SOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA
--
SINKUN KAVERIT LUOKKAKUVASSA
Katja Kallio: Tyypit
Otava 2004
Tunnemme yhä enemmän ihmisiä, mutta tiedämme heistä yhä
vähemmän. Elämänalueiden eriytyminen on johtanut siihen, että
joudumme tulkitsemaan puolituttuja makutottumusten avulla.
Naapurin harjoittama tyyli ja maku ymmärretään hänen 'tyyppiinsä'
kuuluviksi.
Katja Kallion Tyypit sisältää runsaat kolmekymmentä
hahmotelmaa henkilöiksi, jotka voi tunnistaa televisiosta tai
jopa kotoa ruokapöydästä. Yhdistävää kirjan hahmoille on se,
että heidän tunnistajansa ja havaitsijansa on naispuolinen
sinkku.
Näkökulma on veteraanisinkun. Kun on jo kaiken kokenut,
avioliitonkin, voi luokitella niitä, jotka on tavannut sinkun
kovalla elämäntaipaleella:
"Aviomies on siitä paradoksaalinen ihminen, että häntä
kiinnostaa onko hemmotellun citynaisen cd-soittimen patterit
ladattu vai ei."
Tyyppien elämäntapaa arvioidaan citysinkun makuasteikolla.
Jotta tyypit kokisi hauskaksi tai edes kiinnostavaksi, täytyy
tuntea sinkkukirjoille ja -elokuville ominainen huumori.
Sinkkuhuumorissa ihminen tyypitellään sen perusteella miten
vapaa hän on suhteessa perheisiin. Sinkku itse voi todistaa
persoonaansa vain määrittelemällä muita.
Kaupunkilaisessa mediassa sinkku on jonkinlainen kuluttavan
ihmisen keskiarvo, avoin kaikille mahdollisuuksille. Sinkkua
ympäröivä typologia on ihmis- ja tavarasuhteita sekoittavien
kuluttajien luokkakuva.
Periaatteessa Kallion kirja toimisi oman aikamme
muistoalbumina siitä, millaisia ihmistyyppejä parveilee sinkun
ympärillä ja millaisia pidetään julkisuudessa kiinnostavina.
"On ihan merkillistä kuinka monilla on ollut italialainen
poikaystävä", ihmettelee Kallio. Hänen huumorinsa on
sukupuolisten kaavamaisuuksien esittelyssä reippaasti
liioittelevaa. Sikäli kirjaa voisi pitää tarpeellisena vastareaktiona
Naisen kanssa -sarjakuvalle.
Toisaalta kokoelman henkilökuvat eivät ole niinkään
tiivistettyjä ja oivallettuja kuin Petri Tammisen nyt jo
klassikoksi nousseen Elämiä-teoksen (1994) mieshahmot.
Tyyppejä selitetään liikaa ja heidän keskinäiset suhteensa
yritetään verkottaa elokuvamaiseksi kokonaisuudeksi.
Tyypit edustaa hyvää lehtimiesproosaa tai ehdotelmaa
sinkkuleffan henkilögalleriaksi, jossa jokaisen statistin on
kelvattava aikakauden lavasteisiin. Tyyppien joukkokuva
muistuttaa yllättävän paljon tuoretta Rakkautta vain -elokuvaa
(2003). Kokonaisuus on osiensa summa.
Ohkaiselle kirjalle on kuitenkin annettu sama hinta kuin tuhdilla
lukuromaanilla. Mikä on sen lisäarvo?
Kallio on Kuutamolla-teoksen (2000) ja sen filmatisoinnin
ansiosta vakavahkon sinkkuviihteen kärkinimi. Tyypit-kirjan
käyttöarvo on vaihtoarvoa. Kirja antaa mahdollisuuden jakaa
mielipiteitä siitä, kenet sinkun kavereista tunnistaa omasta
lähipiiristä.
Markku Soikkeli
--
RAKKAUSTARINA KUIN MURHAMYSTEERI
Mirja Kuivaniemi: Hinta
Tammi 2004
Tasan kymmenen vuotta on mennyt Mirja Kuivaniemen
edellisestä romaanista. Uusin kirja, järjestyksessä seitsemäs
romaani, on jonkinmoinen suurteos hänen tuotannossaan. Tarina
kattaa neljä vuosikymmentä yhden ydinperheen historiaa.
Näkökulma yhdistää eteläpohjanmaalaisen maaseudun
helsinkiläiseen ja ylipäänsä kaupunkilaiseen perhearkeen.
Kuivaniemen ihmissuhderomaanit eivät ole tähän mennessä
herättäneet laajempaa huomiota, ehkä siksi, että ne ovat
tapahtumiltaan vähävireisiä ja tunnelmaltaan surumielisiä. Myös
lakonisesti nimetty Hinta on surujen ja sairauksien tihentämä
kuvaus, mutta dramatiikkaa siinä kyllä riittää.
Päähenkilöiden, Martin ja Inkerin elämä on sellainen
kamaluuksien keskipiste, ettei edes neljän vuosikymmenen
tapahtumakaari tee siitä uskottavaa muutoin kuin sepitteenä. Kun
Inkeri jättää sodat selvinneen aviosiippansa ja herttaisen
tyttärensä helsinkiläisen opettajakeikarin vuoksi, arvaa lukija,
että tältä taipaleelta hän palaa nöyrtyneenä.
Yllätys kirjassa on taipaleen pituus ja polveilevuus.
Sivuhenkilöitä sairastuu, tulee hulluksi ja lopulta kuoleekin
sellaista tahtia, että tarina voisi olla yhtä hyvin murhamysteeri.
Synkkyydessään suorastaan banaali ja ihmissuhteiltaan jäykähkö
tarina välittää kaikuja vanhoista suomalaisista elokuvista, joissa
luvaton rakkaus aiheuttaa kärsimysten ketjureaktion.
Hullaantumisen hinta on neljän vuosikymmenen karkotus
kotiseudulta.
Näkökulmaltaan Hinta on perinteikästä, jopa vanhahtavaa nais- ja
perhekirjallisuutta, jossa henkilöt ovat kiinnostuneempia
toistensa tunteista kuin omistaan. Maaseudulle jäävää yksinäistä
miestä kirjailija suosii ja ymmärtää pidemmälle kuin muita
henkilöhahmojaan. Tästähän Kuivaniemeä kiiteltiin jo Pekka
Niemisen kesä -romaanin (1985) yhteydessä.
Totinen ihmiskuvaus ja onnettomuuksien ryväs tuovat kirjaan
toisaalta huumoria, joka ei liene yksinomaan tahatonta, vaan osa
pohjanmaalaista mielenlaatua. Kohtaus, jossa vanha isäntä joutuu
lukemaan Lady Chatterleyn rakastajaa, viittaa modernin
aikakauden lupauksiin sukupuolisesta vapaudesta ja selittää
kunniallisen perheen hajoamista enemmän kuin juonenkäänteet.
Kuivaniemen ansio on edelleen taitava ja runsas murredialogi.
Pelkkänä paikalliskirjallisuutenakaan Hintaa ei voine silti
suositella, niin vähän se kuvaa varsinaista maalaismaisemaa ja
ihmisten työtä siinä.
Markku Soikkeli
--
KUN SAARA NAUROI E-PILLERILLE
Helmi Kellokumpu: Riukuaitaa
WSOY 2004
En tiedä millainen on tilanne muiden pohjoismaiden
kirjallisuudessa, mutta suomalaista novellistiikkaa hallitsee
selvästi yksi aihe ylitse muiden: henkilökuva. Parhaimmat
novellistimme, kuten Maria Jotuni tai Pentti Haanpää, muistetaan
juuri niistä tarinoista, joissa he ovat ikuistaneet ainutlaatuisia
henkilökuvia.
Helmi Kellokummun Riukuaitaa jatkaa kotimaisen novellin
vahvaa perinnettä. Kirja sisältää 17 lyhkäistä novellia, joissa
henkilökuva perustuu yhteen paljastavaan tapahtumaan. Sekä
tarinat että henkilöhahmot ovat hersyvän omaperäisiä.
Kellokummulla on jutusteleva tyyli, jossa kuulostaa olevan yhtä
paljon opittua kuin opeteltua, tilanteesta lähtevää oivaltavaa
sanankäyttöä mutta myös tekemällä tehtyä puheilmaisua.
Murrebuumin vallitessa lukija on suopea molemmille.
Parhaimmillaan Kellokumpu luo omintakeisen tiivistä
proosakieltä:
"Kukkana pääsi Milka elämään. Tädit hemmottelivat ja nuori eno
kantoi olkapäillään. Milkan hampaiden puhkeamista seurattiin,
pituutta mitattiin ovipieleen."
Riukuaitaa-kirjan kertomukset tulevat talvisodasta nykypäivään.
Henkilökuvissa toistuu menetyksen tunne ja elämää hallitseva
väärinkäsitys.
Murheellisimmat peräpohjolan tarinat käännetään kuitenkin
toiveikkaiksi. Lehtolapsi onkin onnekas ja rakastettu, todetaan
samannimisessä kertomuksessa. Poliittinen rajaloikkari ei tyydy
yhteen käyntiin Neuvostoliiton puolella vaan palailee sieltä
jatkuvasti.
Novellien kertoja tulee ujostelematta esille mielipiteineen.
