Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein SaaristoSOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA
Vuoden 2002 kaunokirjallisuutta
2007 ilmestyneitä kirjoja
2006 ilmestyneitä kirjoja
2005 ilmestyneitä kirjoja
2004 ilmestyneitä kirjoja
2003 ilmestyneitä kirjoja
2001 ilmestyneitä kirjoja
2000 ilmestyneitä kirjoja
1999 ilmestyneitä kirjoja
1998 ilmestyneitä kirjoja
1996-1997 ilmestyneitä kirjoja
Tietokirjallisuus
(julkaistu Satakunnan Kansassa)
Markku Envall: Polkupyörällä ajamisen taito ja muita esseitä
Pentti Holappa: Kaksi kirjailijaa
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie * FINLANDIA-VOITTAJA *
Tapio Koivukari: Luodetuulen maa
Eila Kostamo: Mulperipuun mehu
Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Toivo H. Laine: Vie minne tiesi, osa 3
Eino Leino: Lentojätkä. Arto Paasilinnan elämä
Rosa Liksom: Reitari
Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
Arto Paasilinna: Yhdeksän unelmaa
Niina Repo: Kaksi
Asko Sahlberg: Höyhen
Annika Sandelin: Saderunoilijan tytär
Juha Seppälä: Yhtiökumppanit
Joni Skiftesvik: Lipsauttajat
Anja Snellman: Äiti ja koira
Antti Tuuri: Ullan kirja
Mika Wickström: Vastakarvaan
Olen ryhmitellyt erikseen tietokirja-arvosteluni.
-- KETTUTYTTÖ SUSIEN MAAILMASSA Mika Wickström: Vastakarvaan WSOY 2002 Kettutytöt ilmaantuivat suomalaiseen julkisuuteen kuusi vuotta sitten. Heidän myötään eläinaktivismi sai käsitteen ja kasvot, joiden perusteella aktivismi voitiin lokeroida yhteen sukupolveen ja -puoleen. Kuuden vuoden aikana suomalainen keskustelu eläinten oikeuksista ei ole juurikaan levinnyt näiden lokerointien ulkopuolelle. Ekoaktivismi tavataan yhä liittää nuoriin ja etenkin naispuolisiin kaupunkilaisiin, samoin keskustelu on tavannut aktivoitua turkistarhauksen yhteydessä. Mika Wickströmin romaani Vastakarvaan on ensimmäinen kaunokirjallinen yritys purkaa käytyä keskustelua ja syntyneitä myyttejä. Romaani kertoo turkulaisesta biologian opiskelijasta, Kirsistä, tämän ystävistä ja rakkaista. Jo ensimmäisen lukuvuoden aikana kaverit ja opiskelu ohjaavat ekologisen tietoisuuden heräämiseen. Wickströmin taktiikka perustuu myyttien henkilöimiseen ja vastakohtien voimistamiseen. Kirsi on pohjanmaalaisen kettutarhaajan tytär, jolle Turku ja yliopisto merkitsevät uutta arvomaailmaa. Käytännön oppaana on eläinaktivisti kaveri ja teoriaan tutustuttaa karismaattinen miesopettaja. Ekologian opissa Vaikka maaseutuun ja luontoon liittyvillä aiheilla on ollut erityisasema suomalaisessa kirjallisuudessa, eivät kirjailijat ole kokeneet ekologisia kysymyksiä haastaviksi. Huomionarvoisia poikkeuksia ovat olleet Eeva Kilven romaanit sekä Petter Sairasen linkolamainen erakkokuvaus, pian elokuvaksikin valmistuva Sähköllä valaistu talo (1989). Ekologiset kysymykset ovat antaneet enemmän materiaalia dialogiin kuin henkilökuviin. Tapio Koivukarin ekologinen jännäri Saariston samurait (1988) oli hätkähdyttävästä tarinastaan huolimatta pelkkä poikaseikkailu. Anja Snellmanin Safariklubi (2001) oli perusteellinen puheenvuoro sosiodarwinismia vastaan, mutta romaaniksi varsinainen dinosaurus. Koivukarin ja Snellmanin teosten tavoin Vastakarvaan on niellyt niin paljon materiaalia, että kirja lienee tärkeämpi keskustelun herättelijänä kuin sen syventäjänä. Pohjimmiltaan Vastakarvaan on perinteinen suomalainen kehityskertomus. Maaseudun kasvatti saapuu suureen kaupunkiin, tutustuu korkealentoisiin aatteisiin ja pyrkii pätemään paitsi ikätovereidensa myös ihailemansa suurmiehen silmissä. 1800-luvun ylioppilasromaaneista alkaen näiden nousukastarinoiden päähenkilöt ovat olleet enimmäkseen miespuolisia. Wickströmin romaanissa kiinnostavinta on mieskirjailijan sisäistämä feministinen ääni, ideologisen ja sukupuolisen identiteettityön rinnastaminen. Kirsin sukupolven aatemaailmaa ei pysty piirtämään kansalliselle tai poliittiselle värikartalle. Nousukkaan ongelmat ovat sentään samat kuin nuorfennomaanien tai taistolaisten kasvutarinoissa. Vaikka eletään globaalisen tiedostamisen maailmassa, ensimmäinen eronteko joudutaan tekemään kasvuympäristöön nähden. Irtisanoutuminen ihmiskeskeisestä moraalista johtaa Kirsin kohdalla perhesuhteista luopumiseen. Muutos on vaikea, mutta looginen: "Jokaisen on uskottava johonkin, ei muuten voi erottaa oikeaa väärästä." Riippuu lukijasta, kokeeko perheen korvaamisen solidaarisuudella toiveikkaana vaihtoehtona vai nykypäivän poliittisena lapsenuskona. Liikkumavaraa tulkinnoille annetaan niukasti. Eläinaktivistien arkeen, sellaisena kuin Wickström sitä kuvaa, ei mahdu juuri muuta kuin aatteen opiskelua ja edistämistä. Aktivistit ovat kuin urheilijoita, jotka hengaavat omiensa kanssa ja keskittyvät seuraavaan suoritukseen. Moraalin puhtautta ei vaaranna doping vaan luonnolliset hormonit. Nuorten ihmisten paikkaa moraalisesti mutkistuneessa maailmassa Wickström on käsitellyt aiemminkin, nimenomaisesti kiitetyssä urheiluromaanissa Kunniakierros (1998) sekä leppoisassa jengifiktiossa Sukupolvi X (1995). Mies on tytölle susi Wickström ei laita omaa lusikkaansa vihreään soppaan, hän vain esittelee henkilöt, aatteet ja välineet. Peter Singerin ja Tom Reganin käsitykset eläinten oikeuksista referoidaan sen kannalta, miten ne muuttavat päähenkilön maailmankatsomusta. Kettutytön on opittava pärjäämään susien, metsästävien miesten maailmassa. Aiheen perinpohjainen käsittely on johtanut optimistiseen, mutta tunnollisen aatekeskeiseen ihmiskuvaan: henkilöt ovat vain ja ainoastaan aatteensa näköisiä. Edes Wickströmille tutut paikat, kuten Turku ja yliopisto, eivät saa elävöittäviä piirteitä aatedraaman taustaksi. Sama draama voisi tapahtua missä tahansa. Ekologisten ristiriitojen maailma esitetään kuin näyttämöllä, ihminen per aate. Henkilöt sekä puhuvat että ajattelevat toisistaan kirjakielisen tarkasti. "Hän oli kettutyttö", muotoilee Kirsi järkytyksensä keskellä. Yhtä huolitellen hän arvioi rakastajansa kelpoisuutta: "Opeteltujen lauseiden takaa olisi voinut löytyä mies, johon kukaan ei ollut vielä tutustunut." Ehkä olisikin, mutta loppuiko rohkeus Kirsiltä vai kirjailijalta? Vastakarvaan on rohkea ja kankeahko romaani, nuorisokirja sanan pateettisessa merkityksessä. Kirjan sivistävä materiaali on selkeästi lähdeviitattu, mutta henkilöt ja moraalinen ongelma ovat etäällä elävästä elämästä. Karhean empatian ja suurten kysymysten sijaan lukija saattaisi liikuttua itsepintaisen epävarmoista, lähimmän ympäristön piinaamista ihmisistä. Kuten ekologia painottaa: luonto on meissä yhtä paljon kuin me luonnossa. Markku Soikkeli -- KIRVESMIEHEN KÄYTÄNNÖLLISYYS, JOURNALISTIN JOUTILAISUUS Eino Leino: Lentojätkä. Arto Paasilinnan elämä. Otava 2002 Arto Paasilinnan kirjoissa keskeistä on mieshahmojen ja heidän töittensä tuttuus. Tunnistettavuuden ja tuttuuden vaikutelmat toistuvat myös toimittaja Eino Leinon laatimassa elämäkerrassa. Paasilinnasta rakennetaan näköiskuvaa yhtenä tyypillisimmistä suomalaisista mieskohtaloista, joka on yhtä aikaa veijarimainen poika ja kohtuullisen lojaali aviomies. Kirjan kansikuvassa nähdään harvinainen versio Arto Paasilinnasta: hän hymyilee sinivalkoiseen pyyhkeeseen kääriytyneenä. Kirjailijan kuusikymmenvuotisjuhlalle omistettu teos onkin tyyliltään mitä perinteisin suurmieshistoriikki. Juhlakirja tekee kohteelleen pelkästään kunniaa ja määrittelee tälle paikkaa suurmiesten joukossa. Milloin Paasilinnalle annetaan puheenvuoro, hän suhtautuu juhlakirjan tarkoitukseen yhtä pidättyvästi kuin nimikkoseuraansa ja kaikkeen julkiseen esiintymiseen: "Annan mieluummin pintapuolisen vaikutelman kuin lähden avaamaan ovia omiin ja syvimpiin tuntoihini." Lentojätkän roolia hän joka tapauksessa näyttää arvostavan. Selittävänä tyypittelynä käytetään Paasilinnan veljessarjan työntekoa arvostavaa kasvuympäristöä sekä arvonsa tuntevan lehtimiehen itsenäistä luonnetta. 23-vuotiaaksi mennessä Arto Paasilinna ennätti tehdä uutisjuttuja Warkauden lehdessä, Koillissanomissa, Kainuun Sanomissa, Pohjolan työssä, Suomen Kuvalehdessä, Viikkosanomissa sekä Apu-lehdessä. Vuonna 1975 Paasilinna jäi vapaaksi kirjailijaksi ja julkaisi maineikkaimman romaaninsa, Jäniksen vuoden. Sitä ennen hän oli kirjoittanut jo pari romaania sekä kaksi vähemmän tunnettua kirjaa, reportaasiteoksen karhunkaataja Ikä-Alpista (1964) ja matkateoksen Kansallinen vieraskirja (1971). Näistä molemmista juhlakirja tarjoaa parhaita makupaloja. Westendin "kirveskommunisti" Jos toimittaja Leinoon on uskominen, Westendissä asuva Paasilinna on aidommin sosialisti kuin vasemmistopuolueet. Lisäksi hän on pasifistisempi kuin kukaan muu, joka on suunnitellut armeijalle purkamattoman miinatyypin. Ylipäänsä historiikki käsittelee Paasilinnan elämää lyhyinä palasina; tapahtumien järjestyksen sijaan kiinnostavia ovat kirjailijakuvaan sopivat teemat. Niinpä esimerkiksi Paasilinnan ensimmäiseen avioliittoon poiketaan vain lyhyesti kirjan loppupuolella. Imagoon sopii paremmin pitkä, kypsä parisuhde ja kirjailijan vapautta edistävä tilinpitäjävaimo. Todisteiksi lentojätkän aitoudesta on kelpuutettu milloin ansiotekoja Paasilinnan töistä, milloin kirjoituksista. Huolella kuvaillaan esimerkiksi kosteanpuoleisia retkiä, joita kirjailija harrasti etenkin lehtimiesvuosinaan Helsingissä. Railakas juhlinta oli vielä Paasilinnan lehtimieskaudella "kuin saavutettu etu". Journalisteista oli "virkamiesasenne kaukana", sillä "muutos tulisi tapahtumaan vasta parinkymmenen vuoden kuluttua", kuvailee Leino. Lentojätkän tittelin Paasilinna ansaitsee sillä, että hänestä katsotaan löytyvän sekä kirvesmiehen käytännöllisyyttä että journalistin joutilaisuutta. Käyttökelpoisia myyttejä molemmat. Ehkä Paasilinna on niin erikoisen tyypillinen tapaus suomalaisena miehenä ja mieskirjailijana, että hän on itsekin sisäistänyt hahmonsa ironisuuden? Tämä näkyisi kirjailijan kommenteissa tuotannostaan, kokeneen lehtimiehen kyvyssä ymmärtää oman kirjailijakuvansa uutisluonnetta. Vaikuttava esimerkki kirjailijakuvan myymisestä on Operaatio Finlandian (1972) tapaus. Uutinen Ruotsin ja Suomen välistä sotaa kuvailevasta romaanista rakennettiin skandaaliksi Paasilinnan toimittajakavereiden avustuksella. Toimittajamainen ote näkyy myös romaanin raportoivassa tyylissä ja tekotavassa: ensin suunniteltiin sodalle strategia, sitten tehtiin siitä projekti, joka toteutettiin romaanissa ja mediassa. Paasilinnan kirjallisesta