Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein SaaristoSOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA 2006
Jos haluat tehdä avainsanahakuja arvosteluistani, se onnistuu täältä Bittein Saarten kirjastosivun kautta.
-- SÄHKÖPOSTIA SAMBIASTA TURKUUN Miika Neulaniemi: Sähköpostia Sambiasta. Rauhanpuolustajat & Like 2006. 175 s. Sähköpostiromaani olisi ehkä luettavampi tai ainakin lähestyttävämpi, jos se julkaistaisiin muotonsa mukaisessa yhteydessä internetissä. Kirjeromaaneilla ja kirjemuotoisilla matkakuvauksilla on kyllä pitkä perinne, mutta sähköiset mediat ovat vieneet niiltä arvoa autenttisen kokemuksen välittäjinä. Tietokoneen kuvaruudulla sähköpostimuotoinen kertomus näyttäisi mediansa mukaiselta ja voisi välittää paremmin kirjoittajansa henkilökohtaisen sävyn. Miika Neulaniemen Sähköpostia Sambiasta -teoksessa ilmaisutapa on erityisen arkinen, hän jutustelee kokemuksistaan kuin kaverille. Sähköpostin kieli on lähempänä postikorttimaista tervehdystä kuin kirjeromaania. Kirjaa aloittaessa en tunne olevani se kaveri, jolle turkulainen Neulaniemi on tervehdyksensä alun perin tarkoittanut. Tarina Sambiasta on sinänsä kiinnostava ja Neulaniemi liikkuu vieraassa ympäristössä ennakkoasenteitaan pureskellen. Ja melkoinen tarina Neulaniemellä on kerrottavanaan. Viime keväänä hän lähti Sambiaan osallistuakseen yhteisöteatteriproduktioon ja opiskellakseen samalla sikäläisessä yliopistossa. Kampusta suojaava muuri ei erota yliopistoa sambialaisesta todellisuudesta, joten bilettäjän matka muuttuu vähitellen kulttuurishokin analyysiksi. Taustatietoja Sambiasta ja sen historiasta kirja ei tarjoa, vaikka ne olisi voinut helposti laittaa kirjan liitteiksi. Liken Pystykorva-sarjassa tämä on poikkeuksellisen kaunokirjallinen valinta. Neulaniemi saa lukijan sympatiat puolelleen sillä, että hän ei pyri esittämään itseään sankarimatkaajan roolissa eikä myöskään taivastele muiden eurooppalaisten käytöstä. Hätkähdyttävin osuus kirjassa on opiskelijoiden järjestämä mielenilmaus, johon poliisit vastaavat luodeilla ja kyynelkaasulla. "But this is normal", toteavat paikalliset. Neulaniemi pohtii, millaisia uutisia Afrikasta voi välittyä Suomeen saakka ja minkä verran Sambiaa, sen rikkaan kulttuurin ja materiaalisen köyhyyden osapuolia pystyy ymmärtämään. Kirja tarjoaa erinomaisen määritelmän hyvän matkalaisen moraalille: "[S]illoin kun tuntuu, että ei ymmärrä enää yhtään mitään, niin juuri silloin pitää ymmärtää vielä vähän enemmän". Vähitellen Neulaniemen ilmaisu muuttuu päiväkirjamaisemmaksi, pohdiskelevammaksi ja kriittisemmäksi. Ehkä yhteisöteatteri tekee helpommaksi nähdä itsensä muukalaisena, roolissa joka muuttuu yhteisön mukana. Kirjan päättää kuvaus siitä, millä tavoilla köyhyys vaikuttaa kehitysmaan arjessa. Tältä osin sähköpostitarina täyttää paikkansa Pystykorva-sarjassa: se on erittäin omakohtaisesti ja tuoreesti laadittu kuvaus sellaisen Afrikan maan arjesta, jota emme osaa sijoittaa edes maailmankartalle, saati osaksi maailmankuvaamme. Markku Soikkeli -- KIRJEITÄ SINNE MIKÄ JÄI NÄKEMÄTTÄ Riina Katajavuori: Kirjeitä Jekaterinburgiin Tammi 2006 Novelli alkaa olla taidemuotona katoavaa kansanperinnettä. Toisaalta sitä käytetään kirjoituskilpailuissa taitojen testaamiseen, toisaalta sen nimissä julkaistaan lyhytproosaa, joka ei paljoakaan eroa romaanien yksittäisistä luvuista. Myös scifi- ja fantasia-alan harrastelehdissä novellistiikka on suosittua, vaikka novellin edellyttämä tiiviys usein häviääkin eeppisen vuodatuksen alle. Novellitaidetta voisi uudistaa kokoelmankin keinoin. Kelpo esimerkki on Riina Katajavuoren Kirjeitä Jekaterinburgiin, kirjoittajansa kolmas proosateos. Kymmenestä novellista kolme käsittelee lapsuutta tai lasten tekemistä, kolme teini-ikää, loput neljä aikuisia, jotka eivät oikein viihdy kotonaan. Kiinnostavin ja kirjallisin Katajavuoren novelleista on "Oman maun puutetta", jonka päähenkilö vaeltelee kaupungilla, koska hän tuntee pakottavaa kiintymystä muiden ihmisten vaatteisiin. Novelleista viisi on julkaistu lehtiversioina, yhteyksissä, jotka todistavat Katajavuoren keskustelevan monelle yleisölle. Nuorisonovellit on julkaistu tyttöjen teinilehdessä, Demissä, ja sosiaalista kritiikkiä välittävät tarinat Alkoholipolitiikka- työryhmän loppuraportissa! Vaikka kokoelman novellit ovat syntyneet erilaisiin tarkoituksiin, ne tukevat toisiaan temaattisesti. Päähenkilöinä esiintyvät hyvin samanlaiset kodittomat ihmiset, lapset, nuoret ja aikuiset, antaen kiitettävän kokonaiskuvan nykypäivän Suomesta. Yhteistä näille novelleille on ihmisten kohtaamattomuus. Sen voi nähdä jo kirjan otsikossa, "Jekaterinburgissa", kaupungissa joka kuulostaa kovasti tutulta, mutta jonka sijainnista ei liene kellään varmuutta. Niminovellin kertoja tunnustaa, että hänkin on hullaantunut paikkaan sen nimen ja tapaamansa kauniin oppaan ansiosta. Miljoonat ihmiset tulevat Jekaterinburgiin katsoakseen Aasian ja Euroopan eeppistä rajapylvästä, mutta novellin tehtävä on kiinnittää huomio oppaaseen, ainoaan kiinnekohtaan näkemättömän maailman rajalla. Kirjemuoto on sekin oiva valinta. Monet lyhytproosan kirjoittajista ovat halunneet välttää novellin määritelmää. Siksi he ovat nimittäneet kertomuksiaan lastuiksi, jutuiksi tai littleiksi, samalla tavoin kuin lyyrikot ovat mielineet verrata runojaan lauluihin tai freskoihin. Katajavuoren kirjan otsikko viittaa siihen, että koolle kutsutut novellit ovat kirjeiden kaltaisia. Tai ehkä niiden henkilöhahmoja pitäisi verrata matkalaisiin, joilla on tarve ottaa yhteyttä sinne, mitä heiltä on jäänyt näkemättä. Avioerossa, vastaavasti, jaetaan lapsia ja tavaroita kuin muistoja tarinasta, joka jäi elämättä. "En halua nihiloida mitään", toteaa kodista lähtevä vaimo, "haluan vain pois, muualle, muihin lauseisiin." Markku Soikkeli -- "HARVOIN YHTEHEN YHYMME", PAITSI ANTOLOGIASSA Vilja-Tuulia Huotarinen ja Ville Hytönen (toim.):Runouden vuosikirja 2005. MotMot, 2006. Riina Katajavuori ja Markku Pääskynen: Ryhmä 06. Tammi, 2006. Tero Liukkonen (toim.): Novellit 2006. Gummerus, 2006. Vakiintuneen käsityksen mukaan Kalevala edustaa kansanomaista maailmankuvaa. Eepoksen päähenkilöille on sallittu oluenhoukutukset ja lemmenhimo, ovathan niistä kertomassa kansan omimmat äänet. Kansan omaa ääntä kuunnellaan kuin suomalaista luontoa. Nykypäivän kalevala on edelleenkin sekoitus kansanomaisten kirjoittajien proosaa ja runoutta sekä kommentaareja maagisten sanojen alkuperästä. Mutta enää ei tarvita paljasjalkaista konttiäijää kansan sanojen keräämiseksi. Nyt tekstit kootaan harrastajapiireistä ja kilpailuilla, painetaan pehmeisiin kansiin, antologioiksi. Nykypäivän kalevalan voi nähdä lyriikalle omistetussa MotMot-vuosikirjassa tai novellikilpailujen parhaista kootuissa kokoelmissa. Kovin ne ovat toimittajiensa oloisia - niinhän oli Kalevalakin. Kansanääniä yhdistävää kokoelmaa on tarvittu. Maa on laaja, tavat ja murteet lauluun laittumiseksi hyvinkin erilaisia. Kalevalassa yhteinen ääni kelpaa vain kehyskertomukseen: "Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme, näillä raukoilla rajoilla,--." Vaikka tänään eletään maailmanmedian aikakautta, laulajat kyselevät edelleen, mikä heitä oikein yhdistää. Sananiekkojen piirit ovat pienet täällä Turun, Tampereen ja Helsingin kolmiossa, mutta Suomea ja kirjoittajia riittää ulkopuolellakin. Mikä tuo runoilijat yhteen? Paavo J. Heinonen pohtii Runouden vuosikirjaan tekemässään artikkelissa, että pohjoisesta tulevat runoilijat jäävät sille tielleen lähtiessään etelään. Heinonen muistuttaa, että klassikotkin ovat pohjoisessa syntyneitä: Runeberg, Hellaakoski, Leino. Kalevalan taakka tuntuu sosialisoivan lukutavan suosiossa. Kansankirjallisuuden lukemisessa ei ole suosittu yksilöllistä, luovaa ymmärrystä, vaan värssyjen ulkoa opettelua. Kirjallisuuden vaikea suhde kansanomaiseen näkyy Runouden vuosikirjassa, teemana on yhteisöllisyys. Esseissä pohditaan "turhan kauneuden" paikkaa turhuuksille vihamielisessä markkinoiden maailmassa. Janna Kantola ja Miia Toivio toteavat vuoropuheluksi kirjoitetussa esseessään, että runous voisi olla se paikka, jossa opitaan kohtaamaan kielen ja yhteiskunnan "oudoin" osa. Seurusteleva ja kuluttava suomalainen Tämän päivän harrastajanovelli on huomispäivän romaani. Antologioiden perusteella kotimaisen proosan tulevaisuus näyttää kiinnostavammalta kuin nykytilanne. Harrastajanovellien parhaimmistoa yhdistää se, että realismin vanhat velvoitteet ovat jäämässä taakse. Novellikilpailujen parhaimmistossa on niukasti tunnistettavia oman aikamme tapahtumia, vuosiluvuista ja paikannimistä puhumattakaan. Silti ne käsittelevät tuttuja ilmiöitä. Proosan preesens levittäytyy 1980-2000 -luvuille. Mielikuvitukselle annetaan kuitenkin valta vain kielen puitteissa. Fantasian puolelle tohtii Gummeruksen kokoelmassa sen voittajanovelli, Tiina Raevaaran "Kalasääsket". Novellin päähenkilö löytää suosta oman ruumiinsa, ja tarina alkaa yhä uudelleen alusta kuin vuodenaika. Ryhmä06-kokoelmaan kertyi kuvauksia vanhempien sukupolvesta. Agraarinen maisema ei kuitenkaan kelpaa proosan näyttämöksi. Ehkä metsä ja pelto koetaan työnteolle omistetuksi ympäristöksi, työnteko menneen maailman realismiksi. Työtä tekevän suomalaisen sijaan kiinnostavampi on kuluttava, seurusteleva ja matkaileva kanssaihminen. Mistä runous sitten löytää kansan äänen? Heinosen Paavo totesi esseessään, että Helsingissä hän joutuisi istumaan älykköjen latte- pöydässä, Turussa runoilijaseura pakottaisi baaritiskille. Oulun korkeudella on turvallista tehdä runoutta. Postmoderni ei juurru teknologiacityyn. Timo Hännikäinen ja Antti Nylén väittävät samassa kirjassa, että Helsingissäkään runoilijat eivät haluaisi esiintyä intellektuelleina. Heidän mielestään taidelyriikka pyrkii integroitumaan kansan makuun ja kirjailijat häpeävät "ylemmyyttään". Harrastajien teksteissä ei ylemmyydentuntoa näy, etenkin milloin ollaan lähellä luontoa. Hyväksi esimerkiksi käy turkulaisen Veera Kasken runous Ryhmä06:ssa. Kaski opastaa kuinka lähestytään oravia ja vanhoja ihmisiä, kuinka täytetään pensasaita pienten ihmisten seurassa. Hyvä laulaja tekee kaikista lapsia. Markku Soikkeli -- SYKSY PENTTI LINKOLAN SOUTAJANA Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja Sammakko 2006. 