Lehtolapsesta hän huomauttaa, että moisen sanan kauneuskin
antaa ymmärtää, mitä sukua yllätysperillinen on lähellä luontoa
syntyneille Jeesukselle ja Moosekselle. Uskonto edustaa kirjan
novelleissa sitä minkä lävitse tulkitaan persoonan
yleistettävyyttä.
Kirjasta jää kokonaisuutena hämmentynyt olo. Vanhan proosan
repertuaaria luontevasti käyttelevä ilmaisu on muikeaa luettavaa,
mutta kertomusten pituus ja painopiste tuntuvat
sattumanvaraisilta. Kertomuksia on editoitu niin vahvalla
kädellä, että useimmiten on jäljelle jäänyt pelkkä kielellinen
ydinaines.
Ei novellilla mitään juonellista kärkeä tarvitse ollakaan, mutta
kun kertomus kärjistetään vitsiin tai tokaisuun, se edellyttäisi
ehkä pidempää ja intensiivisempää tunnelmanluomista kuin
tällainen äärimmilleen tiivistetty proosa.
Ihmisystävälliseen huumoriin piisaa erikoinen näkökulma, ja
senhän Kellokumpu hallitsee. Juonta tai novellille ominaista
yllätyksellisyyttä ei henkilökuvissa tarvita. Tapakulttuurin
niukkuus antaa tilaa luoville väärintulkinnoille, mutta myös
ihmisten itseironialle: voidaan halata, kun moinen tulee muotiin.
Maaseudun tapakulttuuria katsellaan modernin maailman
kynnykseltä: lapsentekijäksi pakotettu Saara nauraa kun kuulee
e-pilleristä, nuorekkaat eläkeläiset haluavat osansa
viihdekeskukseksi muuttuneesta kaupungista. Taakse jää
riukuaita, jossa tekniikan sijaan ratkaisevaa oli kyky toimia
yhdessä, oppia muiden mielipiteistä.
Markku Soikkeli
--
RUUMIIT KUULUVAT RAKKAUDELLE
Pirjo Hassinen: Kuninkaanpuisto
Otava 2004
Rakkaus on ihmisissä sitkeässä, koska rakkauden muistot
tallentuvat ruumiiseen. Tällaisena sitä on toistamiseen
tarkastellut kirjailija Pirjo Hassinen. Ruumiit kuuluvat
rakkaudelle, mutta nainen ja mies ovat erilaisessa asemassa
omistautuessaan kehojensa kutsumukselle.
Hassinen on yhdistellyt kirjoissaan romanttista ja fyysistä
rakkautta poikkeuksellisen railakkaasti. Hassisen kirjoja on
pidetty omaperäisinä yhdistelminä viihderomanssia ja
syvennettyä ihmiskuvausta.
Uudessa Kuninkaanpuisto-romaanissa on kirjaimellisessa
pääosassa halvaantunut mies, joka viettää sairaala-aikaansa
katsellen puiston elämää tarkkailukamerasta.
Ruumiinsa hallinnan menetettyään mies alkaa opiskelemaan
ruumiiseen liittyvää kirjallisuutta, mutta keskittyy edelleenkin
vain seksuaalisuuteen. Samalla hän pääsee alentamaan toista
miestä, hoitajaansa, pakottamalla tämän lukemaan ääneen
kyseisiä kirjoja.
Halvaantunut mies paranee sisältä käsin huomatessaan voivansa
auttaa yksinäistä hoitajatarta. Samalla Hassinen tekee selväksi,
ettei miehen tyrannimainen perusluonne muutu miksikään.
Ruumiillisen ylivertaisuutensa hän korvaa isällisellä
dominanssilla.
Kuninkaanpuistossa on myös toinen tarina. Yksinäinen
opettajanainen, Verna, tarkastelee omaa elämäänsä suhteessa
niihin, jotka ovat asuneet 1930-luvulla puiston liepeillä.
Vernan yritys adoptoida itselleen särkynyt perhe on yritystä
kompensoida epävarmuuden tunteita, jotka liittyvät kehoon.
Yksin elävä nainen on samassa asemassa kuin halvaantunut mies:
molempien ruumista määräävät ulkopuolisten mielipiteet.
Vernassa on myös kirjailijan virkaa: hän haluaa antaa aidon
äänen 30-luvulla eläneelle naiselle, mutta digitaalisena
aikakautena hänen tarinansa upotetaan keskelle viihteeksi ja
peliksi muutettua opetusromppua. Myrskyn iskettyä puistosta ei
jää jäljelle muuta kuin digitaalinen valhe.
Opettajattaren tarina kytkeytyy halvaantuneen miehen
kertomukseen vasta aivan romaanin lopulla. Temaattisesti se
limittyy miehen tarinaan sikäli, että Vernakin tapaa kuvitella sitä
mitä kätkeytyy säädyllisen julkisivun taakse. Molempien tarinaa
seurataan elokuusta toukokuuhun, lukuvuoden ja uuden
oppimisen ajanjakso.
Kuninkaanpuisto-romaanin ainoa heikkous on se, että sen kaksi tarinaa
ovat sittenkin aika eriparisia. Ne ovat kuin kaksi erillistä koetta,
joissa vain mitataan samaa ominaisuutta, ruumiin painoarvoa.
Lukija toki saa kaksi kirjaa yhden hinnalla.
Tragikoomiset miesruumiit
Vaikka "postmodernia" ei juuri Hassisen yhteydessä ääneen
lausutakaan, hänen kirjansa ovat mitä parhain todiste siitä, että
kotimaisen kirjallisuuden elpyminen on selvästi yhteydessä
kulttuurisen ilmapiirin vapautumiseen 1990-luvulla.
Jonkinlaisena trendinä voisi nähdä prosaistien uuden
kiinnostuksen ihmissuhteisiin. Eroottiset suhteet kuvataan siten
kuin ihmiset tapaavat idealisoida itsensä ja toisensa kehon
perusteella. Perhesuhteet taas tulkitaan pakopaikaksi
yhteiskunnasta ja työpaikasta.
Ihmissuhteiden uudelleentulkitsijana Pirjo Hassinen on ollut
edelläkävijä ja jossain määrin tietoinenkin asemastaan. Uusimpia
romaanejaan kirjailija tuntuu pippuroineen tilanteilla, joissa
kehot näyttäytyvät groteskeina ja arvaamattomina.
Esimerkiksi Kuninkaanpuiston penkkiurheilija toistaa
rakastellessaan "urheilumaailman hurmiota", antaumusta ja
taistelua, jossa voi unohtaa kaikki muut paitsi itsensä. Kokemus
on yhteinen naiselle ja miehelle, mutta miehellä on näissä
seksuaalisissa näytöslajeissa tragikoominen päärooli.
Kirjallisuudentutkija Risto Niemi-Pynttäri on eräässä
artikkelissaan kirjoittanut Hassisen romaanien uudistavasta
mieskuvasta. Hassisen kirjoissa mieshahmot seksualisoidaan ja
erotisoidaan uudelleen heistä itsestään riippumattomasta
näkökulmasta.
Hassisen Yön kentät -romaanissa (1992) erotisoitiin kuolevaa ja
kuollutta miehen ruumista. Valtionpalkinnon saaneessa
Mansikoita marraskuussa -romaanissa (2000) oli puolestaan
näyttelijämies, joka ei itse ymmärrä fyysistä karismaansa, mutta
josta vaimo muokkaa täydellisen.
Myös Kuninkaanpuistossa on raadollinen lähtötilanne: entisestä
machomiehestä on tullut impotentti kaulasta alaspäin. Vasta kun
vaimo näykkii miehensä nänniä, tämä tuntee jotain väristyksiä
kehossaan.
Hassisen kirjoja lukiessa hämmennys ja surumielisyyskin ovat
virkistäviä kokemuksia. Ja ylierotisoituneena aikakautena hänen
romaaninsa tuntuvat poikkeuksellisen tervejärkisiltä.
Markku Soikkeli
--
TAIDEPUHETTA JA TAPAROMAANIN RAKASTAVAISIA
Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia
Otava 2004
Virpi Hämeen-Anttila on tunnetuimpia suomalaisia kääntäjiä ja
tuttu mediasta myös eksoottisille kielille omistautuneen perheensä
johdosta. Vuosi sitten hän sai julkisuutta yliopistomaailmaan
sijoittuneella rakkausromaanillaan Suden vuosi. Kirjaa kiiteltiin
ainutlaatuisena aluevaltauksena, jos kohta myös kritisoitiin
viihderomanssina, joka oli vain koristeltu akateemisella dialogilla.
Hämeen-Anttilan romaani oli välitön lukijamenestys.
Kirjakauppiaiden liitolta saamansa apurahan turvin tutkijalla oli
aikaa ja varaa kirjoittaa toinen kirjansa, nyt julkaistu
Alastonkuvia-romaani.
Alastonkuvia on vieläkin romanttisempi ja pitkitetympi teos kuin
edellinen romaani. Rakkauden raamit ovat entisellään:
taidehistorian opiskelija Anna rakastuu isänsä ikäiseen
taiteilijasieluun, Aleksiin. Nero ja hänen pikku muusansa
tunnistavat taidepuheen avulla hengenheimolaisuuden, joka saa
sitten täyttymyksen avioliitossa ja raskaudessa.
