SOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA

Vuoden 2002 kaunokirjallisuutta


2007 ilmestyneitä kirjoja
2006 ilmestyneitä kirjoja
2005 ilmestyneitä kirjoja
2004 ilmestyneitä kirjoja
2003 ilmestyneitä kirjoja
2001 ilmestyneitä kirjoja
2000 ilmestyneitä kirjoja
1999 ilmestyneitä kirjoja
1998 ilmestyneitä kirjoja
1996-1997 ilmestyneitä kirjoja
Tietokirjallisuus

(julkaistu Satakunnan Kansassa)

Markku Envall: Polkupyörällä ajamisen taito ja muita esseitä
Pentti Holappa: Kaksi kirjailijaa
Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie * FINLANDIA-VOITTAJA *
Tapio Koivukari: Luodetuulen maa
Eila Kostamo: Mulperipuun mehu
Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Toivo H. Laine: Vie minne tiesi, osa 3
Eino Leino: Lentojätkä. Arto Paasilinnan elämä
Rosa Liksom: Reitari
Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
Arto Paasilinna: Yhdeksän unelmaa
Niina Repo: Kaksi
Asko Sahlberg: Höyhen
Annika Sandelin: Saderunoilijan tytär
Juha Seppälä: Yhtiökumppanit
Joni Skiftesvik: Lipsauttajat
Anja Snellman: Äiti ja koira
Antti Tuuri: Ullan kirja
Mika Wickström: Vastakarvaan

 

Olen ryhmitellyt erikseen tietokirja-arvosteluni.




--


KETTUTYTTÖ SUSIEN MAAILMASSA


Mika Wickström: Vastakarvaan
WSOY 2002


Kettutytöt ilmaantuivat suomalaiseen julkisuuteen kuusi vuotta 
sitten. Heidän myötään eläinaktivismi sai käsitteen ja kasvot, 
joiden perusteella aktivismi voitiin lokeroida yhteen 
sukupolveen ja -puoleen.

Kuuden vuoden aikana suomalainen keskustelu eläinten 
oikeuksista ei ole juurikaan levinnyt näiden lokerointien 
ulkopuolelle. Ekoaktivismi tavataan yhä liittää nuoriin ja 
etenkin naispuolisiin kaupunkilaisiin, samoin keskustelu on 
tavannut aktivoitua turkistarhauksen yhteydessä.

Mika Wickströmin romaani Vastakarvaan on ensimmäinen 
kaunokirjallinen yritys purkaa käytyä keskustelua ja syntyneitä 
myyttejä. Romaani kertoo turkulaisesta biologian opiskelijasta, 
Kirsistä, tämän ystävistä ja rakkaista. Jo ensimmäisen 
lukuvuoden aikana kaverit ja opiskelu ohjaavat ekologisen 
tietoisuuden heräämiseen.

Wickströmin taktiikka perustuu myyttien henkilöimiseen ja 
vastakohtien voimistamiseen. Kirsi on pohjanmaalaisen 
kettutarhaajan tytär, jolle Turku ja yliopisto merkitsevät uutta 
arvomaailmaa. Käytännön oppaana on eläinaktivisti kaveri ja 
teoriaan tutustuttaa karismaattinen miesopettaja.


Ekologian opissa

Vaikka maaseutuun ja luontoon liittyvillä aiheilla on ollut 
erityisasema suomalaisessa kirjallisuudessa, eivät kirjailijat ole 
kokeneet ekologisia kysymyksiä haastaviksi. Huomionarvoisia 
poikkeuksia ovat olleet Eeva Kilven romaanit sekä Petter 
Sairasen linkolamainen erakkokuvaus, pian elokuvaksikin 
valmistuva Sähköllä valaistu talo (1989).

Ekologiset kysymykset ovat antaneet enemmän materiaalia 
dialogiin kuin henkilökuviin. Tapio Koivukarin ekologinen 
jännäri Saariston samurait (1988) oli hätkähdyttävästä 
tarinastaan huolimatta pelkkä poikaseikkailu. Anja Snellmanin 
Safariklubi (2001) oli perusteellinen puheenvuoro 
sosiodarwinismia vastaan, mutta romaaniksi varsinainen 
dinosaurus.

Koivukarin ja Snellmanin teosten tavoin Vastakarvaan on 
niellyt niin paljon materiaalia, että kirja lienee tärkeämpi 
keskustelun herättelijänä kuin sen syventäjänä.

Pohjimmiltaan Vastakarvaan on perinteinen suomalainen 
kehityskertomus. Maaseudun kasvatti saapuu suureen 
kaupunkiin, tutustuu korkealentoisiin aatteisiin ja pyrkii 
pätemään paitsi ikätovereidensa myös ihailemansa suurmiehen 
silmissä. 

1800-luvun ylioppilasromaaneista alkaen näiden 
nousukastarinoiden päähenkilöt ovat olleet enimmäkseen 
miespuolisia. Wickströmin romaanissa kiinnostavinta on 
mieskirjailijan sisäistämä feministinen ääni, ideologisen ja 
sukupuolisen identiteettityön rinnastaminen.

Kirsin sukupolven aatemaailmaa ei pysty piirtämään 
kansalliselle tai poliittiselle värikartalle. Nousukkaan ongelmat 
ovat sentään samat kuin nuorfennomaanien tai taistolaisten 
kasvutarinoissa. Vaikka eletään globaalisen tiedostamisen 
maailmassa, ensimmäinen eronteko joudutaan tekemään 
kasvuympäristöön nähden.

Irtisanoutuminen ihmiskeskeisestä moraalista johtaa Kirsin 
kohdalla perhesuhteista luopumiseen. Muutos on vaikea, mutta 
looginen: "Jokaisen on uskottava johonkin, ei muuten voi 
erottaa oikeaa väärästä."

Riippuu lukijasta, kokeeko perheen korvaamisen 
solidaarisuudella toiveikkaana vaihtoehtona vai nykypäivän 
poliittisena lapsenuskona. Liikkumavaraa tulkinnoille annetaan 
niukasti.

Eläinaktivistien arkeen, sellaisena kuin Wickström sitä kuvaa, 
ei mahdu juuri muuta kuin aatteen opiskelua ja edistämistä. 
Aktivistit ovat kuin urheilijoita, jotka hengaavat omiensa 
kanssa ja keskittyvät seuraavaan suoritukseen. Moraalin 
puhtautta ei vaaranna doping vaan luonnolliset hormonit.

Nuorten ihmisten paikkaa moraalisesti mutkistuneessa 
maailmassa Wickström on käsitellyt aiemminkin, 
nimenomaisesti kiitetyssä urheiluromaanissa Kunniakierros 
(1998) sekä leppoisassa jengifiktiossa Sukupolvi X (1995).


Mies on tytölle susi

Wickström ei laita omaa lusikkaansa vihreään soppaan, hän 
vain esittelee henkilöt, aatteet ja välineet. Peter Singerin ja 
Tom Reganin käsitykset eläinten oikeuksista referoidaan sen 
kannalta, miten ne muuttavat päähenkilön 
maailmankatsomusta. Kettutytön on opittava pärjäämään 
susien, metsästävien miesten maailmassa.

Aiheen perinpohjainen käsittely on johtanut optimistiseen, 
mutta tunnollisen aatekeskeiseen ihmiskuvaan: henkilöt ovat 
vain ja ainoastaan aatteensa näköisiä. Edes Wickströmille tutut 
paikat, kuten Turku ja yliopisto, eivät saa elävöittäviä piirteitä 
aatedraaman taustaksi. Sama draama voisi tapahtua missä 
tahansa.

Ekologisten ristiriitojen maailma esitetään kuin näyttämöllä, 
ihminen per aate.  Henkilöt sekä puhuvat että ajattelevat 
toisistaan kirjakielisen tarkasti.

"Hän oli kettutyttö", muotoilee Kirsi järkytyksensä keskellä. 
Yhtä huolitellen hän arvioi rakastajansa kelpoisuutta: 
"Opeteltujen lauseiden takaa olisi voinut löytyä mies, johon 
kukaan ei ollut vielä tutustunut." Ehkä olisikin, mutta loppuiko 
rohkeus Kirsiltä vai kirjailijalta?

Vastakarvaan on rohkea ja kankeahko romaani, nuorisokirja 
sanan pateettisessa merkityksessä. Kirjan sivistävä materiaali 
on selkeästi lähdeviitattu, mutta henkilöt ja moraalinen 
ongelma ovat etäällä elävästä elämästä.

Karhean empatian ja suurten kysymysten sijaan lukija saattaisi 
liikuttua itsepintaisen epävarmoista, lähimmän ympäristön 
piinaamista ihmisistä. Kuten ekologia painottaa: luonto on 
meissä yhtä paljon kuin me luonnossa.

Markku Soikkeli


--

KIRVESMIEHEN KÄYTÄNNÖLLISYYS,
JOURNALISTIN JOUTILAISUUS

Eino Leino: Lentojätkä. Arto Paasilinnan elämä.
Otava 2002


Arto Paasilinnan kirjoissa keskeistä on mieshahmojen ja heidän 
töittensä tuttuus. Tunnistettavuuden ja tuttuuden vaikutelmat 
toistuvat myös toimittaja Eino Leinon laatimassa elämäkerrassa. 
Paasilinnasta rakennetaan näköiskuvaa yhtenä tyypillisimmistä 
suomalaisista mieskohtaloista, joka on yhtä aikaa veijarimainen 
poika ja kohtuullisen lojaali aviomies.

Kirjan kansikuvassa nähdään harvinainen versio Arto 
Paasilinnasta: hän hymyilee sinivalkoiseen pyyhkeeseen 
kääriytyneenä. Kirjailijan kuusikymmenvuotisjuhlalle omistettu 
teos onkin tyyliltään mitä perinteisin suurmieshistoriikki. 
Juhlakirja tekee kohteelleen pelkästään kunniaa ja määrittelee 
tälle paikkaa suurmiesten joukossa.

Milloin Paasilinnalle annetaan puheenvuoro, hän suhtautuu 
juhlakirjan tarkoitukseen yhtä pidättyvästi kuin 
nimikkoseuraansa ja kaikkeen julkiseen esiintymiseen: "Annan 
mieluummin pintapuolisen vaikutelman kuin lähden avaamaan 
ovia omiin ja syvimpiin tuntoihini." Lentojätkän roolia hän joka 
tapauksessa näyttää arvostavan.

Selittävänä tyypittelynä käytetään Paasilinnan veljessarjan 
työntekoa arvostavaa kasvuympäristöä sekä arvonsa tuntevan 
lehtimiehen itsenäistä luonnetta. 23-vuotiaaksi mennessä Arto 
Paasilinna ennätti tehdä uutisjuttuja Warkauden lehdessä, 
Koillissanomissa, Kainuun Sanomissa, Pohjolan työssä, 
Suomen Kuvalehdessä, Viikkosanomissa sekä Apu-lehdessä.

Vuonna 1975 Paasilinna jäi vapaaksi kirjailijaksi ja julkaisi 
maineikkaimman romaaninsa, Jäniksen vuoden. Sitä ennen hän 
oli kirjoittanut jo pari romaania sekä kaksi vähemmän tunnettua 
kirjaa, reportaasiteoksen karhunkaataja Ikä-Alpista (1964) ja 
matkateoksen Kansallinen vieraskirja (1971). Näistä 
molemmista juhlakirja  tarjoaa parhaita makupaloja.


Westendin "kirveskommunisti"

Jos toimittaja Leinoon on uskominen, Westendissä asuva 
Paasilinna on aidommin sosialisti kuin vasemmistopuolueet. 
Lisäksi hän on pasifistisempi kuin kukaan muu, joka on 
suunnitellut armeijalle purkamattoman miinatyypin.

Ylipäänsä historiikki käsittelee Paasilinnan elämää lyhyinä 
palasina; tapahtumien järjestyksen sijaan kiinnostavia ovat 
kirjailijakuvaan sopivat teemat. Niinpä esimerkiksi Paasilinnan 
ensimmäiseen avioliittoon poiketaan vain lyhyesti kirjan 
loppupuolella. Imagoon sopii paremmin pitkä, kypsä parisuhde 
ja kirjailijan vapautta edistävä tilinpitäjävaimo.

Todisteiksi lentojätkän aitoudesta on kelpuutettu milloin 
ansiotekoja Paasilinnan töistä, milloin kirjoituksista. Huolella 
kuvaillaan esimerkiksi kosteanpuoleisia retkiä, joita kirjailija 
harrasti etenkin lehtimiesvuosinaan Helsingissä. Railakas 
juhlinta oli vielä Paasilinnan lehtimieskaudella "kuin saavutettu 
etu". Journalisteista oli "virkamiesasenne kaukana", sillä 
"muutos tulisi tapahtumaan vasta parinkymmenen vuoden 
kuluttua", kuvailee Leino.

Lentojätkän tittelin Paasilinna ansaitsee sillä, että hänestä 
katsotaan löytyvän sekä kirvesmiehen käytännöllisyyttä että 
journalistin joutilaisuutta. Käyttökelpoisia myyttejä molemmat.

Ehkä Paasilinna on niin erikoisen tyypillinen tapaus 
suomalaisena miehenä ja mieskirjailijana, että hän on itsekin 
sisäistänyt hahmonsa ironisuuden? Tämä näkyisi kirjailijan 
kommenteissa tuotannostaan, kokeneen lehtimiehen kyvyssä 
ymmärtää oman kirjailijakuvansa uutisluonnetta.

Vaikuttava esimerkki kirjailijakuvan myymisestä on Operaatio 
Finlandian (1972) tapaus. Uutinen Ruotsin ja Suomen välistä 
sotaa kuvailevasta romaanista rakennettiin skandaaliksi 
Paasilinnan toimittajakavereiden avustuksella. 
Toimittajamainen ote näkyy myös romaanin raportoivassa 
tyylissä ja tekotavassa: ensin suunniteltiin sodalle strategia, 
sitten tehtiin siitä projekti, joka toteutettiin romaanissa ja 
mediassa.