232 s. Jos olympialaiset saataisiin Suomeen, kotimaiseksi näytöslajiksi olisi syytä valita verkkojen katsominen. Eero Alénin kalastuspäiväkirjan perusteella verkonkatsominen kelpaisi yhtä hyvin kesä- tai talvilajiksi. Olosuhteet tuulisella järvellä voivat olla hurjemmat kuin merellä, työ vaatii yhtä paljon niin henkistä kuin fyysistäkin kuntoa. Etenkin jos kalakaverina on Pentti Linkola. Kalastajana Linkola on tietysti kuin kuka tahansa ammattimies. Kiinnostavaksi verkonkatsonnan ja Alénin kalastuspäiväkirjan tekee kirjoittajansa näkökulma. Alén tulee Linkolan soutumieheksi osana työharjoitteluaan, syksyllä 1994, mutta harjoittelupaikan valinnassa tärkein motiivi on linkolalainen maailmankatsomus. Eero Alénin kirjaa on ilmeisesti kypsytelty pitkään, jotta syksyn 1994 tapahtumat on saatu sovitettua tapahtumasarjaksi, jossa vuorottelevat kaksitoistatuntiset työpäivät ja päivänpolttavat jutunaiheet. Henkilöistä ja kartano-Hämeen maisemista ovat tallentuneet arkiset yksityiskohdat, mutta etualalla on 61-vuotiaan kalastajan hurja fyysinen kunto sekä hänen mökkinsä ympärillä pyörivä julkisuussirkus. Kalastuksen ohessa Alen kuvailee päivittäistä elämää Linkolan renkinä. Nuoren miehen hämmennystä lisää se, että hän huomaa olevansa aatteissaan linkolalaisempi kuin Linkola itse. Estonian uppoaminen saa ihmisvihaajaksi sanotun filosofin liikuttumaan, ja naapureilleen hän voi olla mitä sydämellisin rupattelija, vaikka naapureiden elämäntapa edustaisi kaikkea sitä, mitä Linkola on kirjoituksissaan vastustanut. EU-kansanäänestyksessä Linkola esiintyy vastustajien joukoissa, koska haluaa pelastaa Euroopan suomalaisilta. Mediaperso profeetta Jo 1980-luvulla Pentti Linkolalla oli maine asiaproosan mestarina, joka eli niin kuin kirjoitti. Suomalaiset taiteilijat ja elämäntaiteilijat halusivat vierailla profeetan tykönä, sillä metsäläisestä maailmankuvastaan huolimatta Linkola osasi puhua sivistyneistön kielellä, onhan hän vanhan kulttuurisuvun perillinen. Mutta kun nykypäivänä lukee vaikkapa Erno Paasilinnan esseetä (1981) tällaisesta vierailusta ja vertaa sitä Alénin päiväkirjaan, huomaa millaisen kerman kulttuuriväki oli kykenevä kuorimaan Linkolan opeista. Jopa Paasilinnan kaltaiselle korpikansan ystävälle kalastajaprofeetan hahmo oli ensisijaisesti ikoninen vastavoima 1980-luvun pintaliidolle. Ekologinen sanoma oli toissijaista. Alénin sukupolvelle Linkola näyttäytyy sekä ihanteellisena että koomisena hahmona. Suklaalle ja mediajulkisuudelle perso profeetta on aivan yhtä jääräpäinen kuin ne maanviljelijät, jotka ehdoin tahdoin tuhoavat suojeltavaksi julistetut pähkinälehdot. Linkola syö pilaantunutta kalaa ja voita paketista, koska häntä inhottaa "terveysintoilu". Päiväkirjassa ekologinen näkökulma merkitsee maanläheisyyyttä, työ- ja perhe-eetosta. Alénin omaa sivilisaatiokritiikkiä kuullaan vain kommentteina Linkolan puheisiin. Korpifilosofin levyhyllystä Alén etsii itselleen tuttuja viitteitä ja pohtii, olisiko Järnefeltin perillisenä pidetyn Linkolan retoriikkaan tarttunut jotain Clashin ja Tuomari Nurmion sanoituksista. Linkola vm 2006 Korpifilosofin apumieheltä vaaditaan vahvat hermot sekä työssä että vapaa-aikana. Eetokseltaan Alénin kirja on jämäkkää luettavaa. Monta vuosikymmentä on kulunut siitä, kun suomalaisessa kirjallisuudessa on työn eetos näin nostettu arvoonsa, nostettu esille ihmistyön mielekkyys luonnon ja ihmisyhteisön välisessä tasapainossa. Verkkokalastajan työtä kuvaillaan ammattina, jota voi edelleen harjoittaa kohtuullisessa sopusoinnussa luonnon kanssa. Kalastajamestaria Alén teitittelee kuin kisälli ainakin. Vanhempiaan hän muistaa puhelinsoitoilla, Helsinkiin kaipailee kahviloiden takia. Alénin päiväkirjaa voi lukea kuin urheilu- tai työsuoritusta. Sen kiinnostavuus nousee dokumentin kohteesta, mutta Linkolan henkilökuva ei olisi herkullisen ristiriitainen, jollei kuvailija olisi niin vakaamielinen sekä kynän että airon käyttelijänä. Kirjan loppuluvussa hypätään nykypäivään. Korpifilosofi Linkola on edelleen voimissaan, diabeteksesta huolimatta vetää talviverkkoja, ja seuraa valppaasti maailman tapahtumia. Vielä hänestä kuullaan. Markku Soikkeli -- PILATUS ÄRJÄISEE JA JEESUS HIHITTELEE ITSEKSEEN Juha-Pekka Koskinen: Viisi todistajaa Karisto 2005 Antiikin myyttien tulkinnassa useimmiten unohdetaan sukudynastiat. Jos esimerkiksi Oidipuksen tai Medeian koettelemukset suhteutettaisiin suvun aiempiin vaiheisiin, saisivat ne toisenlaisen merkityksen kuin yksittäisen elämän tragedioina. Myös Raamatun mytologia mahdollistaa yksittäisten henkilöiden tulkitsemisen suhteessa sukuperintöön. Vanhan ja Uuden testamentin suhteuttaminen toisiinsa on ollut lähtökohtana ylipäänsä sille, että kirjallisuutta on opittu tulkitsemaan allegorisesti. Juha-Pekka Koskisen romaanissa Viisi todistajaa kerrotaan Uuden testamentin keskeiset tapahtumat suhteessa aiempaan juutalaiseen traditioon, sekä annetaan niille uudenlainen painotus. Koskinen kertoo Jeesuksen elämänvaiheet viiden "todistajan" näkökulmasta, konstruoi siis viisi aivan uudenlaista evankeliumia. Hänen tarinassaan Jeesus on ihmiskunnan rakkauden dynastian, Aabelin suvun viimeinen perillinen; kaikki me muut olemme murhaajan eli Kainin jälkeläisiä. Lähtökohta on vähintäänkin haastava, mutta toteutus ei ole ihan niin korkealentoinen kuin voisi toivoa ja olettaa. Juha-Pekka Koskinen ei kirjoita niinkään pitkän kaunokirjallisen tulkintaperinteen päälle kuin ajanlaskun alun historiankirjoituksen varassa. Kun Koskinen nostaa etualalle Raamatun keskeisiä symboleita leikitelläkseen niiden merkityksellä, unohtuu romaanin merkitys inhimillisen sankaruuden todistajalausuntona. Hänen Jeesuksensa on moderni henkilöhahmo tavalla, joka on välillä höpsähtäneen koominen ja puhelias. Esimerkiksi Pilatuksen tiedustellessa Jeesukselta, onko tämä juutalaisten kuningas, toistaa Jeesus kyllä kuuluisan repliikkinsä "Sinäpä sen sanoit", mutta Koskinen ei malta olla lisäämättä messiaan suuhun kömpelöä sutkausta: "Niin kuin silmäpuoli on sokeiden kuningas, olen minä varmaankin heidän kuninkaansa, Jeesus sanoi." Kuin nykypäivän Israel Koskisen romaanissa pääsiäisen tarina tapahtuu ihmisen mittapuissa, ilman varsinaisia ihmetekoja. Koskinen elävöittää ja maallistaa Raamatun hahmoja kuvailemalla heidät tiedonhaluisina ja skeptisinä, siis varsin moderneina romaanihenkilöinä. Pilatus voi "ärjäistä", Jeesus "hihitellä itsekseen", ja kun maa järkkyy ristiinnaulitsemisen hetkellä, roomalaiset sotilaat katsovat "toisiaan vaivautuneina". Todistajan arvoon nostetut sivuhenkilöt ovat Juudas (81 sivua), roomalainen sotilas Pertinax (25 sivua), Jeesuksen veli Jaakob (46 sivua), Magdalan Maria (26 sivua), sekä ylipappien vakooja Didymus (86 sivua). Marian osuus on teoksessa kaunokirjallisesti tyylitellyin ja rauhallisin, miksei hyvä novelli sellaisenaan. Kuten sivujaottelusta näkyy, romaani painottaa kahden toimeliaan vehkeilijän osuutta. He tuovat tarinaan niin runsaasti toimintaa, että raamatulliset paikat näyttävät enemmän nykypäivän Israelilta kuin myyttisten tapahtumien näyttämöltä. Kyseessä ei tietenkään ole mikään toimintaromaani, mutta henkilökuvat jäävät kyllä kiusallisen alisteisiksi kuvitellun historian dramatiikalle. Markku Soikkeli -- KEKKOSEN KEHUMA, KANSAN UNOHTAMA Hannu Mäkelä: Samuli. Muistelma Samuli Parosesta Otava 2006 "Kun nyt on eduskuntavaalit edessä, toivoisin, että mahdollisimman moni ehdokas ottaisi Parosen teoksen opinto- ja kurssikirjakseen. Läpimeno on varma, jos ehdokas kykenee esittämään ratkaisun niihin kymmeniin kysymyksiin, joita tämä kaunokirjallinen teos nostattaa lukijan mieleen." Näin komeat suositukset sai Samuli Parosen romaani Huone puutalossa (1971). Suosittelijana oli itse presidentti Kekkonen. Suomen Kuvalehdessä julkaistu avoin kirje oli tarkoitettu siirtämään kirjallinen ja poliittinen huomio sotien muistelemisesta oman ajan yhteiskunnallisiin ongelmiin. Kekkosen kehujen ansiosta Parosesta tuli hetkessä kuuluisuus. Mutta kun kirjailija kolme vuotta myöhemmin menehtyi, häneltä jäi hyvin vaatimaton perintö, niin rahallisesti kuin kirjallisesti. Parhaiten Parosen teoksista on menestynyt postuumisti julkaistu aforismikokoelma. Hannu Mäkelä oli yksi niistä harvoista, jotka pääsivät tutustumaan erakkomaiseen kirjailijaan. Mäkelä työskenteli 1960-luvulta alkaen Otavan kustannustoimittajana, sittemmin apulaisjohtajana ja tietysti myös tunnettuna kirjailijana. Mäkelä seurasi Parosen käsikirjoitusten etenemistä ja ystävystyi tämän kanssa enemmän kuin työ olisi edellyttänyt. Samalla hän aloitteli omaa kirjallista uraansa ja sai rohkaisevia kommentteja Paroselta, jopa ensimmäisestä Herra Huu -kirjasta (1973). Muistelmakirjassaan Mäkelä palaa noihin yhteisiin vuosiin. Etualalla on "Samuli", materiaalina tämän kirjeet "Hannulle". Mitään juonta ei materiaalista muodostu. Mäkelän muistikuvat siirtyvät kirjeistä milloin hänen omiin perhehuoliinsa, milloin Parosen lukuisiin sairauksiin. Kiinnostavinta ovat kuvaukset 1960-70 -luvun vaihteen kirjallisesta ilmapiiristä. Paronen oli työväen kuvaaja ja yhteiskunnallinen pohdiskelija poliittisesti kurittomalla tavalla. Omintakeisena prosaistina ja aforistina hän on osoittautunut hitaasti arvoa kerääväksi klassikoksi. Suomen Beckett Paronen oli kouluja käymätön mies, joka kuitenkin käytteli suomea niin omaperäisesti, että häntä voi tänäkin päivänä verrata Kiven tai Haanpään kaltaisiin, kielen sisällä kasvaneisiin sanataiteilijoihin. Julkisuudessa hänelle ei löytynyt selvää roolia. Vielä kuoleman jälkeenkin on esitetty väitteitä, että Parosen aforismit ja proosa olisivatkin lähtöisin Tuomas Anhavalta, aikansa monitaitoisimmalta esteetikolta. Työläiskirjailijan hahmoon ei sopinut, että tämän tärkein esikuva oli Samuel Beckettin kaltainen absurdisti. Mutkikas moderni kieli ja perinteiset aiheet eivät sopineet samaan kirjailijakuvaan. Väinö Linna oli äärimmäisintä, mitä Parosen ensimmäinen kustantaja, WSOY, saattoi sietää työväen kuvaajalta, koska Linna lanseerasi kotimaiseen kaanoniin 'hyvän työläisen' hahmon. Mäkelä arvelee, että Parosen sotaromaani Kuolismaantie ei olisi sekään kelvannut Tuntemattoman sotilaan kustantajalle. Niin raadollisen realistinen oli sen sisältö ja niin absurdin myötäelävää oli sen kieli. Kuolismaantie osoittautui Parosen läpimurtoteokseksi. Sen ilmestyessä (1967) Samuli oli jo viisikymppinen, raskaiden hanttitöiden ja lukuisten sairauksien uuvuttama mies. Mäkelä oli 24-vuotias, poliittisesti ja emotionaalisesti pidättäytynyt perheenhuoltaja. Kirjallisuuden antama elanto oli molemmilla niukkaa - mutta niin on ollut aina, toteaa Mäkelä. Vain pieni jakso 1990- lukua oli suomalaisen kirjallisuuden kulta-aikaa, kun kirjastokorvaukset olivat kohtuulliset sivistysvaltion mittapuulla. Ystävänsä kirjoista Mäkelällä on sinänsä vähän sanottavaa. Niiden osalta onkin saatavilla kattava lähdeteos, Yrjö Hosiaisluoman väitöskirja, tutkimukseksi harvinaisen selkeä ja selkokielinen esittely. Ihan samaa ei voi sanoa Hannu Mäkelän muistelmasta. Muistelman luonteeseen sopii sinänsä, että muistelija on läsnä tekstissään yhtä paljon kuin muisteltava. Rinnastukset kahdesta isätraumaa kantavasta kirjailijasta eivät kuitenkaan ole järin kiinnostavia tai muistelulle suuntaa antavia. Psykologisoinnissaan arveluttavia ovat tulkinnat Parosen yksinäisyyden ja köyhyyden alkuperästä, syyllisyyden langettaminen dominoivalle vaimolle. Liian lempeä tai taipuvainen lienee Paronen ollut niin yksityisissä kuin virallisissakin suhteissa. Mutta