkeutuminen kerrontaan osoittavat nekin, että kirjan
henkilöihin ei ole saatu riittävästi etäisyyttä.
Syvimmälle naisten kokemuksissa päästään heidän
pettymyksissään, esittää tämä romaani. Ehkäpä fantasiat
voisivat kertoa yhtä paljon roolimallien vangitsevuudesta.
Markku Soikkeli
--
KAKSI TUHOAA AINA TOISENSA
Niina Repo: Kaksi
WSOY 2002
Opiskelija Gee, kotoisin H:n maalaiskunnasta, seurustelee
toimittaja Ällän kanssa ja synnyttää tälle tyttären nimeltä Zeta.
Kyse ei ole kierrätetystä avantgardesta, vaan Niina Revon
parisuhderomaanista, jossa romanssin lisäksi kerrotaan
kirjailijasta tutkimassa romanssin osapuolia, edellä mainittuja
romaanihenkilöitä.
Myös edellisissä kirjoissaan Repo on mieltynyt korottamaan
henkilönsä erilleen ja pohtimaan näiden edustavuutta
tyyppeinä, naisina ja miehinä, lapsina ja vanhempina.
Aikuisille suunnattujen teosten lisäksi Repo on kirjoittanut
Seita Parkkolan kanssa kaksi nuortenromaania, joissa niissäkin
pohditaan kertomisen illuusiota.
Tällä kertaa analysoivaa näkökulmaa edustaa
kehyskertomuksen kirjailijahahmo Julia. Aiemmin Julia on
ollut "kaikkitietävä" miesten aivoitusten suhteen, mutta nyt
hän joutuu tutkimaan läheltä pitäen mitä naiset ja miehet
ajattelevat toisistaan.
Julia pystyy tunkeutumaan vapaasti luomiensa henkilöiden
elämään, mutta ei pääse pakoon ahdistelevaa avomiestään.
Metafiktiota turkulaiseen tapaan? Verratessa Revon kirjaa
helsinkiläisiin sinkkuromaaneihin ovat Gee ja Julia tuntuvasti
eristyneempiä. Sinkkuus on heille umpikuja.
Kaupunki ja ajankohta jäävät hyvin erilleen tapahtumista,
kunnes opiskelija Geen elämässä seuraa käänne hänen
liittyessään Turun vihreisiin aktivisteihin. Tarkoitus on estää
uuden sillan rakentaminen, mutta samalla Gee tulee
noudattaneeksi miehensä, toimittaja Ällän mallia. Geelle
vihreä aktivismi on pelkkää ajanvietettä, jonka kautta hän
löytää uuden rakastajan, vaan eivätpä toimittaja Ällän motiivit
ole yhtään puhtaammat.
Repo kuvaa ihmisten irrallisuutta naisen näkökulmasta. Miehet
rakastavat tyttäriään pidempään kuin vaimoja, purkavat
pettymyksensä aggressioiksi. Kahden ihmisen suhde, dyadi,
tuhoaa vaimon tai turhauttaa äidin.
Nuorin sukupolvi ei osaa purkaa pettymystään perheeseen
muuten kuin absurdina hyökkäyksenä isovanhempien
sekatavarakauppaan. "Ehta suomalainen mätäpaise täynnä
maailman lasten hikeä, valtavat vuoret halpatuontitavaroita,
useimmat lapsityövoimalla tuotettuja", on heidän sanomansa.
Romanssi muuttuu sairaskertomukseksi, jota edes Julia ei
pysty ymmärtämään. "Hullujen miesten invaasiolle" ei löydy
loppua eikä selitystä. Ainoa asia, mitä Julia uskoo oppineensa
Geen romanssia luodessa, on miehen merkitys
pysähdyspaikkana, jossa nainen ymmärtää paremmin elettyä
elämäänsä.
Romaani alkaa kehyskertojan oikusta ja päättyy käsien
levittelyyn. Vaikka tarina on keskitetty tällä kertaa muutamaan
henkilöön, se koostuu yksinäisten ihmisten yksittäisistä
draamoista, ei yhdistävistä kohtaloista.
Tällainen ihmissuhdepasianssi on vakuuttava kerronnan tasot
läpäisevänä maailmanselityksenä, ei muutoin. Aikalaisten
sisäisestä elämästä Repo antaa yhtä pinnallisen kuvan kuin
mikä tahansa perhesarjan jakso, jossa vedotaan sisäisyyden
sijaan jatkuvuuteen.