ominaisluonteesta Lentojätkä ei paljasta mitään olennaista. Tuotannon selittäminen henkilöllä lienee juhlakirjalta odotettu asenne, mutta toimittajalta toivoisi jonkinlaista aikalaisen taustoitusta sille, miten henkilöstä tulee ilmiö. Miksi Paasilinnan 90-luvun teokset ovat pysyneet myyntilistojen ykkösenä, vaikka niiden tarinat toistavat toisiaan? Sarjakirjallisuuden turvallinen, suuren ikäluokan makuja noudatteleva maailmankuva ei yksinään riitä selittämään Paasilinnan suosiota. Juhlateos hehkuttaa kirjailijan rohkeutta tarttua vaikeisiin aiheisiin, mikä lieneekin viisauden väärti. Paasilinnan romaaneilta ei odoteta henkevyyttä tai ajanhengen analysointia. Lukijoille riittää, että hän tarjoaa toimintamalleja sinne, missä politiikka ja asiantuntijamielipiteet ovat korvanneet julkisen keskustelun. Ei jäädä odottelemaan terapiaa vaan hankkiudutaan yhdessä itsemurhaan (Hurmaava joukkoitsemurha, 1990) tai maaseudun muistelun sijaan eläydytään puhekykyisten hevosten elämäntapaan (Hirnuva maailmanloppu, 1999). Siksi paasilinnalaisessa maailmassa vihreät eivät ole oikeasti vihreitä, jos he eivät osaa yöpyä lumihangella pelkän kirveen ja tikkuaskin varassa, eivätkä demarit ole oikeasti sosiaalisia ja demokraattisia, jos he eivät omin käsin rakenna taloja, kuten "kirveskommunistiksi" julistautuva Paasilinna. Politiikka hyväksytään vain tekoina. Paasilinna on lajinsa viimeisiä kirjailijoita, joilla Suomi näyttäytyy edelleen yhtenäiskulttuurina. Olemme tuoneet maalaisuuden myötämme kaupunkeihin, mutta naisen ja miehen "perinteiset" roolit vaikuttavat opittujen käytösmallien alla. Moderni elämäntapa kiteytyy maailmanlopun enteiksi, joita osaavat tulkita vain sen ulkopuolelle jättäytyvät keski-ikäiset sankarit. Markku Soikkeli -- KEHOONSA VANGITTU LAPSI Asko Sahlberg: Höyhen WSOY 2002 Kirjallisen harrastajakentän ulkopuolelta suomalaisen proosan yllätystähdeksi noussut Asko Sahlberg jatkaa varmalla ja tarkalla ilmaisulla. Höyhen on pienoisromaani kehitysvammaisesta pojasta, joka on suljettu paitsi kehoonsa myös hoitolaitokseen. Ainoa pakopaikka ovat muistot ja mielikuva sisaren edustamasta vapaudesta. Kehitysvammaisuutta on kirjallisuudessa kuvattu niin hämmästyttävän vähän, että laajempi katsaus aiheen historiaan olisi käytännössä mahdoton. Sairauksiin ja invaliditeettiin liittyvät elämäntavan ongelmat eivät ole kelvanneet kaunokirjalliseksi materiaaliksi juuri muulloin kuin äkillisinä traagisina tapahtumina. Ei Sahlbergin pieni kirjakaan mikään aluevaltaus ole, mutta taidokkaasti hän kuvaa maailmaa sellaisen ihmisen silmin, jonka havaitsemistapaa rajoittaa kehon ja ajattelun epävarmuus. Tietoisuus ja identiteetti on eristetty toisistaan siten, että havainto ympäristöstä ei lähdekään omasta itsestä käsin. Äänet liikkuvat lausujistaan riippumatta, esineet määräävät käsien toimintaa, hajujen ja makujen aistimukset voivat ylittää nähdyn tai kuullun. Havaintojen muokkaaminen kirjaimellisesta kuvainnolliseksi saa päähenkilö Villen maailman näyttämään runollisuudessaankin ahdistavalta. Hän on ollut koko ikänsä muiden ihmisten armoilla, mutta ei ymmärrä asemansa toivottomuutta: alkoholisoitunut äiti, väkivaltainen ja sisarta hyväksi käyttävä isäpuoli, päätyminen laitokseen. Jopa laitoksessa häntä kohdellaan kuin rikkonaista esinettä. Höyhen on yhden, ajattomalta tuntuvan päivän tarina kaakelinkovasta elämästä laitoksessa. Höyhen leijailee käytävällä kuin lupauksena irtoamisesta kahlitusta elämästä. Kehoonsa ja laitokseen vangittu Ville kykenee havaitsemaan enemmän kuin miltä päälle päin näyttää. Hoitajat keskustelevat ohimennen montakohan elinvuotta Villellä mahtaa olla jäljellä: "Ei niistä koskaan vanhoja tule." Pojan arvellaan olevan "itsetuhoisa", mutta lukija näkee tilanteen tämän sisältä käsin: vapauden tavoittelu kehossa, jonka liikkeisiin kukaan ei vastaa, voi edetä vain yrityksen ja erehdyksen tietä. Elävien olentojen elottomia muistuttava inertia, riippuvuus omasta kehosta havaintojen keskipisteenä, on itse asiassa muiden kuin Villen ongelma. Kun ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat Villeen kuin esineeseen, tämän havaintomaailma onkin puhtaampi kuin normaalien vuorovaikutteisten ihmisten. Sahlbergin valitsema näkökulma on toteavan kylmä ja painokkaan toivoton. Yhden laitospäivän juoni rakentuu pienistä yksityiskohdista, suihkusta, kahvista ja muistojen siivittämästä pakoretkestä. Jos poika onnistuu kätkemään ikkunankahvan ja avaamaan portin vapauteen, hänellä ei ole vapaudelle nimeä eikä muotoa. Vapaudentavoittelu on, kirjan mukaan, kuitenkin vahvin ihmistä ohjaava voima. Siteeratuissa repliikeissä paljastuu osa Villen ympäristöstä ja muistoista kontrastina hänen sisäiselle, kaoottisista havainnoista rakentuvalle elämälleen. Aivan pienoisromaaniksi asti kirja ei pysty laventamaan tätä ideaansa - tarina ei rikastu henkilöiltään eikä maailmaltaan - mutta erikoisen vierailun kehokeskeiseen maailmaa Sahlberg onnistuu järjestämään. Markku Soikkeli -- KIRJAILIJAN UNELMATALOT Arto Paasilinna: Yhdeksän unelmaa WSOY 2002 Ensimmäistä taloaan Arto Paasilinna oli rakentamassa kymmenvuotiaana, kun kuusipylväiden varaan korotettiin veli Ernon apuna poikien Kotkanpesää. Omaa hirsimökkiä Arto ryhtyi rakentamaan Koilliskairaan jo teini-iässä, samalla kun elätti muuta perhettä tukinkaadossa. Siitä pitäen hän on rakentanut ympäri Suomea taloja ja huviloita, omasta mielestään vaatimattomia ja "lentojätkälle" sopivia pesäpaikkoja. Kukin talo on merkinnyt tietyn elämänvaiheen projektia, yritystä vallata itselle uusi elämäntila. 1970-luvun lehtimiesaikoihin riitti vielä vanha torpan kunnostaminen, 1980-luvulla tarvittiin jo mahtavampia linnoituksia. Luonnonlahjakkaan insinöörin titteli sopii Paasilinnalle paremmin kuin toimittaja Eino Leinon laatimassa elämäkertateoksessa (2002) annettu modernin lentojätkän luonnekuva. Paasilinnan oma muistelma täydentää suhteellisen tarkasti Leinon kirjaa, paitsi että se on jämäkämmin kirjoitettu eikä sisällä aivan niin imelää henkilöpalvontaa. Talot ja niiden rakentaminen ovat kirjailijalle tapa havaita maailmaa. Tarinointi yhdeksän "unelman" rakentamisesta etenee mielenjuohteiden kautta milloin minnekin, mukaan työmaalle ilmaantuvat sukulaiset ja ystävät vuosien varrelta. Luonnonkuvaelmia Arto Paasilinna on käytellyt romaaneissaan hyvin säästeliäästi, poikkeuksena suomalaisesta arkiproosasta, mutta unelmatalojensa maisemia hän kuvailee pidäkkeettömästi. Raivioidensa mahtipontisuutta hän puolustelee, etenkin kun huimimmat rakennelmat, kuten henkilökohtainen vahtitorni, ovat valmistuneet ilman viranomaisen lupia. Poliittisen kantansa hän määrittelee "kirveslinjan demariksi". Herkkyys ympäristölle yhdistyneenä konservatiiviseen maailmanselittämiseen antaa kiinnostavamman henkilökuvan keski-ikäisestä miehestä kuin mikään Paasilinnan 90-luvun romaaneista. Vaikka muistelmat on julkaistu Paasilinnan 60- vuotisjuhlaan, ei kirjailijalla ole aikomustakaan hellittää tahtia. Seitsemän saunaa, yhdeksän unelmataloa ja muutaman sillan rakennettuaan hän suunnittelee oman puron ja kosken raivaamista. Koskematon metsämaisema on Paasilinnan ikäpolvelle haaste muotoilla siitä ihmiselle mieluinen: "Aina minulle näitä suoseutuja tuntuu riittävän, läpi koko elämäni. Saattaa olla, että kuolemani jälkeen huomaan seisovani tanakasti hyllyvällä maaperällä kumisaappaat jalassa ja katselevani haapasuolle." Kirjallista maailmaa Paasilinna valottaa henkilösuhteiden osalta. Saamme tietää, että hän osaa ulvoa sudenhuutoa paremmin kuin Vesa-Matti Loiri ja että hänen keskeneräisiin kirjoihinsa kuuluu suurista metsäsavotoista kertova teos (yhdessä Raimo Sallisen kanssa). Paasilinnan menestysromaanien reseptiä on turha etsiskellä tästäkään muistelmasta. Omatoimisuuden laajentamista kustannuspuolelle hän varoo harkitsemasta, vaikka satojen painosten kirjailijalla siihen olisi houkutusta. Kustantaja on hänelle "ammattiauttaja", välittäjä yksinäisen kirjailijan ja lukijakunnan välillä. Paljon kertoo Paasilinnan huumorin ytimestä, että pohdintansa kirjailijan yksinäisyydestä hän sijoittaa keskelle arkipäivän ahdinkoa. Kirjailija seisoo jouluyönä jäätyneen porakaivon pohjalla ja miettii, millaista apua ja sympatiaa hän mahtaisi saada tilanteeseensa miltäkin kustantajalta. Jälleen paras apu on oma apu. Markku Soikkeli -- KODINRAKENNUS ON ARMOTONTA SOTAA Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie WSOY 2002 Jo pitkään se on ollut nähtävillä, suomalaisten miesten jakautuminen omaa taloa rakentaviin urheilijaluonteisiin ja kotia digitaalisesti sisustaviin nörtteihin. Jako rakentajiin ja nörtteihin läpäisee Suomen niin maantieteellisesti kuin sosiaalisesti, ikäpolvista puhumattakaan. Kari Hotakainen on ottanut tämän myyttisen asetelman niin vakavaan käsittelyyn kuin vain omalle ajalleen omistautunut humoristi pystyy tekemään. Juoksuhaudantie on tarina miehistä, jotka ovat jääneet "naisten vapautussodassa" koteihin kuin juoksuhautoihin ja vasta avioerossa tajuavat tilanteensa. Romaanin kuva sukupuolten vapautumisesta on yhtä yksipuolinen kuin Hotakaisen edellisissä kirjoissa, mutta kirjan huumoriin se sopii; Hotakainen on niitä iloisimman surun kirjailijoita, joiden huumorille ei tarvitse nauraa, kun se koskettaa. Romaanin päähenkilö on Matti Virtanen, mies joka pitää itseään naisten vapautumisen uhrina. Kun vaimo lähtee ja ottaa lapsen mukaansa, Virtanen keksii, että hän voi pelastaa perheensä vain hankkimalla omakotitalon, samanlaisen kuin ne miehet, jotka ovat välttyneet tekemästä myönnytyksiä perheen sisällä. Hotakainen kääntää nurin tutut mielikuvat naisen ja miehen elämänalueesta. Matti Virtanen on mies, joka kamppailee sota- ja urheilusankarin raivolla yhdistääkseen perheensä. Kaikki on sallittua, kun kyse on perheen pelastamisesta: hän tekee ylimääräistä työtä verottomana hierojana, kähveltää työpaikan varastosta, kätkee muiden ryöstötavaraa. Kansalaiset muuttuneet asukkaiksi Varsinainen sota käydään kuitenkin kiinteistömarkkinoilla, sillä täydellisiä kotia on harvassa ja naapurit ovat jopa vaarallisempia kuin sukulaiset. Kumpiakaan ei voi valita, mutta sukulaisiin voi sentään pitää etäisyyttä. Tonttien välisillä rintamalinjoilla liikkuva Virtanen vakoilee myytävänä olevien talojen ja niiden naapureiden kunnollisuutta. Sillä välin, kun Virtanen on omistautunut koti-isän elämään, suomalaiset ovat