1960-luvun vapautuminen sukupuolirooleista tai 2000-luvun
vapautuminen perherooleista unohtuvat, kun sukupolvet kohtaavat
taiteen äärellä ja voivat keskustella siitä oppineesti. Oikeastaan
romaanin kaikki henkilöt voisivat todeta taiteilijan tavoin olevansa
"yhden hengen seksuaalinen vähemmistö".
Uudistumista etsivän taiteilijamiehen ja opiskelijatytön
kasvutarinan lisäksi romaanissa on 1960-1970 -luvuille sijoittuva
romanssi kahden taiteilijamiehen välillä. Tämä rakkaus on edennyt
menestystarinan varjossa ja päättynyt vähemmän mainetta saaneen
taiteilijan itsemurhaan.
Taiteen aateloimat kuuluvat toisilleen
Yli 500-sivuinen, nykypäivään sijoittuva taiteilijaromaani on
harvinaisuus, joten Hämeen-Anttilaa sopisi jälleen kiitellä
aluevaltauksesta. Toisaalta Alastonkuvien tarina etenee hyvin
yllätyksettömästi. Kuvaus taiteilijan työstä on ulkokohtaisempi
kuin edellisen kirjan kuvaus tutkijan työstä.
Mielikuvitus ja näkemys taiteesta, sellaisina kuin Hämeen-Anttila
niitä kuvaa, ovat vanhojen tekniikkojen fraseerausta. Tällainen
taparomaani, "novel of manners", on henkilöilleen kohtelias ja
harmiton, vailla sisäisiä ja ulkoisia konflikteja etenevä kuvaus
taiteesta eräänä elämäntapana. Jopa Agatha Christien dekkarien on
katsottu edustavan tällaista taparomaania ja konservatiivisinta
naiskirjallisuutta.
1960-luvun turkulaisesta taiteilijaelämästä Hämeen-Anttila antaa
yhtä sisäsiistin kuvan kuin 2000-luvun opiskelijaelämästä.
Taiteilijanero Aleksi ja hänen ystävänsä muodostavat
Metafyysikot-nimisen, epäpoliittisen ryhmittymän.
Romaani ei joudu ottamaan kantaa aikakauden yhteiskunnalliseen
kamppailuun eikä taiteilijoiden osuuteen siinä. Jos nerolla tai
hänen ryhmällään on eläviä esikuvia, esimerkiksi ns.
Maaliskuulaiset (1963-69), tarina tuskin saa siitäkään uutta
syvyyttä.
Pikemminkin taide näyttäisi olevan se viimeinen elämänalue, jossa
ihmisten oletetaan toimivan riippumatta sukupolvensa
liberalismista. Tai ehkä Anna Kortelainen on best-seller -
tutkimuksillaan sysännyt liikkeelle romanttisen löytöretken, jossa
taide edustaa kaikkea sisäistä kauneutta.
Virpi Hämeen-Anttilan kaksi romaania eivät paljoakaan eroa
kotimaisen naiskirjallisuuden ydinaineksesta, historiallisista
viihderomansseista. Ritariromanssin ja akateemisen romanssin
samankaltaisuuksia voi nähdä myös englantilaisissa
campusromaaneissa, esimerkiksi David Lodgen teoksissa.
Kuninkaan sijalla on nyt professori tai taiteilija, aatelisto koostuu
akateemisista tai taiteilijamiehistä, joilla on aatelistoa muistuttava
etikettinsä. Taiteilija on kuningas, Anna hänen neitonsa, joka on
alati neitseellinen taiteen edessä.
Taiteen aateloimat Anna ja Aleksi kuuluvat toisilleen yhtä
kohtalokkaasti kuin rakastavaiset varhaisen romantiikan kirjallisuudessa.
Modernia henkilöissä on se, että he kertovat olevansa tietoisia
psykologisista lähtökohdistaan, esimerkiksi isä-korvikkeen
etsinnästä.
Sen sijaan he eivät kerro olevansa tietoisia taidepuheensa
ulkokultaisuudesta. He voivat ajoittaa vapautumisensa
mielisairaalasta Samuel Beckettin saaman Nobelin perusteella,
mutta muuten he eivät ole kiinnostuneet edes avantgardesta.
Henkilökuvien mosaiikki
Viihderomanssin henkilögalleriaa täydentää vielä kolmaskin
hahmo. Aatelisromanssiin kuuluvan, kuningasneroa palvelevan
uskollisen upseerin sijalla on nöyrä taiteilijasielu, Hannu. Tämän
tarinaa seurataan hänen itsensä kertomina muisteluina sekä
myöhemmin hänen päiväkirjastaan.
Romaanin rakenne pyrkii tukemaan sitä, miten henkilöt vähitellen
paljastavat todellisen luonteensa. Kirjan ensimmäisessä,
"sirpaleiksi" nimetyssä osassa kaikki kolme päähenkilöä elävät
erillään. Toisessa, "kuviksi" nimetyssä osassa Annasta tulee
Aleksin malli.
Vasta kun Anna saa Aleksin lukemaan Hannun päiväkirjan,
romanssit ja tunteet loksahtavat kohdalleen. Kirjan kolmannessa osassa
sirpaleet yhdistyvät mosaiikiksi: pariskunta osoittaa kunniaa
Hannulle, jonka rakkaus on kasvattanut Aleksista kunnon ihmisen.
Miesten välistä rakkautta romaani kuvaa esteettisenä ja
henkistyneenä, moneen kertaan etäännytettynä. Rakkaus saa
täyttymyksensä vasta kun Aleksi voi ihailla Hannua kuolleena ja
menneenä mahdollisuutena.
Tähän kirjan voisikin lopettaa, mutta jonkinlaiseksi realismin
takeeksi tarinaan on ympätty pieni mustasukkaisuusjuoni.
Henkilöiden henkiselle kasvulle se ei tuo yhtään lisää
uskottavuutta - ja tuskinpa Alastonkuvien lukija sellaista
kaipaakaan.
Markku Soikkeli
--
MANNERHEIM JA MAAILMAN LAPSET
Markus Nummi: Kiinalainen puutarha
Otava 2004
Suomessa Gustav Mannerheimin nimi yhdistetään vaivattomasti
lastensuojeluun, mutta marsalkan elämästä löytyy yhteys jopa
Itä-Turkestanin orpoihin. Mannerheimin ja orpolasten
hämmästyttäviä kohtalonyhteyksiä on tutkinut Markus
Nummi historiallisessa romaanissaan Kiinalainen puutarha.
Vuonna 1906 Mannerheim osallistui Kiinan läntisiin osiin
tehtyyn tutkimusmatkaan. Mannerheimilla oli kaksoisrooli:
toisaalta hän palveli tiedettä, toisaalta hän toimi
vakoojana. Kiina valmisteli Itä-Turkestanissa (nyk.
Sinkiang) armeijaa vallatakseen maita vanhan silkkitien
ympäriltä.
Markus Nummen romaani käyttää yhtenä kehyksenään
Mannerheimin muisteluita. Tarinan toisena kehyksenä on
kahden orvon uiguurin, Kamilin ja Noran pakomatka
Turkestanista Intiaan. Kehyskertomukset sijoittuvat 1930-
luvulle, tilanteeseen, jossa Neuvostoliitoksi kasvanut Venäjä
kasvattaa uhkaansa sekä lännessä että etelässä.
Romaanin keskipisteessä on Mannerheimin Kashgarissa ottama
valokuva kiinalaisesta puutarhasta. Kuvaan ovat ryhmittyneet
länsimaiset tutkimusmatkaajat ja ruotsalaiset lähetystyöntekijät.
Asetelma on kolonialismille tyypillinen: keidaskaupungin
asukkaat, uiguurit, on häivytetty kuvasta näkymättömiin.
Jos suomalaiset ovat historian kuluessa joutuneet kärsimään
geopoliittisesta erityisasemastaan, niin vieläkin kammottavampi
on ollut uiguurien kohtalo. Uuden ajan koitteessa he joutuivat
kestämään kirgiisien terrorin, dungaanien kostoretket,
kiinalaishallinnon julmat lakipykälät, ja lopulta
siirtomaavaltojen sekaantumisen Itä-Turkestanin
valtataisteluun.
Poliittisen kipupisteen historia on valitettavasti jatkunut 2000-
luvulle saakka. Uiguurit ovat edelleen uutisissa Kiinan
terrorisoimana vähemmistönä.
Lapsuuden kadonnut paratiisi
Markus Nummen palkitussa esikoisromaanissa Kadonnut Pariisi
(1994) väitettiin Pariisin olleen ihmisten yhteistä kuvitelmaa.
Uudessa kirjassa kadoksiin joutuu lapsuuden paratiisi.
Ruotsalaisten lähetysasema on kuin hengen ja
suvaitsevaisuuden keidas. Nummi kuvaakin enemmän ihmisiä
kuin luontoa ja kaupunkia.
Lähetyssaarnaajien eli Svenska Missionsförbundetin tekemä työ
uiguurien parissa on kiehtonut Markus Nummea. Kymmenen
vuotta kestänyt taustatutkimus liittyy Nummen omaankin
historiaan: hänen isoisänsä toimi 1920-luvulla Kiinassa
lähetyssaarnaajana. Romaanin tapahtumat, vallanpitäjien
vaihtumista seuraavat hävityskaudet, ovat meitä yhtä lähellä
kuin mitkä tahansa isovanhempiemme kokemukset.
Kiinalaisen puutarhan voi katsoa edustavan näkökulmaltaan
jälkikolonialistisia vastakirjoituksia, nykypäivän
maailmankirjallisuutta. Eksoottisina esitetään nyt länsimaiset
tulokkaat.