Markku Soikkeli
--
RUOTSIIN JÄI KUVITELTU ELÄMÄ
Eila Kostamo kirjoittaa jatkoa sotaevakon tarinalle
Eila Kostamo: Mulperipuun mehu
WSOY 2002
Mulperipuu viihtyy Euroopan lauhkeilla vyöhykkeillä, joten sen
marjat eivät ole tuttuja suomalaisille. Sotaevakkona Etelä-
Ruotsiin lähetetty Irma on tutustunut paitsi mulperipuuhun
myös toisenlaiseen kulttuuriin ja skoonelaiseen elämäntapaan.
Vieraan maan mehua ja kulttuuria maistaneelle Suomi ei ole
koskaan enää itsestäänselvyys.
Eila Kostamon romaani vie lukijansa Ruotsiin ja yhdistää
muistot aiemman kirjan, Lapsinaisen (1978) tunnelmiin.
Lapsinaisessa käsiteltiin Irman sotaorpoaikaa Skoonessa ja
aikakauden vaikutuksia myöhempään elämään.
Mulperipuun mehussa matkustetaan nykypäivän Skooneen,
muistojen muistoihin sekä niiden analyysiin. Minäkertojan
näkökulmasta Irma pohtii paitsi mahdollisuuttaan ryhtyä
kirjailijaksi myös suhdettaan kasvattiäitiin Sveaan. Näkökulmaa
rikastetaan Irman veljelleen lähettämillä kirjeillä.
Svean voi katsoa edustavan nimensä mukaisesti Ruotsia ja
ruotsalaista elämäntapaa. Vasta opittuaan tapaamiltaan ihmisiltä
lisää Svean viimeisistä vaiheista Irma voi ymmärtää sitä,
millaiseksi hän on itse kasvanut. Ymmärrykselle luo taustaa
Skoonen ja etenkin Ystadin historia.
Kiinnostavinta Kostamon kirjassa on se, kuinka vanhojen
muistojen kerroksia voidaan käsitellä uudempien muistojen
lävitse. Kerroksellisuus näkyy kirjan rakenteessa: Irma palauttaa
paperille edellisen Skoone-matkansa 20 vuotta aiemmin.
Tuolloin matka on epäonnistunut yrityksenä tavoittaa
kasvattiäiti Svea sellaisena kuin tämä on ollut sota-aikana. Svea
on vetänyt ehdottoman rajan niihin muistoihin, joihin Irmalla on
pääsy ja lohdutuksen oikeus.
Menneiden muistelu on hyvästijättöä ja siksi yhteiset muistot
voivat niin yhdistää kuin eristääkin ihmisiä, jopa kasvattiäidin ja
tyttären.
Kutsumus kuvitteluun
Kuten juonestakin näkyy, Eila Kostamon kirjoissa ihmiset ovat
hyvin kirjallisesti herkkiä muistamisen ja tietämisen tavoille. He
analysoivat tapoja esittää mennyt tai nykypäivä, pyrkivät
toteuttamaan elämänfilosofien ohjeita ratkaisevissa
kriisitilanteissa.
Filosofiset elämänmallit vaikuttavat Kostamon romaaneissa
enemmän kuin aikakauden liberaalius siihen, voiko nainen
vapautua sisäistämästään äidin tai vaimon roolista. Irman
tapauksessa jonkinlaisena vertailukohteena toimii Skoonessa
elänyt August Strindberg, tunnettu kirjailija ja luonnontieteen
harrastaja, alkemisti.
Vastausta oikealle elämälle haetaan menneisyydestä, ei
huomispäivän lupauksista. Vanhempien konservatiivisuuskin
voi olla lapselle malli siitä, miten toisin voi maailmassa elää
kuin aikakauden sukupolvi, esittää Kostamo.
Irma vertailee kirjallisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen
kutsumusta. Hän itse on omistautunut miehensä tieteellisen uran
hyväksi. Miehen uran tukeminen on ollut "lapsinaisen" elämän
johdonmukainen seuraus. Vasta vaarallinen autokolari on
pakottanut Irman katsomaan taaksepäin ja ymmärtämään
uudelleen monikerroksisia muistoja. Kun Irma vanhoilla
päivillään haluaisi omistautua kaunokirjalliselle luomiselle,
mies pitää yritystä naurettavana.
Kutsumusta, tulevaisuuden vuoksi uhrautumista, ovat kokeilleet
omalla tavallaan myös Irman kasvattivanhemmat.
Arvioidessaan paikkaansa kotimaan ja kasvattivanhempien
välillä Irma ei ole osannut päättää, kenen kutsumusta hänen
pitäisi enemmän kunnioittaa.