jakaantuneet asuinpaikan mukaisiksi heimoiksi. Taloyhtiöiden hallituksissa vallitsee pakottava demokratia ja omankodin rakentaneet valvovat tonttiensa koskemattomuutta. Kansalaisoikeudet on muuttunut asumisoikeuksiksi. Kodinrakennus on armotonta sissisotaa, jossa miehet menettävät mielenrauhansa ja perheet jakautuvat toisiaan kyräileviin heimokuntiin. "Omakotiheimolla tuntui olevan voimakas me- henki, vaikka varmasti he eivät tienneet toistensa elämästä paljoakaan. Heitä yhdisti asumismuoto ja muutoksen pelko." Uudessa yhteiskunnassa diplomaatin roolissa ovat asunnonvälittäjät, jotka ovat kaikkein korruptoituneimpia. Tästä Hotakainen rakentaa kirjan loppua kohden patologisen jännitystarinan, jossa näkökulman saavat muutkin kuin päähenkilö. Virtanen on poikkeustapaus, joka ottaa yhteiskunnallisen ilmapiirin tosissaan; yhden miehen neuroosi kertoo kaikkien suomalaisten oireista. Kuten aina, Hotakaisella on lyyrikon silmää yksityiskohdille. Arkiset asiat pelkistyvät elämäntapamme käsitteiksi kuten asuntomessujen "pahvikuppikahvi" tai kerrostaloa luonnehtiva "kotirauhanhäirintäjuttu". Kyseessä ei ole pelkkä nurkanvaltaus ajankohtaiseen aiheeseen, vaan kokonaisten elämäntapojen tilitys. Tontti on ihmisen raja Hotakaisen taistelutoveri Jari Tervo julkaisi viisi vuotta sitten romaanin, jossa Suomi nähtiin "tuulikaappimaana". Hotakaisella näkymä koteihin avautuu kadulta, portaikosta ja puutarhasta. Näissä tiloissa käydään naapurien välistä kamppailua suvereniteetista, kuka saa vapaiten toteuttaa elämäntapaansa. Juoksuhaudantie on yhteiskunnallisena satiirina armoton, vähän kuten byrokraattien ja lähiössä asuvien Toistaitoisten kamppailua kuvannut Bronks (1993). Bronksin liioittelemassa Suomessa ihmisistä oli tullut ympäristönsä osasia, yhteiskunnan liikuttelemia komponentteja. Samanlainen on ihmiskuva Juoksuhaudantiessä. Työtä ei voi tehdä muuttumatta työkaluksi, taloa muuttumatta asuntonsa kaltaiseksi. Tontinrajat piirtyvät ihmisiin. Myös sukupuoliroolien kääntäminen on lähtökohtaisesti luova asetelma, toisaalta Hotakainen on tällä aihealueella tyly pelkistäjä, ei analysoija. Hän on parisuhteen käsittelijänä omistautunut erillään eläville naisille ja miehille, tilanteille, joissa yhdessä eläminen on jo muuttunut mahdottomaksi tai joissa siihen ollaan uudelleen pyrkimässä. Yhteisymmärrys syntyy helpommin sukupolvien kuin -puolien välille. Hotakaisen satiirin kohteena on niin ikään feminismi ja emansipatorinen kirjallisuus. Naiskirjailijoiden kriittisissä teoksissa naista rajoittavaksi elämänalueeksi on käsitetty koti, kehon välineellistäminen synnyttämiseen ja miestä palvelevaan seksiin, sekä yksityisen elämän sektori. Vastaavasti miehen vapauden alueiksi on kuvattu työelämä ja julkinen sektori, etääntyminen kehosta ja suhtautuminen siihen kylmänä materiaalina. Samaan aikaan toisaalla vaimo Virtanen opettelee ruoanlaittoa ja ihmettelee miten tuli lähteneeksi Ruisrockissa vuonna 1979 miehen matkaan. Ja kun poliisi viimein puuttuu asemasodaksi muuttuneeseen talonselvitykseen, hänkin on tietysti naispuolinen. Markku Soikkeli -- IT-AJAN NUORET VETERAANIT Juha Seppälä: Yhtiökumppanit WSOY 2002 Tunnetuin suomalainen seikkailija ei olekaan enää Veikka Gustafson vaan virtuaalinen pelihahmo Max Payne. Vuosi sitten maailmanmarkkinoille levinnyt suomalainen tietokonepeli osoitti menestyksellään, että Nokian ohella saattoi Suomesta löytyä erityistaitoa jopa pelimarkkinoilla. Informaatioteknologiasta on tullut elämänalue, joka ylittää uutiskynnyksen menestystarinoina. Juha Seppälä on Yhtiökumppanit-romaanissaan kääntänyt esiin IT-alan kääntöpuolen. Seppälän aihevalinta tuntuu aluksi yllättävältä. Etenkin romaaneissaan Seppälä on tuntenut vetoa pikemminkin historiaan kuin nykypäivään. Pidemmälle päästyä saa kuitenkin huomata, että Yhtiökumppanit on näkökulmaltaan ja henkilöiltään hyvinkin tuttua, jopa toisintoa kirjailijan aiemmista teoksista. Kirjan kolmesta minäkertojasta selviten tunnistautuva, eniten Seppälän edellisiä romaanihahmoja muistuttava mies on Pete. Tämä nousee IT-kuplan mukana ja menettää kosketuksen niin rahallisiin kuin perheen arvoihin. Pete on liian vanha siirtyäkseen kevyesti bisneksestä seuraavaan tai ottaakseen tosissaan uusmedian teknologista innostusta. Ainoa mahdollisuus jäädä henkiin IT-alan raa'asta markkinasodasta on löytää työn kautta jokin pysyvämpi asia. Rinnastukseksi IT-alan mieskuvalle Seppälä asettaa kuvauksen jatkosotaan joutuvasta miehestä, Peten isästä. Sukupolvia yhdistää ikivanha kolikko, jota miehet kantavat mukanaan onnenlanttina. Kolikko muistuttaa paitsi kuolevaisuudesta myös sukupolvia yhdistävästä, rahan abstraktioon sidotusta arvomaailmasta: "Kun katsoin isääni ja hänenkin taakseen, näin rahan aina vilahtavan jossakin taustalla. Se oli kuin peili, joka oli asetettu toisen peilin eteen." Sama kolikko saa edustaa niin lapsuuden houkutuksia kuin kuoleman lautturille annettavaa palkkiota. Infantiili mielikuvitus ja kuolemankarvaat kuvitelmat ovat Peten ja hänen yhtiökumppaninsa Ollin viimeiset bisnesideat, kun he yrittävät keksiä millaisen tietokonepelin avulla he pääsisivät vielä IT- markkinoille. Pete kuitenkin jo ymmärtää Max Payne -pelin merkiksi siitä, miten väärälle alalle he ovat joutuneet. Vanhojen arvojen myötä myös onnenlantti osoittautuu arvottomaksi. Lopulta kolikko auttaa Peteä tunnistamaan kuka ja miksi on hänelle läheisempi kuin hän on tiennyt. Tämä kolmas taho ja ääni romaanissa kuuluvat Peten ikäiselle naiselle, Kirsille. Seppälän kirjoille tyypillisesti Kirsi on vieläkin paikattomampi ja seksuaalisesti hölläluontoisempi kuin IT-ajan kiihottamat miehet. "En mä kai ollu huora", on pohdituinta mitä Kirsi osaa kertoa elämästään. Pistooli ratkaisee: peli vai elämä Kummallisin osio teoksessa on 60 sivun mittainen, näytelmän muotoon rakennettu keskiosa, jossa neljä yhtiökumppania sulkeutuu syrjäiseen huvilaan ja alkaa pohtia myyvää peli-ideaa. Tarkoitus on tehdä SimLife-pelejä muistuttava simulaatio nykyajan suomalaisista, samanlaisista kuin Pete ja Kirsi. Lopulta yhtiökumppanit kaivavat pistoolin esiin ratkaistakseen, tehdäänkö tietokonepeliä vai "totta". Max Paynen simuloiminen väkivallalla on miehille yhtä merkityksetöntä, toteutetaanko se pelissä vai elämässä. Seppälän kuva 90-luvusta ei pyri olemaan tarkka uusmediatyön vaan ihmiskuvan osalta. Romaanin SimLife-osuus on ilmeisesti yritys saada lukija miettimään uudelleen kirjamediaa ja sen tarkkuutta aikakauden simulaationa. On ymmärrettävää, miksi illuusioita tehtaileva IT-ala ja simulaatioita rakentava pelibisnes kiehtovat kirjailijaa; nämä ihmiset ovat omistautuneet fiktiolle, vaikka puhuvat siitä keisseinä ja treidaamisena. Kirjan kerrontaa tavallaan päivittävät Peten ja Kirsin myöhemmät, kursiivilla ja suluilla merkityt kommentit: "Välillä suorastaan kaipasin vanhaa sivujen päivitystä, koska siinä ei ollut riskiä tehdä höttöä, siinä ei tarvinnut ajatella hiukkaakaan." Bisnesmaailman kuvauksena Yhtiökumppanit ei tarjoaa mitään kiinnostavaa, vaikka ihmiskuvan synkkyydessä on samaa ehdottomuutta, joka on vaikuttanut Seppälän edellisissä teoksissa. Toisaalta mikään kirjan yksittäisistä äänistä tai henkilöhahmoista ei anna syytä tutustua juuri tähän romaaniin.. Kolmesta hyvin erottuvasta kertojasta huolimatta Yhtiökumppanit on Seppälän vaikeimpia romaaneja. Kolme kohtaamatonta ihmistä lienee omaan aikaamme sopiva kuva, mutta kirja tuntuu pikemminkin kolmelta limittäiseltä novellilta kuin sisäisen dialogin rikastamalta romaanilta. Markku Soikkeli -- GANGSTEREITA JÄÄMERENTIELLÄ Joni Skiftesvik: Lipsauttajat WSOY 2002 "Oli outoa ajatella, että tämä perämiehen persläveksi nimittämä syrjäinen ja alkeellinen lastaus- ja purkauspaikka oli koko maan henkireikä, valtasuoni, joka piti tasavallan rattaat jotenkuten pyörimässä ja ihmiset leivän syrjässä." Paikka jota näin ristiriitaisesti kuvaillaan on vuoden 1940 Liinahamari. Kyseisessä historian vaiheessa avoin syvämerisatama oli harvinaisuus koko Euroopan mittakaavassa. Lähes kymmenentuhatta ihmistä sai elantonsa kuljetusreitistä, joka välirauhan aikana kulki Liinahamarista Ivalon kautta Rovaniemelle. Jäämerentien kulkijoita kuvaa Joni Skiftesvik uudessa romaanissaan Lipsauttajat. Skiftesvik kirjoittaa ammattiautoilun historiaa kuin seikkailukertomusta. Reissuromaanin päähenkilö on Veijo Jankkila, talvisodasta ajokaverinsa pelastanut rekkakuski. Veijon kuningashetki koittaa sotien välissä, kun hän saa ajettavakseen uutukaisen Volvon, jonka moottori ei jätä pulaan Jäämerentien tuntureilla. Suomen osalta talvisota on juuri takana ja maahan kuljetetaan kiireesti sekä laillisia että salaisia lasteja. Jäämerentiellä rekat ajavat rosvojen ja onnettomuuksien uhalla. Kyseessä on viisisataa kilometriä "tieksi väitettyä kuoppaista ränniä sateessa ja paahteessa". Ollaan villissä pohjolassa, jossa reikäraudat paukkuvat ja kuljetusfirmat ovat korruptoituneita kuin amerikkalaisessa gangsterielokuvassa. "Tämä savotta ei kestä kauan", muistuttaa pimeää tienestiä tarjoava kuormaisäntä. Lipsauttajat on huomattava poikkeama Skiftesvikin kirjojen meriaiheista. Ihmiset ovat kuitenkin tutusti liioiteltuja pohjoisen hahmoja, heitä ympäröivät olot niin armottomia, ettei sota tai rauha muuta heidän asemaansa. Lipsauttajat osoittaa Skiftesvikin monipuolisuuden seikkailukertomuksen kirjoittajana. Olipa välineenä vene tai auto, suuntana meren tai tunturien laineet, jännitys syntyy heikon mutta hyväsydämisen sankarin yritteliäisyydestä historian myrskyssä. Päähenkilö on toisaalta avarasydämisempi kuin muut miehet, toisaalta lapsellisempi; suurinta ylpeyttä seuraa suurin häpeä. Joni Skiftesvikin tyyli on hillitty, kun jopa Jäämerentien myyttiset maisemat saavat vaatimattoman kuvauksen. Kaksisataasivuisen romaanin mittasuhteissa on silti samaa jykevyyttä kuin historiallisissa romaaneissa. 