Paasilinnan kirjallisesta ominaisluonteesta Lentojätkä ei paljasta 
mitään olennaista. Tuotannon selittäminen henkilöllä lienee 
juhlakirjalta odotettu asenne, mutta toimittajalta toivoisi 
jonkinlaista aikalaisen taustoitusta sille, miten henkilöstä tulee 
ilmiö. Miksi Paasilinnan 90-luvun teokset ovat pysyneet 
myyntilistojen ykkösenä, vaikka niiden tarinat toistavat 
toisiaan?

Sarjakirjallisuuden turvallinen, suuren ikäluokan makuja 
noudatteleva maailmankuva ei yksinään riitä selittämään 
Paasilinnan suosiota. Juhlateos hehkuttaa kirjailijan rohkeutta 
tarttua vaikeisiin aiheisiin, mikä lieneekin viisauden väärti.

Paasilinnan romaaneilta ei odoteta henkevyyttä tai ajanhengen 
analysointia. Lukijoille riittää, että hän tarjoaa toimintamalleja 
sinne, missä politiikka ja asiantuntijamielipiteet ovat korvanneet 
julkisen keskustelun. Ei jäädä odottelemaan terapiaa vaan 
hankkiudutaan yhdessä itsemurhaan (Hurmaava 
joukkoitsemurha, 1990) tai maaseudun muistelun sijaan 
eläydytään puhekykyisten hevosten elämäntapaan (Hirnuva 
maailmanloppu, 1999).

Siksi paasilinnalaisessa maailmassa vihreät eivät ole oikeasti 
vihreitä, jos he eivät osaa yöpyä lumihangella pelkän kirveen ja 
tikkuaskin varassa, eivätkä demarit ole oikeasti sosiaalisia ja 
demokraattisia, jos he eivät omin käsin rakenna taloja, kuten 
"kirveskommunistiksi" julistautuva Paasilinna. Politiikka 
hyväksytään vain tekoina.

Paasilinna on lajinsa viimeisiä kirjailijoita, joilla Suomi 
näyttäytyy edelleen yhtenäiskulttuurina. Olemme tuoneet 
maalaisuuden myötämme kaupunkeihin, mutta naisen ja miehen 
"perinteiset" roolit vaikuttavat opittujen käytösmallien alla. 
Moderni elämäntapa kiteytyy maailmanlopun enteiksi, joita 
osaavat tulkita vain sen ulkopuolelle jättäytyvät keski-ikäiset 
sankarit.

Markku Soikkeli

--

KEHOONSA VANGITTU LAPSI

Asko Sahlberg: Höyhen
WSOY 2002


Kirjallisen harrastajakentän ulkopuolelta suomalaisen proosan 
yllätystähdeksi noussut Asko Sahlberg jatkaa varmalla ja 
tarkalla ilmaisulla. Höyhen on pienoisromaani 
kehitysvammaisesta pojasta, joka on suljettu paitsi kehoonsa 
myös hoitolaitokseen. Ainoa pakopaikka ovat muistot ja 
mielikuva sisaren edustamasta vapaudesta.

Kehitysvammaisuutta on kirjallisuudessa kuvattu niin 
hämmästyttävän vähän, että laajempi katsaus aiheen historiaan 
olisi käytännössä mahdoton. Sairauksiin ja invaliditeettiin 
liittyvät elämäntavan ongelmat eivät ole kelvanneet 
kaunokirjalliseksi materiaaliksi juuri muulloin kuin äkillisinä 
traagisina tapahtumina.

Ei Sahlbergin pieni kirjakaan mikään aluevaltaus ole, mutta 
taidokkaasti hän kuvaa maailmaa sellaisen ihmisen silmin, 
jonka havaitsemistapaa rajoittaa kehon ja ajattelun 
epävarmuus. Tietoisuus ja identiteetti on eristetty toisistaan 
siten, että havainto ympäristöstä ei lähdekään omasta itsestä 
käsin. Äänet liikkuvat lausujistaan riippumatta, esineet 
määräävät käsien toimintaa, hajujen ja makujen aistimukset 
voivat ylittää nähdyn tai kuullun.

Havaintojen muokkaaminen kirjaimellisesta kuvainnolliseksi 
saa päähenkilö Villen maailman näyttämään 
runollisuudessaankin ahdistavalta. Hän on ollut koko ikänsä 
muiden ihmisten armoilla, mutta ei ymmärrä asemansa 
toivottomuutta: alkoholisoitunut äiti, väkivaltainen ja sisarta 
hyväksi käyttävä isäpuoli, päätyminen laitokseen. Jopa 
laitoksessa häntä kohdellaan kuin rikkonaista esinettä.

Höyhen on yhden, ajattomalta tuntuvan päivän tarina 
kaakelinkovasta elämästä laitoksessa. Höyhen leijailee 
käytävällä kuin lupauksena irtoamisesta kahlitusta elämästä. 
Kehoonsa ja laitokseen vangittu Ville kykenee havaitsemaan 
enemmän kuin miltä päälle päin näyttää.

Hoitajat keskustelevat ohimennen montakohan elinvuotta 
Villellä mahtaa olla jäljellä: "Ei niistä koskaan vanhoja tule." 
Pojan arvellaan olevan "itsetuhoisa", mutta lukija näkee 
tilanteen tämän sisältä käsin: vapauden tavoittelu kehossa, 
jonka liikkeisiin kukaan ei vastaa, voi edetä vain yrityksen ja 
erehdyksen tietä.

Elävien olentojen elottomia muistuttava inertia, riippuvuus 
omasta kehosta havaintojen keskipisteenä, on itse asiassa 
muiden kuin Villen ongelma. Kun ympärillä olevat ihmiset 
suhtautuvat Villeen kuin esineeseen, tämän havaintomaailma 
onkin puhtaampi kuin normaalien vuorovaikutteisten ihmisten.

Sahlbergin valitsema näkökulma on toteavan kylmä ja 
painokkaan toivoton. Yhden laitospäivän juoni rakentuu 
pienistä yksityiskohdista, suihkusta, kahvista ja  muistojen 
siivittämästä pakoretkestä. Jos poika onnistuu kätkemään 
ikkunankahvan ja avaamaan portin vapauteen, hänellä ei ole 
vapaudelle nimeä eikä muotoa. Vapaudentavoittelu on, kirjan 
mukaan, kuitenkin vahvin ihmistä ohjaava voima.

Siteeratuissa repliikeissä paljastuu osa Villen ympäristöstä ja 
muistoista kontrastina hänen sisäiselle, kaoottisista 
havainnoista rakentuvalle elämälleen. Aivan 
pienoisromaaniksi asti kirja ei pysty laventamaan tätä ideaansa 
- tarina ei rikastu henkilöiltään eikä maailmaltaan - mutta 
erikoisen vierailun kehokeskeiseen maailmaa Sahlberg 
onnistuu järjestämään.

Markku Soikkeli


--

KIRJAILIJAN UNELMATALOT 

Arto Paasilinna: Yhdeksän unelmaa
WSOY 2002 


Ensimmäistä taloaan Arto Paasilinna oli rakentamassa 
kymmenvuotiaana, kun kuusipylväiden varaan korotettiin veli 
Ernon apuna poikien Kotkanpesää. Omaa hirsimökkiä Arto 
ryhtyi rakentamaan Koilliskairaan jo teini-iässä, samalla kun 
elätti muuta perhettä tukinkaadossa. 

Siitä pitäen hän on rakentanut ympäri Suomea taloja ja 
huviloita, omasta mielestään vaatimattomia ja "lentojätkälle" 
sopivia pesäpaikkoja. Kukin talo on merkinnyt tietyn 
elämänvaiheen projektia, yritystä vallata itselle uusi elämäntila. 
1970-luvun lehtimiesaikoihin riitti vielä vanha torpan 
kunnostaminen, 1980-luvulla tarvittiin jo mahtavampia 
linnoituksia. 

Luonnonlahjakkaan insinöörin titteli sopii Paasilinnalle 
paremmin kuin toimittaja Eino Leinon laatimassa 
elämäkertateoksessa (2002) annettu modernin lentojätkän 
luonnekuva. Paasilinnan oma muistelma täydentää suhteellisen 
tarkasti Leinon kirjaa, paitsi että se on jämäkämmin kirjoitettu 
eikä sisällä aivan niin imelää henkilöpalvontaa. 

Talot ja niiden rakentaminen ovat kirjailijalle tapa havaita 
maailmaa. Tarinointi yhdeksän "unelman" rakentamisesta 
etenee mielenjuohteiden kautta milloin minnekin, mukaan 
työmaalle ilmaantuvat sukulaiset ja ystävät vuosien varrelta. 
Luonnonkuvaelmia Arto Paasilinna on käytellyt romaaneissaan 
hyvin säästeliäästi, poikkeuksena suomalaisesta arkiproosasta, 
mutta unelmatalojensa maisemia hän kuvailee pidäkkeettömästi. 

Raivioidensa mahtipontisuutta hän puolustelee, etenkin kun 
huimimmat rakennelmat, kuten henkilökohtainen vahtitorni, 
ovat valmistuneet ilman viranomaisen lupia. Poliittisen kantansa 
hän määrittelee "kirveslinjan demariksi". 

Herkkyys ympäristölle yhdistyneenä konservatiiviseen 
maailmanselittämiseen antaa kiinnostavamman henkilökuvan 
keski-ikäisestä miehestä kuin mikään Paasilinnan 90-luvun 
romaaneista. Vaikka muistelmat on julkaistu Paasilinnan 60-
vuotisjuhlaan, ei kirjailijalla ole aikomustakaan hellittää tahtia. 
Seitsemän saunaa, yhdeksän unelmataloa ja muutaman sillan 
rakennettuaan hän suunnittelee oman puron ja kosken 
raivaamista. 

Koskematon metsämaisema on Paasilinnan ikäpolvelle haaste 
muotoilla siitä ihmiselle mieluinen: "Aina minulle näitä 
suoseutuja tuntuu riittävän, läpi koko elämäni. Saattaa olla, että 
kuolemani jälkeen huomaan seisovani tanakasti hyllyvällä 
maaperällä kumisaappaat jalassa ja katselevani haapasuolle." 

Kirjallista maailmaa Paasilinna valottaa henkilösuhteiden osalta. 
Saamme tietää, että hän osaa ulvoa sudenhuutoa paremmin kuin 
Vesa-Matti Loiri ja että hänen keskeneräisiin kirjoihinsa kuuluu 
suurista metsäsavotoista kertova teos (yhdessä Raimo Sallisen 
kanssa). 

Paasilinnan menestysromaanien reseptiä on turha etsiskellä 
tästäkään muistelmasta. Omatoimisuuden laajentamista 
kustannuspuolelle hän varoo harkitsemasta, vaikka satojen 
painosten kirjailijalla siihen olisi houkutusta. Kustantaja on 
hänelle "ammattiauttaja", välittäjä yksinäisen kirjailijan ja 
lukijakunnan välillä. 

Paljon kertoo Paasilinnan huumorin ytimestä, että pohdintansa 
kirjailijan yksinäisyydestä hän sijoittaa keskelle arkipäivän 
ahdinkoa. Kirjailija seisoo jouluyönä jäätyneen porakaivon 
pohjalla ja miettii, millaista apua ja sympatiaa hän mahtaisi 
saada tilanteeseensa miltäkin kustantajalta. Jälleen paras apu on 
oma apu. 

Markku Soikkeli

-- 

KODINRAKENNUS ON ARMOTONTA SOTAA 

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
WSOY 2002 


Jo pitkään se on ollut nähtävillä, suomalaisten miesten 
jakautuminen omaa taloa rakentaviin urheilijaluonteisiin ja kotia 
digitaalisesti sisustaviin nörtteihin. Jako rakentajiin ja nörtteihin 
läpäisee Suomen niin maantieteellisesti kuin sosiaalisesti, 
ikäpolvista puhumattakaan. 

Kari Hotakainen on ottanut tämän myyttisen asetelman niin 
vakavaan käsittelyyn kuin vain omalle ajalleen omistautunut 
humoristi pystyy tekemään. Juoksuhaudantie on tarina miehistä, 
jotka ovat jääneet "naisten vapautussodassa" koteihin kuin 
juoksuhautoihin ja vasta avioerossa tajuavat tilanteensa. 
Romaanin kuva sukupuolten vapautumisesta on yhtä 
yksipuolinen kuin Hotakaisen edellisissä kirjoissa, mutta kirjan 
huumoriin se sopii; Hotakainen on niitä iloisimman surun 
kirjailijoita, joiden huumorille ei tarvitse nauraa, kun se 
koskettaa. 

Romaanin päähenkilö on Matti Virtanen, mies joka pitää itseään 
naisten vapautumisen uhrina. Kun vaimo lähtee ja ottaa lapsen 
mukaansa, Virtanen keksii, että hän voi pelastaa perheensä vain 
hankkimalla omakotitalon, samanlaisen kuin ne miehet, jotka 
ovat välttyneet tekemästä myönnytyksiä perheen sisällä. 

Hotakainen kääntää nurin tutut mielikuvat naisen ja miehen 
elämänalueesta. Matti Virtanen on mies, joka kamppailee sota- 
ja urheilusankarin raivolla yhdistääkseen perheensä. Kaikki on 
sallittua, kun kyse on perheen pelastamisesta: hän tekee 
ylimääräistä työtä verottomana hierojana, kähveltää työpaikan 
varastosta, kätkee muiden ryöstötavaraa. 


Kansalaiset muuttuneet asukkaiksi 

Varsinainen sota käydään kuitenkin kiinteistömarkkinoilla, sillä 
täydellisiä kotia on harvassa ja naapurit ovat jopa vaarallisempia 
kuin sukulaiset. Kumpiakaan ei voi valita, mutta sukulaisiin voi 
sentään pitää etäisyyttä. 

Tonttien välisillä rintamalinjoilla liikkuva Virtanen vakoilee 
myytävänä olevien talojen ja niiden naapureiden kunnollisuutta. 
Sillä välin, kun Virtanen on omistautunut koti-isän elämään, 
suomalaiset ovat jakaantuneet asuinpaikan mukaisiksi 
heimoiksi. Taloyhtiöiden hallituksissa vallitsee pakottava 
demokratia ja omankodin rakentaneet valvovat tonttiensa 
koskemattomuutta. Kansalaisoikeudet on muuttunut 
asumisoikeuksiksi. 