Lähetysaseman tuoma uskonto ei ole pelkästään pelastus tai
uhka paikallisten ihmisten alkuperäiselle maailmankuvalle,
kuten kolonialismin vaikutuksia pelkistettiin vielä muutama
vuosikymmen sitten. Kristinuskon opit antavat lapsille jotain
mihin suhteuttaa islamin, uiguurien perinteisen uskonnon
käsityksiä siitä, että kaikella mitä tapahtuu on lopulta
tarkoituksensa.
Mannerheimin valokuvaan kätkeytyneinä ovat lähetysaseman
lapset, joille kuvasta tulee talismaani. Taikaesineen avulla he
muistavat, että silmänräpäyksen ajan maailmassa voi nähdä
muutakin kuin selviytymiskamppailun. Kuvaaja ei itsekään
koskaan toivu vaikutelmasta, että valokuvan laidalla häivähtää
enkeleitä.
Romaani on jaettu useaan lukuun ja osastoon sen perusteella,
miten lapset kasvavat ja miten seuraavan sukupolven orpoja
kasvatetaan. Kamilin rakkaus antaa toivoa sekä miehelle
itselleen että Noralle, jolle Kamil kertoo tositarinaa niin kuin se
olisi yhdistelmä satua ja historiaa.
Oman äänensä saa kirjan lopulla myös eräs uuden sukupolven
uiguureista, rosvopäälliköksi ryhtynyt Hassan. Tämän
näkökulmalla vahvistetaan, että kaikista kiusatuista orvoista ei
tule yhtä suvaitsevaisia ihmisiä kuin Kamilista. "Lopulta me
kyllästyttiin ja tapettiin se", on rosvopäällikön selitys
tekemisilleen.
Aivan vakuuttunut en ole näistä romaanin risteävistä äänistä,
muisteluiden ja tarinoiden rytmittämisestä. Kirjan ekumeeninen
lähtötilanne on hienosti käytetty, mutta laajasta henkilökaartista
ei nouse vangitsevia persoonallisuuksia, joissa mielikuvitus
juhlisi voittoa historiasta. Kuva kiinalaisesta puutarhasta jää
lopultakin arvoitukseksi.
Markku Soikkeli
--
KUN ESI-ISÄ LASIA PUHALSI
Antti Tuuri: Wallenberg
Otava 2004
Wallenberg-romaani on neljäs osa Antti Tuurin Äitini suku -
sarjaa. Kirja jatkaa kiinteästi herrnhutilaisen uskonlahkon
tarinaa, jota Tuuri kuvasi sarjan edellisissä romaaneissa
(2001-2003).
Näkökulma on tullut sukupolven lähemmäksi nykypäivää ja
tukevasti takaisin Pohjanmaan kamaralle. Romaanin minäkertoja,
Kustaa Qvickström, kuvailee oppivuosiaan maallisen ja henkisen
valon kisällinä vuosina 1780-1801.
Sarjan edellisiin osiin Kustaan tarina liittyy mystikko Jakob
Böhmen oppien kautta. Edellisten romaanien päähenkilö, Ulla
Kirjamaa, laati Böhmen oppikirjasta suomenkielisiä kopioita.
Niistä on tullut herrnhutilaisille yhteisöille oma raamattu.
Tällä kertaa tarinan keskushahmona toimii Böhmen opeista
kipinän saanut saarnaaja, lasimestari Wallenberg. Sukukronikan
edellisten osien tavoin oppipoika- tai tytär raportoi suurmiehen
opetukset oman ymmärryksensä lävitse.
Kustaa Qvickström seuraa Wallenbergiä kisällinä, lankeaa välillä
maallisiin houkutuksiin ja antaa lopultakin käytännöllisen
muodon uuden seurakunnan opeille. Lasien vaihtaminen
Pohjanmaan isoihin taloihin rinnastuu uuden uskonnon
tuomiseen.
Lasimestarin työtehtävät Etelä-Pohjanmaan taloissa antavat
mahdollisuuden koota uutta seurakuntaa, "maan hiljaisia".
Wallenbergin seurakunnassa ei ole pappeja eikä se maksa
kymmenyksiä luterilaiselle kirkolle.
Yhteistä uskoa "taivasmatkan juntuun" nostatetaan laulamalla ja
marssimalla. Pian maalliset ja kirkolliset viranomaiset vainoavat
seurakuntaa ja Wallenbergia uhkaa kuolemantuomio.
Herrnhutilainen oppi on liian vapaamielistä ja demokraattista
1700-luvun yhteiskunnalle ja luterilaiselle kirkolle. Wallenbergin
kollektiivissa sallitaan ryypynottaminen ja tupakanpoltto, tai
mikä tahansa käytös, kunhan se ei tule tärkeämmäksi kuin
henkinen tie. Siinäpä uskonto, joka vetoaa talonpoikaiseen
järkeen.
Lasinpuhaltajan taivaallinen morsian
Ympäristössä herättää hämminkiä wallenbergiläisten päätös
nostaa - aikakauden kirjallisen romantiikan tavoin - nainen
korkealle jalustalle. Kun jokainen mies saa valita oman
"taivaallinen morsiamensa", kisälli Kustaa valitsee ihanteekseen
Wallenbergin vaimon.
Salaisuutta rakkautensa todellisesta luonteesta minäkertoja
vartioi romaanin alusta loppuun. Mutta ei ole ensimmäinen kerta,
kun Tuuri palkitsee työnsankarinsa prinsessalla ja puolikkaalla
karua valtakuntaa.
Uskonnollisen kilvoittelun ohella Tuuri kuvaa tarkasti
pohjanmaalaisten lasimestareiden ja lasinpuhaltajien työtä. Vielä
1790-luvulla Etelä-Pohjanmaan lähimmät lasitehtaat ovat Porissa
ja Olhavassa, joten härmäläiset lasimestarit alkavat suunnitella
oman tehtaan, "lasihytin" rakentamista.
Työnkuvaus on etualalla henkilöihin nähden, yhteisö yksilöihin
verrattuna. Luettavuudessaan Wallenberg on ehkä hieman
tutumpaa Tuuria kuin sarjan edelliset kirjat, joskin salaviisaan
huumorin sijalla on yhä harras surumielisyys. Sukunsa ja
kotiseutunsa tarinaa Tuuri rakentaa kuin kirkkoa.
Markku Soikkeli
--
UNELMANA TYÖTTÖMYYS TAMPEREELLA
Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy
WSOY 2004
Absoluuttinen nollapiste -rockyhtyeen sanoittajana tunnettu
Tommi Liimatta on julkaissut esikoisromaaninsa. Aksel
Sunnarborgin hymy on eräänlainen antisukuromaani, jossa
sunnarborgien viimeinen perillinen yrittää katkaista
sukuperinnön, kieltäytyä miehen roolista ja etenkin
lisääntymisestä.
Absoluuttisen Nollapisteen levyillä Liimatta on
virtuoosimainen sanoittaja. Hän on nostanut suomalaista
rockia "oikean" lyriikan joukkoon samalla tavoin kuin Dave
Lindholm ja Tuomari Nurmio parhaissa teksteissään.
Romaanin mitassa Liimatan verbaalinen nokkeluus ei kanna
kauaksi. Kirjasta käy ilmi, että kielitajun lisäksi Liimatalla on
psykologista silmää sukupolvensa poikamiesluonteille, mutta
sukupolven joukkokuva on hajallaan jo romaanin alussa,
eivätkä tutkimusmatkat kuolleen isän muistoon tee kirjaa
ainakaan tiiviimmäksi.
Liimatta kuvailee tamperelaisen työttömän arkea sisältä käsin.
Hänen minäkertojansa Aksel Sunnarborg on onnellisen
hämmästynyt siitä, miten vähällä työtön selviää.
Minimitoimeentulo tekee Akselista nälkätaiteilijan ja
työttömän arkikin pukee häntä. Akselin sukupolvelle
työttömyys näyttäytyy yhtenä valinnaisena miehen mallina.
Peräpohjolan vaatimattomilla nuorukaisilla on siihen
synnynnäistä lahjakkuutta:
"Olen haaveillut työttömän elämästä jo etukäteen: päivärahalla
saa levyn tai kirjan, harrastelen rauhallista legoilla rakentelua
kierrätyskeskuksesta haetulla matolla, olutpullo on seinän
vieressä ettei se kaadu, kuuntelen kaikki päivät levyjä ja
kävelen liikunnaksi hautausmailla."
Unelma miltei toteutuu. Aksel seuraa tuntemattomia ihmisiä,
ajelee paikallisbussilla ja hakeutuu koulun ruokalaan siltä
varalta, että voisi kaveerata jonkun teinin kanssa. Välillä
tapahtumasarja tihenee kerronnan nykyhetkeksi ja välittää
päiväkirjamaisen intiimiyden.
Vuosista 1996-1998 päähenkilö selviytyy niin syrjään
vetäytyneenä, ettei ajanjakson Tamperetta tai Suomea niistä
välittömästi tunnistaisi. Vuosi 2001 on yhtä summittainen
sukutarinan epilogiksi kuin vuosi 1761 sunnarborgien
legendan juureksi.