siitä kaikesta mitä hän luki ja koki muotoutui jotain erityistä, joka ei aukea kaikessa laveudessaan kirjemateriaalin tai muisteluiden pohjalta. Tärkeimmän perinnön muodostavat edelleen Parosen aforismit, joista 1960-luvulla ei edes tiedetty, kokoelmassa Testamentti (1999). Sitäkin sopisi kansanedustajien lukea. Markku Soikkeli -- VANHUSTEN UTOPIASSA IDENTITEETTI ON JULKEUTTA JA TUPAKOINTI URHEILUA Jean-Christopher Rufin: Globalia Suom. Erkki Kirjalainen Tammi 2006 529 sivua Maailmanluokan ekologisten uhkien kasvaessa valtavirtakirjallisuus on alkanut soveltaa tieteisfiktiosta tuttuja ideoita. Geeniteknologian osalta huomiota ja palkintoja keräsi äskettäin Margaret Atwoodin Oryx ja Crake (2003). Katastrofitunnelmissa liikkuu myös Jean-Christopher Rufinin tuore suomennos Globalia (alkuteos 2004). Rufin kuvailee pohjoisen pallonpuoliskon peittävää poliisivaltiota, joka pesee likapyykkinsä utopian eteläpuolella. Yhteistä Atwoodin ja Rufinin teoksille on ideoiden kömpelö paisuttelu ja niiden itsetarkoituksellisuus, varsinaisen tarinan koristelu spekulatiivisilla yksityiskohdilla. Tämä tekee niistä turvallista valtavirtakirjallisuutta. Atwoodin ja Rufinin romaanit on kirjoitettu sille suurelle yleisölle, joka haluaa tulla pelotelluksi, mutta nähdä tarinassa selvästi erillään tuttua ja vierasta maailmaa edustavat asiat. Molemmat kirjat ovat yhteiskuntaspekulaatioina lapsellisia. Ilmeisesti ne kuitenkin kiehtovat sellaisia lukijoita, jotka haluavat venyttää realismia tuuman verran. Kirjojen luettavuutta lisää se, että Atwood ja Rufin kuvaavat kaukaisen tulevaisuuden maailmaa tavalla, joka tulee läheiseksi ja tunnistettavaksi samantapaisen media-arjen kautta. Jean-Christopher Rufinin Globaliasta voi sanoa, että se on hyvää tarkoittava, mutta hölmö romaani. Epätoivoinen yritys se on jo lähtökohdaltaan. Rufin nimittäin toteaa kirjan epilogissa, että tässä teoksessa hän on yrittänyt yhdistää kaksi tärkeintä genreään, esseen ja romaanin. Esseemäiset osuudet kuitenkin törröttävät kirjasta niin kuin pedagogiset puheenvuorot kehnosta nuorisoromaanista. Kirjan elokuvamainen yksinkertaisuus ja kaukaisen tulevaisuuden köykäinen futurismi viittaavat ennemmin siihen, että Rufin on leiponut romaanin toimintafilmin formaatit mielessään. EU:sta maailmanvaltio Rufinin romaanissa poliisivoimin hallittu utopia, Globalia, on muuttunut vaarallisen jähmeäksi. Luodakseen itselleen hyvän vihollisen, jota torjuessa yhteiskunta osoittaa muutoskykyä, Uhkientunnistustoimisto ryhtyy edistämään Baikal-nimisen nuorukaisen kapinallisuutta. Baikal seikkailee Venezuelassa etsien muita kapinallisia, samaan aikaan, kun hänen tyttöystävänsä Kate yrittää löytää reitin Globalian ulkopuolelle. Ainoa kiinnostava puoli Rufinin kirjassa ovat yksityiskohdat liki kuolemattomiksi muuttuneiden ihmisten jumalankaltaisesta elämästä. Kun suurin osa väestöä koostuu vanhuksista, elintarvikkeet muuttuvat nestemäisiksi ja purukalusto menettää merkityksensä. Tupakointi on muuttunut vaarallisuutensa vuoksi urheilulajiksi. Globalia on kauhukuva maailmanlaajuisesta EU:sta, jonka taustalla puuhastelee G8:n kaltainen vauraiden poliitikkojen salaliitto: sen lipussa liehuu kaksisataaviisikymmentä tähteä. Varsinainen vallankäyttö perustuu identiteettipolitiikalle. Kulttuurisesta ja etnisestä taustasta on tehty "oikeute", jota kukin voi vaalia kotonaan, mutta jonka mukaan eläminen olisi "identiteettijulkeutta". Identiteetti pakollisena juhlana, jonka osoittamiseen Globaliasta löytyy satoja tv-kanavia, tuntuu kuvitelmana hyvin ranskalaiselta tai sanotaanko sovinnaisen postmodernilta. Globaliassa kirjoja ja muistitietoa ei tarvitse tuhota, sillä kulttuurin ylitarjonta tuhoaa kirjojen merkityksen paljon tehokkaammin. Tällaisia, hyvin lähelle nykypäivää tulevia oivalluksia Globalia tarjoaa harvakseen. Niiden vuoksi ei kannata tuhlata aikaansa juoneltaan hitaaseen ja henkilöhahmoiltaan tyhjänpäiväiseen romaaniin. Puheenvuoroja pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon kovenevasta konfliktista löytyy muualtakin. Markku Soikkeli -- NUORISOFANTASIA YHDISTELEE SATUJA, VIIKINKEJÄ JA ARABIAA Ilkka Auer: Varjoissa vaeltaja. Lumen ja jään maa -sarja. Otava 2006. 457 sivua. Ulla Viertola: Mosaiikkilintu. Oman keisarien aikakirjat -sarja. WSOY 2006. 418 sivua. Fantasiaa luetaan, koska se on vaarallista. Kaikki fiktio vihjailee hämmentäviin ja pelottaviinkin ajatuksiin, mutta fantasiassa voidaan mennä askeleen verran pidemmälle ja antaa hirviömäinen hahmo pelon aiheille. Toisaalta fantasiaa luetaan, koska se on aineksiltaan äärimmäisen tuttua ja turvallista. Etenkin ns. sankarifantasiassa hahmot ja juonet ovat yhtä toisteisia kuin dekkareissa tai romansseissa. Kauhistuttavien ajatusten kohtaaminen turvallisessa tarinassa on erityisen tärkeää lasten- ja nuortenfantasialle. Kuvitteelliset olennot tarjoavat lapsille esikäsitteellisen mallin niihin tilanteisiin, jotka olisivat muuten vaikeita ymmärrettäväksi. Tällaisten prototyyppisten mallien on todettu opastavan moraalia koskevien tulkintojen tekemiseen ja aikuinen-lapsi - valtasuhteiden sietämiseen. Se, että päähenkilöt joutuvat kohtaamaan outoudessaan vaarallisia tilanteita, vastaa lasten kokemuksia maailmasta, johon he ovat tulossa muukalaisina. Turvallisuutta ja toisteisuutta voi tuoda myös kirjojen kotimaisuus ja sarjallisuus. Tämän hetken arvostetuin tulokas nuorisofantasian kotimaisella kentällä on 40-vuotias Ilkka Auer. Hänen tämänkeväinen romaaninsa Varjoissa vaeltaja on tasaista jatkoa palkitulle esikoisteokselle (2004). Auerin maine perustuu sekä aktiivisille naispäähenkilöille että maailmalle, joissa yhdistyvät hurja viikinkikulttuuri ja satufantasian lempeä ihmiskuva. Erityisen omaperäinen ei Auerin luoma maailma siltikään ole, jos sitä vertaa vaikkapa Sari Peltoniemen tapaan yhdistellä satua ja fantasiaa (Hirvi, 2001, ja Kummat, 2003). Erikoisinta Auerin fantasiasarjassa ovat pohjanmaan murteella jutustelevat viikinkisoturit, mikä joillekin lukijoille voi olla suoranainen kynnys päästä sisälle kuvitteelliseen maailmaan. Ulla Viertolan esikoisromaani Mosaiikkilintu edustaa puolestaan ikäryhmäkirjallisuuden toista ääripäätä, 10-12 - vuotiaille suunnattua satufantasiaa. Tarinan fokus ei ole niinkään seikkailussa kuin ihmisten keskinäisissä suhteissa, joiden mittakaavaksi on asetettu keisarihovin tapahtumat. Mosaiikkilinnun valtakunta perustuu sekin tutulle tarinaperinteelle: viittausten kohteena on Tuhannen ja yhden yön satujen maailma. Yhteistä Auerin ja Viertolan kirjoille on paitsi valtakuntaan rajattu miljöö myös teini-ikäinen tyttö, jolla on maagisen herkkä kyky aistia ympäristöään. Viertolan kirjan varsinainen päähenkilö on kuitenkin keisari Adulkar. Hänen on pelastettava valtakuntansa kuivuudelta ja ymmärrettävä maatansa paremmin kuin kirjat ja oppineet voivat hänelle kertoa; tarinassa erottuu tuore ekologinen näkökulma. Juuri Viertolan toivoisi siirtyvän myös aikuisemman fantasian pariin, sillä hän käyttää enemmän aikaa maailman visualisoimiseen kuin myyttien alkuperää selittelevä Auer. Ja ehkäpä arabialaisen tai bysanttilaisen kulttuurin visuaalinen kauneus tarjoaakin enemmän aineksia kuin viikinkien hovit. Miellyttävintä Auerin ja Viertolan teoksissa on kirjoittajien rohkeus käyttää hyvinkin synkkiä sävyjä. Juonen vastakkainasettelut eivät perustu pelkästään hyvän ja pahan kamppailulle, koska kyseessä on ensisijaisesti - Viertolan kirjan alaotsikon mukaisesti - "petoksen, kasvamisen ja uskollisuuden tarina". Markku Soikkeli -- NEUVOSTOSANKARISTA SUMOPAINIJAKSI Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä Suom. Jaana Nikula Gummerus 2005 Zinaida Lindénin I väntan på en jordbävning palkittiin vuosi sitten Runeberg-palkinnolla. Romaani sai kiitosta suomalaisittain ainutlaatuisesta monikulttuurisesta näkökulmasta. Romaanin suomennos on saanut jostain syystä niukasti huomioita, vaikka emigrantti- ja vähemmistökirjallisuudesta muuten paljon puhutaankin. Venäläissyntyisen mutta ruotsiksi kirjoittavan Zinaida Lindénin romaani on hitaasti etenevä matkakirja, jonka kehyskertomuksena on junassa käyty keskustelu kirjailijahahmon ja fiktiivisen sumopainijan välillä. Päähenkilö Ivan Demidovilla on takanaan epäonninen avioliitto ja kesken jäänyt urheilu-ura. Muutto Japaniin on Ivanin paras mahdollisuus uuteen elämään. Japaniin muutettuaan hän kehittyykin paitsi fyysisesti myös henkisesti - kuuluisaksi sumopainijaksi. Ivanin elämäkerta avautuu monologina ja matkakertomuksena, jossa sentimentaalisen sankarin raameihin mahtuva Ivan ylittää rajat sekä aikakausien että kulttuurien välillä. Hänen monologinsa esteettisyyden voi ymmärtää kirjailijakertojan tekemiksi tulkinnoiksi junamatkan aikana vuodatetusta tarinasta. Kansallisia eroavuuksia etsittäessä voisi helposti päätyä kulttuurirasistisiin määritelmiin. Koska Ivanin elämä Japanissa rajoittuu painijapiireihin, näkökulman kapeus on perusteltua. Lindénin lähtökohta ei liene fiktiota todistusvoimaisempi, mutta taatusti kiinnostava. Ivan Demidovin jättiläismäinen keho saa edustaa aluksi Neuvostoliiton uskoa kokoon ja voimaan, kunnes perestroikan myötä paljastetaan millaisilla lääkkeillä suuruutta on kasvatettu. Neuvostoliiton hajottua jättiläisestä tulee koditon ja harhainen. Parhaimmillaan Lindén on tehdessään huomioita siitä, miten neuvostojärjestelmässä ja sumopainijoiden koulutuksessa on samanlaisia uskonnollista palvontaa muistuttavia piirteitä. Vaikka japanilainen elämätapa näyttäytyy kolkon rituaalisena ja säänneltynä, se on paras ympäristö Ivanin kaltaiselle juurettomalle jättiläiselle. Vasta Japanissa Demidov alkaa ymmärtää, että ruumis ei olekaan ihmisen kohtalo. Hän toteaa muuttuneensa niin kuin jotkut talot maanjäristyksessä: kantava keskiosa voi kadota, mutta perusta ja päällysrakenne säilyvät. Markku Soikkeli -- RUNOUS 2000-LUVULLA - PUHUJAT VAIHTUVAT, ÄÄNI PYSYY Eino Santanen & Saila Susiluoto (toim.): Uusi ääni. Uuden runouden antologia. Otava 2006 1990-luvun aikana suomalaisen runouden "kenttä" oli muutostilassa, siitä kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä. Sen sijaan epäselväksi on jäänyt, mitä runoudelle itselleen oikein tapahtui muutoksen aikana. Pikemminkin näyttää siltä, että runoilijat itse muuttuivat enemmän kuin runojen sisältö tai tyyli. Puhujat vaihtuivat, mutta ääni pysyi entisellään. Vuosituhannen vaihteen debytanteista, tarkalleen ottaen vuosista 1995-2005, antaa jonkinlaisen kokonaiskuvan Eino Santasen ja Saila Susiluodon toimittama Uusi ääni. Nimensä mukaisesti kokoelma lupaa tuoda esille muutoksen kotimaisessa runoudessa, vaikka runoilijavalintoja myöten kokoelmassa on päädytty toimittajien hyvinkin subjektiivisiin rajauksiin siitä, mikä kelpaa edustamaan muutosta. Esimerkiksi naisrunoilijoita on mukana vain kolmannes, vaikka kokoelman esipuheessakin todetaan, että naiseuteen liittyvät teemat olivat tärkeä muutostekijä vuosituhannen vaihtuessa. 