1940-50 -luvuissa heijastuu koko vuosisadan tarina töllinlapsista auervaaralaisiin veijareihin. Skiftesvik tarjoaa jälleen kerran syksyn luettavimman romaanin. Aiheitaan hän näyttää etsivän aivan toiselta ilmansuunnalta kuin muut eturivin kirjailijat, niin tunnistettavia ja historiaa valaisevia kuin hänen tarinansa ovatkin. Elämä flipperissä Tarinan nykyhetki on vuosi 1957, mutta olot pohjoisessa eivät ole paljonkaan kohentuneet sota-ajasta. Miehet eivät ole kotiutuneet normaaleihin töihin. Lukuisten morsiamiensa joukosta Veijo löytää rahoittajan: hän perustaa huviteltan ja päättää tuoda sinne houkuttimeksi Oulun ensimmäisen flipperin. Flipperistä tulee symboli kaikelle sille, mitä vaille Veijo on jäänyt elämässään. Ostomatkasta Ruotsin puolelle tulee hämmästyttävä seikkailu, jossa otetaan selvää Veijon ja varakuskin luonteista. Pitkässä takaumajaksossa paljastuu, mikä on Veijon osuus Jäämerentien rikoksissa. Skiftesvikin päähenkilöiden lapsellisuudessa on kaikessa pateettisuudessaan jotain tavattoman suomalaista ja koskettavaa. Hyväsydämisin ihminen ei arkaile pettää rakkaitaan, jos hän voi punnita omien pettymystensä määrää tarjolla olevaan hyötyyn nähden. Skiftesvikillä perhe käy turvapaikaksi kilpailussa, jossa kaikki etsivät omaa parastaan. Veijon kaltaisella orvolla ei vain ole varaa pysähtyä yhteen paikkaan ja perheeseen. Kun romaanin alulla miehestä annetaan vastuuttoman häntäheikin perikuva, takaumien kautta käy ilmi, miten periaatteellinen ihminen on kyseessä. Veijon suurimmat synnit ovat vaatimattomia "lipsauttamisia", auton vaihdelaatikon rasittamista tunturitien pitkissä nousuissa ja vierailuja naapurin vuoteessa. Samaan aikaan suuret roistot lipsauttavat kokonaisia omaisuuksia. Jäämerentiellä Veijo on tehnyt kyseenalaisen ennätyksen onnistuessaan hukkaamaan yhtä aikaa rekan ja siihen pakatun lentokoneen. Nykyhetken Suomessa hän ei tarvitsisi sen suurempaa kohennusta kuin yhden takametsistä ostetun flipperin. Laitteet kulkevat pimeästi rajojen ylitse ja niiden mukana ratkotaan yllättävästi ihmiskohtaloita. Kiskoessaan pakkasyössä flipperiä rajajoen jäällä Veijon on pakko ylittää myös aiemmat rajansa siitä, mitä hän ihmisistä uskoo ja mitä näissä näkee. Millaiseksi sota on muokannut hänen käsityksiään moraalista? Humoristista etäisyyttä päähenkilöön tuo esipuhe, jonka mukaan kirja perustuisi aitoihin päiväkirjoihin. Miten tahansa lie dokumentaarisuuden kanssa, Veijosta hahmona kertoo paljon, että hänen tarinansa on kuvitelma aidosta häpeästä. Mitä koomisemmaksi henkilö näkee itsensä, sitä arvokkaammaksi hän käy lukijalle. Markku Soikkeli -- KALASTAJIA, LUOTSEJA JA VIHOLLISEN VENEITÄ Tapio Koivukari kirjoitti romaanin Rauman historiasta Tapio Koivukari: Luodetuulen maa Like 2002 Useimmat historiallisista romaaneista kuvaavat aikakautta yhden päähenkilön kautta tehdäkseen ymmärrettäväksi yksilön kokemuksen itseään suuremmista voimista. Sosiaalihistoriallista näkemystä tavoittelevat ne muutamat harvat kirjailijat, jotka osaavat kuvata kokonaisen perheen, suvun tai kylän kohtaloita. Rohkea poikkeus historiallisen romaanin perinteeseen on Tapio Koivukarin Luodetuulen maa. Koivukari valikoi kyllä tiettyjä henkilöitä, raumalaisia pitäjän pienimpiä kuvauksen keskiöön, mutta yksilöt ovat toissijaisia tapahtumiin nähden. Kansalaissotaa edeltäviin vuosikymmenin keskittyvä romaani on kaunokirjallista paikallishistoriaa parhaimmillaan ja raskaimmillaan. Silloin kun Koivukari on hyvä, hän on erittäin hyvä, mutta paljossa romaani on tuskallisen dokumentoiva, täynnä sulattelematonta materiaalia. Varsinaista raumalaista murretta Koivukari käyttelee säästeliäästi, koska henkilöiden dialogi on useimmiten sisällytetty kerrontaan. Koivukari importeeraa kotiseutuaan koko Suomen luettavaksi. Rannikko Suomen rajatilana Kerronnan laveudesta näkyy, että kirja pyrkii täyttämän aihealuetta, jolle on ollut hyvin vähän yrittäjiä. Historiallinen suurromaani länsirannikon saaristosta onkin upota suuruuteensa. Koivukarin huomio liikkuu historian lavealla pinnalla seuraillen millaisia reittejä ihmiset, ideat ja laivat kulkeutuvat kohti Raumaa. Etenkin muutoksia kuvatessaan Koivukari käyttää aikakauden ja ammattikuntien värittämää kieltä komeasti. Kadonnut aika herää eloon, kun ihmisten puheenparren makuisella kielellä kuvaillaan saaristoelämän kohokohtia. Koivukari tulkitsee omintakeisesti, että jokaisen ammattikunnan parhailla ihmisillä on kykyä "lukea" työmaataan. Samoin kuin sivistyneistö taitaa lukea keisarin ukaaseja, samoin "Ylifäärtin oolanterit" taitavat meren ja tuulen merkit. Koivukari yhdistää tasapainoisesti kertovaa yleiskieltä ja puheenpartta. Tasapainon perustaksi voi ounastella kokenutta kielikorvaa, Koivukari kun on yksi niistä kääntäjistä, joiden ansiosta kustantaja Likellä on vahva maine pohjoismaisen kirjallisuuden maahantuojana. Rauman ulkopuolinen lukija ei joudu kuitenkaan ihmettelemään, miten "katava taipuu rysimen vanteiksi" tai millainen on "engelsmannin manuaari onkapannuineen". Kalastuksen ja laivojen tekniikka on lähinnä koristeita perheen tai kaupungin kuvauksessa. Koivukarin kuvaamien kalastajien ja luotsien elämää heittelevät enempi historian kuin meren myrskyt. Hiljainen elämänarki on sekin kuvattu tarkasti, perusteellisemmin kuin edes paikallishistorian kirjoittajat yleensä rohkenevat. Oolanterien asutuksesta kansalaissotaan Koivukarin esikoisromaanissa "Saariston samurait" () rannikko merkitsi vapauden valtakuntaa ekologisille radikaaleille. 1900- luvun alussa luodetuulen maa eli Rauman saaristo on vapaudessaankin ankaraa asuinseutua. Kirjan ensimmäinen osio on omistettu kalastaja Aaronin suurelle perheelle, jonka "oolanterilaisia" taustoja Koivukari kuvailee miltei vanhatestamentillisella juurevuudella. Ilmeisesti teologitaustainen kirjailija on itsekin huomannut maneerinsa, koska selvittäessään englantilaisen sotaretken syitä kertoja huomauttaa, ettei hän aio aloittaa tarinaansa sieltä asti, kun Kiovan ruhtinas perusti Venäjän valtakunnan. Romaanin toiseen osioon johdattelee Aaronin tyttären Sofian pestautuminen laivakokiksi ja tutustuminen luotsi Erikssoniin. Toinen osio käsittelee sitten Sofian ja Erikssonin elämää, uuden sukupolven ja uuden vuosisadan traagisia kokemuksia tsaarin hirmuhallinnon alaisuudessa. Romaaniksi riittoisan ja vaiheiltaan kiehtovan tarinan Koivukari olisi saanut jo luotsien vaiheista. Vuonna 1912 enemmistö luotseista erosi virasta, koska tsaarin määräyksellä luotsilaitos alistettiin osaksi Venäjän hallintoa. Maailmansodan ja kansalaissodan vaiheissa saaristo on rajatila, jonka vesille ilmaantuu aivan uudenlaisia kulkijoita. Hiljaisia reittejä purjehtivat valkoiset ja punaiset kaartilaiset toisiaan etsiskellen. Kirjan kolmas osio selvittää kansalaissodan vaikutukset Rauman ympäristössä. Edelleen Koivukari on tasapuolinen ihmisilleen. Kertoja tilittää yksityiskohtaisesti huhtikuun "verisunnuntaita", jolloin joukko punakaartilaisia keskeyttää kirkonmenot, mutta toteaa myös niiden kohtalon, jotka jäivät ideologisten rintamien ristituleen. Koivukari on uskollinen dokumenttimateriaalilleen eikä nosta yhtä elämänkohtaloa tai tiettyä laivanupotusta muita merkitsevämmäksi. Tarinat saavat kummuta esiin materiaalista: salassa suoritettu lapsenruokkomaksu koettelee ihmisten elämää enemmän kuin kaupunkia moukaroiva englantilainen tykkituli. Ajallisen etäisyyden vapauttama ironia kalskahtaa kohtauksessa, jossa raumalainen punakaarti kieltäytyy osallistumasta vallankumoukseen Porin alaisuudessa. Pian saadaan Helsingistä uusi päätös piirirajoista ja Raumalla juhlitaan: "Kaikitte maittem köyhälistö, liittykä yhte - ja porilaisep pysykkö erikses!" Markku Soikkeli -- MUMMOSTA TULEE BRÄNDI Anja Snellman: Äiti ja koira Otava 2002 Rakkaustarinat loppuvat yleensä avioliittoon ja aviotarinat saavat päätöksensä viimeistään avioerossa. Paitsi kirjallisuus myös media on kiinnostuneempi romansseista ja onnellisista avioliitoista kuin siitä, mitä tapahtuu niille, jotka jäävät ylitse kahden kaupasta. Mediajulkisuuden kannalta ei voi olla mitään marginaalisempaa kuin pitkän avioliiton jälkeen hylätty kotiäiti. Anja Snellmanin romaani lähtee liikkeelle sieltä mihin tarinat yleensä loppuvat ja keskittyy ihmiseen, jota naisten- ja iltapäivälehdet tapaavat kohdella sympaattisena erakkona. Jo kirjan nimi samastaa toisiinsa ne, joiden rakkaus katsotaan velvollisuudeksi: äidin ja koiran. Päähenkilö Meeri on liki kuusikymppinen nainen, joka on omistautunut professorimiehensä uralle niin työssä kuin kotona. Kun mies vaihtaa vaimon kaksikymppiseen apulaiseen, jäävät Meerin vastuulle aikuisten lasten huolet. Yhteiskuntakaan ei tarjoa Meerin ikäiselle naiselle muuta roolia kuin hitaan vaipumisen isoäidin oireisiin. Samanikäinen ex-aviomies edustaa menestyjää paitsi yksityisessä elämässään myös julkisella sektorilla. Hän tutkii lääketieteen ja -tehtaiden palveluksessa naisille suunnattua orgasmilääkettä, Viagran sijaan Niagraa. Mies tietää kaiken siitä, miten ihminen tekee itsensä onnelliseksi ja onnistuneeksi, mutta onnea varten hänen täytyy kieltää sukupolvensa ja vanhemmuutensa. Tieteen autonomia merkitseekin yhä miesten autonomiaa: etnologia ja lääketiede ovat yhtä omistautuneita viriliteetille. Seksilääke tekee tähdeksi Tämä on kuitenkin vasta lähtöasetelma niin tarinalle kuin Snellmanin mahdollisuudelle kertoa nykypäivän Suomesta ja seksuaalisuuteen liittyvästä ikärasismista. Vapaaseen rakkauteen uskonut sukupolvi on saapunut myöhäiseen keski- ikääm ja joutuu huomaamaan, että vapaa rakkaus on nyt nuorison monopoli. Snellman rinnastaa seksibisneksen medikalisaatioon. Molemmissa ihmiskäsitys perustuu viriliteetin ja ikuisen nuoruuden ihanteelle. Koska onnistunut seksielämä on yhtä kuin onnistunutta esiintymistä julkisuudessa, seksilääke voi tehdä kenestä tahansa tähtiesiintyjän, edes viideksitoista minuutiksi. Katsellessaan nuorta rakastajatartaan Niagra-tutkija tajuaa järkyttyneenä, että tämä on vain "lihaksikas lapsi". Seksitutkija on tullut uskoneeksi ikuisen nuoruuden mainokseen, eivätkä yhtään helpommalla pääse hänen rahalla kasvatetut lapsensa. Poika on kotiriippuvainen anarkisti, tytär tekee mallinuraa keinolla millä hyvänsä. Sukupuolten välistä ei löydy enää tutkimatonta aluetta, kun rakastetusta etsitään pelkkää oman halun täydellistä kohdetta. Vertauskuvaksi bisneksensä kiihottamalle seksitutkijalle asetetaan tämän vävypoika, palomies, joka ei kestä työtään jollei saa itse sytytellä roihuja. Meeri-mummo on ainoa, joka ei mahdu uuteen uljaaseen yhteiskuntaan. Mutta sen sijaan, että hän omistautuisi harrastuksille, Meeri löytää sattumalta koiran seuralaisekseen. Kaksi sosiaalista vakiota, koira ja vanha nainen, muodostavat yllättävän yhdistelmän, joka nousee jopa mainostähdiksi. Mummosta löytyy brändi. Mediakriittinen raportti Snellmanin perhekuva on näyttämöllinen ja groteski. Perheen jäsenet