Pelokas boheemi etsii isäänsä
Pohjimmiltaan Aksel Sunnarborgin tarina on tuhannesti
kerrottu nuoren miehen odysseia kotiseudulta suurkaupunkiin:
itsenäisyyden kokeilua ensimmäisessä asunnossa ja
parisuhteessa, välillä boheemielämää, joka on pikemminkin
pelokasta ja väsähtänyttä teini-iän jatketta kuin hakeutumista
tamperelaiseen rockelämäntapaan.
Ihmissuhteiden välittömyys ja vilpittömyys ovat tuttua
opiskelijaromaaneista, vaikka tämän kirjan päähenkilö ei
opiskelekaan muuta kuin elämää itseään. Opiskelijaromaanien
tavoin kirjan osastot huipentuvat lukuvuoden katkaisevaan
joululomaan kotiseudulla.
Hiljaisina oppivuosinaan Aksel kokeilee kirjoittaa
Sunnarborgien suvusta ja etenkin isänsä vaiheista oman
version. Kun näistäkään ei tunnu irtoavan elämälle
perustaa, hänen kiinnostuksensa alkaa irtaantua myös
Suomesta ja Tampereesta.
Ilmeisesti nykyproosan isä ei ole enää myyttinen auktoriteetti
vaan poikain pyörittelemä idea, joka voidaan hylätä, kun siitä
ei löydy enää mitään legendaksi kelpaavaa.
Aksel Sunnarborgin hahmoa ohuena kirjallisena luomuksena
ei yritetä kirjassa mitenkään paikkailla antamalla hänelle
vahvoja intohimoja tai kuolemattomia repliikkejä. Hahmo on
epävakaa yhdistelmä poikaiän harrasteita ja pakkomielteitä
omasta erinomaisuudesta. Yhtään enempää Aksel ei itseltään
odotakaan.
Romaanin sulkevaa loppuhuipennusta haetaan pakomatkalta
Eurooppaan, mutta tämänkin Liimatta sitten kertoo fobioiden
romuttamana reissuna: "Asia on todellisuudessa kuten on
Suomessa, koska en ymmärrä kieltä, eikä mikään kokemani
ystävällisyys minua vakuuta."
Romaani loppuu näkökulmalleen sopivaan tilanteeseen.
Suomen markka on korvattu eurolla ja Prahassa tavattu ex-
puoliso on enää muisto entisestä. Uuden elämän voi aloittaa
vaikka absoluuttisesta nollapisteestä.
Markku Soikkeli
--
ANTTI ETSII ANTIMATERIAA
Ilkka Remes: Hiroshiman portti
WSOY 2004
Alettuaan kirjoittaa nuorisoromaaneja varsinaisten trillereiden
ohella Ilkka Remes näyttää laventaneen repertuaariaan. Remeksen
uusin romaani Hiroshiman portti tulee niin lähelle tieteisfantasiaa,
että kirja voi hämmästyttää niitä lukijoita, jotka odottavat helposti
lähestyttävää isänpäivälahjaa.
Nuorisokirjoissa on luvallista, että teinietsivä osuu vahingossa
keskelle kansainvälistä rikosjuonta. Hiroshiman portti ei ole
lähtökohdaltaan kummoisempi, vaikka kirjan alussa ja
takakannessa lupaillaan ajankohtaisia, tutusti globaaleja aiheita.
Remeksen kirjassa kansainvälinen terrorismi ja Olkiluodon
Ydinvoimalatyömaa ovat kuitenkin pelkkiä mediatäkyjä, kirjan
ajankohtaisuutta tähdentäviä, mutta juonesta irrallisia koristeita.
Remes kaivaa esille ikuisempia uhkakuvia kuin terrorismi tai Olkiluoto.
Remes mystifioi atomienergiaa samalla vakavuudella kuin jännärit
tekivät joskus 1950-luvulla. Atomienergia saa symboloida
epävakaata tietämisen tilaa, episteemiä, johon ihmiskunta on
astunut Hiroshiman "portista", atomipommin pudottamisesta.
Kirjan sankari Anttikin on kriittinen atomienergiaa kohtaan,
vaikka muuten hän on tavallisen kunnollinen perheenisä ja
suojelupoliisin virkamies.
Voi myös olla, että Remes on edelleen trendien tuntumassa.
Kansainvälinen jännityskirjallisuus on edennyt kauaksi kylmän
sodan uhkakuvista ja ekotrillereiden tappajavirukset on nekin
käytetty moneen kertaan.
Kuluvan vuoden suosituin jännitysromaani, Dan Brownin Da
Vinci -koodi, on sekin lähempänä tieteisfantasiaa kuin vanhoja
vakoojadekkareita. Jännärin mittakaavaan tarvitaan nyt vähintään
planeetan pelastaminen. Anttikin saa etsiä ufoilta jäänyttä
antimateriaa!
Jännityskirjallisuus tuntuu ylipäänsä suppealta määritelmältä niille
romaaneille, useimmiten pokkareille, joista puhutaan
kulttuuritaustansa kätkevänä lentokenttäkirjallisuutena. Niiden
joukossa Remeksen kirjat erottuvat kieleltään kömpelömpinä ja
rakenteeltaan hajanaisempina. Viitteet suomalaisuuteen tekevät
jännäreistä kuitenkin uudella tavalla eksoottisia ja se lienee tärkein
syy Remeksen suosioon.
Pahiksina naiset ja kiinalaiset
Jännäreiden maailmassa kaikki on epäaitoa ja petollista, paitsi
päähenkilön oikeudentunto. Remeksen kuvittelema Eurooppa on
muuten tunnistettava, mutta Suomen presidentti ja pääministeri
ovat molemmat naisia. Lisäksi presidentti on vuonna 1989
toiminut KGB:n kätyrinä; tätä kautta suojelupoliisi ja suomalaiset
kytketään suurvaltojen tiedustelusotaan.
Remeksen aiemmissa kirjoissa demonisoitiin venäläisiä, nyt
Euroopan näyttämöllä pahiksia edustavat kiinalaiset - ja naiset.
Miesten on pakko toimia naisten edestä ja yrittää vältellä
poliittisia, käytännössä eroottisia ansoja.
Kansainvälisten jännäreiden tapaan Hiroshiman portti hakee
mallia toimintaelokuvista. Elokuvien tavoin Eurooppa on
pelkistetty näyttämöiksi, joiden joukossa Suomi on yhtä
eksoottinen lavaste kuin muut EU-valtiot. Lukijan ei tarvitse tietää
maista ja kaupungeista enempää kuin viikonlopuksi pistäytyvän
turistin.
Varsin harkitusti Remes näkyy rakentavan nimimerkistään
tuotemerkkiä, jolla voitaisiin myydä yhtä hyvin tietokonepelejä
kuin romaaneja. Aikuisille tehdyt Remes-kirjat ja -
nuorisoromaanit toimivat jo toistensa oheistuotteina. Antin poika
Aaro seikkailee nuorisoromaaneissa Piraatit ja Musta kobra.
Niiden juoniin viitataan Remeksen aikuiskirjoissa.
Uusimmilla romaaneillaan Remes kokeilee myös sarjakirjojen
tarjoamia mahdollisuuksia. Sarjakirjoissa tarinat rakentavat omaa
vaihtoehtoista historiaansa, jossa mikä tahansa on mahdollista;
jopa CIA selvittämässä muinaisten ufojen vierailua.
Markku Soikkeli
--
TALOYHTIÖN ENNAKOIVA ITSEPUOLUSTUS
Reko Lundán: Rinnakkain
WSOY 2004
Koivunotko on päällisin puolin suomalainen idylli, pieni
rivitaloalue lähellä kaupunkia. Kun naapuriin suunnitellaan
asunnottomien tukikotia, ryhdistäydytään Koivunotkossa
torjumaan muukalaisia. Ollaan toki suvaitsevaisia suomalaisia,
mutta ei sentään omalla takapihalla.
Taloyhtiön nimissä yksittäiset ihmiset voivat paitsi kätkeä
itsekkäät intressinsä myös yhteisen häpeänsä siitä, että omaa
taloa ei ole osattu huoltaa asianmukaisesti; kellarissa muhii
homekatastrofi.
Oikeasti Koivunotko on olemassa vain Reko Lundánin
Rinnakkain-romaanissa. Se on tyypillinen viidestä asunnosta
muodostuva ylemmän keskiluokan rivitaloyhtiö, jossa
demokratia muuttuu irvikuvakseen. Tyypillisyydessään
Koivunotko on helposti tunnistettavissa niin Helsingistä, jonne se
sijoittuu romaanissa, kuin muualtakin Suomesta.
Lundánin romaani lähtee liikkeelle siitä, mihin Kari Hotakaisen
Juoksuhaudantie lopetti. Näkökulma on nyt "rivitaloheimon"
sisäpuolella: kodin rajat ovat siellä viimeisiä selkeitä identiteetin
rajoja. Tontin rajoista ollaan valmiita taistelemaan, vaikkei ehkä
niin epätoivoisesti kuin Hotakaisen kirjan antisankari.
Rivitaloyhtiö, rinnakkain elämiseen pakotettu yhteisö, taitaakin
olla parempi vertaus nykyiselle Suomelle kuin edellisen
sukupolven ylpeydenaihe, omakotirakentaminen.
Taloyhtiö kuin USA
Rinnakkain-romaanin päähenkilö on työvoimaohjaaja Jarmo,
joka on tottunut hoitamaan niin työnsä kuin perheensä rutiinilla.