Kodinrakennus on armotonta sissisotaa, jossa miehet menettävät 
mielenrauhansa ja perheet jakautuvat toisiaan kyräileviin 
heimokuntiin. "Omakotiheimolla tuntui olevan voimakas me-
henki, vaikka varmasti he eivät tienneet toistensa elämästä 
paljoakaan. Heitä yhdisti asumismuoto ja muutoksen pelko." 

Uudessa yhteiskunnassa diplomaatin roolissa ovat 
asunnonvälittäjät, jotka ovat kaikkein korruptoituneimpia. Tästä 
Hotakainen rakentaa kirjan loppua kohden patologisen 
jännitystarinan, jossa näkökulman saavat muutkin kuin 
päähenkilö. Virtanen on poikkeustapaus, joka ottaa 
yhteiskunnallisen ilmapiirin tosissaan; yhden miehen neuroosi 
kertoo kaikkien suomalaisten oireista. 

Kuten aina, Hotakaisella on lyyrikon silmää yksityiskohdille. 
Arkiset asiat pelkistyvät elämäntapamme käsitteiksi kuten 
asuntomessujen "pahvikuppikahvi" tai kerrostaloa luonnehtiva 
"kotirauhanhäirintäjuttu". Kyseessä ei ole pelkkä nurkanvaltaus 
ajankohtaiseen aiheeseen, vaan kokonaisten elämäntapojen 
tilitys. 


Tontti on ihmisen raja 

Hotakaisen taistelutoveri Jari Tervo julkaisi viisi vuotta sitten 
romaanin, jossa Suomi nähtiin "tuulikaappimaana". 
Hotakaisella näkymä koteihin avautuu kadulta, portaikosta ja 
puutarhasta. Näissä tiloissa käydään naapurien välistä 
kamppailua suvereniteetista, kuka saa vapaiten toteuttaa 
elämäntapaansa. 

Juoksuhaudantie on yhteiskunnallisena satiirina armoton, vähän 
kuten byrokraattien ja lähiössä asuvien Toistaitoisten 
kamppailua kuvannut Bronks (1993). Bronksin liioittelemassa 
Suomessa ihmisistä oli tullut ympäristönsä osasia, yhteiskunnan 
liikuttelemia komponentteja. 

Samanlainen on ihmiskuva Juoksuhaudantiessä. Työtä ei voi 
tehdä muuttumatta työkaluksi, taloa muuttumatta asuntonsa 
kaltaiseksi. Tontinrajat piirtyvät ihmisiin. 

Myös sukupuoliroolien kääntäminen on lähtökohtaisesti luova 
asetelma, toisaalta Hotakainen on tällä aihealueella tyly 
pelkistäjä, ei analysoija. Hän on parisuhteen käsittelijänä 
omistautunut erillään eläville naisille ja miehille, tilanteille, 
joissa yhdessä eläminen on jo muuttunut mahdottomaksi tai 
joissa siihen ollaan uudelleen pyrkimässä. Yhteisymmärrys 
syntyy helpommin sukupolvien kuin -puolien välille. 

Hotakaisen satiirin kohteena on niin ikään feminismi ja 
emansipatorinen kirjallisuus. Naiskirjailijoiden kriittisissä 
teoksissa naista rajoittavaksi elämänalueeksi on käsitetty koti, 
kehon välineellistäminen synnyttämiseen ja miestä palvelevaan 
seksiin, sekä yksityisen elämän sektori. Vastaavasti miehen 
vapauden alueiksi on kuvattu työelämä ja julkinen sektori, 
etääntyminen kehosta ja suhtautuminen siihen kylmänä 
materiaalina. 

Samaan aikaan toisaalla vaimo Virtanen opettelee ruoanlaittoa 
ja ihmettelee miten tuli lähteneeksi Ruisrockissa vuonna 1979 
miehen matkaan. Ja kun poliisi viimein puuttuu asemasodaksi 
muuttuneeseen talonselvitykseen, hänkin on tietysti 
naispuolinen. 

Markku Soikkeli 

--

IT-AJAN NUORET VETERAANIT 

Juha Seppälä: Yhtiökumppanit
WSOY 2002 

Tunnetuin suomalainen seikkailija ei olekaan enää Veikka 
Gustafson vaan virtuaalinen pelihahmo Max Payne. Vuosi sitten 
maailmanmarkkinoille levinnyt suomalainen tietokonepeli 
osoitti menestyksellään, että Nokian ohella saattoi Suomesta 
löytyä erityistaitoa jopa pelimarkkinoilla. 

Informaatioteknologiasta on tullut elämänalue, joka ylittää 
uutiskynnyksen menestystarinoina. Juha Seppälä on 
Yhtiökumppanit-romaanissaan kääntänyt esiin IT-alan 
kääntöpuolen.

Seppälän aihevalinta tuntuu aluksi yllättävältä. Etenkin 
romaaneissaan Seppälä on tuntenut vetoa pikemminkin 
historiaan kuin nykypäivään. Pidemmälle päästyä saa kuitenkin 
huomata, että Yhtiökumppanit on näkökulmaltaan ja 
henkilöiltään hyvinkin tuttua, jopa toisintoa kirjailijan 
aiemmista teoksista. 

Kirjan kolmesta minäkertojasta selviten tunnistautuva, eniten 
Seppälän edellisiä romaanihahmoja muistuttava mies on Pete. 
Tämä nousee IT-kuplan mukana ja menettää kosketuksen niin 
rahallisiin kuin perheen arvoihin. Pete on liian vanha 
siirtyäkseen kevyesti bisneksestä seuraavaan tai ottaakseen 
tosissaan uusmedian teknologista innostusta. 

Ainoa mahdollisuus jäädä henkiin IT-alan raa'asta 
markkinasodasta on löytää työn kautta jokin pysyvämpi asia. 
Rinnastukseksi IT-alan mieskuvalle Seppälä asettaa kuvauksen 
jatkosotaan joutuvasta miehestä, Peten isästä. Sukupolvia 
yhdistää ikivanha kolikko, jota miehet kantavat mukanaan 
onnenlanttina. Kolikko muistuttaa paitsi kuolevaisuudesta myös 
sukupolvia yhdistävästä, rahan abstraktioon sidotusta 
arvomaailmasta: 

"Kun katsoin isääni ja hänenkin taakseen, näin rahan aina 
vilahtavan jossakin taustalla. Se oli kuin peili, joka oli asetettu 
toisen peilin eteen." 

Sama kolikko saa edustaa niin lapsuuden houkutuksia kuin 
kuoleman lautturille annettavaa palkkiota. Infantiili mielikuvitus 
ja kuolemankarvaat kuvitelmat ovat Peten ja hänen 
yhtiökumppaninsa Ollin viimeiset bisnesideat, kun he yrittävät 
keksiä millaisen tietokonepelin avulla he pääsisivät vielä IT-
markkinoille. Pete kuitenkin jo ymmärtää Max Payne -pelin 
merkiksi siitä, miten väärälle alalle he ovat joutuneet. 

Vanhojen arvojen myötä myös onnenlantti osoittautuu 
arvottomaksi. Lopulta kolikko auttaa Peteä tunnistamaan kuka 
ja miksi on hänelle läheisempi kuin hän on tiennyt. 

Tämä kolmas taho ja ääni romaanissa kuuluvat Peten ikäiselle 
naiselle, Kirsille. Seppälän kirjoille tyypillisesti Kirsi on 
vieläkin paikattomampi ja seksuaalisesti hölläluontoisempi kuin 
IT-ajan kiihottamat miehet. "En mä kai ollu huora", on 
pohdituinta mitä Kirsi osaa kertoa elämästään. 


Pistooli ratkaisee: peli vai elämä 

Kummallisin osio teoksessa on 60 sivun mittainen, näytelmän 
muotoon rakennettu keskiosa, jossa neljä yhtiökumppania 
sulkeutuu syrjäiseen huvilaan ja alkaa pohtia myyvää peli-ideaa. 
Tarkoitus on tehdä SimLife-pelejä muistuttava simulaatio 
nykyajan suomalaisista, samanlaisista kuin Pete ja Kirsi. 

Lopulta yhtiökumppanit kaivavat pistoolin esiin ratkaistakseen, 
tehdäänkö tietokonepeliä vai "totta". Max Paynen simuloiminen 
väkivallalla on miehille yhtä merkityksetöntä, toteutetaanko se 
pelissä vai elämässä. 

Seppälän kuva 90-luvusta ei pyri olemaan tarkka uusmediatyön 
vaan ihmiskuvan osalta. Romaanin SimLife-osuus on ilmeisesti 
yritys saada lukija miettimään uudelleen kirjamediaa ja sen 
tarkkuutta aikakauden simulaationa. 

On ymmärrettävää, miksi illuusioita tehtaileva IT-ala ja 
simulaatioita rakentava pelibisnes kiehtovat kirjailijaa; nämä 
ihmiset ovat omistautuneet fiktiolle, vaikka puhuvat siitä 
keisseinä ja treidaamisena. Kirjan kerrontaa tavallaan 
päivittävät Peten ja Kirsin myöhemmät, kursiivilla ja suluilla 
merkityt kommentit: 

"Välillä suorastaan kaipasin vanhaa sivujen päivitystä, koska 
siinä ei ollut riskiä tehdä höttöä, siinä ei tarvinnut ajatella 
hiukkaakaan." 

Bisnesmaailman kuvauksena Yhtiökumppanit ei tarjoaa mitään 
kiinnostavaa, vaikka ihmiskuvan synkkyydessä on samaa 
ehdottomuutta, joka on vaikuttanut Seppälän edellisissä 
teoksissa. Toisaalta mikään kirjan yksittäisistä äänistä tai 
henkilöhahmoista ei anna syytä tutustua juuri tähän romaaniin.. 

Kolmesta hyvin erottuvasta kertojasta huolimatta 
Yhtiökumppanit on Seppälän vaikeimpia romaaneja. Kolme 
kohtaamatonta ihmistä lienee omaan aikaamme sopiva kuva, 
mutta kirja tuntuu pikemminkin kolmelta limittäiseltä novellilta 
kuin sisäisen dialogin rikastamalta romaanilta. 

Markku Soikkeli 


--

GANGSTEREITA JÄÄMERENTIELLÄ

Joni Skiftesvik: Lipsauttajat
WSOY 2002


"Oli outoa ajatella, että tämä perämiehen persläveksi nimittämä 
syrjäinen ja alkeellinen lastaus- ja purkauspaikka oli koko maan 
henkireikä, valtasuoni, joka piti tasavallan rattaat jotenkuten 
pyörimässä ja ihmiset leivän syrjässä."

Paikka jota näin ristiriitaisesti kuvaillaan on vuoden 1940 
Liinahamari. Kyseisessä historian vaiheessa avoin 
syvämerisatama oli harvinaisuus koko Euroopan mittakaavassa. 
Lähes kymmenentuhatta ihmistä sai elantonsa kuljetusreitistä, 
joka välirauhan aikana kulki Liinahamarista Ivalon kautta 
Rovaniemelle.

Jäämerentien kulkijoita kuvaa Joni Skiftesvik uudessa 
romaanissaan Lipsauttajat. Skiftesvik kirjoittaa ammattiautoilun 
historiaa kuin seikkailukertomusta. Reissuromaanin päähenkilö 
on Veijo Jankkila, talvisodasta ajokaverinsa pelastanut 
rekkakuski. Veijon kuningashetki koittaa sotien välissä, kun hän 
saa ajettavakseen uutukaisen Volvon, jonka moottori ei jätä 
pulaan Jäämerentien tuntureilla. 

Suomen osalta talvisota on juuri takana ja maahan kuljetetaan 
kiireesti sekä laillisia että salaisia lasteja. Jäämerentiellä rekat 
ajavat rosvojen ja onnettomuuksien uhalla. Kyseessä on 
viisisataa kilometriä "tieksi väitettyä kuoppaista ränniä sateessa 
ja paahteessa". 

Ollaan villissä pohjolassa, jossa reikäraudat paukkuvat ja 
kuljetusfirmat ovat korruptoituneita kuin amerikkalaisessa 
gangsterielokuvassa. "Tämä savotta ei kestä kauan", muistuttaa 
pimeää tienestiä tarjoava kuormaisäntä.

Lipsauttajat on huomattava poikkeama Skiftesvikin kirjojen 
meriaiheista. Ihmiset ovat kuitenkin tutusti liioiteltuja pohjoisen 
hahmoja, heitä ympäröivät olot niin armottomia, ettei sota tai 
rauha muuta heidän asemaansa.

Lipsauttajat osoittaa Skiftesvikin monipuolisuuden 
seikkailukertomuksen kirjoittajana. Olipa välineenä vene tai 
auto, suuntana meren tai tunturien laineet, jännitys syntyy 
heikon mutta hyväsydämisen sankarin yritteliäisyydestä 
historian myrskyssä. Päähenkilö on toisaalta avarasydämisempi 
kuin muut miehet, toisaalta lapsellisempi; suurinta ylpeyttä 
seuraa suurin häpeä.

Joni Skiftesvikin tyyli on hillitty, kun jopa Jäämerentien 
myyttiset maisemat saavat vaatimattoman kuvauksen. 
Kaksisataasivuisen romaanin mittasuhteissa on silti samaa 
jykevyyttä kuin historiallisissa romaaneissa. 1940-50 -luvuissa 
heijastuu koko vuosisadan tarina töllinlapsista auervaaralaisiin 
veijareihin.

Skiftesvik tarjoaa jälleen kerran syksyn luettavimman romaanin. 
Aiheitaan hän näyttää etsivän aivan toiselta ilmansuunnalta kuin 
muut eturivin kirjailijat, niin tunnistettavia ja historiaa 
valaisevia kuin hänen tarinansa ovatkin.


Elämä flipperissä

Tarinan nykyhetki on vuosi 1957, mutta olot pohjoisessa eivät 
ole paljonkaan kohentuneet sota-ajasta. Miehet eivät ole 
kotiutuneet normaaleihin töihin. Lukuisten morsiamiensa 
joukosta Veijo löytää rahoittajan: hän perustaa huviteltan ja 
päättää tuoda sinne houkuttimeksi Oulun ensimmäisen flipperin. 