nähdään lähinnä vierailemassa vanhassa tai uudessa kodissa, esittämässä onnellisen perhejoulun kliseitä ja lausumassa repliikkejä, joiden uudissanat kirjailija on kursivoinut. Nämä ihmiset tyypittelevät itseään ja toisiaan brändeiksi, joiden sosiaalinen arvo perustuu kategorioiden ja uudissanojen tuntemukselle; köyhinkin voi olla sentään "räntäihminen". Brändi on ihmistuotteenkin sielu. Nämä ihmiset elävät enemmän suunnittelemissaan bileissä ja himoitsemissaan lomapaikoissa kuin maailmassa, jossa heillä olisi jotain konkreettista merkitystä. Kukaan ei tee oikeaa työtä, kenenkään tuttavapiiriin ei edes kuulu ruumiillisen työn tekijää. Vasta kun isoäiti näyttäytyy mainoksissa nuoren taiteilijamiehen kanssa, kuvitelmien maailma romahtaa. Äiti ja koira -romaanissa Snellman kirjoittaa sähkösanomakieltä. Katkelmat ihmisten elämästä ovat kuin sanomalehden feature-tyyppisiä juttuja, joissa yleistä ilmiötä valotetaan yksittäisten ihmisten kohtaloilla. Toisaalta Snellman vie tällaisen feature-kirjoittamisen ironiseen äärilaitaan. Mediasta tai tieteestä poimitut hokemat rinnastuvat kemikaaleihin, joita laboratoriossa käytetään uusien seksikkäiden lääkkeiden löytämiseksi; rakastajatar on "fenomenaalinen kyky soluinjektiossa". Äiti ja koira tuntuu nopeasti kirjoitetulta. Raportin ja kaunokirjallisen liioittelun keinoja yhdistäessään se ei ole yhtä kestävä, joskin yhtä kärjistetty puheenvuoro kuin Snellmanin Safari Club (2001), jossa tieteensä näköiseksi muuttuva professori oli sosiobiologi. Molemmat ovat synkkiä ja kritiikissään provokatiivisen yksipuolisia. Tällä kertaa Snellman siis esittää, että mediaseksikäs ja kaiken selittävä tiede on biologian ohella lääketiede. Romaani on kuitenkin kiinnostavampi mediakritiikkinä kuin tiedeyhteisön tai helsinkiläisen elämäntavan nuhteluna. Sellaisena se on - syksyn mediatapauksia. Tyylikeinot tuntuvat vaihtuneen tehokeinoiksi, mutta yhtään heikkoa teosta Snellman ei ole vielä urallaan julkaissut, eikä tee sitä nytkään. Markku Soikkeli -- SUOMALAISTEN JERUSALEM HOLLANNISSA Antti Tuuri: Ullan kirja Otava 2002 Huumorissa erottuvat vivahteet, jos tarinan tausta on tarpeeksi synkkä; sellaiseksi kelpaavat etenkin kirkko ja uskonto. Antti Tuurin 1730-luvulle sijoittuva siirtolaiskertomus ei pyri ehdoin tahdoin huumoriin, mutta kertomuksen toinen romaani sisältää ainutlaatuisen tragikoomisia vivahteita, joissa taustana on herätysliikkeen vakava tunnelma. Romaani Ullan kirja on suoraa jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Eerikinpojat-teokselle. Tarinan tosipohja on keskipohjanmaalaisissa Erikssonin veljeksissä, jotka kieltäytyivät noudattamasta luterilaisen kirkon oppeja. Eerikinpoikien herätysliike, viitisenkymmentä erisäätyistä suomalaista ja ruotsalaista, joutui vuonna 1734 pakenemaan laivalla Tanskan kautta Saksaan. Heitä voi pitää Suomen ensimmäisinä ja viimeisinä venepakolaisina. Ullan kirja on paitsi näkökulmaltaan nuoren Ullan kokemusta myös kertoo tämän kehittymisestä taitavaksi kirjantekijäksi. Hän saa vastuulleen kirjurin ja kirjansitojan työt, koska herätysliike jatkaa omaa sisäistä opiskeluaan pyhien tekstien parissa. Sivilisaation sykli Tarina etenee tällä kertaa tuntuvasti ripeämmin kuin ensimmäisessä romaanissa. Matkalaiset löytävät turvapaikan keskeltä Hollantia ja Ullankin elämä järjestyy, kun hän menee naimisiin Tuomaksensa kanssa ja saa ensimmäisen lapsensa. Eerikinpoikien versio herrnhutilaisesta uskonkäsityksestä painottaa lampun symboliikkaa ja tasa-arvoa seurakunnassa. Liike tulkitsee muutenkin kirjaimellisemmin sellaisia Raamatun osuuksia, joita valtiokirkolliset eurooppalaiset ovat tottuneet käsittämään vertauskuvallisesti. Ylitulkintojen ja kilpailevien lahkojen sekamelskassa herätysliike uhkaa hajota. Vaikka tarinan isoimmat käänteet on lainattu historiasta, on yhteisön rakentumisessa ja purkamisessa nähtävissä samanlainen sivilisaation sykli mitä Tuuri on kuvannut siirtolaisromaaneissaan Uusi Jerusalem ja Maan avaruus. Yhteisöjen kuvaamisen Tuuri hallitsee erinomaisesti, tapahtumien rytmittämisen muutamien vahvojen luonteiden ympärille ja sivullisten näkökulman soveltamisen niihin. Kansallisvaltiota edeltävällä vuosisadalla uskonto pitää yhteisöjä ja kansoja kasassa, vaikka on menettämässä jo arvovaltaansa. Pientä dramatiikkaa, joka tekee tästä romaanista niin paljon eloisamman kuin matkan seurakunnan olosuhteita hahmottanut edeltäjänsä, syntyy etenkin maallisen ja henkisen rakkauden vastakkaisuudesta. Miltei moderneja israeliitteja Talonpoikaista rehevyyttä tuo tarinaan Ullan mies, Tuomas, joka veistää laivan keulakuvaksi paljasrintaisen vaimonsa. Kun Tuomas ensi kertaa pesee Ullan jalat, tämä kuvittelee heikotuksensa lähtevän vain virrestä, jota seurakunta veisaa. Elämäniloinen komiikka on Tuurin tuotannossa pikemminkin asenne kuin tehokeino. Keskenään pariskunta uskaltaa tulkita seurakunnan hullutuksia talonpoikaisen järkevästi: "Tuomas sanoi näyttävänsä minulle, kuinka Johanna Trellundin lapsi oli pantu alulle, ja näyttikin. Kysyin, oliko Tuomas myös ollut läsnä, kun Johanna Trellundin lasta pantiin alulle, koska tuntui olevan niin hyvin perillä jokaisesta nytkähdyksestä ja huokauksesta. Tuomas väitti nähneensä kaiken näyssä." Leski, joka väittää tulleensa raskaaksi pyhästä hengestä, on pariskunnan silmin sekä naurettava että sympaattinen ihminen. Henkilökohtainen rakkaus sidostuu seurakunnan solidaarisuuteen tavalla, jota nämä ihmiset osaavat jo ymmärtää, ironisoidakin niin etäännyttävästi, että hahmot tuskin ovat pelkästään aikansa lapsia. Ullakin on tietoinen siitä, miten laadullisesti erilaista aikaa hän elää eri ihmisten keskuudessa. Eerikinpoikia seuraavat uskovaiset ovat kuin israeliitteja, jotka kamppailevat arkisten toiveiden ja esoteeristen näkyjen välissä. Kirvesmies vaimoineen ja esikoisineen vertautuu vielä erityisesti pyhään perheeseen. Tuomas tosin arvelee, ettei nasaretilaiselta olisi syntynyt niin hienoja puukoristeita kuin hänen kirveestään. Dramatiikkaa tapahtumiin tuo myös ilon ja surun vuorottelu, toivo ja lopun aikojen odotus. Yhteisön hollantilainen idylli särkyy, kun Erik Eerikinpoika riitaantuu omapäisen saarnamiehen kanssa. Saarnamiehellä ei ole muuta tapaa reagoida tilanteeseen kuin eläytyä demonin valtaamaksi. Tämäkin Jerusalem on rakennettu uskon eikä ympäristön varaan. Välillä tarina unohtuu historiallinen materiaalinsa mukaisiin kuvauksiin yhteisön elämästä. Aivan sitä isänpäivälahja- Tuuria tämä ei siis ole, vaan lukuromaanin sijaan tarjolla on totisempaa ja kronikoivampaa tyylittelyä. Lähemmin se ehkä vertautuukin Tuurin esseemäisiin kuvauksiin Manner- Euroopasta kuin edes pohjanmaalaisluonnetta mittaviin siirtolaiskirjoihin. Markku Soikkeli -- ISÄNÄ AJATTELEMISEN TAITO Markku Envall: Polkupyörällä ajamisen taito ja muita esseitä WSOY 2002 Esseekirjoittajan taito on paljastaa perinne moderniksi uskottujen ilmiöiden taustalla ja osoittaa itsestäänselvyyksien ja hokemien monitulkintaisuus. Hyvä esseisti osaa ihmetellä polkupyöräilyä tai isyyttä niin kuin olisi itse ne keksinyt. Esseistit eivät ole toisinajattelijoita ja vielä vähemmän vasta- ajattelijoita. Pikemminkin he ovat kiireisen ajan keskellä toimivia perinpohjin ajattelijoita, joilla on kokeneen kirjoittajan kielellinen herkkyys ja lapsen kyky ihmetellä maailmaa. Markku Envall on ainoa kotimainen kirjailija, joka on profiloitunut säännöllisten ja yhdenmukaisten esseeteosten perusteella. Esseekirjoittajan autuaan yksinkertaistamisen hän hallitsee, mikä näkyy jo esseiden aiheissa. Niistä erottuvat selviten, ja toisiaan tukien, esseet isän roolista, pitkänmatkanpyöräilystä, perustuslain tulkinnasta, sekä kooste köyhä mies -sananlaskuista. Essee näyttää olevan nykypäivänä(kin) miehinen laji. Vakava pohdiskelu peruskysymysten äärellä johtaa milloin taattamaisiin muisteluksiin, milloin uudisilmiöiden ihmettelyyn koti-isän näkökulmasta. Itseään Markku Envall pitää elämäntapaintiaanina. Digitaalinen aikakausi on hänelle käsittämätön, eikä hänellä ole televisiota tai autoa. Envall tulee asettuneeksi instituutioiden ja ilmiöiden väliin käsitelläkseen näiden yhteensopimattomuutta. Polkupyörällä ajamisen taito on Envallin viides esseekokoelma ja eniten sisäänpäinkääntynyt maailmankuvaltaan ja aiheiltaan. Parhaimmillaan hän on ollutkin kirjoittaessaan muiden tekemisistä, artikkelikokoelmassa Onni tieto tuska (1990) sekä esseekokoelmassa Henkiinjäämisen suunnitelma (2001). Uuden kirjan avaintarina on esitelmä siitä, miksi hän ei periaatteessa kelpaa kirjailijan työhön. Envall aloitti uransa myöhään ja koki ammatinvaihdoksen tutkijasta kirjailijaksi sosiaalisena laskuna. Kaiken lisäksi hän on epäkirjallisen raitis. Maailma tunkeutuu kirjoittajan luolaan vain tekstien muodossa ja niistä hän analysoi maailman tilan. Envallin ristiinluenta katekismuksesta ja perustuslaista kelpaisi sekin jaettavaksi kotitalouksiin. Ei siinä mitään syvällistä maailmantulkintaa esitetä, mutta kuka muukaan pysähtyisi vertailemaan "näihin nojaa" -oppaita, vieläpä Helsingin järjestyssäännön ohella? Envall siis vertaa toisiinsa instituution tarkoitusperiä ja kirjallista esitystapaa, ajattelee pelkistetysti kansalaisen näkökulmasta. Samaa pelkistystä hän soveltaa uskontoon: voiko kirkosta ottaa omakseen pelkät yhteisön ja rituaalit ilman kristillistä dogmatiikkaa? Vähäosaisten puolustajana kirkko voi olla "viimeinen vasemmistopuolue", toteaa Envall. Ego esseiden edessä Jo edellisistä kirjoista periytyvänä aiheena Envall käsittelee perinpohjaisesti isyyttä. Tässäkin elämäntilanne on antanut hänelle ainutlaatuisen näkökulman, koska ensimmäinen lapsi tuli vasta siinä iässä, kun jotkut miehet ovat jo vaareja. Isyyden alalla Envallin kritisoima "ilmiö" on feminismi. Envallin mielestä feminismi vaatii nykymieheltä tasaveroista työnjakoa niissäkin yhteyksissä, joissa koti hyötyisi enemmän miehen pysyttelemisestä raskaammissa ja liikkumista vaativissa töissä. "Sosiaalinen kitti", joka hidastaa naisten elämää, ei ole Envallille minkään arvoinen, koska se ei palvele perhettä sisäänpäin. Pelkkänä isänä ajatteleminen ei näytä johtavan kovin kiinnostavaan maailmanselitykseen. Perhettä koskevat pohdinnat ja päiväkirjana julkaistut tekstinpätkät eivät edes pyri sellaiseen yleisyyteen ja analyyttisyyteen kuin kirjan muut esseet. Envallin etu kasvatuspsykologiin nähden on siinä, että hän voi tehdä yleistykset oman kokemuksensa pohjalta: "Olin seurannut luontoani ja pelastanut poikani, mutta ilmeisesti Tita näki minussa miehen, joka oli pelastanut hänen poikansa. -- Hänellä oli mies ja hänen lapsillaan isä, joka tarvittaessa pystyi johonkin." Kuusihenkinen perhe tehdään tutuksi harrasteita myöten, mutta vaimo ja lapset ovat olemassa vain perheeseen, ei maailmaan nähden. Envallin perheidyllin ulkopuolelle jäävät sellaiset epäolennaisuudet kuin ympäristön reaktio siihen, että nelikymppinen tutkijamies nai kaksikymppisen opiskelijatytön. Polkupyörällä ajamisen taito on poikkeuksellisen epätasainen ja egokeskeinen kirja esseekokoelmaksi. Aikakauslehteen sopivat jutelmat vielä ymmärtää, mutta nähtävyyksille omistetut matkakuvaukset voisi jättää niille sopivaan kulttuuritraditioon eli perhealbumien julkaisemiseen internetissä. Markku Soikkeli -- PITSI PUKEE NAISTA, NAINEN MIESTÄ Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä Otava 2002 Anton ja Marika ovat lukion teinikuninkaalliset, elämää suuremmat rakastavaiset, kunnes Anton tapaa Inarin, "täydellisen kaunottaren". Lukioaikaiset suhteet särkyvät, intohimo polttaa Antonin ja Inarin toisiinsa. Muutama vuosi myöhemmin, kun vaimo ja perhe eivät enää Antonia innosta, mies on löytänyt taas uuden naisen. Tämäkin tietää "tulleensa voittajaksi naaraiden välisessä näkymättömässä taistelussa". Mutta mitä ihmettä Anton tahtoo elämältä? Sitä ei tämä romaani paljasta, vaikka miehen mietteissä ajoittain liikutaankin. Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä etenee turbovaihteella läpi parisuhteiden, joissa naiset katselevat peiliin ja miehet naisiin. Pitsi pukee upeaa naista, nainen upeaa miestä. Epäröinnin dramatiikka sijoittuu tällaisissa tarinoissa lapsen hankkimiseen. Perhe-elämän pinnallisuus pelkistetään kuvankaltaisiin hetkiin, hyvän elämän tunnusmerkkeihin. Esimerkiksi lastenvaunujen työntäminen vaatii omanlaisensa kävelytyylin, fyysinen vaiva muuttuu esitykseksi aivan kuten lemmiskelyn ilo on perustunut teeveestä tutulle piehtaroinnille. Eihän parisuhteessa näin pitänyt käydä, kun kyse oli omimmasta mahdollisesta ihmisestä? Eikö orgasmi olekaan oman elämän vaan seuraavan sukupolven valomerkki? Marttinen asettaa vastakkain parisuhteessa tapahtuvan persoonien tutkiskelun ja intiimin elämän parisuhteen ulkopuolella. Kun pitsit riisutaan, terveydenhuollon anonymiteetti ja perheroolin standardit yllättävät naiset, jotka huomaavat valintojensa tyypillisyyden. Rakkauden ja perheen vastakkainasettelu merkitsee Marttisen kuvaamille ihmisille surua ja pettymystä. Pääosassa ovat parisuhdekilpailun väistämättömästi eristämät kaksikymppiset naiset. Kilpailua edeltävä nuoruusiän solidaarisuus esitetään laumapakkona, jonka yhteyksiä ajankohtaan ei Marttinenkaan tarkemmin pohdi. Oman aikamme odotuksia äitiydelle Marttinen kuvaa henkilöidensä sisäisinä vaikutelmina. Inarin pettymystä saamaansa naisenrooliin käsitellään perusteellisesti, mutta fiktiolle ominaisia vapauksia kärjistää ja tiivistää ei juurikaan käytetä. Onko paituli seksikäs? Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä on kolmiodraama, jossa naisten osalle jäävät syyllisyys ja pettymys, miehelle epävarmuus tai uskallus. Kertoja selittelee yksinäisen abortin tai raskausarvista piittaamattoman seksin merkitystä niin yleisellä tasolla, ettei tapahtumiin jää inhimillistä monitulkintaisuutta. Kotimaisen proosan karikatyyrit ovat näin perinpohjaisia ainoastaan alkoholistien ja kotiäitien kohdalla. Asetetaan esimerkiksi tuore äiti neuvolan odotushuoneeseen ja laitetaan hänen päähänsä ajatuskupla "nyt sitä ollaan äiti". Lopuksi vielä kertojakin todistaa, että henkilö tuntee olevansa nyt pelkistetysti äiti eikä mitään pitseihin kelpaavaa. Tai kun Inari pohtii, voiko paituli olla seksikäs vaate, eikä henkilöllä tai kertojalla ole parempaa vastausta pohdintaan, on kertojan maailmankuva yhtä niukka kuin henkilöidensä. Tyypittelyn ylikorostaminen ei ole yhtä kuin sosiaalinen kritiikki. Samastumisen ehdottomuus äitiysneuvolan kaltaisessa tyypittävässä tilassa ei ole psykologisesti kiinnostavaa. Enemmän elävästä elämästä kertoo se, miten abortti ja keittiönverhot yhdistyvät äidin keittiössä, tai miten äitikin haluaisi kietoutua vaippaan ja muuttua pesäksi. Marttinen kirjoittaa kyllä sujuvasti, kokemusta hänellä on toimittajana, opettajana ja kielenkääntäjänä. Parittelun pakkofraaseja ja ihmiskauneuden kliseitä hänen esikoisromaaniinsa on kuitenkin jäänyt hävyttömän paljon ollakseen niin ironisen iskevä tarinaltaan. Useimmat intohimon ilmaisut ovat yhtä tautologisia kuin into ja himo yhdessä, mutta tätä banaliteettia ei tässä kirjassa varota, päinvastoin. Nopeat näkökulmanvaihdokset ja puhekielen sotkeutuminen kerrontaan osoittavat nekin, että kirjan henkilöihin ei ole saatu riittävästi etäisyyttä. Syvimmälle naisten kokemuksissa päästään heidän pettymyksissään, esittää tämä romaani. Ehkäpä fantasiat voisivat kertoa yhtä paljon roolimallien vangitsevuudesta. Markku Soikkeli -- KAKSI TUHOAA AINA TOISENSA Niina Repo: Kaksi WSOY 2002 Opiskelija Gee, kotoisin H:n maalaiskunnasta, seurustelee toimittaja Ällän kanssa ja synnyttää tälle tyttären nimeltä Zeta. Kyse ei ole kierrätetystä avantgardesta, vaan Niina Revon parisuhderomaanista, jossa romanssin lisäksi kerrotaan kirjailijasta tutkimassa romanssin osapuolia, edellä mainittuja romaanihenkilöitä. Myös edellisissä kirjoissaan Repo on mieltynyt korottamaan henkilönsä erilleen ja pohtimaan näiden edustavuutta tyyppeinä, naisina ja miehinä, lapsina ja vanhempina. Aikuisille suunnattujen teosten lisäksi Repo on kirjoittanut Seita Parkkolan kanssa kaksi nuortenromaania, joissa niissäkin pohditaan kertomisen illuusiota. Tällä kertaa analysoivaa näkökulmaa edustaa kehyskertomuksen kirjailijahahmo Julia. Aiemmin Julia on ollut "kaikkitietävä" miesten aivoitusten suhteen, mutta nyt hän joutuu tutkimaan läheltä pitäen mitä naiset ja miehet ajattelevat toisistaan. Julia pystyy tunkeutumaan vapaasti luomiensa henkilöiden elämään, mutta ei pääse pakoon ahdistelevaa avomiestään. Metafiktiota turkulaiseen tapaan? Verratessa Revon kirjaa helsinkiläisiin sinkkuromaaneihin ovat Gee ja Julia tuntuvasti eristyneempiä. Sinkkuus on heille umpikuja. Kaupunki ja ajankohta jäävät hyvin erilleen tapahtumista, kunnes opiskelija Geen elämässä seuraa käänne hänen liittyessään Turun vihreisiin aktivisteihin. Tarkoitus on estää uuden sillan rakentaminen, mutta samalla Gee tulee noudattaneeksi miehensä, toimittaja Ällän mallia. Geelle vihreä aktivismi on pelkkää ajanvietettä, jonka kautta hän löytää uuden rakastajan, vaan eivätpä toimittaja Ällän motiivit ole yhtään puhtaammat. Repo kuvaa ihmisten irrallisuutta naisen näkökulmasta. Miehet rakastavat tyttäriään pidempään kuin vaimoja, purkavat pettymyksensä aggressioiksi. Kahden ihmisen suhde, dyadi, tuhoaa vaimon tai turhauttaa äidin. Nuorin sukupolvi ei osaa purkaa pettymystään perheeseen muuten kuin absurdina hyökkäyksenä isovanhempien sekatavarakauppaan. "Ehta suomalainen mätäpaise täynnä maailman lasten hikeä, valtavat vuoret halpatuontitavaroita, useimmat lapsityövoimalla tuotettuja", on heidän sanomansa. Romanssi muuttuu sairaskertomukseksi, jota edes Julia ei pysty ymmärtämään. "Hullujen miesten invaasiolle" ei löydy loppua eikä selitystä. Ainoa asia, mitä Julia uskoo oppineensa Geen romanssia luodessa, on miehen merkitys pysähdyspaikkana, jossa nainen ymmärtää paremmin elettyä elämäänsä. Romaani alkaa kehyskertojan oikusta ja päättyy käsien levittelyyn. Vaikka tarina on keskitetty tällä kertaa muutamaan henkilöön, se koostuu yksinäisten ihmisten yksittäisistä draamoista, ei yhdistävistä kohtaloista. Tällainen ihmissuhdepasianssi on vakuuttava kerronnan tasot läpäisevänä maailmanselityksenä, ei muutoin. Aikalaisten sisäisestä elämästä Repo antaa yhtä pinnallisen kuvan kuin mikä tahansa perhesarjan jakso, jossa vedotaan sisäisyyden sijaan jatkuvuuteen. Markku Soikkeli -- RUOTSIIN JÄI KUVITELTU ELÄMÄ Eila Kostamo kirjoittaa jatkoa sotaevakon tarinalle Eila Kostamo: Mulperipuun mehu WSOY 2002 Mulperipuu viihtyy Euroopan lauhkeilla vyöhykkeillä, joten sen marjat eivät ole tuttuja suomalaisille. Sotaevakkona Etelä- Ruotsiin lähetetty Irma on tutustunut paitsi mulperipuuhun myös toisenlaiseen kulttuuriin ja skoonelaiseen elämäntapaan. Vieraan maan mehua ja kulttuuria maistaneelle Suomi ei ole koskaan enää itsestäänselvyys. Eila Kostamon romaani vie lukijansa Ruotsiin ja yhdistää muistot aiemman kirjan, Lapsinaisen (1978) tunnelmiin. Lapsinaisessa käsiteltiin Irman sotaorpoaikaa Skoonessa ja aikakauden vaikutuksia myöhempään elämään. Mulperipuun mehussa matkustetaan nykypäivän Skooneen, muistojen muistoihin sekä niiden analyysiin. Minäkertojan näkökulmasta Irma pohtii paitsi mahdollisuuttaan ryhtyä kirjailijaksi myös suhdettaan kasvattiäitiin Sveaan. Näkökulmaa rikastetaan Irman veljelleen lähettämillä kirjeillä. Svean voi katsoa edustavan nimensä mukaisesti Ruotsia ja ruotsalaista elämäntapaa. Vasta opittuaan tapaamiltaan ihmisiltä lisää Svean viimeisistä vaiheista Irma voi ymmärtää sitä, millaiseksi hän on itse kasvanut. Ymmärrykselle luo taustaa Skoonen ja etenkin Ystadin historia. Kiinnostavinta Kostamon kirjassa on se, kuinka vanhojen muistojen kerroksia voidaan käsitellä uudempien muistojen lävitse. Kerroksellisuus näkyy kirjan rakenteessa: Irma palauttaa paperille edellisen Skoone-matkansa 20 vuotta aiemmin. Tuolloin matka on epäonnistunut yrityksenä tavoittaa kasvattiäiti Svea sellaisena kuin tämä on ollut sota-aikana. Svea on vetänyt ehdottoman rajan niihin muistoihin, joihin Irmalla on pääsy ja lohdutuksen oikeus. Menneiden muistelu on hyvästijättöä ja siksi yhteiset muistot voivat niin yhdistää kuin eristääkin ihmisiä, jopa kasvattiäidin ja tyttären. Kutsumus kuvitteluun Kuten juonestakin näkyy, Eila Kostamon kirjoissa ihmiset ovat hyvin kirjallisesti herkkiä muistamisen ja tietämisen tavoille. He analysoivat tapoja esittää mennyt tai nykypäivä, pyrkivät toteuttamaan elämänfilosofien ohjeita ratkaisevissa kriisitilanteissa. Filosofiset elämänmallit vaikuttavat Kostamon romaaneissa enemmän kuin aikakauden liberaalius siihen, voiko nainen vapautua sisäistämästään äidin tai vaimon roolista. Irman tapauksessa jonkinlaisena vertailukohteena toimii Skoonessa elänyt August Strindberg, tunnettu kirjailija