31 runoilijan ja 222 runon kokoaminen yksiin kansiin on toki vaativa tehtävä, ja on mahdotonta sanoa, keiden kustannuksella joku toinen nimi olisi voitu vaihtaa mukaan kokoelmaan. Pois on kuitenkin jätetty sellaisia nimiä, jotka lyriikan satunnaiskuluttajalle olisivat vähintäänkin tv:stä tuttuja. On helppo uskoa, että he eivät ole ns. muutostekijöitä. Mutta millä lyyrisillä ansioilla on mukaan kelpuutettu Heli Laaksonen, jos kerran Arno Kotro tai Anni Sinnemäki jätetään pois pelkkinä mediailmiöinä? Tulevatko Juuli Niemi ja Riku Korhonen kestämään aikaa runoilijoina, mutta Jenni Haukio, Arto Lappi, Maritta Lintunen ja Tommi Parkko eivät? On toki miellyttävää, että toimittajilla on makunsa mukainen, kokoelmaa rajaava näkemys. Toisaalta rajaamisperusteista toivoisi tulevan jotain julki joko kirjan esipuheessa - sinänsä erinomaisessa johdatuksessa nykyrunouden tilanteeseen - tai sitten yksittäisten runoilijoiden esittelyissä. Mikäli toimittajien väite siitä, että 1990-luvulla suomalaiset runoilijat pyrkivät entistä enemmän erottautumaan toisistaan, pitää tosiaankin paikkansa, he olisivat voineet edes hieman nostaa esille näitä erontekoja. Nyt kirjailijaesittelyt jos mitkä ovat tämän kokoelman kestämättömintä ainesta, koska niissä toistuu kustantajien mainoksista ja takakansista tuttuja luonnehdintoja "myyttisestä" sisällöstä, jollei sitten laveakätisesti "modernista" äänestä tai "surrealismin" perinteenjatkajasta. Kokoelman esipuheessa todettu suurjako "kokeelliseen" ja "perinteiseen" ei sekään riitä kertomaan, millaisista tekstilajeista tai keiltä esikuvilta muodolliset vaikutteet nykyään haetaan, kun ollaan oikein kokeellisia tai perinteisiä. Ainoa runouden sisällä erottuva virtaus näyttäisi olevan proosarunous, vaikka sekään ei liene lähtöisin kotimaisen lyriikan sisäisestä paineesta, vaan hitaasti muualta Pohjoismaista saapunut ilmiö. Muodiksi sitä ei voi nimittää, koska proosaruno on ollut pikemminkin lupaus uudesta muodollisesta vapaudesta. Kirjailijat ovat selittäneet proosarunon suosiota tilaisuutena vapautua keskeislyriikan paineista. Vapautumispyrkimyksellä on kuitenkin paradoksaalinen lopputulos, jos sen illuusiomainen helppous tekee runoilijan lähestyttävämmäksi ja runot henkilön kautta tulkittavammiksi; näin voisi ymmärtää etenkin Saila Susiluodon kirjailijakuvaa. Tämän kokoelman perusteella vaikutelma suomalaisesta nykyrunoudesta on sisältöpainotteinen, filosofoiva ja tarinoiva, ja ennen kaikkea urbaani. Nekin runoilijat, jotka luovat katseen vielä metsän suuntaan, puhuvat siitä ironisesti tai käyttävät luonnonpalasia muistojensa metaforina. Suomalaisen nykyrunon asenne kiteytyy Kristiina Lähteen yhdessä säkeistössä (2004): "Jos kasvit ja eläimet ovat meren muisti, kenen muisti me olemme? Kenen hämärä pakkahuone tai ullakko, sakea merisavu. Kaikki, kaikki on meille objektia. Jos jäsentäisimme uudelleen." -- MIEHEN ELÄMÄ KUIN SULJETTU JUNA Lauri Levola: Pimeä tavarajuna Teos 2006 Novellit ovat proosan tilannetaidetta. Parhaimmillaan niissä yhdistyvät juoninovellille ominaiset ydintapahtumat ja psykologiselle novellille ominaiset viipaleet tajunnanvirrasta. Lauri Levolan Pimeä tavarajuna edustaa tilanteentajuista lyhytproosaa pimeimmillään ja parhaimmillaan. Vaikka helppoahan tällainen proosa ei ole lukijallekaan. Esikoiskokoelman 15 novellista vain muutamasta löytyy välittömästi aukeava tarina; useimmat vaativat kaksi lukukertaa. Lisäksi jotkut novelleista tarjoavat lähinnä kielellistä leikittelyä, ja välillä nämä kielelliset lohkaisut ovat banaaleja, perustelemattomia. Mutta niissä muutamassa novellissa, joissa Levola on hyvä ja kielitaju kohdallaan, hän on erittäin hyvä. Sarkastisia miesnovelleja Useimmissa Lauri Levolan novelleissa kyse on pojan tai nuoren miehen sisäisestä kiihkosta, joka lopussa purkautuu toiminnaksi. "Ei mitään järkeä", on novelleissa toistuva huudahdus. Levola rakentaa tilanteita, joissa minäkertoja havaitsee asiat aivan toisenlaisen ymmärryksen tai kulttuurisen kehyksen lävitse kuin mitä ulkopuolinen kertoja niitä kuvailisi. Levolan kuvaamilla pojilla ja miehillä on katse suunnattuna yli edessä olevan tilanteen. Koulussa vierailevat sotaveteraanit saavat totuudenjanoisen pojan raivon valtaan; mies kulkee läpi paikallisjunan niin kuin se olisi kartta Suomesta Moskovaan; urheilija koukkaa ampumaradan taakse saadakseen turhaan hiihtelyyn lapsuuden kilpailunmakua. Vertailukohteeksi nousevat mieleen suomalaisen miesnovellin vahvat nimet, Juha Seppälä ja Jari Järvelä. Tyylilaji ei ole kuitenkaan ihan niin häijy ja hävytön kuin Seppälällä, eikä myöskään yhtä riehakkaan ylitseampuva kuin Järvelällä. Nuoren Levolan asenne eri tavoin vinksahtaneisiin miespoloihin on leppoisan sarkastinen. Minäkertoja yrittää lukea ympäristöstään merkkejä siitä, miten asianmukaisesti toimia, mutta tulkitsee ne omalla tavallaan. Arvet ovat ainoa tosiasia, johon uskoa. Itsensä ylitse pursuavan ihmisen maailmankuva ei hajoa, vaan tiivistyy lauseiksi, joiden välissä on vaihtelevan pituisia ajatusloikkia kuten proosarunoudessa: "Ihan hiljaista, taivaalla ei kulje enää mikään, kukaan ei ole enää kanssani. Purskahdan itkuun, paksua kuin hunaja." Miehen ahdistukset, naisen fobiat Olennaista tällaisessa yksinäisyyden kuvauksessa ei ole se, puhuuko tilanteentajunsa menettänyt ihminen tarkalleen näin. Tärkeää on se, miten lähelle tällainen kieli tulee itse kunkin kokemuksia yksinäisistä tilanteista, jotka kiusallisesti muistuttavat jotain muuta, paljon tärkeämpää elämänvaihetta. Kokonaan toinen juttu on se, missä määrin Levolan kuvaamat ahdistuksenaiheet kutistuvat miesten elämänpiiriin. Mies on kuin suljetussa junassa, pimeällä onnettomuuspaikalla tai oudossa hotellissa, mutta paikkojen väliltä jää paljon kertomatta. Yhteisen kustantajan johdosta Levolaa voisi verrata edellisvuotiseen esikoiskirjailijaan, Anna Maria Mäkeen. Mäen kokoelmassa Suljetun paikan lumo kuvattiin vastaavasti ympäristön herkistämää tajunnantilaa, mutta naisen kokemana. Levolan ja Mäen näkökulmissa on kuitenkin selvä sukupuoliero. Mäki kuvaa naisten fobioita ja niiden nostattamaa uutta ymmärrystä, kun taas Levola kuvaa miesten ahdistusta ja siitä syntyvää itsetuhoa tai aggressiota: naiset vapautuvat, miehet piiloutuvat. Markku Soikkeli -- NAAPURIN KYTTÄÄJÄ ON SEURAAVA SARJAMURHAAJA Maarit Verronen: Osallisuuden tunto Tammi 2006 Viime vuosina Maarit Verronen on jatkanut tasaista julkaisutahtia. Hänen proosansa ei kuitenkaan ole tasoltaan enää vastannut 1990-luvun teosten näkemyksellisyyttä ja jännittävyyttä. Romaanit ovat olleet epätasaisia kokeiluja raadollisilla ihmisluonteilla, tapahtumat sarja synkkiä kohtaamisia, jotka toimisivat paremmin novelleina. Samaa voi sanoa tämän syksyn Osallisuuden tunto -romaanista, joka on varmaankin epätasaisin teos Verrosen uralla. Se on kunnianhimoisen ajankohtainen tarina sosiaalisten velvollisuuksien muuttumisesta ammattityöksi, mutta realismissaan myös yhteen sulamaton sekoitus dekkaria, romanssia ja kehityskertomusta. Romaanin päähenkilö Salla on tuore väitöskirjatohtori, jolle sosiaalialan tutkimus on kutsumustyö. Salla on käynyt poikkeuksellisen kovan elämänkoulun orpokodissa. Sen jälkeen hän on joutunut opiskelemaan mitä oikein tarkoittaa inhimillinen "osallisuuden tunto" toisaalta kostonhaluisena syyllisyytenä, toisaalta tarpeena löytää muita tärkeämpi ihmissuhde. Kun Verronen kirjoittaa pahan monista muodoista, hän edellisten kirjojensa tapaan keskittyy ihmisten väliseen pieneen kiusantekoon, kyttäysmentaliteettiin ja holhoavaan moralisointiin. Murhat ja raiskaukset ovat vain tunnottomuuden toista ääripäätä. Bodom-murha esimerkkinä Oman menneisyytensä jälkiä Salla joutuu selvittämään sekä tutkijana että korttelinsa naapureiden tarkkailijana. Naapurista on salaperäisesti kadonnut sekä talossa käynyt urakoitsija että talonmiehen rouva. Murhaajan paljastaminen ei vaadi niinkään salapoliisitaitoja kuin kykyä ymmärtää, miten hyvin murhaaja voi "eheytyä" tekonsa jäljiltä, kätkeytyä normaaliksi katsottavaan käytökseen. Tällä kohtaa Verronen päivittää henkilöidensä elämää yllättävällä viittauksella nykypäivään. Nils Gustafsson ja Bodom-oikeudenkäynti ovat kirjan tarjoamassa näkökulmassa todisteita siitä, että murhaaja voi elää vuosikymmeniä normaalia elämää tuntematta minkäänlaista arpea rikoksestaan. Myös romaanin aloittava motto on muotoiltu Gustafssonin tokaisusta, jota viranomaisetkin taisivat käyttää todisteena häntä vastaan: "Se on tapahtunut se mikä on tapahtunut, ja sitä ei saa enää tekemättömäksi." Juonen liikkuessa kovan skandaalijournalismin ja ylitseampuvan lemmentarinan välillä on vaikea ottaa tosissaan tätä Verrosen synkintä ja ajankohtaiseksi tarkoitettua puheenvuoroa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun päähenkilön rakastajalta paljastuu paitsi terroristimenneisyys myös diktaattoriperillinen, lukija menettää vähäisenkin kiinnostuksensa suomalaisen lähiön likapyykkiin. Osallisuuden tunto -romaanin kohdalla "monisyisyys" ja "moniaineksisuus" tarkoittaakin melkoista sillisalaattia. Lukijana en löydä näistä osattomuuden kuvauksista muuta yhteistä tekijää kuin päähenkilön, sosiopaattista tarkkasilmäisyyttä edustavan supersankarin. Pahaa tutkittaessa teemat tapaavat levitä mahdottomiin. Markku Soikkeli -- AFORISMISTA ON TULLUT NOKKELIEN SUOSIMA LAJI Markku Envall: Kieltä terävämpi giljotiini WSOY 2006 Kotimaisen kirjallisuuden erikoisimpia ilmiöitä on ollut aforismien kasvava suosio. Turun lähellä Paimiossa pidettiin tänä kesänä jo kolmannet aforismipäivät. Sen yhteydessä on järjestetty niin aforismityöpajaa kuin valtakunnallista aforismikilpailua. Aforismista on tullut kieleltään nokkelien taitolaji, joka ei paljoa poikkea sanaristikoiden laatimisesta. Kansansuosioon nähden onkin kiinnostava nähdä, mihin suuntaan aforismeilla maineensa luonut kirjailija ja kirjallisuudentutkija, Markku Envall, lähtee seuraavaksi. Envallin uusin kokoelma, Kieltä terävämpi giljotiini, on ainakin askel laveampaan, jos ei kohta taiteellisesti tyylitellympään suuntaan ajatusproosassa. Kymmeneksi osastoksi jaetut tekstikatkelmat vaihtelevat tyyliltään aforistisen tokaisun ja mielipidekirjoituksen välillä, mutta eivät ne aivan "pienoisesseitäkään" ole, vaikka kirjan takakansi niin väittää. Parempi määritelmä onkin kustantajan toisaalla tarjoama "fragmentteja". Kirjallisena lajina se on vähintään yhtä vanha kuin aforismit, mutta harvoin käytetty. Envallin edellisistä essee- ja aforismikirjoista tuttuja aiheita ovat perhe ja yhteiskunta, kirkko ja yliopisto, kirjallisuus ja media. Aiheesta riippumatta Envall osoittaa, että aiheen ilmeinen paradoksaalisuus on purettavissa sanojen avulla. Ehkä kokoelman olisikin voinut järjestää sanakirjan tapaan, A niin kuin alkoholismi ja V niin kuin virsibuumi. Ilmiöt, joilla media kätkee yksityiskohdat, kirvoittavat aforistikon