Flipperistä tulee symboli kaikelle sille, mitä vaille Veijo on 
jäänyt elämässään. Ostomatkasta Ruotsin puolelle tulee 
hämmästyttävä seikkailu, jossa otetaan selvää Veijon ja 
varakuskin luonteista. Pitkässä takaumajaksossa paljastuu, mikä 
on Veijon osuus Jäämerentien rikoksissa.

Skiftesvikin päähenkilöiden lapsellisuudessa on kaikessa 
pateettisuudessaan jotain tavattoman suomalaista ja 
koskettavaa. Hyväsydämisin ihminen ei arkaile pettää 
rakkaitaan, jos hän voi punnita omien pettymystensä määrää 
tarjolla olevaan hyötyyn nähden.

Skiftesvikillä perhe käy turvapaikaksi kilpailussa, jossa kaikki 
etsivät omaa parastaan. Veijon kaltaisella orvolla ei vain ole 
varaa pysähtyä yhteen paikkaan ja perheeseen. Kun romaanin 
alulla miehestä annetaan vastuuttoman häntäheikin perikuva, 
takaumien kautta käy ilmi, miten periaatteellinen ihminen on 
kyseessä.

Veijon suurimmat synnit ovat vaatimattomia "lipsauttamisia", 
auton vaihdelaatikon rasittamista tunturitien pitkissä nousuissa 
ja vierailuja naapurin vuoteessa. Samaan aikaan suuret roistot 
lipsauttavat kokonaisia omaisuuksia.

Jäämerentiellä Veijo on tehnyt kyseenalaisen ennätyksen 
onnistuessaan hukkaamaan yhtä aikaa rekan ja siihen pakatun 
lentokoneen. Nykyhetken Suomessa hän ei tarvitsisi sen 
suurempaa kohennusta kuin yhden takametsistä ostetun 
flipperin. Laitteet kulkevat pimeästi rajojen ylitse ja niiden 
mukana ratkotaan yllättävästi ihmiskohtaloita.

Kiskoessaan pakkasyössä flipperiä rajajoen jäällä Veijon on 
pakko ylittää myös aiemmat rajansa siitä, mitä hän ihmisistä 
uskoo ja mitä näissä näkee. Millaiseksi sota on muokannut 
hänen käsityksiään moraalista?

Humoristista etäisyyttä päähenkilöön tuo esipuhe, jonka 
mukaan kirja perustuisi aitoihin päiväkirjoihin. Miten tahansa 
lie dokumentaarisuuden kanssa, Veijosta hahmona kertoo 
paljon, että hänen tarinansa on kuvitelma aidosta häpeästä. Mitä 
koomisemmaksi henkilö näkee itsensä, sitä arvokkaammaksi 
hän käy lukijalle.

Markku Soikkeli

--



KALASTAJIA, LUOTSEJA JA VIHOLLISEN VENEITÄ
Tapio Koivukari kirjoitti romaanin Rauman historiasta


Tapio Koivukari: Luodetuulen maa
Like 2002


Useimmat historiallisista romaaneista kuvaavat aikakautta 
yhden päähenkilön kautta tehdäkseen ymmärrettäväksi yksilön 
kokemuksen itseään suuremmista voimista. 
Sosiaalihistoriallista näkemystä tavoittelevat ne muutamat 
harvat kirjailijat, jotka osaavat kuvata kokonaisen perheen, 
suvun tai kylän kohtaloita.

Rohkea poikkeus historiallisen romaanin perinteeseen on Tapio 
Koivukarin Luodetuulen maa. Koivukari valikoi kyllä tiettyjä 
henkilöitä, raumalaisia pitäjän pienimpiä kuvauksen keskiöön, 
mutta yksilöt ovat toissijaisia tapahtumiin nähden.

Kansalaissotaa edeltäviin vuosikymmenin keskittyvä romaani 
on kaunokirjallista paikallishistoriaa parhaimmillaan ja 
raskaimmillaan. Silloin kun Koivukari on hyvä, hän on erittäin 
hyvä, mutta paljossa romaani on tuskallisen dokumentoiva, 
täynnä sulattelematonta materiaalia.

Varsinaista raumalaista murretta Koivukari käyttelee 
säästeliäästi, koska henkilöiden dialogi on useimmiten 
sisällytetty kerrontaan. Koivukari importeeraa kotiseutuaan 
koko Suomen luettavaksi. 


Rannikko Suomen rajatilana

Kerronnan laveudesta näkyy, että kirja pyrkii täyttämän 
aihealuetta, jolle on ollut hyvin vähän yrittäjiä. Historiallinen 
suurromaani länsirannikon saaristosta onkin upota 
suuruuteensa.

Koivukarin huomio liikkuu historian lavealla pinnalla 
seuraillen millaisia reittejä ihmiset, ideat ja laivat kulkeutuvat 
kohti Raumaa. Etenkin muutoksia kuvatessaan Koivukari 
käyttää aikakauden ja ammattikuntien värittämää kieltä 
komeasti.

Kadonnut aika herää eloon, kun ihmisten puheenparren 
makuisella kielellä kuvaillaan saaristoelämän kohokohtia. 
Koivukari tulkitsee omintakeisesti, että jokaisen 
ammattikunnan parhailla ihmisillä on kykyä "lukea" 
työmaataan. Samoin kuin sivistyneistö taitaa lukea keisarin 
ukaaseja, samoin "Ylifäärtin oolanterit" taitavat meren ja 
tuulen merkit.

Koivukari yhdistää tasapainoisesti kertovaa yleiskieltä ja 
puheenpartta. Tasapainon 
perustaksi voi ounastella kokenutta kielikorvaa, Koivukari kun 
on yksi niistä kääntäjistä, joiden ansiosta kustantaja Likellä on 
vahva maine pohjoismaisen kirjallisuuden maahantuojana. 

Rauman ulkopuolinen lukija ei joudu kuitenkaan 
ihmettelemään, miten "katava taipuu rysimen vanteiksi" tai 
millainen on "engelsmannin manuaari onkapannuineen". 
Kalastuksen ja laivojen tekniikka on lähinnä koristeita perheen 
tai kaupungin kuvauksessa.

Koivukarin kuvaamien kalastajien ja luotsien elämää 
heittelevät enempi historian kuin meren myrskyt. Hiljainen 
elämänarki on sekin kuvattu tarkasti, perusteellisemmin kuin 
edes paikallishistorian kirjoittajat yleensä rohkenevat.


Oolanterien asutuksesta kansalaissotaan

Koivukarin esikoisromaanissa "Saariston samurait" () rannikko 
merkitsi vapauden valtakuntaa ekologisille radikaaleille. 1900-
luvun alussa luodetuulen maa eli Rauman saaristo on 
vapaudessaankin ankaraa asuinseutua.

Kirjan ensimmäinen osio on omistettu kalastaja Aaronin 
suurelle perheelle, jonka "oolanterilaisia" taustoja Koivukari 
kuvailee miltei vanhatestamentillisella juurevuudella. Ilmeisesti 
teologitaustainen kirjailija on itsekin huomannut maneerinsa, 
koska selvittäessään englantilaisen sotaretken syitä kertoja 
huomauttaa, ettei hän aio aloittaa tarinaansa sieltä asti, kun 
Kiovan ruhtinas perusti Venäjän valtakunnan.

Romaanin toiseen osioon johdattelee Aaronin tyttären Sofian 
pestautuminen laivakokiksi ja tutustuminen luotsi Erikssoniin. 
Toinen osio käsittelee sitten Sofian ja Erikssonin elämää, 
uuden sukupolven ja uuden vuosisadan traagisia kokemuksia 
tsaarin hirmuhallinnon alaisuudessa.

Romaaniksi riittoisan ja vaiheiltaan kiehtovan tarinan 
Koivukari olisi saanut jo luotsien vaiheista. Vuonna 1912 
enemmistö luotseista erosi virasta, koska tsaarin määräyksellä 
luotsilaitos alistettiin osaksi Venäjän hallintoa. Maailmansodan 
ja kansalaissodan vaiheissa saaristo on rajatila, jonka vesille 
ilmaantuu aivan uudenlaisia kulkijoita. Hiljaisia reittejä 
purjehtivat valkoiset ja punaiset kaartilaiset toisiaan etsiskellen.

Kirjan kolmas osio selvittää kansalaissodan vaikutukset 
Rauman ympäristössä. Edelleen Koivukari on tasapuolinen 
ihmisilleen. 

Kertoja tilittää yksityiskohtaisesti huhtikuun "verisunnuntaita", 
jolloin joukko punakaartilaisia keskeyttää kirkonmenot, mutta 
toteaa myös niiden kohtalon, jotka jäivät ideologisten rintamien 
ristituleen. 

Koivukari on uskollinen dokumenttimateriaalilleen eikä nosta 
yhtä elämänkohtaloa tai tiettyä laivanupotusta muita 
merkitsevämmäksi. Tarinat saavat kummuta esiin materiaalista: 
salassa suoritettu lapsenruokkomaksu koettelee ihmisten 
elämää enemmän kuin kaupunkia moukaroiva englantilainen 
tykkituli.

Ajallisen etäisyyden vapauttama ironia kalskahtaa 
kohtauksessa, jossa raumalainen punakaarti kieltäytyy 
osallistumasta vallankumoukseen Porin alaisuudessa. Pian 
saadaan Helsingistä uusi päätös piirirajoista ja Raumalla 
juhlitaan: "Kaikitte maittem köyhälistö, liittykä yhte - ja 
porilaisep pysykkö erikses!"

Markku Soikkeli 

--


MUMMOSTA TULEE BRÄNDI 

Anja Snellman: Äiti ja koira
Otava 2002 


Rakkaustarinat loppuvat yleensä avioliittoon ja aviotarinat 
saavat päätöksensä viimeistään avioerossa. Paitsi kirjallisuus 
myös media on kiinnostuneempi romansseista ja onnellisista 
avioliitoista kuin siitä, mitä tapahtuu niille, jotka jäävät ylitse 
kahden kaupasta. 

Mediajulkisuuden kannalta ei voi olla mitään marginaalisempaa 
kuin pitkän avioliiton jälkeen hylätty kotiäiti. 

Anja Snellmanin romaani lähtee liikkeelle sieltä mihin tarinat 
yleensä loppuvat ja keskittyy ihmiseen, jota naisten- ja 
iltapäivälehdet tapaavat kohdella sympaattisena erakkona. Jo 
kirjan nimi samastaa toisiinsa ne, joiden rakkaus katsotaan 
velvollisuudeksi: äidin ja koiran. 

Päähenkilö Meeri on liki kuusikymppinen nainen, joka on 
omistautunut professorimiehensä uralle niin työssä kuin kotona. 
Kun mies vaihtaa vaimon kaksikymppiseen apulaiseen, jäävät 
Meerin vastuulle aikuisten lasten huolet. Yhteiskuntakaan ei 
tarjoa Meerin ikäiselle naiselle muuta roolia kuin hitaan 
vaipumisen isoäidin oireisiin. 

Samanikäinen ex-aviomies edustaa menestyjää paitsi 
yksityisessä elämässään myös julkisella sektorilla. Hän tutkii 
lääketieteen ja -tehtaiden palveluksessa naisille suunnattua 
orgasmilääkettä, Viagran sijaan Niagraa. 

Mies tietää kaiken siitä, miten ihminen tekee itsensä 
onnelliseksi ja onnistuneeksi, mutta onnea varten hänen täytyy 
kieltää sukupolvensa ja vanhemmuutensa. Tieteen autonomia 
merkitseekin yhä miesten autonomiaa: etnologia ja lääketiede 
ovat yhtä omistautuneita viriliteetille. 


Seksilääke tekee tähdeksi 

Tämä on kuitenkin vasta lähtöasetelma niin tarinalle kuin 
Snellmanin mahdollisuudelle kertoa nykypäivän Suomesta ja 
seksuaalisuuteen liittyvästä ikärasismista. Vapaaseen 
rakkauteen uskonut sukupolvi on saapunut myöhäiseen keski-
ikääm ja joutuu huomaamaan, että vapaa rakkaus on nyt 
nuorison monopoli. 

Snellman rinnastaa seksibisneksen medikalisaatioon. 
Molemmissa ihmiskäsitys perustuu viriliteetin ja ikuisen 
nuoruuden ihanteelle. Koska onnistunut seksielämä on yhtä kuin 
onnistunutta esiintymistä julkisuudessa, seksilääke voi tehdä 
kenestä tahansa tähtiesiintyjän, edes viideksitoista minuutiksi. 

Katsellessaan nuorta rakastajatartaan Niagra-tutkija tajuaa 
järkyttyneenä, että tämä on vain "lihaksikas lapsi". Seksitutkija 
on tullut uskoneeksi ikuisen nuoruuden mainokseen, eivätkä 
yhtään helpommalla pääse hänen rahalla kasvatetut lapsensa. 
Poika on kotiriippuvainen anarkisti, tytär tekee mallinuraa 
keinolla millä hyvänsä. 

Sukupuolten välistä ei löydy enää tutkimatonta aluetta, kun 
rakastetusta etsitään pelkkää oman halun täydellistä kohdetta. 
Vertauskuvaksi bisneksensä kiihottamalle seksitutkijalle 
asetetaan tämän vävypoika, palomies, joka ei kestä työtään 
jollei saa itse sytytellä roihuja. 

Meeri-mummo on ainoa, joka ei mahdu uuteen uljaaseen 
yhteiskuntaan. Mutta sen sijaan, että hän omistautuisi 
harrastuksille, Meeri löytää sattumalta koiran seuralaisekseen. 
Kaksi sosiaalista vakiota, koira ja vanha nainen, muodostavat 
yllättävän yhdistelmän, joka nousee jopa mainostähdiksi. 
Mummosta löytyy brändi. 


Mediakriittinen raportti 

Snellmanin perhekuva on näyttämöllinen ja groteski. Perheen 
jäsenet nähdään lähinnä vierailemassa vanhassa tai uudessa 
kodissa, esittämässä onnellisen perhejoulun kliseitä ja 
lausumassa repliikkejä, joiden uudissanat kirjailija on 
kursivoinut. 