Laatiessaan sodan jälkeen kirjeitä kasvattiäidille Irma tulee
toisaalta aloittaneeksi oman kutsumuksensa, itsensä kirjallisen
selittämisen. Kirjailijan vapaus tehdä henkilöistä
monitulkintaisia antaa tarkemman kuvan kadonneesta ajasta
kuin sotaevakkojen tutkimus.
Loppuun riisuttu avioliito
Kostamo sommittelee romaaninsa taiten ja kirjoittaa ilmavaa,
pohdiskelevaa proosaa. Toisaalta mainittu monikerroksisuus
tarinan jäsennysperiaatteena käy raskaaksi sellaisellekin
lukijalle, joka lukee uutta romaania Lapsinaiseen nähden.
Edes keskeiset henkilöt eivät käy tutuiksi toimivina ja verevinä
olentoina vaan toisiinsa suhteutuvina luonteina ja muistoina.
Irmalta on jäänyt Skooneen toinen perhe ja toinen menneisyys;
sen ihmiset ovat kuin fiktiota, materiaalia lahjansa löytäneelle
iäkkäälle kertojalle. Siksi Mulperimuun mehu on kuivakkaan
metakirjallinen teos, vailla hymyäkään ironian suuntaan.
Dialogina ja kirjemonologina etenevä kerronta toistelee
kysymyksiä Irman identiteetistä. Vasta aivan romaanin lopulla
dramatiikka nousee tapahtumistakin, kun kertoja palaa Suomeen
ja tekee tiliä aviomiehensä kanssa.
Kostamon psykologinen realismi perustuu sille, että
ihmissuhteissa hän kuvaa ennemmin pitkämielisyyttä ja
sovitusta kuin dramaattista välienselvittelyä.
Sovinnonteko ei merkitse onnellista loppua. Mies voi osoittaa
vaimolleen arvostusta virallisesti, vaikka kieltää sen tältä
yksityisesti. Kun rakkaus palaa miehen katseeseen, ei sillä ole
enää merkitystä katsotulle.
Opetus on sama kuin Kostamon Riisuttu talo -romaanissa
(1994): erossa olleet ihmiset oppivat väistämättä toisistaan
jotain eron aikana. Toistuu myös filosofi Levinakselta lainattu
periaate, että ihmisen on laitettava itsensä ajoittain "syrjään",
sopeuduttava vieraisiin minuuksiin, lavennettava rajojaan.
Markku Soikkeli
--
VEIJARITARINA VELJESRAKKAUDESTA
Pentti Holappa: Kaksi kirjailijaa
WSOY 2002
Eroottisesti hilpeän rakkaustarinan historia on yhtä pitkä kuin
romanttisen lemmentarinan. Edellinen traditio on ollut
koomisempaa ja elämän lihallisille iloille omistautunutta eikä
siinä ole seurattu sen paremmin avioliiton kuin rakkaudenteon
heteronormeja.
Suosiostaan huolimatta eroottisen ilotarinan perinnettä ei ole
arvostettu korkeakirjallisuuden puolella, silloinkaan kun se on
saanut taiteilija- tai vaellusromaanin muodon. Eroottiset veijarit
ovat olleet etuoikeutetusti miehisen vapauden julistajia, heidän
vapautensa taiteilijoiden vapautta.
Pentti Holapan uutuus Kaksi kirjailijaa ei asetu selvästi minkään
romaanityypin kategoriaan, mutta ainakin eroottisen ilottelun
perinnettä se soveltaa ujostelematta. Lisäksi siinä tehdään
opettavaista matkaa ja pohditaan paljon kirjailijanroolia.
Eroottisen veijaritarinan täydentää narsistinen kuvaus taiteilijan
itserakkaudesta, joka kokee täyttymyksensä kaksinkertaisesti.
Kirjallisuuden klassikoista haetaan vertailukohtaa sille, miten
universaalia intohimoinen "ystävyys" on ollut miesten välillä.
Kirjailija ja miesmuusa
Ei ole veijariromaani entisensä, eikä veljellinen rakkaus.
Päähenkilö Arttu on kirjailija, joka on kirjoittanut tarinan
itsensä oloisesta kirjailijasta ja tämän nuoresta rakastajasta.
Tarina herää henkiin, kun Arttu tapaa muusansa, venäläisen
asekarkurin.