Vaimon lähtiessä Brysseliin EU-virkaan Jarmo joutuu sekä
kotimieheksi että taloyhtiön johtajaksi. Opportunistinen
elämänasenne johtaa Jarmon kriisiin, jossa hänellä ei ole enää
käsitystä, mitä hän todella haluaa.
Lundánin satiiri kotikeskeisestä elämästä on analyyttisempi kuin
Hotakaisen Juoksuhaudantie. Asetelma on kuitenkin samanlainen
ja yhtä tragikoomisesti miehen egoa koetteleva.
Kodin sisäiset ja ulkoiset paineet pakottavat Jarmon
samanlaiseen kaksoiselämään kuin Hotakaisella "naisten
vapautussodassa" eturintamaan unohdetun Matti Virtasen.
Taloyhtiön puolesta Jarmo esittää "ennakoivaa itsepuolustusta"
viereiselle tontille pyrkivää tukikotia vastaan. Yksityiselämässä
hän on rakastunut tukikodin nuoreen työntekijään.
Minäkertoja on sokea motiiveilleen, mutta Lundán tekee
selväksi, että työnsä turhauttama mies etsii naisesta äidillistä
hoivaa. Väliaikainen koti asunnottomien tukitalossa, ensin
Jarmolle ja sitten koko perheelle, on jollain lempeällä tavalla
johdonmukainen ratkaisu.
Romaanissa rinnastetaan taloyhtiön hauras idylli hallitulta
näyttävään mediamaisemaan. Taloyhtiö pyrkii torjumaan
muukalaisia samanlaisella mediastrategialla kuin USA
terroristeja ja selittämään tekemisiään "ennakoivalla
itsepuolustuksella".
Lundán suorastaan julistaa samankaltaisuutta. Kun julistus
tehdään päähenkilön kautta, se antaa syvyyttä ja yleistettävyyttä
päähenkilön sisäiselle hajoamiselle. Politiikkaa tehdään
papereilla ja tonttien rajaviivoilla, mutta ihmisten sisältä
paljastuu kaiken motivaation katoaminen ja perhetunteiden
hiipuminen.
Tontinrajojen vartiointi on suomalaiselle viimeinen keino varjella
sisäisen maailman rajoja. Tämän näkeminen voi olla helpompaa
virkamiehen kuin psykologin näkökulmasta. Kriittisen
puheenvuoron Lundán antaa kaupungin kaavoittajalle:
"Se on jotain hyvin syvää suomalaisuutta, ikiaikaiset käsitykset
omasta tuvasta ja luvasta kohtaavat tiiviin kaupunkirakentamisen
ennenkokemattomalla tavalla."
Aina joku toipuu
Työttömän työvoiman ohjailijana Jarmolla on syntipukin rooli.
37-vuotiaaksi asti hän on tyytynyt rooliinsa ja pyrkinyt
pakenemaan tilanteita, joissa olisi otettava henkilökohtainen
kanta yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin.
Vasta kotia ja taloyhtiötä edustaessa kaksoisrooli käy
mahdottomaksi. Jarmon psykoosia ja sairausjaksoa Lundán
kuvaa uskottavasti, samoin paranemista. 'Aina joku eksyy ja
toipuu' -optimismi taitaa olla se voitonpilkahdus, joka on tehnyt
Lundánista arvostetun ajankohtaisena näytelmäkirjailijana.
Myös romaaneissa Lundán käyttää paljon dialogia, joka välittää
tuoreesti nykypäivän ja henkilöiden suhteet. Minäkertojan
käyttäminen tuntuukin omituiselta ratkaisulta siihen nähden, että
Lundánin ansio on sellainen kuin dramaturgilta sopii odottaa:
tapahtumilla toteen näyttäminen.
Esikoisromaaniinsa Ilman suuria suruja (2002) Lundán oli
koonnut menestysnäytelmiensä henkilöt ja kohtaukset ilman
sidostavaa kirjallista näkemystä. Rinnakkain-romaanissa
näyttäytyy omaperäisempi kertoja ja sitova ajankohtainen idea.
Paljon enempää ei kirjalta voi toivoa.
Markku Soikkeli
--
ÄIDIN LAHJAT YMMÄRTÄÄ VAIN LAHJOITTAJA
Riina Katajavuori: Lahjat
Tammi 2004
Anja Snellmanin romaaneista on tullut mittatikkuja suomalaisen
naiskirjallisuuden radikalismille. Toki radikaalitkin kirjat
pärjäävät omilla ansioillaan, mutta jotkut toimivat samoissa
tyylillisissä rekistereissä kuin Snellmanin romaanit - ja vieläpä
paremminkin.
Riina Katajavuoren Lahjat on niitä teoksia, joille Anja Snellman
on tavallaan pedannut tietä. Etenkin Snellmanin viimeisimmät
kirjat ovat totuttaneet lukijakuntaa nauttimaan hallitusta
tyylisekoituksesta, jossa ympäristön puhe- ja mediasitaatit
antavat muodon päähenkilön sisimmille tunnoille.
Maailma puhuu meidän kauttamme, ymmärtää Katajavuoren
päähenkilö, Tuulia. Hän tietää olevansa ylitiedostava ja
-huolestunut äiti, mutta ei suinkaan halua luopua tiedostuksen
taakasta:
"Tuulia oli opiskellut naisena oloa. Sitä sanottiin
naistutkimukseksi, se oli kuohuttavaa aikaa. Hän eli
adrenaliinipistoksissa, hän läähätti helpotuksesta kirjojen äärellä.
Häntä oli varoitettu, hän ei voisi joutua [äitiroolin] satimeen."
Lahjat on ennen kaikkea vahva, ironinenkin sukupolvikirja.
Naistutkimuksesta on tullut perusta itsekritiikille, joka alkaa
näkyä yhä enemmän kolme- ja nelikymppisten akateemisten
äitien teksteissä.
Hoitopöytäkirjallisuus
En tiedä mahtavatko kehityspsykologit allekirjoittaa teorian,
mutta suullisen perinteen mukaan jokaista synnytystä seuraa
lempeä muistinmenetys. Ilman muistinmenetystä seuraava
raskaus ja synnytyksen odotus olisivat, kuulemma,
traumaattisempia.
Muistin ja unohduksen, suullisen perinteen ja psykologian
epäsuhta ovat niitä teemoja, joita Katajavuori romaanissaan puntaroi.
Kirja on jaettu 83 lukuun, joista kuhunkin on varattu oma
aiheensa perinteen ja teorian testaamiseen.
Kasvatustieteilijöiden huoli isämallien puutteesta osoitetaan
järjettömäksi siihen nähden, että naisia kuormitetaan äitimallien
lukuisuudella.
Kun lukee Katajavuoren kirjaa muiden perhekuvausten jälkeen -
ja tänä syksynä niitä näkyy riittävän! - tuntuu kuin astuisi
lopultakin nykyhetkeen. Päähenkilön kautta pohdiskellaan
laajasti perinteisten naisroolien ja itsenäisen elämän
epäsuhtaa. Äidille sopivasta käytöksestä riittää mielipiteitä joka
ikisessä elämäntilanteessa.
Lukujen lopetukset osoittavat Katajavuoren kouliintuneen
lyriikassaan humoristiksi. Aiheen puntarointi kärjistetään jakson
lopussa kasvatusteoriat murskaavalla arkisella toteamuksella.
Esimerkiksi jaksossa 40 kuvaillaan Tuuliaa hyvin koulituksi
äidiksi. Tuulia tietää tarkalleen, miten tyttärestä kasvatetaan
omanarvontuntoinen - mutta kun tytär todella syntyy, Tuulia
heittää kaiken opitun jälkipolven huoleksi.
Yöpöytäkirjallisuuden sijaan voisi puhua
hoitopöytäkirjallisuudesta. Lahjat tuo keskustelun äitiyden
kielellisistä ja kulttuurisista rajoista niin lähelle yksityistä elämää
kuin kaunokirjallisuuden keinoin on mahdollista.
Äidin rajat ovat kielen rajat
Toisen lapsen kasvattaminen antaa Tuulialle mahdollisuuden
vertailla lapsia ja niille suotua huomiota. Millaista on se
kokemus, jota ensimmäisen kasvatuksesta on kertynyt, etenkin
kun ensimmäinen lapsi oli poika ja toinen on tytär?
Työ opettaa tekijäänsä ja lapsi vanhempiaan. Äidin itseymmärrys
muuttuu paitsi ympäristön ristiriitaisten kasvatusideoiden vuoksi
myös lapsen kielellisen maailman imussa: "Kieli on kuin
musiikki: kun maiseman lavasti uuteen kieleen, kaikki muuttui."
Teoksen nimi juontuu naistutkimuksesta lainatusta ideasta: kun
nainen tai mies tekee enemmän kuin hänen roolinsa perheessä
edellyttäisi, hän kokee antavansa lahjan.
Äidin väsymys, jonka myyttisyyttä Eeva Jokinen on
perusteellisesti käsitellyt samannimisessä tutkimuksessaan,
johtuu siitä, ettei hänen antamiinsa lahjoihin suhtauduta
arvokkaina. Yksilö katoaa äitiyteen, väsyy ja turhautuu.
Siksi Lahjat on niin verraton kirja keskustelunavauksena,
oikeastaan 83 teesinä lahjoista, jotka ovat olemassa vain äideille
itselleen.