Nämä ihmiset tyypittelevät itseään ja toisiaan brändeiksi, joiden 
sosiaalinen arvo perustuu kategorioiden ja uudissanojen 
tuntemukselle; köyhinkin voi olla sentään "räntäihminen". 
Brändi on ihmistuotteenkin sielu. 

Nämä ihmiset elävät enemmän suunnittelemissaan bileissä ja 
himoitsemissaan lomapaikoissa kuin maailmassa, jossa heillä 
olisi jotain konkreettista merkitystä. Kukaan ei tee oikeaa työtä, 
kenenkään tuttavapiiriin ei edes kuulu ruumiillisen työn tekijää. 
Vasta kun isoäiti näyttäytyy mainoksissa nuoren taiteilijamiehen 
kanssa, kuvitelmien maailma romahtaa. 

Äiti ja koira -romaanissa Snellman kirjoittaa 
sähkösanomakieltä. Katkelmat ihmisten elämästä ovat kuin 
sanomalehden feature-tyyppisiä juttuja, joissa yleistä ilmiötä 
valotetaan yksittäisten ihmisten kohtaloilla. 

Toisaalta Snellman vie tällaisen feature-kirjoittamisen ironiseen 
äärilaitaan. Mediasta tai tieteestä poimitut hokemat rinnastuvat 
kemikaaleihin, joita laboratoriossa käytetään uusien 
seksikkäiden lääkkeiden löytämiseksi; rakastajatar on 
"fenomenaalinen kyky soluinjektiossa". 

Äiti ja koira tuntuu nopeasti kirjoitetulta. Raportin ja 
kaunokirjallisen liioittelun keinoja yhdistäessään se ei ole yhtä 
kestävä, joskin yhtä kärjistetty puheenvuoro kuin Snellmanin 
Safari Club (2001), jossa tieteensä näköiseksi muuttuva 
professori oli sosiobiologi. Molemmat ovat synkkiä ja 
kritiikissään provokatiivisen yksipuolisia. 

Tällä kertaa Snellman siis esittää, että mediaseksikäs ja kaiken 
selittävä tiede on biologian ohella lääketiede. Romaani on 
kuitenkin kiinnostavampi mediakritiikkinä kuin tiedeyhteisön 
tai helsinkiläisen elämäntavan nuhteluna. Sellaisena se on - 
syksyn mediatapauksia. 

Tyylikeinot tuntuvat vaihtuneen tehokeinoiksi, mutta yhtään 
heikkoa teosta Snellman ei ole vielä urallaan julkaissut, eikä tee 
sitä nytkään. 

Markku Soikkeli

--


SUOMALAISTEN JERUSALEM HOLLANNISSA

Antti Tuuri: Ullan kirja
Otava 2002


Huumorissa erottuvat vivahteet, jos tarinan tausta on tarpeeksi 
synkkä; sellaiseksi kelpaavat etenkin kirkko ja uskonto. Antti 
Tuurin 1730-luvulle sijoittuva siirtolaiskertomus ei pyri ehdoin 
tahdoin huumoriin, mutta kertomuksen toinen romaani sisältää 
ainutlaatuisen tragikoomisia vivahteita, joissa taustana on 
herätysliikkeen vakava tunnelma. 

Romaani Ullan kirja on suoraa jatkoa viime vuonna 
ilmestyneelle Eerikinpojat-teokselle. Tarinan tosipohja on 
keskipohjanmaalaisissa Erikssonin veljeksissä, jotka 
kieltäytyivät noudattamasta luterilaisen kirkon oppeja.

Eerikinpoikien herätysliike, viitisenkymmentä erisäätyistä 
suomalaista ja ruotsalaista, joutui vuonna 1734 pakenemaan 
laivalla Tanskan kautta Saksaan. Heitä voi pitää Suomen 
ensimmäisinä ja viimeisinä venepakolaisina.

Ullan kirja on paitsi näkökulmaltaan nuoren Ullan kokemusta 
myös kertoo tämän kehittymisestä taitavaksi kirjantekijäksi. 
Hän saa vastuulleen kirjurin ja kirjansitojan työt, koska 
herätysliike jatkaa omaa sisäistä opiskeluaan pyhien tekstien 
parissa. 


Sivilisaation sykli

Tarina etenee tällä kertaa tuntuvasti ripeämmin kuin 
ensimmäisessä romaanissa. Matkalaiset löytävät turvapaikan 
keskeltä Hollantia ja Ullankin elämä järjestyy, kun hän menee 
naimisiin Tuomaksensa kanssa ja saa ensimmäisen lapsensa. 

Eerikinpoikien versio herrnhutilaisesta uskonkäsityksestä 
painottaa lampun symboliikkaa ja tasa-arvoa seurakunnassa. 
Liike tulkitsee muutenkin kirjaimellisemmin sellaisia 
Raamatun osuuksia, joita valtiokirkolliset eurooppalaiset ovat 
tottuneet käsittämään vertauskuvallisesti. 

Ylitulkintojen ja kilpailevien lahkojen sekamelskassa 
herätysliike uhkaa hajota. Vaikka tarinan isoimmat käänteet on 
lainattu historiasta, on yhteisön rakentumisessa ja 
purkamisessa nähtävissä samanlainen sivilisaation sykli mitä 
Tuuri on kuvannut siirtolaisromaaneissaan Uusi Jerusalem ja 
Maan avaruus.

Yhteisöjen kuvaamisen Tuuri hallitsee erinomaisesti, 
tapahtumien rytmittämisen muutamien vahvojen luonteiden 
ympärille ja sivullisten näkökulman soveltamisen niihin. 
Kansallisvaltiota edeltävällä vuosisadalla uskonto pitää 
yhteisöjä ja kansoja kasassa, vaikka on menettämässä jo 
arvovaltaansa.

Pientä dramatiikkaa, joka tekee tästä romaanista niin paljon 
eloisamman kuin matkan seurakunnan olosuhteita hahmottanut 
edeltäjänsä, syntyy etenkin maallisen ja henkisen rakkauden 
vastakkaisuudesta.


Miltei moderneja israeliitteja

Talonpoikaista rehevyyttä tuo tarinaan Ullan mies, Tuomas, 
joka veistää laivan keulakuvaksi paljasrintaisen vaimonsa. Kun 
Tuomas ensi kertaa pesee Ullan jalat, tämä kuvittelee 
heikotuksensa lähtevän vain virrestä, jota seurakunta veisaa. 
Elämäniloinen komiikka on Tuurin tuotannossa pikemminkin 
asenne kuin tehokeino.

Keskenään pariskunta uskaltaa tulkita seurakunnan hullutuksia 
talonpoikaisen järkevästi:

"Tuomas sanoi näyttävänsä minulle, kuinka Johanna 
Trellundin lapsi oli pantu alulle, ja näyttikin. Kysyin, oliko 
Tuomas myös ollut läsnä, kun Johanna Trellundin lasta pantiin 
alulle, koska tuntui olevan niin hyvin perillä jokaisesta 
nytkähdyksestä ja huokauksesta. Tuomas väitti nähneensä 
kaiken näyssä."

Leski, joka väittää tulleensa raskaaksi pyhästä hengestä, on 
pariskunnan silmin sekä naurettava että sympaattinen ihminen.

Henkilökohtainen rakkaus sidostuu seurakunnan 
solidaarisuuteen tavalla, jota nämä ihmiset osaavat jo 
ymmärtää, ironisoidakin niin etäännyttävästi, että hahmot 
tuskin ovat pelkästään aikansa lapsia. Ullakin on tietoinen 
siitä, miten laadullisesti erilaista aikaa hän elää eri ihmisten 
keskuudessa. 

Eerikinpoikia seuraavat uskovaiset ovat kuin israeliitteja, jotka 
kamppailevat arkisten toiveiden ja esoteeristen näkyjen 
välissä. Kirvesmies vaimoineen ja esikoisineen vertautuu vielä 
erityisesti pyhään perheeseen. Tuomas tosin arvelee, ettei 
nasaretilaiselta olisi syntynyt niin hienoja puukoristeita kuin 
hänen kirveestään.

Dramatiikkaa tapahtumiin tuo myös ilon ja surun vuorottelu, 
toivo ja lopun aikojen odotus. Yhteisön hollantilainen idylli 
särkyy, kun Erik Eerikinpoika riitaantuu omapäisen 
saarnamiehen kanssa. Saarnamiehellä ei ole muuta tapaa 
reagoida tilanteeseen kuin eläytyä demonin valtaamaksi. 
Tämäkin Jerusalem on rakennettu uskon eikä ympäristön 
varaan.

Välillä tarina unohtuu historiallinen materiaalinsa mukaisiin 
kuvauksiin yhteisön elämästä. Aivan sitä isänpäivälahja-
Tuuria tämä ei siis ole, vaan lukuromaanin sijaan tarjolla on 
totisempaa ja kronikoivampaa tyylittelyä. Lähemmin se ehkä 
vertautuukin Tuurin esseemäisiin kuvauksiin Manner-
Euroopasta kuin edes pohjanmaalaisluonnetta mittaviin 
siirtolaiskirjoihin.

Markku Soikkeli


--

ISÄNÄ AJATTELEMISEN TAITO

Markku Envall: Polkupyörällä ajamisen taito ja muita esseitä
WSOY 2002


Esseekirjoittajan taito on paljastaa perinne moderniksi 
uskottujen ilmiöiden taustalla ja osoittaa itsestäänselvyyksien 
ja hokemien monitulkintaisuus. Hyvä esseisti osaa ihmetellä 
polkupyöräilyä tai isyyttä niin kuin olisi itse ne keksinyt.

Esseistit eivät ole toisinajattelijoita ja vielä vähemmän vasta-
ajattelijoita. Pikemminkin he ovat kiireisen ajan keskellä 
toimivia perinpohjin ajattelijoita, joilla on kokeneen 
kirjoittajan kielellinen herkkyys ja lapsen kyky ihmetellä 
maailmaa.

Markku Envall on ainoa kotimainen kirjailija, joka on 
profiloitunut säännöllisten  ja yhdenmukaisten esseeteosten 
perusteella. Esseekirjoittajan autuaan yksinkertaistamisen hän 
hallitsee, mikä näkyy jo esseiden aiheissa. Niistä erottuvat 
selviten, ja toisiaan tukien, esseet isän roolista, 
pitkänmatkanpyöräilystä, perustuslain tulkinnasta, sekä kooste 
köyhä mies -sananlaskuista.

Essee näyttää olevan nykypäivänä(kin) miehinen laji. Vakava 
pohdiskelu peruskysymysten äärellä johtaa milloin 
taattamaisiin muisteluksiin, milloin uudisilmiöiden 
ihmettelyyn koti-isän näkökulmasta.

Itseään Markku Envall pitää elämäntapaintiaanina. 
Digitaalinen aikakausi on hänelle käsittämätön, eikä hänellä 
ole televisiota tai autoa. Envall tulee asettuneeksi 
instituutioiden ja ilmiöiden väliin käsitelläkseen näiden 
yhteensopimattomuutta. 

Polkupyörällä ajamisen taito on Envallin viides esseekokoelma 
ja eniten sisäänpäinkääntynyt maailmankuvaltaan ja aiheiltaan. 
Parhaimmillaan hän on ollutkin kirjoittaessaan muiden 
tekemisistä, artikkelikokoelmassa Onni tieto tuska (1990) sekä 
esseekokoelmassa Henkiinjäämisen suunnitelma (2001).

Uuden kirjan avaintarina on esitelmä siitä, miksi hän ei 
periaatteessa kelpaa kirjailijan työhön. Envall aloitti uransa 
myöhään ja koki ammatinvaihdoksen tutkijasta kirjailijaksi 
sosiaalisena laskuna. Kaiken lisäksi hän on epäkirjallisen 
raitis.

Maailma tunkeutuu kirjoittajan luolaan vain tekstien muodossa 
ja niistä hän analysoi maailman tilan. Envallin ristiinluenta 
katekismuksesta ja perustuslaista kelpaisi sekin jaettavaksi 
kotitalouksiin. Ei siinä mitään syvällistä maailmantulkintaa 
esitetä, mutta kuka muukaan pysähtyisi vertailemaan "näihin 
nojaa" -oppaita, vieläpä Helsingin järjestyssäännön ohella?

Envall siis vertaa toisiinsa instituution tarkoitusperiä ja 
kirjallista esitystapaa, ajattelee pelkistetysti kansalaisen 
näkökulmasta. Samaa pelkistystä hän soveltaa uskontoon: 
voiko kirkosta ottaa omakseen pelkät yhteisön ja rituaalit 
ilman kristillistä dogmatiikkaa? Vähäosaisten puolustajana 
kirkko voi olla "viimeinen vasemmistopuolue", toteaa Envall.


Ego esseiden edessä

Jo edellisistä kirjoista periytyvänä aiheena Envall käsittelee 
perinpohjaisesti isyyttä. Tässäkin elämäntilanne on antanut 
hänelle ainutlaatuisen näkökulman, koska ensimmäinen lapsi 
tuli vasta siinä iässä, kun jotkut miehet ovat jo vaareja.

Isyyden alalla Envallin kritisoima "ilmiö" on feminismi. 
Envallin mielestä feminismi vaatii nykymieheltä tasaveroista 
työnjakoa niissäkin yhteyksissä, joissa koti hyötyisi enemmän 
miehen pysyttelemisestä raskaammissa ja liikkumista 
vaativissa töissä. "Sosiaalinen kitti", joka hidastaa naisten 
elämää, ei ole Envallille minkään arvoinen, koska se ei palvele 
perhettä sisäänpäin. 

Pelkkänä isänä ajatteleminen ei näytä johtavan kovin 
kiinnostavaan maailmanselitykseen. Perhettä koskevat 
pohdinnat ja päiväkirjana julkaistut tekstinpätkät eivät edes 
pyri sellaiseen yleisyyteen ja analyyttisyyteen kuin kirjan muut 
esseet.