Miehet rakastelevat ja lukevat tarinaa, tulkitsevat roolejansa
niin kuin Arttu ne haluaa tulkittavan. Vanhempi mies nauttii
alentumisesta nuoremman haluille toimien samalla tämän
mentorina elämänmuutoksessa.
Edelliseen romaaniin, Ystävän muotokuvaan (1999) verrattuna
ei Holappa syvennä näkemystään muulla kuin metafiktiolla,
tarinan itsetehostuksella. Arttu asuu valtakunnan
rajavyöhykkeellä, missä ihmeellinen sattuma voi tuoda hänen
syliinsä naapurin pojanpojan, rajan taakse jääneen sukulaisen.
Valtio tarkkailee oudon kirjailijan tekemisiä helikopterilla.
Pentti Holappa on ollut suomalaisessa kirjallisuudessa
vuosikymmeniä oman tiensä kulkija, eikä niinkään aiheiden
vuoksi kuin näkökulmansa. Emotioiden älyllistäminen ja
perhesuhteiden symbolistaminen olivat jo 1960-luvun alulla
Holapalle päämääriä, joiden selvittelyyn löytyi enemmän
kertomateknisiä kuin eettisiä malleja.
Täsmällisyys on Holapan hyveistä viimeinen, näin myös
Kahdessa kirjailijassa. Taiteilijatarina toisen sisällä ei täydenny
aiheestaan käsin, vaan toimii hyvänä tekosyynä yhdistellä
sekalaista ainesta yhdeksi romaaniksi. Dialogin muuttuminen
näytelmälliseksi tai sisäiskertomuksen katkominen Artun
kommenteilla ovat satunnaisia kokeiluja aiheen
etäännyttämiseksi.
Kun Holappa huomioitiin Finlandia-palkinnolla Ystävän
muotokuvasta, keskustelua kirjasta käytiin homorakkauden
verevänä ja yksityiskohtaisena kuvauksena. Jäi huomaamatta,
että teoksen kertoja lupasi tarinansa aluksi sekä tunnustaa että
valehdella.
Jo Holapan varhaistuotannossa tärkeämpää oli psykologisoidun
ihmiskuvan irviminen kuin sosiaalisen kritiikin täsmällisyys.
Nyt kyytiä saa taiteilijakuva.
Kaksi kirjailijaa -teoksen voi lukea Holapan ilkikurisena
kommenttina häneen lyödylle homokirjailijaleimalle. Holappa
osoittaa miesromanssien moninaisuuden Gilgamesh-eepoksesta
Melvillen Moby Dickiin. Kotimainen homokirjallisuus ei
mahdu Holapan näkökulmaan, vaikka Tom of Finlandin
tukkimiesparodioiden tai Kaj Kalinin kukkaiskielen luulisi
resonoivan hänen omaan tyyliinsä.
Lisäksi lesborakkaus on Holapan harjoittamalle näkökulmalle
yhtä vierasta kuin homorakkaus on ollut kyökin ja pellon väliin
juuttuneelle heteroproosalle. Naiset ovat vanhojen miesten ja
nuorukaisten suhteessa vain välttämätön pahe uuden
sukupolven syntymiseksi. Holappa analysoi sukuelinten
erilaisuutta pohtien samalla miksi eroottisessa ja ylipäänsä
miesten kuvauksessa penisten ilmeikkyys on jäänyt vähälle
huomiolle.
Koska analyysin äänenä toimii fiktiohahmo Arttu, pohdinta
penisten psykologiasta ei ole tarkoitettukaan vakavasti
otettavaksi. Kysyä kuitenkin sopii, mitä Holapalla on annettavaa
ironiansa ja ylimalkaisen ystävyyshistoriansa lisäksi?
Markku Soikkeli
--
TAITEILIJAKUVA KAAMOKSEN VÄREISSÄ
Rosa Liksom: Reitari
WSOY 2002
Arktinen hysteria olisi ollut erinomainen tuote, jos joku olisi
ajoissa keksinyt kuinka pullottaa sitä. Vaikka kaamos ja karut
maisemat ovat vaikuttaneet pohjoisen ihmisiin jo
luontaistalouden aikoina, kulttuurisena ilmiönä tällaiset
heimohengen ilmaisut ovat tuskin neljän vuosikymmenen
ikäisiä.
Markkinakelpoinen heimohenki syntyi 1960-luvulla
kaupungistumisen vastapainona. Kun vanhat heimorajat
muuttuivat eksoottisiksi, Karjalan tai Lapin symboleilla voitiin
käydä kauppaa kuin millä tahansa mielikuvatuotteilla. Timo K.