kieltä. Esimerkiksi sinnikäs toive Karjalan takaisinsaamisesta on, Envallin tulkinnassa, pohjimmiltaan tarve uusille aatteille: "Kun ne eivät saa uutta, ne uskovat uudeksi sen vanhan, jonka jo ehtivät unohtaa." Ajankohtaisuudessaan kiinnostavimpia ovat Envallin ironiset kommentit suomalaisesta koulutuksesta ja alkoholismista. Molempien kohdalla määrästä puhuminen peittää laadusta keskustelemisen. Envall toteaa, että "median seuraamisen" sijaan pitäisi "mediasta seuraaminen", jotta ymmärtäisimme olevamme median valintojen armoilla. Fragmenttimuotoa Envall käyttää runoilijan tavoin. Hän jättää fragmenttien välille tulkintavaraa enemmän kuin aforismeihin. Avoimeksi jää jopa se, mikä voisi olla otsikossa mainittu "kieltä terävämpi giljotiini". Envall puhuu kielestä ajatusten teloittajana, jota tarvitsemme hävittääksemme pelottavat totuudet, etenkin ihmisen vähäpätöisyyden kuoleman edessä. Mekaanisen helposti toimiva kieli teloittaa totuuksia niin kuin giljotiini. Julkisuus on sanoille ahdas tila. Ehkä aforistinen, sanojen merkitysvivahteita korostava tyyli, on sitten se mekanisoitunutta kieltä terävämpi ase. Mutta giljotiini se on sekin, myöntää Envall, tulkintojensa perille viemisessä aina yhtä ehdoton ajattelija. Markku Soikkeli -- MIES JOKA SAI MENNEISYYDEN PERINNÖKSI Joel Haahtela: Perhoskerääjä Otava 2006 Oman alkuperän etsintä on vanhimpia tunnettuja tarinoita, ellei peräti juoneltaan vanhin mahdollinen. Antiikin Oidipus-myyttinä siitä on tullut ainakin esikuvallisin tarina, johon länsimaissa tavataan viitata. Joel Haahtelan romaani Perhoskerääjä on sekin kertomus oman identiteetin mysteeristä. Hyvin keskitetysti, monikerroksisten muistikuvien kautta laadittu kertomus pitää jännittävyytensä viimeisille sivuille saakka. Toisaalta Perhoskerääjä on tyypillinen "taideromaani": se on omistautuneempi kuvailuille ja symbolien nypläämiselle kuin kerronnalle ja teemojen kehittelylle. Ihan haukottelematta sitä ei lue. Nykypäivään sijoitettu tarina voisi olla juoneltaan vuosisatoja vanha. Yksinäinen mies perii omaisuuden täysin tuntemattomalta henkilöltä. Hän lähtee matkalle muukalaisen kotimaahan, Saksaan, ja saa kuulla elämäntarinoita ihmisistä, jotka tuntuvat hänelle läheisiltä. Mitään selvää yhteyttä nuoren suomalaisen ja kuolleen saksalaisen opettajan välillä ei löydy. Mutta, niin kuin myytin hallitsemaan tarinaan sopii, vähitellen päähenkilö joutuu tilanteisiin, jotka toistavat kuolleen miehen tarinaa. Samalla käyvät selville muistoesineiden merkitykset. Haahtelan edellisten pienoisromaanien tavoin minäkertoja on haikeansorttinen taiteilijaluonne, joka lumoutuu muiden ihmisten muistoista enemmän kuin omistaan. Muistot eivät ole ihmisten ominta ainesta, viestii kirjailija. Nainen vie identiteetin Edellisessä, Finlandia-ehdokkaaksi nousseessa Elenassa (2003) Haahtelan päähenkilö kuvitteli itselleen ihannenaisen löytämänsä kirjan perusteella. Tällä kertaa haaveiden symbolina on harvinainen perhonen, mutta oman identiteetin epävarmuus johtuu yhtä lailla kadonneesta äidistä kuin poissaolevasta vaimosta. Perhoskerääjästä pidin kuitenkin paljon enemmän kuin Haahtelan neljästä edellisestä kirjasta. Kuvatessaan Saksan lähimenneisyyttä hän tuntuu liikkuvan vankemmalla pohjalla kuin iberialaisissa tuokiokuvissa tai yleiseurooppalaisessa asfalttimaisemassa. Tällä kertaa tarina on tiiviimmin kiinni historiassa, vaikka sen henkilöt lausuvatkin repliikkejä kuin ihmiskohtalot olisivat heille pelkkää runoutta ("hitaasti peittyvät taivaanrantamme usvaverhoon"). Eroottinen kohtaaminen Alppien juurella on romaanin ainoa notkahdus muutoin haikeassa tunnelmassa. Unenomaisuus välittyy minäkertojan havainnoissa, joissa syksy tuntuu vallanneen Euroopan pysyvästi. Ihmiset muistelevat sotia edeltänyttä kesää kuin mantereen yhteistä lapsuutta. Kirjan nimessä on merkityksellistä, että kyseessä on 'perhoskerääjä', ei 'perhosten keräilijä'. Ehkä kyse on ihmisestä, joka on identiteetiltään niin hauras, että hänelle kertyy elämästä aineksia kuin mettä perhoselle? Romaanin perusteella nimi voisi tarkoittaa myös sellaista ihmisluonnetta, jolle perhonen on pakkomielle eikä harrastus. Alppien rinteillä liihottava parnassius phoebus saa edustaa pienintä tavoittamatonta muistoa, joka kohtalokkaalla tavalla yhdistää tuntemattomia ihmisiä. Markku Soikkeli HUOM! Kuvia ja tietoa romaanin kuvailemasta perhosesta: http://www.eurobutterflies.com/species_pages/phoebus.htm -- VIRKAMIESSATIIRI SUUR-SUOMEN KOTIRINTAMALTA Sanna Ravi: Ansari Johnny Kniga 2006 Suuri aika tarvitsee suuria ihmisiä. Jotkut ovat tahtomattaan sankarillisia epäonnistujia, sotamies Svejkin kaltaisia kuolemattomia velikultia, jotka luonnostaan toimivat armeijan ja byrokratian myllyjä vastaan. Toiset taas ovat suuria omasta tahdostaan, sellaisia kuten Antero Kivekäs, kirkonkylän postivirkailija, joka yrittää pitää samaiset myllyt pyörimässä niin ihmisten välillä kuin heidän päänsä sisällä. Kivekäs on bronkiitin takia vapautettu rintamalta, mutta kotipuolessa sota antaa hänelle mahdollisuuden ryhtyä muiden omatunnoksi. Kivekäs on päähenkilö Sanna Ravin synkähkön humoristisessa esikoisromaanissa Ansari. Kirja kertoo kotirintamasta jatkosodan vuosina, ja sen salaviisasta huumoria voi hyvin suositella niin sodan kokeneille kuin kaikille muillekin. Ansarin ironia ei nimittäin kohdistu sotaan sinänsä vaan siihen, että virkaintoinen ihminen, nilkin perikuva, voi päteä pelkällä sotaretoriikalla. Ei ole sinänsä tavatonta, että korkean aatteen läpäisemä minäkertoja tarkastelee maltillisen julmasti muiden ihmisten alamittaisuutta, jolloin lukijoille jää pääteltäväksi, kuka lopultakin on viisas ja millä tavoin. Ansarissa todellisuus keskeyttää minäkertojan monologin kursiivilla painettuna, ristiriita käy selväksi lukijalle. Mutta postivirkailija Kivekäs näkee vain sen totuuden, johon hän haluaa uskoa. Koska hän toimii kotirintaman mielialatarkkailijana, hänen on muutettava todellisuutta sen näköiseksi, että se sopii raportteihin. Esimerkiksi viihteeksi katsotut lehdet voi polttaa, koska nyt palvellaan korkeampaa asiaa kuin postilaitosta. Pikkuvirkamiehen syntymä Suhtautuminen "hurraa-isänmaallisuuteen" oli jo sota-aikana huvittunutta ja närkästynyttä, vaikka vasta Linnan Tuntemattomat antoivat jermuilevalle asenteelle kansallisen merkityksen ja hyväksynnän. Ansaria lukiessa on helppo uskoa, että oikeastaan suomalainen byrokratia ja valkokaulusluonne saivat nykyisen muotonsa juuri sota-ajan oloissa. Tähän viittasi myös Paavo Rintala sotaelämäkertansa jatko-osassa Pikkuvirkamiehen kuolema (1959). Pikkuvirkamies Kivekäs voi vielä uskoa sotapropagandan lupaamaan voittoon. Ainakin hän tekeytyy sellaiseksi omassa tarinassaan, joka on yhtä pitkää ja puolustelevaa selontekoa hänen ponnistuksistaan sota-aikana. Suur-suomalaisuuden virkamiehenä Kivekäs on sisäistänyt valvontatehtävänsä perinpohjaisesti. Hän arvioi ja punnitsee muiden ihmisten moraalia koneen tarkkuudella. Sodan aikana hän haluaa päteä moraalisessa puhtaudessa, sodan jälkeen saada osansa kunniaksi katsomastaan syyllisyydestä. Saadakseen varastoon parikymmentä ylimääräistä valistuspuhetta, Kivekäs värvää kihlattuna avuksi mielialaraporttien tekemiseen. Sota-ajan ihmisiä poltteleva tarve elää huomista ajattelematta saa häneltä toistuvan tuomion. Sotahullun Kivekkään vetoomukset ylempiin viranomaisiin jäävät kuitenkin tuloksettomiksi. Ja ehkä romaaniltakin jää odottamaan jotain loppuhuipennusta, joka viimeistelisi kuvan pikkuvirkamiesten Suomesta. Psykologisesti tarina sulkeutuu kyllä nätisti "nöyryytyskomission" saapumiseen. Päähenkilön puheiden materiaalina on käytetty kansallisarkiston mielialaraportteja. Materiaali on muokattu hyvin siihen hyperkorrektiin kieleen, jolla minäkertoja etäännyttää lähimmät ihmisensä ja tekee omakseen valtioiden välisen sotapolitiikan. Esikoiskirjailijana Ravi on jännittävä uusi tuttavuus. Hänen päähenkilönsä on ajaton irvikuva virkamiehestä, mutta tunnistettavissa ansariin eli kasvihuoneeseen maailmansa supistaneesta perisuomalaisesta. Vähän siis meistä jokaisesta. Markku Soikkeli -- KANSALLISMAISEMA KUIN KADOTETTU HELVETTI Jari Järvelä: Kansallismaisema Tammi 2006 Syksyllä 1919 metsäylioppilas Yrjö Pihlava suunnittelee rakentavansa Reposaaren uudestaan. Uuden Reposaaren paikkana ei ole suinkaan Porin edusta, vaan eräs Aunuksen joen mutka rajantakaisessa Karjalassa. Yrjö Pihlava on erikoislaatuinen uneksijahahmo Jari Järvelän romaanitrilogiassa. Vuosiin 1919-1938 sijoittuvassa tarinassa Järvelä yhdistelee aleksiskivimäistä rosvoromantiikkaa moderniin kehityskertomukseen. Järvelän kuvaamina vuosina Suomen ja päähenkilön identiteetti hakevat vielä muotoaan, ylitarmokas haaveilija joutuu selviämään häikäilemättömistä rahamiehistä ja aarteenetsijöistä. Itsenäistyneen valtion kamara tuntuu olevan avoin kaikenlaisille hankkeille. Ensimmäisessä romaanissa, Veden painossa (2001), Pihlava seikkaili Aunuksen Karjalasta laittomassa puunuitossa. Toisessa romaanissa, Pienessä taivaassa (2004,) käytiin vuoden 1929 Petsamossa etsimässä arvokasta asbestia. Trilogian päättävässä Kansallismaisemassa seikkaillaan Karjalan kannaksella. Eletään taloudellista huippukautta vuonna 1938, mutta myös lähestyvän sodan tunnoissa. Edellisten kirjojen tavoin Pihlava pääsee maistamaan menestyksen mahdollisuutta. Viime kädessä hän saa pelastetuksi vain ihmisiä ja ihmissuhteita. Edellisistä seikkailuista on perintönä huollettava perhe ja lahoava pitsihuvila, nyt hänen matkaansa tarttuu kokonainen lauma kodittomia poikia. Pihlava onkin eräänlainen siviiliajan vääpeliluonne, joka joutuu sotatilaa muistuttaviin vaikeuksiin omalakisten työnjohtajien kanssa. Ulkoisen järjestyksen nimissä Pihlava nöyrtyy kuuntelemaan ylempiensä mielipiteitä, mutta heikompia puolustaakseen hän kääntyy vaikka esivaltaa vastaan. Paljon on Karjalasta kertomatta Jari Järvelän Kansallismaisema oli odotuksissani tämän kirjasyksyn isoin tapaus. Pelkästään siksi se oli iso pettymys. Tarina on torso, juoni menee minne sattuu, ja romaanin rakennekin on yhtä hajanainen kuin jossain matka- tai maisemaoppaassa. Kansallismaiseman on kuitenkin tarkoitus olla päätös Yrjö Pihlavan tarinalle ja trilogialle. Molemmat jäävät nyt keskeneräisiksi, kun kertomus rakentuu maiseman eikä ihmissuhteille. Huonon farssin tavoin Järvelä jopa marssittaa näyttämölle uusia sivuhahmoja pitääkseen tilannekomiikan käynnissä. Osittain hajanaisuus on tarkoituksellistakin. Päähenkilön rahantarve motivoi hänen matkansa maisemasta toiseen. Suursaaressa eli "Pohjolan Tahitissa" pysähdytään makkilastissa; kansainväliseksi satamapaikaksi muuttuneessa Makslahdessa (nykyinen Pribylovo) Pihlava pitää kotia; Terijoella ihmetellään modernia kesänviettoa ja tavataan Olavi Paavolainen. Pääosassa eivät ole niinkään ihmiset kuin 1930-luvun "neljä kadonnutta helvettiä", sen todistaminen, että kansallismaisemat eivät ole