Envallin etu kasvatuspsykologiin nähden on siinä, että hän voi 
tehdä yleistykset oman kokemuksensa pohjalta: "Olin 
seurannut luontoani ja pelastanut poikani, mutta ilmeisesti Tita 
näki minussa miehen, joka oli pelastanut hänen poikansa. -- 
Hänellä oli mies ja hänen lapsillaan isä, joka tarvittaessa pystyi 
johonkin."

Kuusihenkinen perhe tehdään tutuksi harrasteita myöten, mutta 
vaimo ja lapset ovat olemassa vain perheeseen, ei maailmaan 
nähden. Envallin perheidyllin ulkopuolelle jäävät sellaiset 
epäolennaisuudet kuin ympäristön reaktio siihen, että 
nelikymppinen tutkijamies nai kaksikymppisen 
opiskelijatytön.

Polkupyörällä ajamisen taito on poikkeuksellisen epätasainen 
ja egokeskeinen kirja esseekokoelmaksi. Aikakauslehteen 
sopivat jutelmat vielä ymmärtää, mutta nähtävyyksille 
omistetut matkakuvaukset voisi jättää niille sopivaan 
kulttuuritraditioon eli perhealbumien julkaisemiseen 
internetissä.

Markku Soikkeli


--

PITSI PUKEE NAISTA, NAINEN MIESTÄ

Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä
Otava 2002


Anton ja Marika ovat lukion teinikuninkaalliset, elämää 
suuremmat rakastavaiset, kunnes Anton tapaa Inarin, 
"täydellisen kaunottaren". Lukioaikaiset suhteet särkyvät, 
intohimo polttaa Antonin ja Inarin toisiinsa.

Muutama vuosi myöhemmin, kun vaimo ja perhe eivät enää 
Antonia innosta, mies on löytänyt taas uuden naisen. Tämäkin 
tietää "tulleensa voittajaksi naaraiden välisessä näkymättömässä 
taistelussa".

Mutta mitä ihmettä Anton tahtoo elämältä? Sitä ei tämä romaani 
paljasta, vaikka miehen mietteissä ajoittain liikutaankin. 
Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä etenee turbovaihteella läpi 
parisuhteiden, joissa naiset katselevat peiliin ja miehet naisiin. 
Pitsi pukee upeaa naista, nainen upeaa miestä.

Epäröinnin dramatiikka sijoittuu tällaisissa tarinoissa lapsen 
hankkimiseen. Perhe-elämän pinnallisuus pelkistetään 
kuvankaltaisiin hetkiin, hyvän elämän tunnusmerkkeihin. 
Esimerkiksi lastenvaunujen työntäminen vaatii omanlaisensa 
kävelytyylin, fyysinen vaiva muuttuu esitykseksi aivan kuten 
lemmiskelyn ilo on perustunut teeveestä tutulle piehtaroinnille.

Eihän parisuhteessa näin pitänyt käydä, kun kyse oli 
omimmasta mahdollisesta ihmisestä? Eikö orgasmi olekaan 
oman elämän vaan seuraavan sukupolven valomerkki? 

Marttinen asettaa vastakkain parisuhteessa tapahtuvan 
persoonien tutkiskelun ja intiimin elämän parisuhteen 
ulkopuolella. Kun pitsit riisutaan, terveydenhuollon 
anonymiteetti ja perheroolin standardit yllättävät naiset, jotka 
huomaavat valintojensa tyypillisyyden.

Rakkauden ja perheen vastakkainasettelu merkitsee Marttisen 
kuvaamille ihmisille surua ja pettymystä. Pääosassa ovat 
parisuhdekilpailun väistämättömästi eristämät kaksikymppiset 
naiset. Kilpailua edeltävä nuoruusiän solidaarisuus esitetään 
laumapakkona, jonka yhteyksiä ajankohtaan ei Marttinenkaan 
tarkemmin pohdi.

Oman aikamme odotuksia äitiydelle Marttinen kuvaa 
henkilöidensä sisäisinä vaikutelmina. Inarin pettymystä 
saamaansa naisenrooliin käsitellään perusteellisesti, mutta 
fiktiolle ominaisia vapauksia kärjistää ja tiivistää ei juurikaan 
käytetä.


Onko paituli seksikäs?

Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä on kolmiodraama, jossa naisten 
osalle jäävät syyllisyys ja pettymys, miehelle epävarmuus tai 
uskallus. Kertoja selittelee yksinäisen abortin tai raskausarvista 
piittaamattoman seksin merkitystä niin yleisellä tasolla, ettei 
tapahtumiin jää inhimillistä monitulkintaisuutta.

Kotimaisen proosan karikatyyrit ovat näin perinpohjaisia 
ainoastaan alkoholistien ja kotiäitien kohdalla. Asetetaan 
esimerkiksi tuore äiti neuvolan odotushuoneeseen ja laitetaan 
hänen päähänsä ajatuskupla "nyt sitä ollaan äiti". Lopuksi vielä 
kertojakin todistaa, että henkilö tuntee olevansa nyt pelkistetysti 
äiti eikä mitään pitseihin kelpaavaa.

Tai kun Inari pohtii, voiko paituli olla seksikäs vaate, eikä 
henkilöllä tai kertojalla ole parempaa vastausta pohdintaan, on 
kertojan maailmankuva yhtä niukka kuin henkilöidensä. 

Tyypittelyn ylikorostaminen ei ole yhtä kuin sosiaalinen 
kritiikki. Samastumisen ehdottomuus äitiysneuvolan kaltaisessa 
tyypittävässä tilassa ei ole psykologisesti kiinnostavaa. 
Enemmän elävästä elämästä kertoo se, miten abortti ja 
keittiönverhot yhdistyvät äidin keittiössä, tai miten äitikin 
haluaisi kietoutua vaippaan ja muuttua pesäksi.

Marttinen kirjoittaa kyllä sujuvasti, kokemusta hänellä on 
toimittajana, opettajana ja kielenkääntäjänä. Parittelun 
pakkofraaseja ja ihmiskauneuden kliseitä hänen 
esikoisromaaniinsa on kuitenkin jäänyt hävyttömän paljon 
ollakseen niin ironisen iskevä tarinaltaan. 

Useimmat intohimon ilmaisut ovat yhtä tautologisia kuin into ja 
himo yhdessä, mutta tätä banaliteettia ei tässä kirjassa varota, 
päinvastoin. Nopeat näkökulmanvaihdokset ja puhekielen 
sotkeutuminen kerrontaan osoittavat nekin, että kirjan 
henkilöihin ei ole saatu riittävästi etäisyyttä.

Syvimmälle naisten kokemuksissa päästään heidän 
pettymyksissään, esittää tämä romaani. Ehkäpä fantasiat 
voisivat kertoa yhtä paljon roolimallien vangitsevuudesta.

Markku Soikkeli


--

KAKSI TUHOAA AINA TOISENSA

Niina Repo: Kaksi
WSOY 2002


Opiskelija Gee, kotoisin H:n maalaiskunnasta, seurustelee 
toimittaja Ällän kanssa ja synnyttää tälle tyttären nimeltä Zeta. 
Kyse ei ole kierrätetystä avantgardesta, vaan Niina Revon 
parisuhderomaanista, jossa romanssin lisäksi kerrotaan 
kirjailijasta tutkimassa romanssin osapuolia, edellä mainittuja 
romaanihenkilöitä.

Myös edellisissä kirjoissaan Repo on mieltynyt korottamaan 
henkilönsä erilleen ja pohtimaan näiden edustavuutta 
tyyppeinä, naisina ja miehinä, lapsina ja vanhempina. 
Aikuisille suunnattujen teosten lisäksi Repo on kirjoittanut 
Seita Parkkolan kanssa kaksi nuortenromaania, joissa niissäkin 
pohditaan kertomisen illuusiota. 

Tällä kertaa analysoivaa näkökulmaa edustaa 
kehyskertomuksen kirjailijahahmo Julia. Aiemmin Julia on 
ollut "kaikkitietävä" miesten aivoitusten suhteen, mutta nyt 
hän joutuu tutkimaan läheltä pitäen mitä naiset ja miehet 
ajattelevat toisistaan.

Julia pystyy tunkeutumaan vapaasti luomiensa henkilöiden 
elämään, mutta ei pääse pakoon ahdistelevaa avomiestään. 
Metafiktiota turkulaiseen tapaan? Verratessa Revon kirjaa 
helsinkiläisiin sinkkuromaaneihin ovat Gee ja Julia tuntuvasti 
eristyneempiä. Sinkkuus on heille umpikuja.

Kaupunki ja ajankohta jäävät hyvin erilleen tapahtumista, 
kunnes opiskelija Geen elämässä seuraa käänne hänen 
liittyessään Turun vihreisiin aktivisteihin. Tarkoitus on estää 
uuden sillan rakentaminen, mutta samalla Gee tulee 
noudattaneeksi miehensä, toimittaja Ällän mallia. Geelle 
vihreä aktivismi on pelkkää ajanvietettä, jonka kautta hän 
löytää uuden rakastajan, vaan eivätpä toimittaja Ällän motiivit 
ole yhtään puhtaammat.

Repo kuvaa ihmisten irrallisuutta naisen näkökulmasta. Miehet 
rakastavat tyttäriään pidempään kuin vaimoja, purkavat 
pettymyksensä aggressioiksi. Kahden ihmisen suhde, dyadi, 
tuhoaa vaimon tai turhauttaa äidin.

Nuorin sukupolvi ei osaa purkaa pettymystään perheeseen 
muuten kuin absurdina hyökkäyksenä isovanhempien 
sekatavarakauppaan. "Ehta suomalainen mätäpaise täynnä 
maailman lasten hikeä, valtavat vuoret halpatuontitavaroita, 
useimmat lapsityövoimalla tuotettuja", on heidän sanomansa.

Romanssi muuttuu sairaskertomukseksi, jota edes Julia ei 
pysty ymmärtämään. "Hullujen miesten invaasiolle" ei löydy 
loppua eikä selitystä. Ainoa asia, mitä Julia uskoo oppineensa 
Geen romanssia luodessa, on miehen merkitys 
pysähdyspaikkana, jossa nainen ymmärtää paremmin elettyä 
elämäänsä.

Romaani alkaa kehyskertojan oikusta ja päättyy käsien 
levittelyyn. Vaikka tarina on keskitetty tällä kertaa muutamaan 
henkilöön, se koostuu yksinäisten ihmisten yksittäisistä 
draamoista, ei yhdistävistä kohtaloista.

Tällainen ihmissuhdepasianssi on vakuuttava kerronnan tasot 
läpäisevänä maailmanselityksenä, ei muutoin. Aikalaisten 
sisäisestä elämästä Repo antaa yhtä pinnallisen kuvan kuin 
mikä tahansa perhesarjan jakso, jossa vedotaan sisäisyyden 
sijaan jatkuvuuteen.


Markku Soikkeli


--


RUOTSIIN JÄI KUVITELTU ELÄMÄ
Eila Kostamo kirjoittaa jatkoa sotaevakon tarinalle

Eila Kostamo: Mulperipuun mehu
WSOY 2002


Mulperipuu viihtyy Euroopan lauhkeilla vyöhykkeillä, joten sen 
marjat eivät ole tuttuja suomalaisille. Sotaevakkona Etelä-
Ruotsiin lähetetty Irma on tutustunut paitsi mulperipuuhun 
myös toisenlaiseen kulttuuriin ja skoonelaiseen elämäntapaan. 
Vieraan maan mehua ja kulttuuria maistaneelle Suomi ei ole 
koskaan enää itsestäänselvyys.

Eila Kostamon romaani vie lukijansa Ruotsiin ja yhdistää 
muistot aiemman kirjan, Lapsinaisen (1978) tunnelmiin. 
Lapsinaisessa käsiteltiin Irman sotaorpoaikaa Skoonessa ja 
aikakauden vaikutuksia myöhempään elämään.

Mulperipuun mehussa matkustetaan nykypäivän Skooneen, 
muistojen muistoihin sekä niiden analyysiin. Minäkertojan 
näkökulmasta Irma pohtii paitsi mahdollisuuttaan ryhtyä 
kirjailijaksi myös suhdettaan kasvattiäitiin Sveaan. Näkökulmaa 
rikastetaan Irman veljelleen lähettämillä kirjeillä.

Svean voi katsoa edustavan nimensä mukaisesti Ruotsia ja 
ruotsalaista elämäntapaa. Vasta opittuaan tapaamiltaan ihmisiltä 
lisää Svean viimeisistä vaiheista Irma voi ymmärtää sitä, 
millaiseksi hän on itse kasvanut. Ymmärrykselle luo taustaa 
Skoonen ja etenkin Ystadin historia.

Kiinnostavinta Kostamon kirjassa on se, kuinka vanhojen 
muistojen kerroksia voidaan käsitellä uudempien muistojen 
lävitse. Kerroksellisuus näkyy kirjan rakenteessa: Irma palauttaa 
paperille edellisen Skoone-matkansa 20 vuotta aiemmin.

Tuolloin matka on epäonnistunut yrityksenä tavoittaa 
kasvattiäiti Svea sellaisena kuin tämä on ollut sota-aikana. Svea 
on vetänyt ehdottoman rajan niihin muistoihin, joihin Irmalla on 
pääsy ja lohdutuksen oikeus.

Menneiden muistelu on hyvästijättöä ja siksi yhteiset muistot 
voivat niin yhdistää kuin eristääkin ihmisiä, jopa kasvattiäidin ja 
tyttären.


Kutsumus kuvitteluun

Kuten juonestakin näkyy, Eila Kostamon kirjoissa ihmiset ovat 
hyvin kirjallisesti herkkiä muistamisen ja tietämisen tavoille. He 
analysoivat tapoja esittää mennyt tai nykypäivä, pyrkivät 
toteuttamaan elämänfilosofien ohjeita ratkaisevissa 
kriisitilanteissa.

Filosofiset elämänmallit vaikuttavat Kostamon romaaneissa 
enemmän kuin aikakauden liberaalius siihen, voiko nainen 
vapautua sisäistämästään äidin tai vaimon roolista. Irman 
tapauksessa jonkinlaisena vertailukohteena toimii Skoonessa 
elänyt August Strindberg, tunnettu kirjailija ja luonnontieteen 
harrastaja, alkemisti.