Mukan esikoisromaani ei sopinut vielä sille yleisölle, joka ihaili
Hannu Salaman vapaamielisyyttä, mutta Reidar Särestöniemen
maalaukset kelpasivat presidenttiä myöten.
Särestöniemen taide on kiiteltyä ja kiisteltyä. Vuosina 1925-
1981 elänyt "villin alkuvoimainen" taiteilija maalasi satoja
teoksia, joiden arvoa etelän taiteilijapiirit eivät tunnustaneet.
Särestöniemen teoksissa nähtiin samaa pakanallista ja
seksuaalista raivoa kuin myöhemmin Mukan tai Kalervo Palsan
visioissa.
Ateljeessaan Reidar Särestöniemi esiintyi etelän
kulttuurituristeille shamaanina. Esityksensä takana taiteilija
saattoi uskoa hahmoonsa yhtä paljon kuin turistit - väittää Rosa
Liksom. Fiktion vapauksia ja vaihtelevia todistajaääniä käyttäen
hän laittaa Särestöniemen shamaanimyytin uusiksi
romaanissaan Reitari.
Palsan ja Mukan heimolaiset
Kalervo Palsan laaja näyttely Kiasmassa on ollut kuluneena
vuonna näkyvin esimerkki arktisen hysterian markkina-arvosta.
Missään vaiheessa Palsa ei ole ollut unohdettu taiteilija, mutta
vasta nyt hänet on "löydetty" suuren yleisön suosioon.
Käyneekö samoin Rosa Liksomille? 1980-luvun
monilahjaisena taiteilijana kiitelty kirjailija ei ole viime vuosina
näkynyt otsikoissa, vaikka uudet lukijasukupolvet löytävät
hänet yhtä tuoreena kuin edelliset. Murreilmaisun uusi
korkeasuhdanne sopinee Liksomin kirjailijakuvaan.
Taaksepäin katsoessa näyttää siltä, että Liksomin kirjoituskone
pysyi vauhdissa niin kauan kuin hän löysi uusia aiheita
groteskiin myllyynsä heitettäväksi. Kuvattuaan villit
viranomaiset, neuroottiset kaupunkilaiset ja slaavilaiset
ihmistyypit naivistisina äärihahmoina, hänellä ei ole ollut enää
tuhlattavaa materiaalia.
Reitari-teoksellaan Liksom kuitenkin säväyttää jälleen entiseen
malliin. Tilaustyöstä laajentunut kokonaisuus on
taiteilijaromaani parhaasta päästä, kohteensa näköinen ja
jännittäväkin. Neljässä Reidar Särestöniemestä kirjoitetussa
elämäkerrassa Liksomilla on jotain mitä vasten harjoittaa omaa
tyyliään.
Kirjan jännitys ei kumpua elämänmittaisesta juonesta, jonka
lukija toki tietääkin päättyvän päähenkilönsä kuolemaan, vaan
siitä, löytyykö Särestöniemen taiteelle se jokin yhteinen
nimittäjä.
Fiktiivisistä todistajanlausunnoista kootun romaanin mukaan
Särestöniemellä oli hyvin erilainen rooli omilleen kuin etelästä
tulleille taiteenpalvojille: "Reitarihan oli semmonen, että ko
helsinkinherrat tulit niin se oikein puhkesi kukhaan. Vissiin
aatteli että saapi niiltä sitä mikä siltä ittelä oli uupelona."
"Höpötti työksensä"
Millaiseen ehdottomuuteen pohjoinen luonto pakottaa taiteilijan
- tai taiteen kuluttajan? 'Alkuvoimaiseksi' pelkistetty
taiteilijakuva on ollut yhtä suuri rasite nimimerkin taakse
kätkeytyneelle Liksomille kuin Reidar Särestöniemelle.
Ainakin Liksom vahvistaa kuvaa pohjoisen shamaanista. Edes
Reidarin lapsuuden olot eivät ole pelkästään kylmät tai köyhät.
Vanhemmille ja kylänväelle laitetuissa repliikeissä kajahtaa
varmuus siitä, että ihmisen on väistämätön pakko noudattaa
omaa luontoaan.
Reidar eli Reitari on taiteilijanakin saarnamies, hänen asiansa
on yhtä vakuuttava kuin hän itse voi olla. Reitarin oma ääni
kertoo maalauksista hänen rakastaminaan ja etsiminään väreinä.