niinkään paikkoja kuin kansakunnan tehtävää palvelevia mielenmaisemia. Erikoisin Järvelän "kansallismaisemista" on Kannaksella sijaitseva poikaleiri nimeltä 'Kongo'. Paikan ohjekirjana on kuvaus punaisille tarkoitetusta keskitysleiristä vuonna 1918. Eksoottisten seutujen symboliikalla Järvelä on huvitellut aiemminkin, kokoelmassa Paljon on Afrikasta kertomatta (2002). Myös romaanissa 'Kongo' on vertauskuva paikalle, joka erottuu suomalaisesta pihapiiristä miehisen alitajunnan mustana aukkona. Keskitys- ja poikaleirin tai Kannaksen ja Kongon luonnonvarojen rinnastaminen on karmaisevan monitasoinen kuva Suomen lähihistoriasta. Itse tarina kumminkin typistyy myytiksi metsäläisten salatusta historiasta; Yrjö Pihlava katoaa Suomen kartalta. Paljon on Karjalasta kertomatta, tämänkin jälkeen. Markku Soikkeli -- KUOLLEET KERTOVAT ELÄMÄN TARKOITUKSEN Juha Seppälä: Ei kenenkään maa WSOY 2006 Juha Seppälän kahdeksantoista proosateoksen joukosta vain seitsemän on romaaneja. Rakenteeltaan ne ovat olleet toinen toistaan kokeellisempia. Esimerkiksi Yhtiökumppaneissa (2002) on näytelmän käsikirjoitus romaanin sisällä, ja Routavuodessa (2004) tapahtuma-aikakin voi muuttua kesken lauseen. Uusin romaani, Ei kenenkään maa, on edellisiäkin oikukkaampi. Teos on silti helpommin lähestyttävä. Seppälä kuvaa ihmiselämää sen rajatilassa: hän kuuntelee elävien ja kuolleiden ääniä tasaveroisesti rinnatuksin, niin kuin kaikki olisivat jo vainajia. Proosahan ei ole pelkästään sitä, miten elämälle muotoillaan juoni. Romaanin sisältämät tekstit voivat jäsentyä muillakin tavoilla. Ei kenenkään maa -romaanissa ovat rinnakkain kahden suvun todelliset ja mahdolliset henkilöt, mukaan lukien syntymätön poikalapsi. Jokainen henkilöistä kertoo kokemistaan menetyksistä ja pettymyksistä rakkaudessa. Syntymätön lapsi haistattelee hukkaamistaan kokemuksista niin lääkäreille kuin jumalalle. Eniten puheenvuoroja saa hautausurakoitsija Martti Hirvonen. Hän katsoo olevansa jumalan työnjatkaja ja vähättelee maailmankaikkeuden mittasuhteita, toistuvathan mittasuhteet atomienkin välillä. Mutta Hirvonen ei ole ainoa, joka haluaa pyörittää "pyhyyden järjestelmää" jumalan ja ihmisten puolesta. Fyysiselle hautausmaalle löytyy virtuaalinen kilpailija, Kosti Grundstenin nettihautausmaa. Vastakkain on kaksi sukua, patriarkkaa ja maailmanjärjestystä: Hirvonen numeroituine arkkupaikkoineen ja Grundsten koodattuine nettisivuineen. Kamppailua käydään siitä, millä tavoin kuolleita saa muistella - ja lopulta myös siitä, kenen elämä kelpaa fiktioksi. Kirkkomaanjäristys Muuta jumalaa ei tässä levottomien sielujen ja holtittomien ruumiiden maailmassa ole kuin maaperä. Se kätkee kadonneet esi- isät ja syntymättömät isoveljet, se on "ei kenenkään maa", elämän järkkyvä perusta. Rakennetun maiseman epävarmuutta Seppälä on tutkiskellut läpi tuotantonsa. Jumala oli mies -romaanissa (1996) kodin kivijalan murtuminen rinnastui isänvallan rapistumiseen. Teoksissa Taivaanranta, Sydänmaa ja Routavuosi käy maaperän symboliikka esille jo kirjan nimessä. Tällä kertaa ollaan sitten kirkkomaalla. Ehkä viime vuonna saatu kirkon palkinto on saanut nihilismistään tunnetun Seppälän kiinnostumaan elämän ja kuoleman rajatilasta. Vainajien henget ovat romaanissa rääväsuisia ja elämänhaluisia, elävät taas murehtivat vartaloidensa rapistumista. Sukupolvien jatkumot eivät kuitenkaan etene yhtä mekaanisesti kuin taivaankappaleet radoillaan. Hirvosen ja Grundstenin lapset rakastuvat kohtalokkaasti, ikään kuin rakkaus olisi puhtainta siellä, missä kuolema hallitsee. Sukujen väliset suhteet alkavat asettua ymmärrettäväksi vasta kirjan puolivälissä, mutta aiempiinkin jaksoihin on kiinnostava palata. Pitkästä aikaa Seppälä tarjoaa romaanin, joka pakottaa lukemaan uudelleen rivienkin välistä. Markku Soikkeli -- MERIMAAILMA SUOMALAISEEN TAPAAN J. Pekka Mäkelä: Alshain Like 2006 309 s. Maailmana maailmojen joukkoon pyrkii myös J. Pekka Mäkelä toisella tieteisromaanillaan Alshain. Paikkana on planeetta ihmiskunnan kaukaisessa tulevaisuudessa, merimaailma, jossa ihmiset elävät kaksinverroin sivilisaation äärellä. Merimaailmojahan on suosittu planeettascifissä: sivilisaatiot nousevat luontevasti merien äärelle, koska ne ovat perinteisesti olleet ihmisryhmien yhdistäjiä, vuoret ja autiomaat erottajia. Tällaisissa kulttuurien fuusiolle perustuvissa maailmoissa kiinnostavaa on se, mitä uutta kirjailija luo ihmiskunnan perinnöstä. Esimerkiksi Alshainissa nimet kuulostavat sekoitukselta kiinaa, venäjää ja romaanisia kieliä. Mutta muuten ihmiskunta näyttää kehittyneen vain musiikin harrastamisessa. Alshainin kaltainen maailma on kuin historiasta irrotettu näyttämö, jossa henkilöiden käytös voisi paljastaa jotain olennaista ihmisen perusluonteesta. Mäkelän henkilöt eivät kuitenkaan ole suurten tekojen tai tunteiden ihmisiä. Planeetalle saapuva keskushenkilö, Maan ihminen Leon, on kuin kuka tahansa nuori mies. Hän on kiinnostuneempi omasta tähdestään naisten silmissä kuin vieraan planeetan luonnosta tai maaperästä. Henkilöiden alavireisyys oli paremmin eduksi Mäkelän edellisessä romaanissa 391 (2004), jossa nykypäivän suomalainen hyppäsi muinaiseen Alexandriaan. Alavireisyys ja arkisuus toivat uskottavuutta tarinaan, jossa lukijalle annettiin tilaa hämmästyä eksoottisista paikoista. Alshainissa on tarjolla oikeastaan viisi irrallista kertomusta. Sen maailma on hieman epäselväksi jäävä kompromissi näiden novellimaisten kertomusten ympäristöistä. Vieraannutus perustuu viileälle tunnelmalle, ja pikemminkin sukupuolten kuin valovuosissa erotettujen kulttuurien välillä. Vieraasta meriplaneetasta Mäkelä ei ota irti juuri enempää kuin saisi kuvatessaan Atlantin syvänteitä. Kirjan viidestä kertomuksesta vasta viimeisessä vaihdetaan scifistiselle vaihteelle ja selvitetään planeetan salaisuutta, parviälyä, jonka muisti ja tavoitteet yltävät kauemmaksi kuin ihmiskunnan. Parviälyn käytökseen rinnastetaan ihmisten viestintäteknologia, poliisien käyttämä telepaattinen puhelin. Keksintö on scifin vakiokalustoa niin kuin koko paranoidinen poliisivaltio. Yleensä suomalaiset kirjoittajat saavat julkaistuksi tällaista planeettascifiä yksinomaan novelleina, joten Mäkelän romaani on toki huomionarvoinen tavoitteiltaan. Alshainin maailman avaamisen voisikin ehkä aloittaa kirjoittajan inspiraation aineksista. Mäkelän kotisivuilta saa nimittäin imuroida tunnin verran musiikkia, jota hän on säveltänyt maailmaansa varten. Markku Soikkeli -- ESSEITÄ ROMAANIN TUPAKKATAUOLLE Arto Virtanen: Kirjailijan koti. Esseitä ja puheenvuoroja Tammi 2006 Arto Virtanen on niitä todella pitkän linjan kirjoittajia, joiden monipuolisuus tavataan typistää esittelyllä "kulttuurin moniottelija". Kuudenkympin ikään mennessä Virtanen on tullut tunnetuksi Demarin ammattikriitikkona ja Parnasson esseistinä, mutta takana on myös tusinan verran kaunokirjallisia teoksia. Kokoelma Kirjailijan koti tarjoaa Virtaselta sekä uusia että aiemmin julkaistuja esseetekstejä. Pituudeltaan ja tyyliltään ne ovat kulttuurilehdistä tuttuja katsauksia, romaaninluvun tupakkatauolle sopivia ja luettua syventäviä puheenvuoroja. Kokoelma avautuu vuoden 1970 Kuusamoon sijoittuvasta muistelosta. Virtanen asuu ensimmäisen perheensä kanssa syrjäisessä mökissä, ahdistuu ja lukee maailmankirjallisuutta kuin henkensä hädässä. Tämä pohjustaa elämänmittaisen suhteen - taiteeseen. Edelleen Virtanen jaksaa paneutua niin kirjallisuuden poliittisuuteen kuin Kiasman tai lännenfilmien ajattomaan estetiikkaan. Elokuvista hän kirjoittaa tavallisen videonkuluttajan hartaudella ja modernista kuvataiteesta ennemminkin innostuneesti kuin avaavasti. Epäesittävän kuvataiteen kohdalla Virtaselle näkyy kelpaavan se "tarkoituksellisen hämäryys", josta hän, aiheellisesti, kritisoi nykyprosaisteja. Mutta kirjallisuuden saralla Virtanen on kiinnostavimmillaan kaikkein tutuimpien kirjailijoiden kohdalla. Hänen ihmetyksensä Arto Salmisen rähjärealismin saamasta huomiosta on perusteltua, samoin hänen ihailunsa J.M. Coetzeen proosan äärellä. Coetzee edustaa Virtaselle ennen kaikkea modernin ihmisen kuvaajaa, pelkistämällä intensiiviseksi tehdyn ihmiskuvan mestaria. 1970-luvun jälkiä Kirjallisuuden ja kulttuurin harrastaminen on yksinäinen tapa edistää demokratiaa. Ei tarvitse kuulua kulttuurieliittiin käydäkseen taiteen kautta keskustelua maailman kanssa. Virtasen ohella en tiedä toista kotimaista kirjoittajaa, joka osaisi tänä päivänä käyttää sellaisia termejä kuin "demarikirjailija" (Pentti Holappa) tyylitietoisesti ja suhteellisuudentajuisesti. Työväenkuvaajille ei Virtanenkaan keksi muuta työnjatkajaa kuin Aki Kaurismäen. Sidokset 1970-luvun ilmapiiriin näkyvät ehkä myös siinä, miten Virtanen polemisoi nais- ja mieskeskeistä kirjallisuutta. Jari Tervo on hänelle "ujo sovinisti" ja Catherine Millet vastaus naisten seksuaaliseen "kaaokseen". Virtasella kuten niin monella muullakin suomalaisella mieskirjailijalla feminismi on yhdeksi yhtenäiseksi ideologiaksi kuviteltu vastus, jonka he katsovat pahasti vanhentuneeksi "seksuaalipersoonien" aikakaudella. Kirjasotien sivulliseksi uhriksi Virtanen joutui vuosi sitten kommentoituaan Kirjailijaliiton puheenjohtajuudesta käytyä kamppailua. Tästäkin, henkilökohtaisimmasta aiheesta, hän siirtyy pohtimaan sananvapauden kysymystä yleisemmin. Vapaudet ovat demokratiassa lupakirjoja joiden käyttö on jo sinällään kannanotto, toteaa Virtanen. Essee antaa kannanotoille ehkä enemmän tilaa kuin kaunokirjallisuus ja sen kritiikki yhteensä. Markku Soikkeli -- KOHTAUSTA LYHYEMPÄÄ ARJEN DRAAMAA Sari Malkamäki: Toinen kattaus Otava 2006 Mitä pätkempi sitä parempi? Periaatteessa novellin taide on tiivistämisen taitoa ja siinä Sari Malkamäki on kyllä mestarillinen. Hän on valinnut ihmissuhdetarinoihinsa kuvattavaksi pieniä arkisia sattumia, joita kustantaja luonnehtii "arjen draamaksi". Käytännössä tarinan tiivistäminen novelliksi vaatii muutakin kuin vain attribuuttien karsimista ja juonen typistämistä yksittäiseksi käännekohdaksi. Arjen dramatiikka on arvaamattomuudessa, joka liittyy yhtä paljon esineisiin ja aikatauluihin kuin ihmissuhteisiin. Kokoelmassa Toinen kattaus on tiivistäminen ratkaistu siten, että kirjailija ei taustoita henkilöitä muun kuin lähimmän ihmissuhteen osalta. Henkilöhahmot ovat niin tuttuja keskiluokkaisia tyyppejä, ettei heitä tarvitse tarkemmin selitellä. Viimeistäänkin kotimaiset TV-sarjat ovat vakiinnuttaneet mielikuvat siitä, millainen on tyypillinen suomalainen keittiönäkymä ydinperheestä. Näitä näyttämönsä oloisia ihmisiä Malkamäki käyttää perin yllätyksettömällä tavalla. Dramatiikka ei vaaranna arkea, edes silloin kun nainen tekee salaisen "kotikäynnin" rakastajansa kodissa tai kun äiti vakoilee tyttärensä ensimmäistä lemmenkohtausta. Naisen ravintolaseikkailu johtaa turvalliseen heräämiseen pohjanmaalaisen homoparin sängyssä. Keskittyminen naisen näkökulmaan on