Vastausta oikealle elämälle haetaan menneisyydestä, ei 
huomispäivän lupauksista. Vanhempien konservatiivisuuskin 
voi olla lapselle malli siitä, miten toisin voi maailmassa elää 
kuin aikakauden sukupolvi, esittää Kostamo.

Irma vertailee kirjallisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen 
kutsumusta. Hän itse on omistautunut miehensä tieteellisen uran 
hyväksi. Miehen uran tukeminen on ollut "lapsinaisen" elämän 
johdonmukainen seuraus. Vasta vaarallinen autokolari on 
pakottanut Irman katsomaan taaksepäin ja ymmärtämään 
uudelleen monikerroksisia muistoja. Kun Irma vanhoilla 
päivillään haluaisi omistautua kaunokirjalliselle luomiselle, 
mies pitää yritystä naurettavana.

Kutsumusta, tulevaisuuden vuoksi uhrautumista, ovat kokeilleet 
omalla tavallaan myös Irman kasvattivanhemmat. 
Arvioidessaan paikkaansa kotimaan ja kasvattivanhempien 
välillä Irma ei ole osannut päättää, kenen kutsumusta hänen 
pitäisi enemmän kunnioittaa.

Laatiessaan sodan jälkeen kirjeitä kasvattiäidille Irma tulee 
toisaalta aloittaneeksi oman kutsumuksensa, itsensä kirjallisen 
selittämisen. Kirjailijan vapaus tehdä henkilöistä 
monitulkintaisia antaa tarkemman kuvan kadonneesta ajasta 
kuin sotaevakkojen tutkimus.


Loppuun riisuttu avioliito

Kostamo sommittelee romaaninsa taiten ja kirjoittaa ilmavaa, 
pohdiskelevaa proosaa. Toisaalta mainittu monikerroksisuus 
tarinan jäsennysperiaatteena käy raskaaksi sellaisellekin 
lukijalle, joka lukee uutta romaania Lapsinaiseen nähden.

Edes keskeiset henkilöt eivät käy tutuiksi toimivina ja verevinä 
olentoina vaan toisiinsa suhteutuvina luonteina ja muistoina. 
Irmalta on jäänyt Skooneen toinen perhe ja toinen menneisyys; 
sen ihmiset ovat kuin fiktiota, materiaalia lahjansa löytäneelle 
iäkkäälle kertojalle. Siksi Mulperimuun mehu on kuivakkaan 
metakirjallinen teos, vailla hymyäkään ironian suuntaan.

Dialogina ja kirjemonologina etenevä kerronta toistelee 
kysymyksiä Irman identiteetistä. Vasta aivan romaanin lopulla 
dramatiikka nousee tapahtumistakin, kun kertoja palaa Suomeen 
ja tekee tiliä aviomiehensä kanssa.

Kostamon psykologinen realismi perustuu sille, että 
ihmissuhteissa hän kuvaa ennemmin pitkämielisyyttä ja 
sovitusta kuin dramaattista välienselvittelyä. 

Sovinnonteko ei merkitse onnellista loppua. Mies voi osoittaa 
vaimolleen arvostusta virallisesti, vaikka kieltää sen tältä 
yksityisesti. Kun rakkaus palaa miehen katseeseen, ei sillä ole 
enää merkitystä katsotulle.

Opetus on sama kuin Kostamon Riisuttu talo -romaanissa 
(1994): erossa olleet ihmiset oppivat väistämättä toisistaan 
jotain eron aikana. Toistuu myös filosofi Levinakselta lainattu 
periaate, että ihmisen on laitettava itsensä ajoittain "syrjään", 
sopeuduttava vieraisiin minuuksiin, lavennettava rajojaan.

Markku Soikkeli

--

VEIJARITARINA VELJESRAKKAUDESTA

Pentti Holappa: Kaksi kirjailijaa
WSOY 2002


Eroottisesti hilpeän rakkaustarinan historia on yhtä pitkä kuin 
romanttisen lemmentarinan. Edellinen traditio on ollut 
koomisempaa ja elämän lihallisille iloille omistautunutta eikä 
siinä ole seurattu sen paremmin avioliiton kuin rakkaudenteon 
heteronormeja. 

Suosiostaan huolimatta eroottisen ilotarinan perinnettä ei ole 
arvostettu korkeakirjallisuuden puolella, silloinkaan kun se on 
saanut taiteilija- tai vaellusromaanin muodon. Eroottiset veijarit 
ovat olleet etuoikeutetusti miehisen vapauden julistajia, heidän 
vapautensa taiteilijoiden vapautta.

Pentti Holapan uutuus Kaksi kirjailijaa ei asetu selvästi minkään 
romaanityypin kategoriaan, mutta ainakin eroottisen ilottelun 
perinnettä se soveltaa ujostelematta. Lisäksi siinä tehdään 
opettavaista matkaa ja pohditaan paljon kirjailijanroolia.

Eroottisen veijaritarinan täydentää narsistinen kuvaus taiteilijan 
itserakkaudesta, joka kokee täyttymyksensä kaksinkertaisesti. 
Kirjallisuuden klassikoista haetaan vertailukohtaa sille, miten 
universaalia intohimoinen "ystävyys" on ollut miesten välillä. 


Kirjailija ja miesmuusa

Ei ole veijariromaani entisensä, eikä veljellinen rakkaus. 
Päähenkilö Arttu on kirjailija, joka on kirjoittanut tarinan 
itsensä oloisesta kirjailijasta ja tämän nuoresta rakastajasta. 
Tarina herää henkiin, kun Arttu tapaa muusansa, venäläisen 
asekarkurin. 

Miehet rakastelevat ja lukevat tarinaa, tulkitsevat roolejansa 
niin kuin Arttu ne haluaa tulkittavan. Vanhempi mies nauttii 
alentumisesta nuoremman haluille toimien samalla tämän 
mentorina elämänmuutoksessa.

Edelliseen romaaniin, Ystävän muotokuvaan (1999) verrattuna 
ei Holappa syvennä näkemystään muulla kuin metafiktiolla, 
tarinan itsetehostuksella. Arttu asuu valtakunnan 
rajavyöhykkeellä, missä ihmeellinen sattuma voi tuoda hänen 
syliinsä naapurin pojanpojan, rajan taakse jääneen sukulaisen. 
Valtio tarkkailee oudon kirjailijan tekemisiä helikopterilla.

Pentti Holappa on ollut suomalaisessa kirjallisuudessa 
vuosikymmeniä oman tiensä kulkija, eikä niinkään aiheiden 
vuoksi kuin näkökulmansa. Emotioiden älyllistäminen ja 
perhesuhteiden symbolistaminen olivat jo 1960-luvun alulla 
Holapalle päämääriä, joiden selvittelyyn löytyi enemmän 
kertomateknisiä kuin eettisiä malleja. 

Täsmällisyys on Holapan hyveistä viimeinen, näin myös 
Kahdessa kirjailijassa. Taiteilijatarina toisen sisällä ei täydenny 
aiheestaan käsin, vaan toimii hyvänä tekosyynä yhdistellä 
sekalaista ainesta yhdeksi romaaniksi. Dialogin muuttuminen 
näytelmälliseksi tai sisäiskertomuksen katkominen Artun 
kommenteilla ovat satunnaisia kokeiluja aiheen 
etäännyttämiseksi.

Kun Holappa huomioitiin Finlandia-palkinnolla Ystävän 
muotokuvasta, keskustelua kirjasta käytiin homorakkauden 
verevänä ja yksityiskohtaisena kuvauksena. Jäi huomaamatta, 
että teoksen kertoja lupasi tarinansa aluksi sekä tunnustaa että 
valehdella. 

Jo Holapan varhaistuotannossa tärkeämpää oli psykologisoidun 
ihmiskuvan irviminen kuin sosiaalisen kritiikin täsmällisyys. 
Nyt kyytiä saa taiteilijakuva.

Kaksi kirjailijaa -teoksen voi lukea Holapan ilkikurisena 
kommenttina häneen lyödylle homokirjailijaleimalle. Holappa 
osoittaa miesromanssien moninaisuuden Gilgamesh-eepoksesta 
Melvillen Moby Dickiin. Kotimainen homokirjallisuus ei 
mahdu Holapan näkökulmaan, vaikka Tom of Finlandin 
tukkimiesparodioiden tai Kaj Kalinin kukkaiskielen luulisi 
resonoivan hänen omaan tyyliinsä.

Lisäksi lesborakkaus on Holapan harjoittamalle näkökulmalle 
yhtä vierasta kuin homorakkaus on ollut kyökin ja pellon väliin 
juuttuneelle heteroproosalle. Naiset ovat vanhojen miesten ja 
nuorukaisten suhteessa vain välttämätön pahe uuden 
sukupolven syntymiseksi. Holappa analysoi sukuelinten 
erilaisuutta pohtien samalla miksi eroottisessa ja ylipäänsä 
miesten kuvauksessa penisten ilmeikkyys on jäänyt vähälle 
huomiolle.

Koska analyysin äänenä toimii fiktiohahmo Arttu, pohdinta 
penisten psykologiasta ei ole tarkoitettukaan vakavasti 
otettavaksi. Kysyä kuitenkin sopii, mitä Holapalla on annettavaa 
ironiansa ja ylimalkaisen ystävyyshistoriansa lisäksi? 

Markku Soikkeli

--

TAITEILIJAKUVA KAAMOKSEN VÄREISSÄ

Rosa Liksom: Reitari
WSOY 2002


Arktinen hysteria olisi ollut erinomainen tuote, jos joku olisi 
ajoissa keksinyt kuinka pullottaa sitä. Vaikka kaamos ja karut 
maisemat ovat vaikuttaneet pohjoisen ihmisiin jo 
luontaistalouden aikoina, kulttuurisena ilmiönä tällaiset 
heimohengen ilmaisut ovat tuskin neljän vuosikymmenen 
ikäisiä.

Markkinakelpoinen heimohenki syntyi 1960-luvulla 
kaupungistumisen vastapainona. Kun vanhat heimorajat 
muuttuivat eksoottisiksi, Karjalan tai Lapin symboleilla voitiin 
käydä kauppaa kuin millä tahansa mielikuvatuotteilla. Timo K. 
Mukan esikoisromaani ei sopinut vielä sille yleisölle, joka ihaili 
Hannu Salaman vapaamielisyyttä, mutta Reidar Särestöniemen 
maalaukset kelpasivat presidenttiä myöten.

Särestöniemen taide on kiiteltyä ja kiisteltyä. Vuosina 1925-
1981 elänyt "villin alkuvoimainen" taiteilija maalasi satoja 
teoksia, joiden arvoa etelän taiteilijapiirit eivät tunnustaneet. 
Särestöniemen teoksissa nähtiin samaa pakanallista ja 
seksuaalista raivoa kuin myöhemmin Mukan tai Kalervo Palsan 
visioissa. 

Ateljeessaan Reidar Särestöniemi esiintyi etelän 
kulttuurituristeille shamaanina. Esityksensä takana taiteilija 
saattoi uskoa hahmoonsa yhtä paljon kuin turistit - väittää Rosa 
Liksom. Fiktion vapauksia ja vaihtelevia todistajaääniä käyttäen 
hän laittaa Särestöniemen shamaanimyytin uusiksi 
romaanissaan Reitari.


Palsan ja Mukan heimolaiset

Kalervo Palsan laaja näyttely Kiasmassa on ollut kuluneena 
vuonna näkyvin esimerkki arktisen hysterian markkina-arvosta. 
Missään vaiheessa Palsa ei ole ollut unohdettu taiteilija, mutta 
vasta nyt hänet on "löydetty" suuren yleisön suosioon.

Käyneekö samoin Rosa Liksomille?  1980-luvun 
monilahjaisena taiteilijana kiitelty kirjailija ei ole viime vuosina 
näkynyt otsikoissa, vaikka uudet lukijasukupolvet löytävät 
hänet yhtä tuoreena kuin edelliset. Murreilmaisun uusi 
korkeasuhdanne sopinee Liksomin kirjailijakuvaan.

Taaksepäin katsoessa näyttää siltä, että Liksomin kirjoituskone 
pysyi vauhdissa niin kauan kuin hän löysi uusia aiheita 
groteskiin myllyynsä heitettäväksi. Kuvattuaan villit 
viranomaiset, neuroottiset kaupunkilaiset ja slaavilaiset 
ihmistyypit naivistisina äärihahmoina, hänellä ei ole ollut enää 
tuhlattavaa materiaalia. 

Reitari-teoksellaan Liksom kuitenkin säväyttää jälleen entiseen 
malliin. Tilaustyöstä laajentunut kokonaisuus on 
taiteilijaromaani parhaasta päästä, kohteensa näköinen ja 
jännittäväkin. Neljässä Reidar Särestöniemestä kirjoitetussa 
elämäkerrassa Liksomilla on jotain mitä vasten harjoittaa omaa 
tyyliään.

Kirjan jännitys ei kumpua elämänmittaisesta juonesta, jonka 
lukija toki tietääkin päättyvän päähenkilönsä kuolemaan, vaan 
siitä, löytyykö Särestöniemen taiteelle se jokin yhteinen 
nimittäjä.

Fiktiivisistä todistajanlausunnoista kootun romaanin mukaan 
Särestöniemellä oli hyvin erilainen rooli omilleen kuin etelästä 
tulleille taiteenpalvojille: "Reitarihan oli semmonen, että ko 
helsinkinherrat tulit niin se oikein puhkesi kukhaan. Vissiin 
aatteli että saapi niiltä sitä mikä siltä ittelä oli uupelona."


"Höpötti työksensä"

Millaiseen ehdottomuuteen pohjoinen luonto pakottaa taiteilijan 
- tai taiteen kuluttajan? 'Alkuvoimaiseksi' pelkistetty 
taiteilijakuva on ollut yhtä suuri rasite nimimerkin taakse 
kätkeytyneelle Liksomille kuin Reidar Särestöniemelle.