ja luonnontieteen harrastaja, alkemisti. Vastausta oikealle elämälle haetaan menneisyydestä, ei huomispäivän lupauksista. Vanhempien konservatiivisuuskin voi olla lapselle malli siitä, miten toisin voi maailmassa elää kuin aikakauden sukupolvi, esittää Kostamo. Irma vertailee kirjallisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen kutsumusta. Hän itse on omistautunut miehensä tieteellisen uran hyväksi. Miehen uran tukeminen on ollut "lapsinaisen" elämän johdonmukainen seuraus. Vasta vaarallinen autokolari on pakottanut Irman katsomaan taaksepäin ja ymmärtämään uudelleen monikerroksisia muistoja. Kun Irma vanhoilla päivillään haluaisi omistautua kaunokirjalliselle luomiselle, mies pitää yritystä naurettavana. Kutsumusta, tulevaisuuden vuoksi uhrautumista, ovat kokeilleet omalla tavallaan myös Irman kasvattivanhemmat. Arvioidessaan paikkaansa kotimaan ja kasvattivanhempien välillä Irma ei ole osannut päättää, kenen kutsumusta hänen pitäisi enemmän kunnioittaa. Laatiessaan sodan jälkeen kirjeitä kasvattiäidille Irma tulee toisaalta aloittaneeksi oman kutsumuksensa, itsensä kirjallisen selittämisen. Kirjailijan vapaus tehdä henkilöistä monitulkintaisia antaa tarkemman kuvan kadonneesta ajasta kuin sotaevakkojen tutkimus. Loppuun riisuttu avioliito Kostamo sommittelee romaaninsa taiten ja kirjoittaa ilmavaa, pohdiskelevaa proosaa. Toisaalta mainittu monikerroksisuus tarinan jäsennysperiaatteena käy raskaaksi sellaisellekin lukijalle, joka lukee uutta romaania Lapsinaiseen nähden. Edes keskeiset henkilöt eivät käy tutuiksi toimivina ja verevinä olentoina vaan toisiinsa suhteutuvina luonteina ja muistoina. Irmalta on jäänyt Skooneen toinen perhe ja toinen menneisyys; sen ihmiset ovat kuin fiktiota, materiaalia lahjansa löytäneelle iäkkäälle kertojalle. Siksi Mulperimuun mehu on kuivakkaan metakirjallinen teos, vailla hymyäkään ironian suuntaan. Dialogina ja kirjemonologina etenevä kerronta toistelee kysymyksiä Irman identiteetistä. Vasta aivan romaanin lopulla dramatiikka nousee tapahtumistakin, kun kertoja palaa Suomeen ja tekee tiliä aviomiehensä kanssa. Kostamon psykologinen realismi perustuu sille, että ihmissuhteissa hän kuvaa ennemmin pitkämielisyyttä ja sovitusta kuin dramaattista välienselvittelyä. Sovinnonteko ei merkitse onnellista loppua. Mies voi osoittaa vaimolleen arvostusta virallisesti, vaikka kieltää sen tältä yksityisesti. Kun rakkaus palaa miehen katseeseen, ei sillä ole enää merkitystä katsotulle. Opetus on sama kuin Kostamon Riisuttu talo -romaanissa (1994): erossa olleet ihmiset oppivat väistämättä toisistaan jotain eron aikana. Toistuu myös filosofi Levinakselta lainattu periaate, että ihmisen on laitettava itsensä ajoittain "syrjään", sopeuduttava vieraisiin minuuksiin, lavennettava rajojaan. Markku Soikkeli -- VEIJARITARINA VELJESRAKKAUDESTA Pentti Holappa: Kaksi kirjailijaa WSOY 2002 Eroottisesti hilpeän rakkaustarinan historia on yhtä pitkä kuin romanttisen lemmentarinan. Edellinen traditio on ollut koomisempaa ja elämän lihallisille iloille omistautunutta eikä siinä ole seurattu sen paremmin avioliiton kuin rakkaudenteon heteronormeja. Suosiostaan huolimatta eroottisen ilotarinan perinnettä ei ole arvostettu korkeakirjallisuuden puolella, silloinkaan kun se on saanut taiteilija- tai vaellusromaanin muodon. Eroottiset veijarit ovat olleet etuoikeutetusti miehisen vapauden julistajia, heidän vapautensa taiteilijoiden vapautta. Pentti Holapan uutuus Kaksi kirjailijaa ei asetu selvästi minkään romaanityypin kategoriaan, mutta ainakin eroottisen ilottelun perinnettä se soveltaa ujostelematta. Lisäksi siinä tehdään opettavaista matkaa ja pohditaan paljon kirjailijanroolia. Eroottisen veijaritarinan täydentää narsistinen kuvaus taiteilijan itserakkaudesta, joka kokee täyttymyksensä kaksinkertaisesti. Kirjallisuuden klassikoista haetaan vertailukohtaa sille, miten universaalia intohimoinen "ystävyys" on ollut miesten välillä. Kirjailija ja miesmuusa Ei ole veijariromaani entisensä, eikä veljellinen rakkaus. Päähenkilö Arttu on kirjailija, joka on kirjoittanut tarinan itsensä oloisesta kirjailijasta ja tämän nuoresta rakastajasta. Tarina herää henkiin, kun Arttu tapaa muusansa, venäläisen asekarkurin. Miehet rakastelevat ja lukevat tarinaa, tulkitsevat roolejansa niin kuin Arttu ne haluaa tulkittavan. Vanhempi mies nauttii alentumisesta nuoremman haluille toimien samalla tämän mentorina elämänmuutoksessa. Edelliseen romaaniin, Ystävän muotokuvaan (1999) verrattuna ei Holappa syvennä näkemystään muulla kuin metafiktiolla, tarinan itsetehostuksella. Arttu asuu valtakunnan rajavyöhykkeellä, missä ihmeellinen sattuma voi tuoda hänen syliinsä naapurin pojanpojan, rajan taakse jääneen sukulaisen. Valtio tarkkailee oudon kirjailijan tekemisiä helikopterilla. Pentti Holappa on ollut suomalaisessa kirjallisuudessa vuosikymmeniä oman tiensä kulkija, eikä niinkään aiheiden vuoksi kuin näkökulmansa. Emotioiden älyllistäminen ja perhesuhteiden symbolistaminen olivat jo 1960-luvun alulla Holapalle päämääriä, joiden selvittelyyn löytyi enemmän kertomateknisiä kuin eettisiä malleja. Täsmällisyys on Holapan hyveistä viimeinen, näin myös Kahdessa kirjailijassa. Taiteilijatarina toisen sisällä ei täydenny aiheestaan käsin, vaan toimii hyvänä tekosyynä yhdistellä sekalaista ainesta yhdeksi romaaniksi. Dialogin muuttuminen näytelmälliseksi tai sisäiskertomuksen katkominen Artun kommenteilla ovat satunnaisia kokeiluja aiheen etäännyttämiseksi. Kun Holappa huomioitiin Finlandia-palkinnolla Ystävän muotokuvasta, keskustelua kirjasta käytiin homorakkauden verevänä ja yksityiskohtaisena kuvauksena. Jäi huomaamatta, että teoksen kertoja lupasi tarinansa aluksi sekä tunnustaa että valehdella. Jo Holapan varhaistuotannossa tärkeämpää oli psykologisoidun ihmiskuvan irviminen kuin sosiaalisen kritiikin täsmällisyys. Nyt kyytiä saa taiteilijakuva. Kaksi kirjailijaa -teoksen voi lukea Holapan ilkikurisena kommenttina häneen lyödylle homokirjailijaleimalle. Holappa osoittaa miesromanssien moninaisuuden Gilgamesh-eepoksesta Melvillen Moby Dickiin. Kotimainen homokirjallisuus ei mahdu Holapan näkökulmaan, vaikka Tom of Finlandin tukkimiesparodioiden tai Kaj Kalinin kukkaiskielen luulisi resonoivan hänen omaan tyyliinsä. Lisäksi lesborakkaus on Holapan harjoittamalle näkökulmalle yhtä vierasta kuin homorakkaus on ollut kyökin ja pellon väliin juuttuneelle heteroproosalle. Naiset ovat vanhojen miesten ja nuorukaisten suhteessa vain välttämätön pahe uuden sukupolven syntymiseksi. Holappa analysoi sukuelinten erilaisuutta pohtien samalla miksi eroottisessa ja ylipäänsä miesten kuvauksessa penisten ilmeikkyys on jäänyt vähälle huomiolle. Koska analyysin äänenä toimii fiktiohahmo Arttu, pohdinta penisten psykologiasta ei ole tarkoitettukaan vakavasti otettavaksi. Kysyä kuitenkin sopii, mitä Holapalla on annettavaa ironiansa ja ylimalkaisen ystävyyshistoriansa lisäksi? Markku Soikkeli -- TAITEILIJAKUVA KAAMOKSEN VÄREISSÄ Rosa Liksom: Reitari WSOY 2002 Arktinen hysteria olisi ollut erinomainen tuote, jos joku olisi ajoissa keksinyt kuinka pullottaa sitä. Vaikka kaamos ja karut maisemat ovat vaikuttaneet pohjoisen ihmisiin jo luontaistalouden aikoina, kulttuurisena ilmiönä tällaiset heimohengen ilmaisut ovat tuskin neljän vuosikymmenen ikäisiä. Markkinakelpoinen heimohenki syntyi 1960-luvulla kaupungistumisen vastapainona. Kun vanhat heimorajat muuttuivat eksoottisiksi, Karjalan tai Lapin symboleilla voitiin käydä kauppaa kuin millä tahansa mielikuvatuotteilla. Timo K. Mukan esikoisromaani ei sopinut vielä sille yleisölle, joka ihaili Hannu Salaman vapaamielisyyttä, mutta Reidar Särestöniemen maalaukset kelpasivat presidenttiä myöten. Särestöniemen taide on kiiteltyä ja kiisteltyä. Vuosina 1925- 1981 elänyt "villin alkuvoimainen" taiteilija maalasi satoja teoksia, joiden arvoa etelän taiteilijapiirit eivät tunnustaneet. Särestöniemen teoksissa nähtiin samaa pakanallista ja seksuaalista raivoa kuin myöhemmin Mukan tai Kalervo Palsan visioissa. Ateljeessaan Reidar Särestöniemi esiintyi etelän kulttuurituristeille shamaanina. Esityksensä takana taiteilija saattoi uskoa hahmoonsa yhtä paljon kuin turistit - väittää Rosa Liksom. Fiktion vapauksia ja vaihtelevia todistajaääniä käyttäen hän laittaa Särestöniemen shamaanimyytin uusiksi romaanissaan Reitari. Palsan ja Mukan heimolaiset Kalervo Palsan laaja näyttely Kiasmassa on ollut kuluneena vuonna näkyvin esimerkki arktisen hysterian markkina-arvosta. Missään vaiheessa Palsa ei ole ollut unohdettu taiteilija, mutta vasta nyt hänet on "löydetty" suuren yleisön suosioon. Käyneekö samoin Rosa Liksomille? 1980-luvun monilahjaisena taiteilijana kiitelty kirjailija ei ole viime vuosina näkynyt otsikoissa, vaikka uudet lukijasukupolvet löytävät hänet yhtä tuoreena kuin edelliset. Murreilmaisun uusi korkeasuhdanne sopinee Liksomin kirjailijakuvaan. Taaksepäin katsoessa näyttää siltä, että Liksomin kirjoituskone pysyi vauhdissa niin kauan kuin hän löysi uusia aiheita groteskiin myllyynsä heitettäväksi. Kuvattuaan villit viranomaiset, neuroottiset kaupunkilaiset ja slaavilaiset ihmistyypit naivistisina äärihahmoina, hänellä ei ole ollut enää tuhlattavaa materiaalia. Reitari-teoksellaan Liksom kuitenkin säväyttää jälleen entiseen malliin. Tilaustyöstä laajentunut kokonaisuus on taiteilijaromaani parhaasta päästä, kohteensa näköinen ja jännittäväkin. Neljässä Reidar Särestöniemestä kirjoitetussa elämäkerrassa Liksomilla on jotain mitä vasten harjoittaa omaa tyyliään. Kirjan jännitys ei kumpua elämänmittaisesta juonesta, jonka lukija toki tietääkin päättyvän päähenkilönsä kuolemaan, vaan siitä, löytyykö Särestöniemen taiteelle se jokin yhteinen nimittäjä. Fiktiivisistä todistajanlausunnoista kootun romaanin mukaan Särestöniemellä oli hyvin erilainen rooli omilleen kuin etelästä tulleille taiteenpalvojille: "Reitarihan oli semmonen, että ko helsinkinherrat tulit niin se oikein puhkesi kukhaan. Vissiin aatteli että saapi niiltä sitä mikä siltä ittelä oli uupelona." "Höpötti työksensä" Millaiseen ehdottomuuteen pohjoinen luonto pakottaa taiteilijan - tai taiteen kuluttajan? 