oikeastaan se lisäarvo, joka erottaa nämä tarinat edukseen televisiodraamoista tai naistenlehtien jatkokertomuksista. Novellissa "Makuupussi" on poikkeuksellisesti miehen näkökulma, koska tämä on ottanut hoitaakseen kotiäidin roolin. Kahdeksalla kirjallaan Sari Malkamäki on vakiinnuttanut paikkansa kotimaisen naisproosan tekijänä, ja ilmeisesti juuri siten, että hän osaa puristaa tutuimmista tarinoista jonkin yksityiskohdan, draaman kohtausta lyhyemmän oivalluksen hetken. Perinteistä novellia lyhyemmälle tarinamuodolle ei Suomessa ole vakiintunut lajinimeä. Englanninkielisessä maailmassa on kyllä tarjolla termejä kuten "flash fiction", "sudden fiction" ja jopa "postcard fiction", mikäli tarina on kutistettu alle 1000 sanaan. Ehkä postikorttifiktio sopisi suomeenkin, ainakin Malkamäen novellien kohdalla. Ne kuvaavat arjen yllätyksiä, jota ei voisi kertoa tutullekaan ihmiselle tekstiviestillä, mutta postikorttiin ne ehkä mahduttaisi. Markku Soikkeli -- JÄRJESTÖT VAATIVAT TARKISTUKSIA TODELLISUUTEEN Leena Krohn: Mehiläispaviljonki. Kertomus parvista Teos 2006 197 s. Samaan aikaan kun lajit hupenevat luonnosta, uusia tyylilajeja ja kategorioita ilmaantuu kulttuuriin. Yhtäkkiä keskuudestamme löytyy prekariaattia ja metroseksuaaleja, designereita ja travellereita. Syy ei ole niinkään kulttuurien sekoittumisessa vaan julkisen elämän kiihtymisessä, trendien ja ilmiöiden tuhlaamisessa uudissanoilla. Keskiluokka on tottunut herkuttelemaan mediasta napatuilla anglismeilla niin kuin ne olisivat klassisen sivistyksen päihittäviä sivistyssanoja. Kaunokirjailija ei voi pysytellä uusien ilmiöiden vauhdissa, mutta harva myöskään kulkee niiden edellä, Suomessa tuskin kukaan muu kuin Leena Krohn. Hän kuvaa ihmisten ryhmittymistä järjestöiksi, jotka kamppailevat ilmiöiden pysyvyyden puolesta ja vaativat tarkistuksia oppikirjojen todellisuuskuvaan. Krohnin uusimmasta proosateoksesta, Mehiläispaviljongista, voi löytää kaikkia julkisuudesta tuttuja trendejä ja niitä vastaavia hörhöhtäviä ihmistyyppejä. Krohn osoittaa ilmiöiden luokittelun todellisuuden yliteoretisoinniksi. Luonnontieteellistä luokittelua sovelletaan holtittomasti arkisiin ilmiöihin. Krohnin kuva järjestöihmisistä on lempeästi liioiteltu, mutta riittävästi näköinen. Järjestöistä on tullut elämäntapa, jonka suojissa ihminen saa kokea itsensä yhtä hyvin vampyyriksi kuin "vapaaehtoisesti köyhäksi". Järjestöihmisen karikatyyri Kirja sisältää 44 esseemäistä kertomusta todellisuuden aukkopaikkoja etsivistä järjestöistä. Jotkut kertomukset käsittelevät yhden ihmisen vaihtoehtoista maailmankäsitystä. Kertomukset rihmastoituvat toistensa ohitse ja alkavat uudelleen vaihtuneesta näkökulmasta. Kertomusten keskipisteessä on hypoteesiherkkien ihmisten kattojärjestö nimeltä Vaihtuvan todellisuuden kerho. Kertojaminä näyttäytyy monissa katkelmissa, mutta hän on eräänlainen ihmiskunnan jokamies tai -henkilö. Jokainen tieteen metafora muuttuu näiden sivistyssanoista viehtyneiden järjestöihmisten kielessä todellisuudeksi. Tieteen kieltä jäljittelevät anglismit herättävät Leena Krohnin saksalla koulutetussa sukupolvessa ilmeistä huvittuneisuutta. Toisaalta tieteelliset ja taiteelliset järjestöt kuten "Kadonneiden kielten kerho" tai teatteri nimeltä "Sydän & Maksa" edustavat erityistä suhteellisuudentajua. Yhdessä toimiessaan tiede ja taide ovat ihmiskunnan toivo, vihjaa Krohn. Järjestöluonteiden joukossa onnettomia ovat ne tapaukset, jotka uskovat olevansa muita radikaalimpia, mutta eivät löydä ketään järjestymään oman ideansa ympärille. Äärimmäiset vasta- ajattelijat kuitenkin kiehtovat järjestöihmisiä enemmän kuin samoin ajattelevien seura. Ryhmän ja yksilön suhteesta syntyy näiden esseiden kertomus. Yksinäisen ihmisen totuus kiinnostaa muita niin kauan kuin sitä lähestytään tarinan varassa. Järjestöjen ideologiastakin lainataan vain elämäntarinan aineksia, mutta niiden merkitystä ei voi vähätellä. Järjestöjen taiteilijaluonteet Mehiläispaviljonki on Krohnin sisarteos Daturalle (2001). Paljonkaan ei ole muuttunut sen jälkeen. Vain kirjojen ulkoasu on uuden kustantajan suojissa univormumaisempi kuin Wsoyn tallissa. Koska Krohnin teemoihin kuuluu taiteen esineluonteen kyseenalaistaminen, tällaisellakin yksityiskohdalla on merkitystä. Edelleenkin Krohn solmii ideoita sellaisella vauhdilla, että hänen kirjassaan riittäisi materiaalia useampaankin novellikokoelmaan. Mutta novellejahan nämä eivät ole, vaan jonkinlaista vertauskuvin askarreltua futurologiaa, esseitä proosan varjossa. Kirjan alaotsikko on "kertomus parvista". Katkelmia yhdistää kysymys parviälyn merkityksestä ihmiskunnan käytökselle. Biologiasta tuttu 'parviäly' tarkoittaa sitä, että perimä ohjaa yksittäisiä olentoja käyttäytymään parvena niin kuin niillä olisi yhteinen äly ja tahto. Krohn on soveltanut käsitettä ihmistieteeseen. Tarinoiden taustalla on ajatus siitä, että yksittäisten ihmisten järjetönkin käytös palvelisi jotain ihmisjoukon kannalta mielekästä tarkoitusta. Mitä lähemmäksi tullaan Suomea ja nykypäivää, sitä varmemmin Krohn poimii järjettömät yksilöt ja oudot ihmisjoukot taiteen ja tieteen piiristä. Mukana on esimerkiksi Markku Eskelistä muistuttava, "täsmäfiktioon" uskova kirjailija, jonka vuorovaikutteinen romaani ei löydä lainkaan lukijoita. Piittaamattomuuden politisointia edustaa puolestaan teini-ikäinen filosofi, elämäntavaltaan "syyhkijä": uuden sanan suojissa hän katsoo varastamisen olevan kapinaa suuryhtiöitä vastaan. Mutta niin päiväkohtainen kirjoittaja Krohn ei ole, että hän alkaisi puhumaan suomalaisista tai eurooppalaisista. Parhainta tieteiskirjallisuutta, etenkin Stanislav Lemin mustaa huumoria, Krohn tulee lähelle siinä, että tarinoiden pääosassa on ihmislajin ihmeellinen tarve samastua esineisiinsä ja teorioihinsa. Krohnin tiede- ja julkisuussatiireissa olennaista on sen esille nostaminen, että järjestöissä ihmiset löytävät oman mediansa. Pienten järjestöjen sosiaalisena kittinä on huhuista, unista ja tarinoista elävä tolkuton innostus sanoihin, joille ei ole vastinetta todellisuudessa. Eikä Krohn suhtaudu järjestöihmisiin suinkaan pilkallisesti. Päinvastoin, hän tunnistaa heissä 2000-luvun taiteilijaluonteet. Markku Soikkeli -- KOLUMNISTI KOLKUTTAA MEDIAN OMATUNTOA Kaarina Hazard: Kontallaan. Muistiinpanoja mediasta Teos 2006 Ilkeä, älykäs ja äänekäs. Kolumnistin täytyy olla toki muutakin, mutta Kaarina Hazardin kohdalla nämä ovat pelkästään positiivisia määreitä. Vaikka Hazard on tyyliltään pureva, hän ei ole koskaan ilkeilevä. Ja vaikka hän käyttää toisinaan ronskiakin kansantyyliä, lujaäänisyys johtuu pikemminkin siitä, että hän puhuttelee lukijaansa kuin vanhaa naapuria. Kaarina Hazardin hahmo voi olla tuttu erinäisistä tv- ja elokuvaesiintymisistä. Mediasta kirjoittavana kolumnistina ja tutkijana hän on ollut lähinnä pääkaupunkilaisen julkisuuden kommentaattori. Kontallaan-kirjassa kolumnit ovat toimineet muistin välineenä, välillä teokseen sulamattomana materiaalina. Tekstityyppinä kolumni on syrjäyttänyt pakinan ja lehtiesseet. Sen suosiota on myös puolusteltu: kolumni voi olla ihan yhtä argumentoiva kuin essee tai artikkeli. Hazardin kaltaiselle akateemiselle kirjoittajalla se antaa tilaisuuden käyttää media- analyysissä jutustelevaa tyyliä. Kolumnistin keinoin Hazardkin kommentoi pätkämedian tilaa: "Yhä useammin emme lue juttuja vaan tarinoiden mahdollisia aihioita, aavistuksia, vihjailuja,--." Jos uutiseenkin riittää pelkkä henkilön asianosaisuus tai tämän yleinen kiinnostavuus, jää kolumnistin tehtäväksi mediassa vilahtavien hahmojen analysointi. Kirjaksi kootuissa kolumneissa Hazard keskittyy naisnäkökulmaan. Kolumnien yhdistämisessä toisiinsa on nähty kyllä vaivaa, mutta materiaalin olisi saanut jakaa edelleen esseiksi. Nyt Hazardin jutustelu hyppelehtii edestakaisin teemasta esimerkkeihin ja takaisin. Jos Hazardin kirjassa olisi henkilöindeksi, sitä luettaisiin kuin opasta lööppien näköisestä elämästä. Ehkä onkin parasta, että lukija tapaa poliitikkojen hahmot esimerkkeinä siitä konservatiivisesta maailmankuvasta, jota he epäsuorasti pönkittävät. Kontallaan on silti kestävämpi kuin lööppikeskeinen media, jota se käsittelee. Kyseessä on samalla tavoin vuosituhannen vaihteen suomalaista julkisuutta taltioiva kriittinen teksti kuin Timo Harakan Viemärirotta (1998). Molemmat kirjoittajat ovat erinomaisia mediakriitikkoja. Siinä missä Harakka analysoi poliittista julkisuutta sen henkilökemioista käsin, Hazard ruotii politiikan ja julkisuuden ristiriitaisuuksia naisen näkökulmasta. Harakka tunsi erityistä kiinnostusta Tarja Halosen imagoon. Hazardia kiehtoo naispoliitikoissa se, miten nämä yrittävät erottua miesten hallitsemassa mediapelissä, mutta päätyvätkin sen uhreiksi. Esimerkiksi Anneli Jäätteeenmäen sortuminen faksijupakkaan ei välttämättä johtunut mistään sen kummemmasta kuin erilaisten toimintakulttuurien kohtaamattomuudesta, naisten ja miesten. Hazard toteaa, että miespoliitikot eivät vaivaudu juuri peittelemään halveksuntaansa naisten tekemää työtä kohtaan. Esimerkkejä hänellä riittää, Minna Canthin museon hylkimisestä aina yksittäisiin lakialoitteisiin. Kirjan avaavassa esseessä Hazard vaatii selitystä, miksi prostituutiosta ei vieläkään puhuta miesten tapana käyttää naisia esineinä. Hazard saa vakuuttumaan, että Suomi on sukupuolirooleja koskevissa käsityksissään konservatiivisempi kuin tasa-arvon juhlavuonna tullaan ajatelleeksi. Se, että perheväkivalta, liikennekuolemat ja prostituutio eivät ole politiikan ykkösasioita, johtuu niiden luonnollistumisesta osaksi miesten elämäntapaa. Niihin puuttuessaan kolumnisti joutuu puremaan mediansa omia rutiineja. Markku Soikkeli -- MURHAFANTASIA TV-SARJAN TAKAHUONEESTA Johanna Sinisalo: Lasisilmä Teos 2006 329 s Ennen varsinaista kirjailijauraansa Johanna Sinisalo loi mainetta tieteisnovellistina ja Salatut elämät -televisiosarjan käsikirjoittajana. Hitaasti Sinisalo on etääntynyt lähtökohdistaan käyttäen niitä aineksina ja kehyksinä. Uusin romaani, Lasisilmä, on jo lähellä sinkkuviihdettä. Sillekään lajille eivät yliluonnollisen hämmästyttävät tapahtumat ole tyystin vieraita. Lasisilmässä Sinisalo käyttää asiantuntemustaan kauhufantasiasta ja tv-sarjan tekemisestä. Tuloksena on tv-käsikirjoittajien tiimityötä käsittelevä romaani, jossa todellisuus ja kuviteltu sekoittuvat yliluonnolliselle murhatarinalle ominaisella tavalla: tv-sarjan tapahtumat vaikuttavat kirjoittajiensa elämään. Lisäksi lukijalle alleviivataan, että tiimin jäsenet ovat hekin litteitä fiktiohahmoja valmiiksi käsikirjoitetulla tasolla. Viiden käsikirjoittajan tiimi työskentelee Luola-nimisessä toimistossa ja pyörittelee saippuasarjaan kelpaavia ideoita: "Olemme käsitelleet menneet suhteet ja niiden mahdolliset hedelmät ja muumiot, olemme pohtineet insestitraumat ja kadonneet kaksoissisarukset, pyöritelleet pelkoja ja ambitioita ja jakautuneita