Romaanina Lahjat pysyy kasassa samanlaisen rytmityksen
ansiosta kuin millä runokokoelmat toimivat. Kirjan kukin jakso
alkaa omalla tavallaan, sitaatilla, väitteellä tai proosallisella
tilanteella, ja etenee tapahtuman tai väitteen toiselle puolelle.
Rakenteessa voi kuvitella näkevänsä kirjoittavan kasvattajan
elämänrytmin; ainakin kirjan lukemisessa rytmitys palvelee
kiireistä kasvattajaa.
Markku Soikkeli
--
KUOLEMA ON BRANDI JA TAIDE ENÄÄ TEKOJA
Leena Krohn: Unelmakuolema
Teos 2004
Tänä syksynä romaanit kertovat paljon perheistä ja etenkin keski-
ikäisten ihmissuhdeongelmista. Ainoa kirjailija, joka kirjoittaa
ihmisistä yleisesti on Leena Krohn. Hänelle ns. suuret
kysymykset ovat haaste ja lähtökohta tarinalle.
Ihmisen ja koneen, hengen ja ruumiin oudot kytkennät ovat Krohnin
kuvaamille ammattiauttajille käytännöllisiä kysymyksiä. Koska
paradoksaalisiin kytkentöihin ei löydy tietoa, joka auttaisi
erottamaan ihmisen koneesta ja hengen ruumiista, täytyy
paradokseja kerätä ja vertailla toisiinsa.
Vaikka Krohn siirtyi vuosi sitten Teos-kustantamon leipiin, hän
jatkaa entisten aiheidensa parissa. Tänä syksynä ilmestynyt
Unelmakuolema-romaani on kiertokäynti Krohnin aiempiin
kirjoihin. Henkilöt ovat tuttuja edellisistä romaaneista: tohtori
Keinolempi, Håkan ja Umbra. He tutkivat samoja ihmiskuvan
paradokseja kuin aiemmin.
Mutta kenties jotain uutta on tullut Krohnin henkilögalleriaan.
Aiemminhan hän on kuvannut lähinnä lapsineroja ja
lapsenuskoonsa tarrautuneita aikuisia. Nyt Krohnilla on myös
nuoria aikuisia, väliinputoajia, jotka kokevat tiedon ja materian
tavoittelun yhtä mielettöminä.
Nuorisomuotiin kuuluva hysteerinen samastuminen
joukkoliikkeisiin rinnastetaan käsitetaiteen ylilyönteihin. Sekä
nuorisomuodissa että käsitetaiteessa banaali edustaa viimeistä
"rehellisyyttä" muuten keinotekoiseksi muuttuneessa
maailmassa.
Unelmakuoleman novellimaisia kappaleita yhdistää
tapahtumapaikka, eutanasiakeskus, sekä keskuksen nukutuslääkäri
Lucia. Omaehtoisen ja avustetun designkuoleman valinta
Unelmakuolemassa on viimeinen mahdollisuus poistua
arvokkaasti maailmasta, joka on menettänyt sekä arvonsa että
järkensä.
Kaikki Krohnin kuvaamat ihmiset tavoittelevat täydellisyyttä,
mutta huomaavat sen ajan ja kuoleman ylivoimaisuuteen nähden
turhaksi. Ihmisillä olisi elämälleen enemmän kysymyksiä kuin he
uskaltavat ääneen lausua. Kuinka paljon ruumiinsa tarpeista voi
vapautua, ilman että kadottaa yleiset ja yksityiset kokemukset
elämästä? Jos ruumis on ihmisen koti, miksi siinä on niin vaikea
viihtyä?
Lopun ajan ilmiöitä esitellään luku kerrallaan. Ilmiöt kuvataan
Krohnin tapaan analyyttisesti, mutta erityistä rakkautta Krohn
tuntee uudissanoihin ja niiden keinotekoisuuteen.
Synergiapäällikkö tai nukutuslääkäri ovat molemmat ammatteja,
joissa käsitellään muita ihmisiä kuin materiaa.
Unelmakuoleman ero Krohnin aiempiin teoksiin on siinä, että
tällä kertaa hän käyttää selvempiä analogioita nykypäivään eikä
vaivaudu pahemmin peittelemään kritiikkinsä kohteita.
Kissantappovideonsa puolesta argumentoinut Teemu Mäki on
kirjassa taiteilija Käki, joka järjestää toinen toistaan
mielipuolisempia performansseja.
"Kun tekoja kutsuttiin teoksiksi, kun niille annettiin nimi, ne
lakkasivat olemasta tekoja", toteaa kirjan kertoja. "Sellainen
ällistyttävä sekaannus oli yleistynyt etenkin kulttuuripiireissä,
niiden henkilöiden joukossa, jotka pitivät itseään taideinstituution
kantavina voimina."
Vaikka olen tasan samaa mieltä käsitetaiteen idioottimaisuudesta
ja teknologiauskovaisten mielivallasta kuin Leena Krohn,
toivoisin kaunokirjallisuudelta kuitenkin sofistikoidumpaa
lähestymistapaa kuin liioittelu ja osoittelu. Kirkkaan ajattelunsa
Krohn voisi muotoilla esseiksi ilman kaunokirjallisia koristeita ja
henkilöiviä syytöksiä.
Ettei vain Unelmakuolemakin olisi teoksen sijaan teko muiden
joukossa, Krohnin performanssi hänen tehdessään rohkean loikan
kustantajalta toiselle?
Markku Soikkeli
--
VILLIN POHJOLAN VAATIMATTOMAT SANKARIT
Jari Järvelän eräseikkailu sijoittuu vuoden 1929 Petsamoon
Jari Järvelä: Pieni taivas
WSOY 2004
Yrjö Pihlavan tie on kulkenut virkamiehestä uittopomoksi ja
takaisin. Varmuus omasta ylivertaisuudesta tekee Yrjö Pihlavasta
aikakautensa teflon-luonteisen sankarin, joka ei opi mitään
kokemastaan, mutta on toisaalta valmis yhtä mielettömiin
seikkailuihin kuin aiemmin.
Yrjö Pihlava on sellainen fiktiohahmo, jota ei kerta kaikkiaan voi
jättää yhden kirjan varaan. Eikä hän ole jättänyt rauhaan luojaansa,
kirjailija Jari Järvelää. Yhden romaanin sijaan luvassa on nyt
ilmeisesti kokonainen trilogia.
Romaanissa Veden paino (2001) Jari Järvelä kuvaili Yrjön
seikkailuja Aunuksen sota-alueella. Omien ja vihollisten luoteja
väistellen Yrjö onnistui tuomaan uittoporukkansa kanssa lastin
puita alas Miinalanjokea.
Romaani Pieni taivas on itsenäinen jatko-osa Veden painolle.
Juonta voi seurata aivan hyvin tietämättä mitään edellisestä
kirjasta, mutta päähenkilöt Yrjö ja Sohvi käyvät paljon paremmin
ymmärrettäviksi, jos on seurannut heidän toimintaansa osana
uittoporukkaa villin Karjalan kunnailla.
Ja tällä kertaa ollaan sitten villissä pohjolassa. Vuosi on 1929,
Petsamon nikkelikaivos on vasta tutkimusten asteella, mutta
pohjoisessa liikkuu jo kaikensorttista ongenonkijaa etsimässä
malmeja ja jokisimpukoiden helmiä. Lisäksi Petsamo on
kiehtova kasveiltaan ja maantieteeltään, paikka jossa maa ja meri,
etelän kuljeksijat ja pohjoisen koltat kohtaavat.
Romaanin rakenteesta näkyy, että ensiksi Järvelällä on ollut
paikka ja sitten siihen sopivat arinat. Kirjan alkuosa on suorastaan
pitkäveteinen verrattuna edellisen romaanin rivakkaan aloitukseen,
jossa muutamassa sivussa viskattiin kirjanoppinut virkamies
keskelle sota-aluetta ja raavasten äijien tukkitöitä.
Miesten eksoottinen pohjola
Edellisen romaanin alussa Yrjö oli koulinut itsensä suunnittelijaksi.
Nyt hänet on koulutettu Metsähallituksessa tutkijaksi ja agentiksi.
Tutkijan kykyjään hän suuntaa siihen, millä menestyä osakemarkkinoilla:
"Täällä kotomaassa on sen sijaan sijoittajalle arvokkainta kaikki
sellainen, joka surisee, jyskyttää tai päästää sankasti savua. Myös
isot räjähdykset kelpaavat."
Kuvaus Yrjön elämästä Helsingissä antaa koomisen vastavärin
sille, millaisiin oloihin hän joutuu myöhemmin Petsamossa.
Tällaisiin eräseikkailuihin on kuulunut etelän ja pohjoisen
vastakohtaisuus: etelässä naisten hallitsema perhepiiri, pohjoisessa
miehinen vapauden valtakunta.
Vasta sivulla 173 tarina ponnahtaa liikkeelle, kun Yrjö Pihlava
nousee lentokoneeseen ja aloittaa salaisen tutkimusmatkansa.
Hänen on tarkoitus löytää Petsamon seudulta harvinaista asbestia
ja kullanarvoisen mineraalin avulla pelastaa tärveltynyt maineensa
sekä perheensä omaisuus.
Romaanin toinen, kertomusta rikastava näkökulma on Sohvi
Uutelalla. Hänkin tekee matkaa Petsamoon, mutta ei enää
uittoporukan likkajätkänä, vaan tarkkasilmäisenä liikenaisena.