'Alkuvoimaiseksi' pelkistetty taiteilijakuva on ollut yhtä suuri rasite nimimerkin taakse kätkeytyneelle Liksomille kuin Reidar Särestöniemelle. Ainakin Liksom vahvistaa kuvaa pohjoisen shamaanista. Edes Reidarin lapsuuden olot eivät ole pelkästään kylmät tai köyhät. Vanhemmille ja kylänväelle laitetuissa repliikeissä kajahtaa varmuus siitä, että ihmisen on väistämätön pakko noudattaa omaa luontoaan. Reidar eli Reitari on taiteilijanakin saarnamies, hänen asiansa on yhtä vakuuttava kuin hän itse voi olla. Reitarin oma ääni kertoo maalauksista hänen rakastaminaan ja etsiminään väreinä. Reitarin sukulaiset tuovat elämäntarinaan suhteellisuudentajua: "Vissiin se osasi tehä tauluja ko niitä se Resitenttiki osti, muta muuten se kyllä höpötti työksensä. Mie kuulin ko se tulila praatasi Velile, joka oli vielä hullunen kloppi, että soon itte niinko jänkkä, jonka Mettähallitus ojittaa, tai susi, josta valtio maksaa tapporahan." Reitarin ylivoimaisuus on luonnonvoima, jota ei parane jäädä kadehtimaan. Särestön ateljeessa vierailevat taiteilijat, mukaan lukien Mukka ja Palsa, jäävät toiseksi, koska Reitari on maineensa mittainen, shamanistisen voiman välittäjä. Oliko satojen taulujen maalarilla jokin kokoava näkemys sille, mitä hän tauluillaan etsi? Romaanissa Särestöniemen luonne perustelee hänen taiteensa, ei maalausten esteettinen arvo. Taiteilijamyyttiin sopii, että Reitari myy vain huonoimmat teoksensa ja pitää itsellään parhaat. Elämänura maalarina ja shamaanina huipentuu talvisiin pohjanpitoihin. Niihin saapuvat kaikki kirjan aikana tavatut sukulaiset, taiteilijat ja poliitikot Kekkosta myöten. Seitsenpäiväiset juhlat saavat huipennuksena vasta kun Reitari polttaa arvotavaroiden myötä parhaat maalauksensa. Ajatus siitä, että taiteen on oltava pelkkä väline, rituaalimainen keino havaita maailma, tuntuu sopivan yhtä hyvin Särestöniemelle kuin Liksomille. Taiteen on oltava tuhlausta, kuolemanorgiaa, joka kieltää kaamoksen ja muuttaa yön päiväksi. Markku Soikkeli -- ISÄN OIKEUS JA TYTTÄREN KOHTALO Annika Sandelin: Saderunoilijan tytär Suom. Raija Jänicke WSOY 2002 Annika Sandelinin romaani koostuu kahdesta rinnakkaisesta tarinasta: pienen Lindan ja aikuisen Andersin. Tarinat alkavat satunnaisesta kohtaamisesta, jossa alkoholisoitunut elämäntaiteilija Anders antaa vastaantulevalle Lindalle kumiankan. Kirjan lopussa kumiankka purjehtii vapauteen ja Anders kohtaa tuntemattoman lapsen uudelleen. Molempien elämä on hieman muuttunut, mutta kummanko vapautta kumiankka edustaa? Sandelinin tarinoissa tytär ja isä ovat riippuvaisia toisistaan. Lindan isä on Muumipapan kaltainen "saderunoilija". Hän voisi auttaa Lindaa ymmärtämään edes maailman runollisuutta, mutta jotain puuttuu tyttären ja isän väliltä. Lindan on helpompi keskustella koivun kanssa ja kuvitella sille isähahmon puheet. Uni on lapselle yhtä totta kuin todellisuus, kerronnan näkökulma ei erottele unta muista tapahtumista. Anders on puolestaan riippuvainen tyttärestään. Hän kuvittelee hallitsevansa alkoholisminsa, onhan hän ollut sentään opettaja ja kokopäivätoimessa. Andersin omasta näkökulmasta hän on tietoisesti "syrjäytyneistäkin syrjäytynyt". Ajaton tarina narsismista Yksinäisyys on kirjallisuuden perimmäinen teema. Rakkaus, menestys tai kuolemanuhka ovat vain motiiveja, joilla kaunokirjallisuus testaa henkilöidensä kykyä pelastua yksinäisyydestä. Narsismin muodot, sellaisina kuin Annika Sandelinkin niitä käsittelee , ovat kaunokirjallisuuden ominta aluetta. Alkoholismi esitetään Andersin kohdalla narsismiksi, joka muistuttaa Lindan isän, saderunoilijan sisäänpäinkääntyneisyyttä. Aikuisten elämäntapanarsismi on pikemminkin valinta kuin kohtalo, etuoikeus, joka kuuluisi lapsuuden vaiheeseen. Tällaisten aikuisten on erityisen vaikea lähestyä lapsiaan näiden omalta tasolta. Andersin kuvitelmissa hän saisi kosketuksen maailmaan, jos hän saisi tavata tytärtään. Kumiankan lahjoittaminen sattumalta kohdatulle Lindalle on ele, joka aktivoi Andersin kuvitelman. Samalla se herättää Lindan etsimään jonkinlaista johdattavaa isähahmoa ympäröivästä maailmasta. Sandelinin romaani ei ole poikkeuksellinen tapaus rinnastaessaan aavistuksenomaisesti koskettavia tarinoita toisiinsa, mutta tyypissään se on harvinaisen onnistunut. Vaikka tapahtumahetki on nykypäivän Helsinki, henkilökuvat ovat söötillä tavalla ajattomia juuri rinnastuksen ansiosta. Lapsen ja alkoholistin elämää Sandelin kuvaa näiden yksinäisyyden lävitse, mutta surkuttelematta, suorastaan painokkaan lempeästi. Kun Anders menee kirkkoon, hän rankaisee itseään itsekkyydestä kieltämällä itseltään ehtoollisviinin. Alkoholismi, miksei myös runoilijakutsumus, on eräänlaista keskenkasvuisuutta. Se mahdollistaa autuaan erillisyyden sosiaalisten pakkojen riivaamassa kaupungissa. Autuuden edellytys on muiden ihmisten väheksyminen. Bussin seisahtaessa lumikinoksiin Anders nautiskelee kiireettömyydestä, se on hänen ominta aikaansa verrattuna muiden hätäisyyteen. Mari Mörön romaanissa Kiltin yön lahjat (1998) rinnastettiin perheistä ylijääneet lapsi ja aikuinen samalla tavoin kuin Sandelinin romaanissa. Mörön tulkinta oli yhteiskunnallinen ja rehellisen raadollinen; Sandelinin näkökulma romantisoi yksilön omien ratkaisujensa valtiaaksi. Lempeä parodia lapsuudesta Lindalla on oikeastaan enemmän kasvun mahdollisuuksia kuin Andersilla tai isällään saderunoilijalla. Lindan kertoessa isälleen herra Kuolemasta ja tämän salkusta, isä iloitsee "Kuoleman salkusta" runoutena. Taloon muuttanut mustapukuinen mies on kuitenkin Lindalle mitä aidoimmalla tavalla kauhistuttava. Sandelinin kirjaa voikin lukea hienostuneena satiirina kaikille kirjallisille lapsuuskuville, joissa herkistellään lapsellisten ihmisten tunteikkuudella. Kun kirjailija ja romaanihenkilöt ovat suomenruotsalaisia, vertailukohteeksi nousee kuin itsestään Tove Janssonin muumiperhe. Näin luettuna lapsikuvaus on kohdettaan kunnioittavaa, lempeää parodiaa. Sen vastapainona on karmea kuva narsisminsa suojelemasta aikuisesta miehestä. Aikuisen itsesäälinen murhe on suorastaan banaalia verrattuna lapsen kuolemankauhuisiin kyyneliin. Lindan suojattomuus tekee hänestä paitsi haavoittuvaisen myös rohkean rakkaudessaan. Hän ihastuu iranilaiseen Salimiin eikä epäröi ilmoittaa pilkkaajilleen, että totta kai hän menee naimisiin Salimin kanssa. Romanssien toiveikkuus on kuitenkin varattu aikuisille: Linda tajuaa olevansa liian pieni etäisyydet ylittävään rakkauteen. Lapsi kasvaa yksinäisen vapauteen luontevasti, joskin tuskallisesti. Aikuinen hakeutuu yksinäiselle saarelleen voidakseen edes leikkiä vapautta. Markku Soikkeli -- KUOPPAKAUPUNGIN PERILLISET Toivo H. Laine: Vie minne tiesi, osa 3 Kehitys Oy 2002 Toivo Laineen Vie minne tiesi on alusta alkaen trilogiaksi suunniteltu, vuoden tarkkuudella (2000-2002) ilmestynyt romaanikokonaisuus. Kirjojen näkökulma on rajattu Porin kasvun paikallishistoriaan vuosina 1850-1950. Trilogia alkoi isovanhempien Anttonin ja Aleksian osuudesta, kun nämä vuonna 1852 pakenivat lastensa kanssa Porin tulipaloa. Niin sanottuun "kuoppakaupunkiin" muuttaneet perheiden elämä surkeissa, kaupunkilaisittain myös poikkeuksellisen vapaissa oloissa oli kiinnostavinta sarjan ensimmäisessä osassa. Toisessa romaanissa kuvattiin kuoppakaupunkilaisten perillisiä näiden asetuttua takaisin Poriin. Historiallisilta tapahtumiltaan jännittävämpi, mutta kaupunkikuvaltaan ohuempi romaani huipentui kansalaissotaan. Sotarintama pyyhkäisi yhtä nopeasti niin Porin kuin lähiseutujen lävitse. Pojat kasvavat kodista työmaille Tiivis trilogia saa nyt täsmällisen päätöksensä kansalaissodan ja talvisodan väliä kartoittavissa vuosissa. Elämää Porin liepeillä katsellaan entistäkin enemmän henkilöhistorian lävitse. Prologia lukuun ottamatta päätösromaani jatkaa suoraan edellisen kirjan tapahtumista. Punaisten puolelle ajautuneen Antti Antinmaan perhe odottaa tietoa isän kohtalosta, onko tämä kenties teloitettu. Kysymys isän kohtalosta ja oman uran valinnasta on erityisen vaikea nuorelle Anterolle. Työmailla keskustellaan käydystä sodasta ja entisestään vaikeutuneesta työtilanteesta. Kodit ja työmaat, poikien kasvaminen edellisestä jälkimmäisille on yhä Laineen kerronnan keskipisteessä: "Vaellus Mekaanin aamuiseen pillinkutsuun vei päin auringonnousua ja päivänkoiton värit palauttivat Heikin mieleen paitsi vanhan lännenkulkijan ajatukset myös omat kouluaikojen pilvilinnat. Onko niitä aikoja koskaan tarkoitettukaan unohduksiin painumaan?" 1930- ja 1940-lukujen porilaista elämänmenoa Laine on käsitellyt jo aiemmin ilmestyneessä romaanissaan Kaupungin viimeinen talo (1997). Kyseisten vuosikymmenten kuvaus henkilöistä käsin lienee vuonna 1928 syntyneelle kirjoittajalle helppoa omankin kokemuksen perustalta. Nyt uutta aikakautta edustaa maalari Antton Edmanin perhe. Kaupunginosista huomio on edelleen Nummenkuopilla ja Kuudesosassa, sellaisena kuin Edmanin poika Heikki ne kokee. Onnellisen lapsuuden katkaisee vasta talvisodan puhkeaminen. Pori kasvaa ja historia unohtuu Toivo Laineen arkirealistinen ilmaisu luottaa dokumentaatioon sinänsä. Henkilöt ja tapahtumat on kyllä keskitetty, mutta juuri mikään ilmaisutyylissä ei tuo kaunokirjallista syvyyttä kuvatulle. Leppoisa kertojaääni poikkeilee puheen tavoin yksityiskohtiin tai sukulaisiin, milloin ne kohdalle juohtuvat. Heikille vastakkainen näkökulma avautuu Antinmaan perillisten luota, joskin tätä Kuoppakaupungin historiaa jatkavaa sukulinjaa Laine käsittelee ohimennen. Poliittinen liikehdintä sodan edellä ja sen jälkeen kuvataan "pihaparlamentin" näkökulmasta: pitkässä juoksussa kaikki poliittiset utopiat osoittautuvat kestämättömiksi. Sota-aikana Pori kokee jälleen muodonmuutoksen. Kaupungin kuvailussa on malttia ja synkähköä huumoria. Tehdaskaupunkia kaunistaa metsänlaita, vaikka sen julkisivun taakse kätkeytyvät sotakoneet: "Etäältä katsoen koko kaupunki näyttää kuin litistyneen taivaankannen alle. Kaiken ylle nousevat paperitehtaan kaksoispiiput. -- Kuva pettää. Metsän toisella puolella, Isonmäen takana, on kenttä, siellä lentohallit ja sotilasparakit, siellä sotakoneet, stukat ja junkerssit, mustat ristit siivissään. Sydänsuvea vuonna 1944." Sodan jälkeen Heikki vapautuu sekä kodista että kaupungista. Hänen voisi katsoa edustavan aikakautta, jolloin kaupunki ei käy enää kodiksi, koska myöskään kotimaalla tai politiikalla ei ole vastaavaa merkitystä kuin edelliselle sukupolvelle. Isältä pojalle periytyy enää salkku, jossa kantaa eväänsä ja työkalunsa, mutta edes salkun historioita ei poika pohdi, saati kaupunkinsa. Markku Soikkeli --