Reitarin sukulaiset tuovat elämäntarinaan suhteellisuudentajua:
"Vissiin se osasi tehä tauluja ko niitä se Resitenttiki osti, muta
muuten se kyllä höpötti työksensä. Mie kuulin ko se tulila
praatasi Velile, joka oli vielä hullunen kloppi, että soon itte
niinko jänkkä, jonka Mettähallitus ojittaa, tai susi, josta valtio
maksaa tapporahan."
Reitarin ylivoimaisuus on luonnonvoima, jota ei parane jäädä
kadehtimaan. Särestön ateljeessa vierailevat taiteilijat, mukaan
lukien Mukka ja Palsa, jäävät toiseksi, koska Reitari on
maineensa mittainen, shamanistisen voiman välittäjä.
Oliko satojen taulujen maalarilla jokin kokoava näkemys sille,
mitä hän tauluillaan etsi? Romaanissa Särestöniemen luonne
perustelee hänen taiteensa, ei maalausten esteettinen arvo.
Taiteilijamyyttiin sopii, että Reitari myy vain huonoimmat
teoksensa ja pitää itsellään parhaat.
Elämänura maalarina ja shamaanina huipentuu talvisiin
pohjanpitoihin. Niihin saapuvat kaikki kirjan aikana tavatut
sukulaiset, taiteilijat ja poliitikot Kekkosta myöten.
Seitsenpäiväiset juhlat saavat huipennuksena vasta kun Reitari
polttaa arvotavaroiden myötä parhaat maalauksensa.
Ajatus siitä, että taiteen on oltava pelkkä väline, rituaalimainen
keino havaita maailma, tuntuu sopivan yhtä hyvin
Särestöniemelle kuin Liksomille. Taiteen on oltava tuhlausta,
kuolemanorgiaa, joka kieltää kaamoksen ja muuttaa yön
päiväksi.
Markku Soikkeli
--
ISÄN OIKEUS JA TYTTÄREN KOHTALO
Annika Sandelin: Saderunoilijan tytär
Suom. Raija Jänicke
WSOY 2002
Annika Sandelinin romaani koostuu kahdesta rinnakkaisesta
tarinasta: pienen Lindan ja aikuisen Andersin. Tarinat alkavat
satunnaisesta kohtaamisesta, jossa alkoholisoitunut
elämäntaiteilija Anders antaa vastaantulevalle Lindalle
kumiankan.
Kirjan lopussa kumiankka purjehtii vapauteen ja Anders kohtaa
tuntemattoman lapsen uudelleen. Molempien elämä on hieman
muuttunut, mutta kummanko vapautta kumiankka edustaa?
Sandelinin tarinoissa tytär ja isä ovat riippuvaisia toisistaan.
Lindan isä on Muumipapan kaltainen "saderunoilija". Hän voisi
auttaa Lindaa ymmärtämään edes maailman runollisuutta, mutta
jotain puuttuu tyttären ja isän väliltä.
Lindan on helpompi keskustella koivun kanssa ja kuvitella sille
isähahmon puheet. Uni on lapselle yhtä totta kuin todellisuus,
kerronnan näkökulma ei erottele unta muista tapahtumista.
Anders on puolestaan riippuvainen tyttärestään. Hän kuvittelee
hallitsevansa alkoholisminsa, onhan hän ollut sentään opettaja ja
kokopäivätoimessa. Andersin omasta näkökulmasta hän on
tietoisesti "syrjäytyneistäkin syrjäytynyt".
Ajaton tarina narsismista
Yksinäisyys on kirjallisuuden perimmäinen teema. Rakkaus,
menestys tai kuolemanuhka ovat vain motiiveja, joilla
kaunokirjallisuus testaa henkilöidensä kykyä pelastua
yksinäisyydestä. Narsismin muodot, sellaisina kuin Annika
Sandelinkin niitä käsittelee , ovat kaunokirjallisuuden ominta
aluetta.
Alkoholismi esitetään Andersin kohdalla narsismiksi, joka
muistuttaa Lindan isän, saderunoilijan sisäänpäinkääntyneisyyttä.
Aikuisten elämäntapanarsismi on pikemminkin valinta kuin
kohtalo, etuoikeus, joka kuuluisi lapsuuden vaiheeseen.
Tällaisten aikuisten on erityisen vaikea lähestyä lapsiaan näiden
omalta tasolta.
Andersin kuvitelmissa hän saisi kosketuksen maailmaan, jos hän
saisi tavata tytärtään. Kumiankan lahjoittaminen sattumalta
kohdatulle Lindalle on ele, joka aktivoi Andersin kuvitelman.