Ainakin Liksom vahvistaa kuvaa pohjoisen shamaanista. Edes 
Reidarin lapsuuden olot eivät ole pelkästään kylmät tai köyhät. 
Vanhemmille ja kylänväelle laitetuissa repliikeissä kajahtaa 
varmuus siitä, että ihmisen on väistämätön pakko noudattaa 
omaa luontoaan.

Reidar eli Reitari on taiteilijanakin saarnamies, hänen asiansa 
on yhtä vakuuttava kuin hän itse voi olla. Reitarin oma ääni 
kertoo maalauksista hänen rakastaminaan ja etsiminään väreinä.

Reitarin sukulaiset tuovat elämäntarinaan suhteellisuudentajua: 
"Vissiin se osasi tehä tauluja ko niitä se Resitenttiki osti, muta 
muuten se kyllä höpötti työksensä. Mie kuulin ko se tulila 
praatasi Velile, joka oli vielä hullunen kloppi, että soon itte 
niinko jänkkä, jonka Mettähallitus ojittaa, tai susi, josta valtio 
maksaa tapporahan."

Reitarin ylivoimaisuus on luonnonvoima, jota ei parane jäädä 
kadehtimaan. Särestön ateljeessa vierailevat taiteilijat, mukaan 
lukien Mukka ja Palsa, jäävät toiseksi, koska Reitari on 
maineensa mittainen, shamanistisen voiman välittäjä. 

Oliko satojen taulujen maalarilla jokin kokoava näkemys sille, 
mitä hän tauluillaan etsi? Romaanissa Särestöniemen luonne 
perustelee hänen taiteensa, ei maalausten esteettinen arvo. 
Taiteilijamyyttiin sopii, että Reitari myy vain huonoimmat 
teoksensa ja pitää itsellään parhaat. 

Elämänura maalarina ja shamaanina huipentuu talvisiin 
pohjanpitoihin. Niihin saapuvat kaikki kirjan aikana tavatut 
sukulaiset, taiteilijat ja poliitikot Kekkosta myöten. 
Seitsenpäiväiset juhlat saavat huipennuksena vasta kun Reitari 
polttaa arvotavaroiden myötä parhaat maalauksensa.

Ajatus siitä, että taiteen on oltava pelkkä väline, rituaalimainen 
keino havaita maailma, tuntuu sopivan yhtä hyvin 
Särestöniemelle kuin Liksomille. Taiteen on oltava tuhlausta, 
kuolemanorgiaa, joka kieltää kaamoksen ja muuttaa yön 
päiväksi.

Markku Soikkeli

--

ISÄN OIKEUS JA TYTTÄREN KOHTALO

Annika Sandelin: Saderunoilijan tytär
Suom. Raija Jänicke
WSOY 2002


Annika Sandelinin romaani koostuu kahdesta rinnakkaisesta 
tarinasta: pienen Lindan ja aikuisen Andersin. Tarinat alkavat 
satunnaisesta kohtaamisesta, jossa alkoholisoitunut 
elämäntaiteilija Anders antaa vastaantulevalle Lindalle 
kumiankan. 

Kirjan lopussa kumiankka purjehtii vapauteen ja Anders kohtaa 
tuntemattoman lapsen uudelleen. Molempien elämä on hieman 
muuttunut, mutta kummanko vapautta kumiankka edustaa?

Sandelinin tarinoissa tytär ja isä ovat riippuvaisia toisistaan. 
Lindan isä on Muumipapan kaltainen "saderunoilija". Hän voisi 
auttaa Lindaa ymmärtämään edes maailman runollisuutta, mutta 
jotain puuttuu tyttären ja isän väliltä. 

Lindan on helpompi keskustella koivun kanssa ja kuvitella sille 
isähahmon puheet. Uni on lapselle yhtä totta kuin todellisuus, 
kerronnan näkökulma ei erottele unta muista tapahtumista.

Anders on puolestaan riippuvainen tyttärestään. Hän kuvittelee 
hallitsevansa alkoholisminsa, onhan hän ollut sentään opettaja ja 
kokopäivätoimessa. Andersin omasta näkökulmasta hän on 
tietoisesti "syrjäytyneistäkin syrjäytynyt".


Ajaton tarina narsismista

Yksinäisyys on kirjallisuuden perimmäinen teema. Rakkaus, 
menestys tai kuolemanuhka ovat vain motiiveja, joilla 
kaunokirjallisuus testaa henkilöidensä kykyä pelastua 
yksinäisyydestä. Narsismin muodot, sellaisina kuin Annika 
Sandelinkin niitä käsittelee , ovat kaunokirjallisuuden ominta 
aluetta.

Alkoholismi esitetään Andersin kohdalla narsismiksi, joka 
muistuttaa Lindan isän, saderunoilijan sisäänpäinkääntyneisyyttä. 
Aikuisten elämäntapanarsismi on pikemminkin valinta kuin 
kohtalo, etuoikeus, joka kuuluisi lapsuuden vaiheeseen. 
Tällaisten aikuisten on erityisen vaikea lähestyä lapsiaan näiden 
omalta tasolta.

Andersin kuvitelmissa hän saisi kosketuksen maailmaan, jos hän 
saisi tavata tytärtään. Kumiankan lahjoittaminen sattumalta 
kohdatulle Lindalle on ele, joka aktivoi Andersin kuvitelman. 
Samalla se herättää Lindan etsimään jonkinlaista johdattavaa 
isähahmoa ympäröivästä maailmasta.

Sandelinin romaani ei ole poikkeuksellinen tapaus rinnastaessaan 
aavistuksenomaisesti koskettavia tarinoita toisiinsa, mutta 
tyypissään se on harvinaisen onnistunut. Vaikka tapahtumahetki 
on nykypäivän Helsinki, henkilökuvat ovat söötillä tavalla 
ajattomia juuri rinnastuksen ansiosta.

Lapsen ja alkoholistin elämää Sandelin kuvaa näiden 
yksinäisyyden lävitse, mutta surkuttelematta, suorastaan 
painokkaan lempeästi. 

Kun Anders menee kirkkoon, hän rankaisee itseään itsekkyydestä 
kieltämällä itseltään ehtoollisviinin. Alkoholismi, miksei myös 
runoilijakutsumus, on eräänlaista keskenkasvuisuutta. Se 
mahdollistaa autuaan erillisyyden sosiaalisten pakkojen 
riivaamassa kaupungissa.

Autuuden edellytys on muiden ihmisten väheksyminen. Bussin 
seisahtaessa lumikinoksiin Anders nautiskelee kiireettömyydestä, 
se on hänen ominta aikaansa verrattuna muiden hätäisyyteen.

Mari Mörön romaanissa Kiltin yön lahjat (1998) rinnastettiin 
perheistä ylijääneet lapsi ja aikuinen samalla tavoin kuin 
Sandelinin romaanissa. Mörön tulkinta oli yhteiskunnallinen ja 
rehellisen raadollinen; Sandelinin näkökulma romantisoi yksilön 
omien ratkaisujensa valtiaaksi.


Lempeä parodia lapsuudesta

Lindalla on oikeastaan enemmän kasvun mahdollisuuksia kuin 
Andersilla tai isällään saderunoilijalla. Lindan kertoessa isälleen 
herra Kuolemasta ja tämän salkusta, isä iloitsee "Kuoleman 
salkusta" runoutena. Taloon muuttanut mustapukuinen mies on 
kuitenkin Lindalle mitä aidoimmalla tavalla kauhistuttava.

Sandelinin kirjaa voikin lukea hienostuneena satiirina kaikille 
kirjallisille lapsuuskuville, joissa herkistellään lapsellisten 
ihmisten tunteikkuudella. Kun kirjailija ja romaanihenkilöt ovat 
suomenruotsalaisia, vertailukohteeksi nousee kuin itsestään Tove 
Janssonin muumiperhe.

Näin luettuna lapsikuvaus on kohdettaan kunnioittavaa, lempeää 
parodiaa. Sen vastapainona on karmea kuva narsisminsa 
suojelemasta aikuisesta miehestä. Aikuisen itsesäälinen murhe on 
suorastaan banaalia verrattuna lapsen kuolemankauhuisiin 
kyyneliin.

Lindan suojattomuus tekee hänestä paitsi haavoittuvaisen myös 
rohkean rakkaudessaan. Hän ihastuu iranilaiseen Salimiin eikä 
epäröi ilmoittaa pilkkaajilleen, että totta kai hän menee naimisiin 
Salimin kanssa. Romanssien toiveikkuus on kuitenkin varattu 
aikuisille: Linda tajuaa olevansa liian pieni etäisyydet ylittävään 
rakkauteen.

Lapsi kasvaa yksinäisen vapauteen luontevasti, joskin 
tuskallisesti. Aikuinen hakeutuu yksinäiselle saarelleen 
voidakseen edes leikkiä vapautta.

Markku Soikkeli

--

KUOPPAKAUPUNGIN PERILLISET

Toivo H. Laine: Vie minne tiesi, osa 3 
Kehitys Oy 2002


Toivo Laineen Vie minne tiesi on alusta alkaen trilogiaksi 
suunniteltu, vuoden tarkkuudella (2000-2002) ilmestynyt 
romaanikokonaisuus. Kirjojen näkökulma on rajattu Porin 
kasvun paikallishistoriaan vuosina 1850-1950. 

Trilogia alkoi isovanhempien Anttonin ja Aleksian osuudesta, 
kun nämä vuonna 1852 pakenivat lastensa kanssa Porin 
tulipaloa. Niin sanottuun "kuoppakaupunkiin" muuttaneet 
perheiden elämä surkeissa, kaupunkilaisittain myös 
poikkeuksellisen vapaissa oloissa oli kiinnostavinta sarjan 
ensimmäisessä osassa.

Toisessa romaanissa kuvattiin kuoppakaupunkilaisten perillisiä 
näiden asetuttua takaisin Poriin. Historiallisilta tapahtumiltaan 
jännittävämpi, mutta kaupunkikuvaltaan ohuempi romaani 
huipentui kansalaissotaan. Sotarintama pyyhkäisi yhtä nopeasti 
niin Porin kuin lähiseutujen lävitse.


Pojat kasvavat kodista työmaille

Tiivis trilogia saa nyt täsmällisen päätöksensä kansalaissodan ja 
talvisodan väliä kartoittavissa vuosissa. Elämää Porin liepeillä 
katsellaan entistäkin enemmän henkilöhistorian lävitse.

Prologia lukuun ottamatta päätösromaani jatkaa suoraan 
edellisen kirjan tapahtumista. Punaisten puolelle ajautuneen 
Antti Antinmaan perhe odottaa tietoa isän kohtalosta, onko tämä 
kenties teloitettu.

Kysymys isän kohtalosta ja oman uran valinnasta on erityisen 
vaikea nuorelle Anterolle. Työmailla keskustellaan käydystä 
sodasta ja entisestään vaikeutuneesta työtilanteesta. Kodit ja 
työmaat, poikien kasvaminen edellisestä jälkimmäisille on yhä 
Laineen kerronnan keskipisteessä:

"Vaellus Mekaanin aamuiseen pillinkutsuun vei päin 
auringonnousua ja päivänkoiton värit palauttivat Heikin mieleen 
paitsi vanhan lännenkulkijan ajatukset myös omat kouluaikojen 
pilvilinnat. Onko niitä aikoja koskaan tarkoitettukaan 
unohduksiin painumaan?"

1930- ja 1940-lukujen porilaista elämänmenoa Laine on 
käsitellyt jo aiemmin ilmestyneessä romaanissaan Kaupungin 
viimeinen talo (1997). Kyseisten vuosikymmenten kuvaus 
henkilöistä käsin lienee vuonna 1928 syntyneelle kirjoittajalle 
helppoa omankin kokemuksen perustalta.

Nyt uutta aikakautta edustaa maalari Antton Edmanin perhe. 
Kaupunginosista huomio on edelleen Nummenkuopilla ja 
Kuudesosassa, sellaisena kuin Edmanin poika Heikki ne kokee. 
Onnellisen lapsuuden katkaisee vasta talvisodan puhkeaminen.


Pori kasvaa ja historia unohtuu

Toivo Laineen arkirealistinen ilmaisu luottaa dokumentaatioon 
sinänsä. Henkilöt ja tapahtumat on kyllä keskitetty, mutta juuri 
mikään ilmaisutyylissä ei tuo kaunokirjallista syvyyttä 
kuvatulle. Leppoisa kertojaääni poikkeilee puheen tavoin 
yksityiskohtiin tai sukulaisiin, milloin ne kohdalle juohtuvat.

Heikille vastakkainen näkökulma avautuu Antinmaan perillisten 
luota, joskin tätä Kuoppakaupungin historiaa jatkavaa 
sukulinjaa Laine käsittelee ohimennen. Poliittinen liikehdintä 
sodan edellä ja sen jälkeen kuvataan "pihaparlamentin" 
näkökulmasta: pitkässä juoksussa kaikki poliittiset utopiat 
osoittautuvat kestämättömiksi.

Sota-aikana Pori kokee jälleen muodonmuutoksen. Kaupungin 
kuvailussa on malttia ja synkähköä huumoria. Tehdaskaupunkia 
kaunistaa metsänlaita, vaikka sen julkisivun taakse kätkeytyvät 
sotakoneet:

"Etäältä katsoen koko kaupunki näyttää kuin litistyneen 
taivaankannen alle. Kaiken ylle nousevat paperitehtaan 
kaksoispiiput. -- Kuva pettää. Metsän toisella puolella, 
Isonmäen takana, on kenttä, siellä lentohallit ja sotilasparakit, 
siellä sotakoneet, stukat ja junkerssit, mustat ristit siivissään. 
Sydänsuvea vuonna 1944."

Sodan jälkeen Heikki vapautuu sekä kodista että kaupungista. 
Hänen voisi katsoa edustavan aikakautta, jolloin kaupunki ei 
käy enää kodiksi, koska myöskään kotimaalla tai politiikalla ei 
ole vastaavaa merkitystä kuin edelliselle sukupolvelle. 

Isältä pojalle periytyy enää salkku, jossa kantaa eväänsä ja 
työkalunsa, mutta edes salkun historioita ei poika pohdi, saati 
kaupunkinsa.

Markku Soikkeli


--
Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein Saaristo