Pohjoisen ilmaa maistellessaan hän alkaa suunnitella sanatorion
perustamista keuhkotautisille.
Järvelä kuvaa perinpohjaisesti niin Yrjön lentomatkan kuin Sohvin
autokyydin pohjoiseen. Suomi elää orastavan turismin ja
popularisoituvan kaukokaipuun aikakautta, eksoottinen pohjoinen
kiinnostaa yhtä paljon kuin Tulenkantajien Eurooppa.
Yrjö ja Sohvi ovat vaeltaviksi minäkertojiksi sopivia luonteita,
etenkin kun he ottavat tehtävänsä vakavasti. Yrjö jäljittelee
puheessaan kirjaviisautta ja pyrkii antamaan yleispätevän
selityksen näkemälleen; Sohvi on luonteeltaan käytännöllisempi,
mutta tarttuu hänkin muiden tekemiin virheisiin.
Absurdi huumori syntyy siitä, että toimelias päähenkilö ymmärtää
paremmin veden ja kivien kuin ihmisten luonnetta.
Ja romanssihan siitä koituu, kun toimeliaat ihmiset törmäävät
erämaassa. Yrjön ja Sohvin rakkaus on ääneen lausumatonta,
yhteisten tekemisten kautta syntyvää luottamusta, jota kertojien ei
tarvitse itse kommentoida.
Mitä karummissa maisemissa liikutaan, sitä jalommiksi muuttuvat
ihmiset ja heidän tunteensa Järvelän kirjoissa. Asbestin- ja
timantinetsintä osoittautuu toissijaiseksi, kun on pelastettava
ihmisiä erämaasta.
Lopulta päästään jopa tukinuittoonkin ja Yrjö ja Sohvi saavat
huomata muuttuneensa legendojen materiaaliksi. Näissä
erämaahan sijoittuvissa osuuksissa Järvelän kolkko huumori toimii
parhaiten. Miten etelän virkamies, jolta puuttuu
suhteellisuudentaju omista kyvyistään, pärjää omavaltaisten
kulkumiesten ja koirina kohdeltujen kolttien välissä, siinä olisi jo
riittämiin ainesta yhdeksi kirjaksi.
Seikkailut loppuvat lama-aikaan
Järvelä kuitenkin tuo sankarinsa vielä takaisin etelään ja 1920-luvun
talousoptimistiseen ilmapiriin. Muutenkin Pieni taivas on juoneltaan
epätasainen ja materiaaliltaan hajanainen vaellustarinaksi. Tämä näkyy
myös kirjan sivuhenkilöissä. Avustavan kaverin roolia täyttävä
Kikero ja salaperäinen lentäjä Parta ovat hahmoja, joilla on kyllä
paikkansa juonessa, mutta jotenkin he jäävät etäälle minäkertojien,
ja siten myös lukijan, tunteista.
Pieni taivas on kiitettävän toiminnallinen lukuromaani, mutta
lavennus kahteen näkökulmaan ei näytä sitoneen yhteen kaikkea
historiallista materiaalia, jonka Järvelä on halunnut tarinaansa
käyttää. Jatkoa Yrjön ja Sohvin tarinalle jää joka tapauksessa
odottamaan kiinnostuneena.
Markku Soikkeli
--
KAMALAT TYTÖT UIMA-ALTAALLA
Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö
Suom. Liisa Ryömä
Teos 2004
Amerikkalainen tyttö on monitasoinen tarina tyttöydestä. Tarjolla
on rakkautta saturomanssin ilmapiirissä, murhamysteeriä
dekkarin tapaan, sekä suomenruotsalainen äveriäs perhedraama.
Romaanitaiteen repertuaarista on käytetty kaikki mahdollinen -
samoin kertojaäänen epäluotettavuudesta.
Harvoin kirja tulee näin lähelle lukijaansa, juttelee ja kommentoi
kertomustaan kuin hyvälle ystävälle. Kirjan ainutlaatuinen
tunnelma perustuu lystikkäälle, paikoin raivostuttavan
itsetietoiselle kielelle, joka kävi tutuksi jo Monika Fagerholmin
edellisessä romaanissa Diiva (1998).
Ennen kaikkea Amerikkalainen tyttö on kuvaus siitä, kuinka
tyttökulttuuri sopeutui Suomeen 1960-1990 -luvuilla.
Fagerholmin romaani on kuin sarja päällekkäisiä leikkejä, joiden
roolihahmot on leikattu häijyinä karikatyyreinä
suomenruotsalaisesta sosieteetista.
Satuja ja murhia
Amerikkalainen tyttö ei ole sen vaikeampi kuin Monika
Fagerholmin kaksi edellistä romaania, mutta vaativampi.
Metafiktion riemu, ilo siitä, että kuvatulla maailma on aivan oma
kielensä, loistaa Fagerholmin tyylissä. Se myös vaatii lukijalta
enemmän kärsivällisyyttä kuin perinteinen proosa.
Ja kyllä se palkitseekin. Amerikkalainen tyttö on viime syksyn
kirjojen keskellä kuin oma maailmansa.
Romaani alkaa amerikkalaisen Eddie-tytön ja kahden
suomalaisen teinin romanssista vuoden 1969 Porkkalanniemellä.
Niemestä puhutaan pelkkänä Seutuna. Seudun tapahtumat ovat
täysin irrallaan Suomen historian tähtihetkistä.
Kaikki se mitä Seudulla tapahtuu, heijastelee nuorisokulttuurin
läpitunkevuutta. Nuorisokulttuuri esitetään myyttien maailmana,
jossa muodikas sanonta tai tyyli leviävät ilman välittäjäporrasta,
yhtä hyvin Yhdysvalloista Porkkalanniemelle kuin toiseen
suuntaan.
Seudun paikallishistoriasta on jäljellä Eddien hukkumista
koskeva murhamysteeri. Tarinan nuorille naisille, Sandralle ja
Dorikselle, Eddie on yhtä todellinen esikuva kuin
nuorisokulttuurin tarjoamat sukupuolifantasiat.
Tyttöydellä tuntuisi olevan aivan oma kuvastonsa, joka taltioi ja
parodioi ajankohtaisia naismyyttejä. Eddien surma ei ole aivan
irrallaan Kyllikki Saaren tai Bodom-järven murhamysteeristä.
Murhamysteeri keskittyy vauraan talon kellarissa sijaitsevaan
uima-altaaseen. Allas, talo ja omat huoneet ovat kuin muotteja,
joissa ihminen muuttuu tilan haltijan oloiseksi, "ei paremmaksi
eikä huonommaksi, vaan toiseksi."
Leikkinä alkanut mysteeri muuttuu rituaaliksi, jonka nimi on
sama kuin romaanin. Sikäli kirjan kertoja on osa leikkiä. Hän
kommentoi kertomaansa ja käyttelee henkilöidensä puhekieltä
korostaen kursiivilla ne sanat, jotka parhaiten edustavat
puhujaansa.
Elämä kuin "lääppimislaulu"
Ensimmäiset puolensataa sivua lukija saa sopeutua Eddien
tapaukseen. Sitten aletaankin kertoa aivan uutta tarinaa. Kyseessä
on romaanin satumaisin osuus, jossa kuningatar on muotimamma
Lorelei Lindberg, kuninkaana rikas aviomies "Oolantilainen" ja
prinsessana tytär Sandra.
Kertoja sekoittaa traagisia tapahtumia Sandran ja Doriksen
keksimiin fantasioihin. Välikertomuksissa hypätään
sivuhenkilöihin, joiden elämä välittyy Sandran ja Doriksen
keskiöön yhtä todellisena kuin urbaanit legendat.
Yhteiskuntaluokat ovat nekin sadun kuvastoa: niemen
ulkopuolella hallitsee rahvaan "suokuningatar", mutta niemen
keskipisteessä on muumilaaksomainen "serkkutalo".
Kun tarina alkaa näyttää liian villiltä, kirjan kertojaääni
keskeyttää juonen. Hän toteaa, että todellinen elämä ei noudata
dramaturgian sääntöjä: erilliset juonenlangat ovat ja pysyvät
irrallaan toisistaan. Sandran ja Doriksen tapauksessa ainoa
ohjesääntö löytyisi kasetilta nimeltä "Tuhat ikivihreää
lääppimislaulua lemmensairaille".
Fagerholmin kuvaamat 1960-luvun kasvatit ovat persoonaltaan
joustavia. Heistä voi muovautua millaisia supertyttöjä tahansa,
aivan kuten Diiva-romaanin päähenkilöstä. Kun aikuisetkin
kuluttavat fantasioita nuoruudesta, kellään ei ole kosketusta
historiaan.
Vasta romaanin lopulla lukijalla on jonkinlainen varmuus
Sandran ja Doriksen tavasta pelata tarinoillaan. Ja vasta silloin
lukijalle kerrotaan mikä Doriksen salaisuus oikein olikaan.
Vielä kirjan jälkisanoissa lukijalta viedään perusteet päätellä,
millaista tarinaa hän on lukemassa. Kirjailija esittää kiitoksensa
ja tunnustaa teoksen fiktiivisyyden, mutta ilmoittaa samalla
romaaninsa olevan ensimmäinen osa kokonaisuudesta nimeltä
"Säihkenäyttämön loppu". Leikki tulee jatkumaan.
Markku Soikkeli
--