Samalla se herättää Lindan etsimään jonkinlaista johdattavaa
isähahmoa ympäröivästä maailmasta.
Sandelinin romaani ei ole poikkeuksellinen tapaus rinnastaessaan
aavistuksenomaisesti koskettavia tarinoita toisiinsa, mutta
tyypissään se on harvinaisen onnistunut. Vaikka tapahtumahetki
on nykypäivän Helsinki, henkilökuvat ovat söötillä tavalla
ajattomia juuri rinnastuksen ansiosta.
Lapsen ja alkoholistin elämää Sandelin kuvaa näiden
yksinäisyyden lävitse, mutta surkuttelematta, suorastaan
painokkaan lempeästi.
Kun Anders menee kirkkoon, hän rankaisee itseään itsekkyydestä
kieltämällä itseltään ehtoollisviinin. Alkoholismi, miksei myös
runoilijakutsumus, on eräänlaista keskenkasvuisuutta. Se
mahdollistaa autuaan erillisyyden sosiaalisten pakkojen
riivaamassa kaupungissa.
Autuuden edellytys on muiden ihmisten väheksyminen. Bussin
seisahtaessa lumikinoksiin Anders nautiskelee kiireettömyydestä,
se on hänen ominta aikaansa verrattuna muiden hätäisyyteen.
Mari Mörön romaanissa Kiltin yön lahjat (1998) rinnastettiin
perheistä ylijääneet lapsi ja aikuinen samalla tavoin kuin
Sandelinin romaanissa. Mörön tulkinta oli yhteiskunnallinen ja
rehellisen raadollinen; Sandelinin näkökulma romantisoi yksilön
omien ratkaisujensa valtiaaksi.
Lempeä parodia lapsuudesta
Lindalla on oikeastaan enemmän kasvun mahdollisuuksia kuin
Andersilla tai isällään saderunoilijalla. Lindan kertoessa isälleen
herra Kuolemasta ja tämän salkusta, isä iloitsee "Kuoleman
salkusta" runoutena. Taloon muuttanut mustapukuinen mies on
kuitenkin Lindalle mitä aidoimmalla tavalla kauhistuttava.
Sandelinin kirjaa voikin lukea hienostuneena satiirina kaikille
kirjallisille lapsuuskuville, joissa herkistellään lapsellisten
ihmisten tunteikkuudella. Kun kirjailija ja romaanihenkilöt ovat
suomenruotsalaisia, vertailukohteeksi nousee kuin itsestään Tove
Janssonin muumiperhe.
Näin luettuna lapsikuvaus on kohdettaan kunnioittavaa, lempeää
parodiaa. Sen vastapainona on karmea kuva narsisminsa
suojelemasta aikuisesta miehestä. Aikuisen itsesäälinen murhe on
suorastaan banaalia verrattuna lapsen kuolemankauhuisiin
kyyneliin.
Lindan suojattomuus tekee hänestä paitsi haavoittuvaisen myös
rohkean rakkaudessaan. Hän ihastuu iranilaiseen Salimiin eikä
epäröi ilmoittaa pilkkaajilleen, että totta kai hän menee naimisiin
Salimin kanssa. Romanssien toiveikkuus on kuitenkin varattu
aikuisille: Linda tajuaa olevansa liian pieni etäisyydet ylittävään
rakkauteen.
Lapsi kasvaa yksinäisen vapauteen luontevasti, joskin
tuskallisesti. Aikuinen hakeutuu yksinäiselle saarelleen
voidakseen edes leikkiä vapautta.
Markku Soikkeli
--
KUOPPAKAUPUNGIN PERILLISET
Toivo H. Laine: Vie minne tiesi, osa 3
Kehitys Oy 2002
Toivo Laineen Vie minne tiesi on alusta alkaen trilogiaksi
suunniteltu, vuoden tarkkuudella (2000-2002) ilmestynyt
romaanikokonaisuus. Kirjojen näkökulma on rajattu Porin
kasvun paikallishistoriaan vuosina 1850-1950.
Trilogia alkoi isovanhempien Anttonin ja Aleksian osuudesta,
kun nämä vuonna 1852 pakenivat lastensa kanssa Porin
tulipaloa. Niin sanottuun "kuoppakaupunkiin" muuttaneet
perheiden elämä surkeissa, kaupunkilaisittain myös
poikkeuksellisen vapaissa oloissa oli kiinnostavinta sarjan
ensimmäisessä osassa.
Toisessa romaanissa kuvattiin kuoppakaupunkilaisten perillisiä
näiden asetuttua takaisin Poriin. Historiallisilta tapahtumiltaan
jännittävämpi, mutta kaupunkikuvaltaan ohuempi romaani
huipentui kansalaissotaan. Sotarintama pyyhkäisi yhtä nopeasti
niin Porin kuin lähiseutujen lävitse.
Pojat kasvavat kodista työmaille
Tiivis trilogia saa nyt täsmällisen päätöksensä kansalaissodan ja
talvisodan väliä kartoittavissa vuosissa. Elämää Porin liepeillä
katsellaan entistäkin enemmän henkilöhistorian lävitse.
Prologia lukuun ottamatta päätösromaani jatkaa suoraan
edellisen kirjan tapahtumista. Punaisten puolelle ajautuneen
Antti Antinmaan perhe odottaa tietoa isän kohtalosta, onko tämä
kenties teloitettu.
Kysymys isän kohtalosta ja oman uran valinnasta on erityisen
vaikea nuorelle Anterolle. Työmailla keskustellaan käydystä
sodasta ja entisestään vaikeutuneesta työtilanteesta. Kodit ja
työmaat, poikien kasvaminen edellisestä jälkimmäisille on yhä
Laineen kerronnan keskipisteessä:
"Vaellus Mekaanin aamuiseen pillinkutsuun vei päin
auringonnousua ja päivänkoiton värit palauttivat Heikin mieleen
paitsi vanhan lännenkulkijan ajatukset myös omat kouluaikojen
pilvilinnat. Onko niitä aikoja koskaan tarkoitettukaan
unohduksiin painumaan?"
1930- ja 1940-lukujen porilaista elämänmenoa Laine on
käsitellyt jo aiemmin ilmestyneessä romaanissaan Kaupungin
viimeinen talo (1997). Kyseisten vuosikymmenten kuvaus
henkilöistä käsin lienee vuonna 1928 syntyneelle kirjoittajalle
helppoa omankin kokemuksen perustalta.
Nyt uutta aikakautta edustaa maalari Antton Edmanin perhe.
Kaupunginosista huomio on edelleen Nummenkuopilla ja
Kuudesosassa, sellaisena kuin Edmanin poika Heikki ne kokee.
Onnellisen lapsuuden katkaisee vasta talvisodan puhkeaminen.
Pori kasvaa ja historia unohtuu
Toivo Laineen arkirealistinen ilmaisu luottaa dokumentaatioon
sinänsä. Henkilöt ja tapahtumat on kyllä keskitetty, mutta juuri
mikään ilmaisutyylissä ei tuo kaunokirjallista syvyyttä
kuvatulle. Leppoisa kertojaääni poikkeilee puheen tavoin
yksityiskohtiin tai sukulaisiin, milloin ne kohdalle juohtuvat.
Heikille vastakkainen näkökulma avautuu Antinmaan perillisten
luota, joskin tätä Kuoppakaupungin historiaa jatkavaa
sukulinjaa Laine käsittelee ohimennen. Poliittinen liikehdintä
sodan edellä ja sen jälkeen kuvataan "pihaparlamentin"
näkökulmasta: pitkässä juoksussa kaikki poliittiset utopiat
osoittautuvat kestämättömiksi.
Sota-aikana Pori kokee jälleen muodonmuutoksen. Kaupungin
kuvailussa on malttia ja synkähköä huumoria. Tehdaskaupunkia
kaunistaa metsänlaita, vaikka sen julkisivun taakse kätkeytyvät
sotakoneet:
"Etäältä katsoen koko kaupunki näyttää kuin litistyneen
taivaankannen alle. Kaiken ylle nousevat paperitehtaan
kaksoispiiput. -- Kuva pettää. Metsän toisella puolella,
Isonmäen takana, on kenttä, siellä lentohallit ja sotilasparakit,
siellä sotakoneet, stukat ja junkerssit, mustat ristit siivissään.
Sydänsuvea vuonna 1944."
Sodan jälkeen Heikki vapautuu sekä kodista että kaupungista.
Hänen voisi katsoa edustavan aikakautta, jolloin kaupunki ei
käy enää kodiksi, koska myöskään kotimaalla tai politiikalla ei
ole vastaavaa merkitystä kuin edelliselle sukupolvelle.
Isältä pojalle periytyy enää salkku, jossa kantaa eväänsä ja
työkalunsa, mutta edes salkun historioita ei poika pohdi, saati
kaupunkinsa.
Markku Soikkeli
--
Vuoden 2002 kaunokirjallisuutta