persoonallisuuksia, kaivaneet koulusta kiusaajia ja kiihkeän ihastuksen kohteita." Murhatarinasta olisi saanut idealtaan nokkelan puolituntisen elokuvan. Yli kolmesataasivuiseksi romaaniksi kirjassa tapahtuu kuitenkin typerryttävän vähän. Suurin osa lyhyistä kohtauksista koostuu siitä, miten käsikirjoittajatiimi pohtii Lähiö-nimisen jatkosarjan seuraavaa käännettä. Ja pohtii ja pohtii. Tiimin sisäinen dramatiikka ja minäkertojan mielenahdistuksen kautta avautuva murhamysteeri johtuvat tiimin narsistisesta kamppailusta. Välillä he juonittelevat tiimin johtajan suosiosta, välillä tätä vastaan. Käsikirjoittajan työstä selitetään termejä, jotka tuskin avaavat uusia tasoja jatkosarjojen katseluun. Lasisilmä ei tarjoa lavasteiden takaisia paljastuksia tv-sarjan tekemisestä. Jatkosarjan merkitystä selitetään uuden yhteisöllisyyden luojana, sukupuolten erilaisiin rooleihin viitataan ohimennen: naiset käyttäytyvät tv-sarjoissa hormoniensa uhreina, mutta miehet saavat tehdä sukupuolesta riippumattomia moraalisia valintoja. Tarinan metataso toimii jonkinlaisena puolusteluna sille, että tiimin henkilöhahmot ovat niin pinnallisia ja juoni niin kaavamainen. Kaikkihan on pohjimmiltaan tv-sarjaa. Tätä syvällisempää spekulaatiota nykypäivän lumetodellisuudesta Sinisalo ei tarjoa. Markku Soikkeli -- KUMMITUSTARINA MIESTEN MENETTÄMÄSTÄ MAAILMASTA Jeff Long: Seinämä Suom. Einari Aaltonen Like 2006 370 s. MARKKU SOIKKELI Extreme-harrasteet ovat tulleet uudenlaiseksi miehisen estetiikan alueeksi. Esimerkiksi kiipeily kivisillä seinämillä on muuttanut vuoristoon liittyvän romantiikan sankaritarinoiksi, joissa tasapainoillaan hullunrohkeuden ja itsekurin välillä. Vuorikiipeily nousi kirjallisena aiheena suosioon vuonna 1997 yksittäisen menestysteoksen ansiosta. Jon Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin (Into Thin Air) kuvasi henkeäsalpaavan omakohtaisesti Mount Everestillä edellisenä vuonna tapahtunutta kiipeilykatastrofia. Krakauerin jäljillä on seurannut useita dokumentaarisia kuvauksia seikkailijamiehistä äärimmäisissä olosuhteissa. Näiden kuvausten esteettisyys ei perustu vuorten tai viidakoiden luonnonkauneudelle, vaan miehisen itsekontrollin ja teknisen kyvykkyyden ihailulle. Harvinainen ja omalla tavallaan mielenkiintoinen sovellus aihealueesta on Jeff Longin romaani Seinämä. Kyseessä on kauhufantasiaksi laskettava kertomus vaimonsa kuolemaa surevasta miehestä, joka ikää ja surua paetakseen lähtee vielä yhdelle kiipeämisreissulle nuoruutensa maisemiin. Kiinnostavaksi tarinan tekee Longin asiantuntemus vuorikiipeilystä. Vaikka tarina sijoittuu Kalifornian Yosemite- vuoristoon ja nykypäivään, Long palaa tavallaan kauhuromantiikalle otollisiin jylhiin ja yksinäisiin maisemiin. Ja missäpä muualla voisi paremmin kuvata miehisen hybriksen ja tekniikkauskon kamppailua kuin välineurheiluksi muuttuneessa vuorikiipeilyssä? Tapahtumapaikaksi valittu El Capita -vuori näkyy olevan suomalaisillekin kiipeilijöille tuttu paikka. Romaanin kääntäjällä on riittänyt pähkäiltävää alan ammattitermistössä. Tunnelman vaihtelu tällaisessa tarinassa perustuu siihen, kuinka ammattimaisen realistiselta kiipeäminen saadaan vaikuttamaan ja kuinka, toisaalta, äärimmäiset luonnonolot pakottavat ihmisestä esiin irrationaalisia voimia. Surutyötä kuilun partaalla Vuoriston luonnonkauneutta Long kuvaa menetettynä miesten maailmana. Siinä missä Krakauer totesi Mount Everestin olevan "liian tanakka, liian lanteikas, liian karkeasti veistetty", saa El Capitan tuhat metriä korkea seinämä edustaa miehuuden monumenttia, jonka naiskiipeilijät ("Troijan naiset") ovat nyt ottaneet haltuunsa. Long tosin väittää, että suhtautuminen extreme-harrasteisiin olisi muutenkin kokenut suuren muutoksen Yhdysvalloissa. 9/11- kriisin jälkeen mielipuolisten riskien ottamista ja "huippujen jahtaamista" on alettu pitää "epätoivoisena ja säälittävänä". Seinämä-romaanissa kiipeily on muuttunut kalifornialaisesta elämäntavasta urheilulajiksi muiden joukossa. Vaimonsa menetystä ja siihen liittyvää arvoitusta hautovalle päähenkilölle, Hughille, se on kuitenkin surutyötä. Kauhutarinalle ominaisella ehdottomuudella keskeneräinen surutyö kiskoo sivullisetkin lähemmäksi kuolemaa. Tarinan intensiteetti syntyy tapahtuma-ajan tiiviydestä, muutamasta päivästä ja yöstä, sekä vainoharhaisesta tunnelmasta. Päähenkilö kavereineen joutuu mukaan pelastustyöhön, kun vuoren seinämälle juuttunut kiipeilijäryhmä roikkuu kirjaimellisesti elämän ja kuoleman välimailla. Tällainen metafyysinen välitila on kauhutarinalle oiva paikka käydä tiliä vainajien kanssa. Ennemmin lukisin erikseen kummitustarinat ja tyylikkäät kiipeilykuvaukset, mutta tällaisenaankin Seinämä on verraton aihevaltaus. Verrattuna Longilta aiemmin suomennettuihin teoksiin Seinämä muistuttaakin Kambodzan viidakkoon sijoittuvaa Tilinteon hetkeä (2005). Molemmat ovat moderneja kummitustarinoita, mutta Seinämää kehtaa suositella niillekin, jotka eivät yleensä harrasta spekulatiivisia kirjallisuudenlajeja. -- VAMPYYRIROMAANI IKUISEN NUORUUDEN KAUHUISTA S.E. Hinton: Vampyyrin palvelija Suom. Lotta Sonninen Otava 2006 234 s. Amerikkalainen S.E. Hinton loi maineensa 1970-luvulla sympaattisilla nuorisoromaaneilla. Teokset käännettiin pian muillekin kielille ja niiden perässä seurasi maineikkaita filmatisointeja, Francis Coppolan tulkinnat kirjoista Outsiders ja Taistelukala. Hintonin jengikuvaukset ovat olleet monille suomalaisillekin pojille ainoita kirjoja, jotka ovat menneet "suojauksen lävitse", niin kuin Kari Hotakainen sanoisi. Kirjailijan paljastuminen naispuoliseksi on ollut poikalukijoille yhtä iso järkytys kuin J.K. Rowlingin tai Robin Hobbin tapaukset nykyiselle sukupolvelle. Mutta vieläkin isompi yllätys oli tulossa. Kun 90-luvulla Hinton julkaisi enää pari lastenkirjaa, hän vuonna 2004 palasi pitkään proosaan aikuistenromaanilla. Tuloksena oli tänä syksynä suomeksi ilmestynyt Vampyyrin palvelija. Nimensä mukaisesti kyseessä on vampyyri - ja merimiestarinan oireellisimpia piirteitä lainaava kauhukertomus. Nuorisokirjoissa Hinton rakensi yhtenäistä kuvaa kotiseudustaan Oklahomasta, mutta nyt tarina hyppelehtii muistoihin ja maailmalle, tosin romaanin näkökulmaan ja lajityypin konventioihin sopivasti. Hinton käyttää vampyyritarinaa omiin tarkoitusperiinsä. Hänen päähenkilönsä on nuorisokirjoistakin tuttu koditon hahmo, mailla ja merillä kuljeksiva Jamie, jolla on runsaasti lahjoja ja kätkettyä sielukkuutta. Vampyyrin uhriksi joutuessaan Jamiesta tulee paitsi sukupolvensa myös ihmislajin ulkopuolinen, kaksin verroin synkän sivullinen hahmo. Itse vampyyri on romaanissa tahattoman koominen ja naiivisti kuvattu peto. Jamien vuodet merimiehenä ja salakuljettajana eivät ole juurikaan kiinnostavampia, niin eksoottisissa paikoissa kuin hän reissaakin. Kiinnostava tämä kirja on siihen nähden, miten nuorisoromaanien varovaiset ystävyyssuhteet käsitellään nyt suorasukaisesti. Viimeinkin Hinton voi kuvata vapautuneesti nuorten miesten eroottista ja romanttista ystävyyttä, kun tapahtumapaikkana on yksinäinen laiva tai kartanonloukko. Tapahtumiin ja dialogiin painottuva, elokuvamaisen pintapuolinen romaani tuskin olisi saanut suomennosta, jollei takana olisi S.E. Hintonin maine. Aikuisten romaaniksi luokiteltu teos kulunee lähinnä nuorison käsissä. Jos hirviön eroottisuus ja hahmoon liittyvä seksuaalinen monitulkintaisuus kiinnostavat osana modernia kauhutarinaa, nuori lukija löytää aiheesta kyllä fiksumpiakin versioita, esimerkiksi Anne Ricen ja Angela Carterin suomennetuista teoksista. Markku Soikkeli -- LIKSOMIN NOVELLI LIIKKUU KYLISSÄ JA KAUPUNGEISSA Rosa Liksom: Maa WSOY 2006 "Menneisyys jatkuu, koska sitä ei voi muuttaa". Tämä motto on ainoa kiinnekohta Rosa Liksomin uudessa kertomuskokoelmassa. Kirja sisältää neljä eri pituista osastoa ja jokainen osasto lyhyitä kuvaelmia enimmäkseen nimettömiksi jäävien ihmisten elämästä. Paikatkin ovat irrallaan: nimettömistä kylistä lähdetään anonyymien ihmisten kaupunkeihin. Osastojen ja kuvaelmien väliset kytkennät lukija saa itse päätellä. Lukijan mielivaltaan jää myös se, syntyykö kytkennöistä kokonaista kertomusta, varsinkaan sellaisella tavalla, jonka kirjailija on tarkoittanut. Keskushenkilö ja ydinidea löytyvät tekstin säikeistä. Tarinoita yhdistää nimetön nainen, josta kerronta hypähtelee menneisyyteen ja minäkerrontaan. Jokainen kertomus on tavallaan tulkinta tämän nimettömän, mallimodernin naisen taustasta. Novellissa "Kylä" pohjoisen tyttö vie isänsä lomalle Vietnamiin, jossa mies kertoo miten sota teki hänestä tappajan. Lapin ja Vietnamin kylä ovat samanlaisia sotanäyttämöitä, todistuspaikkoja miesten historiasta, jossa naisilla on enää todistajanrooli. "Kaupungissa" on avoimeksi jäävä tarina tulevaisuudesta: lääkäri ei tunnista merkkejä oman mielensä hajoamisesta ja kongressitalon pihassa lahdataan vankeja. "Kartano" on taas muistelo pohjoisesta, kuvaus jossa käydään läpi lapsuuden pelkoja. Eräs novellin katkelmista viittaa insestitapaukseen, mutta tämäkin vinkki jää pelkäksi ehdotelmaksi siitä, millainen henkilö voisi olla kyseessä. Väljempi lukutapa voisi poimia aiheina toistuvia, samanlaisia naiskohtaloita. Tarkalleen ottaen kirjassa voisi nähdä viitisenkymmentä pientä kuvaelmaa tai tarinan ja henkilön aihiota. Vastaava rakenne on tuttu Liksomin kuvataiteesta: kootaan ihmiset ja yksityiskohdat litteälle pinnalle ja vapautetaan ne näkökulmista. Kieleltään tämä ehdonalaisten elämien korttipakka on henkilöidensä näköinen. Mutta jättäessään tulkinnat arvailujen varaan Maa on teoksena kohtuuttoman mielivaltainen ja siksi vailla sydäntä. Kertomuksissa ei ole edes sellaisia tulkintaan pakottavia yksityiskohtia, jotka voisi selittää ainoastaan toisesta katkelmasta käsin. Maa-teoksesta voi valitettavasti käyttää samaa ilmaisua kuin romaanikirjailijoiden yltiömoderneista yrityksistä: monimutkaisuudessaan tällainen teos mukiloi itsensä hengiltä. Markku Soikkeli -- KIRJAILIJA VELMUILEE MYÖS VEROTTAJALLE Hannu Raittilan dokumenttiromaani pohtii suosion hiipumista Hannu Raittila: Kirjailijaelämää WSOY 2006 Pahimpien uhkakuvien mukaan apurahoilla elätetty taide johtaa virkamiesmäisiin taiteilijoihin, jotka tuottavat teoksia niin kuin virkamies lausuntoja. Taiteilijoiden näkökulma tulee harvoin kuulluksi, etenkään niin tuoreesti kuin Hannu Raittilan dokumenttiromaanissa Kirjailijaelämää. Viimeiset sivut on päivätty kuluvan syksyn elokuulle. Romaaninsa dokumenttiosuudessa Raittila tilittää niin taloutensa taantumat kuin kirjailijauransa kohokohdat. Ihan sellaisenaan teosta ei voi kuitenkaan mapittaa veroviraston tai sosiologien hyllyihin. Raittilan välitilinpäätös sisältää kyllä autenttisen näköisiä dokumentteja, jopa henkilökohtaisia kirjeitä kustantajalle. Mutta kirjan lopulla seuraa samanlainen yllätys kuin edellisessä romaanissa, Pamisoksen purkauksessa: minäkertoja paljastaa pyrkineensä lukijan suosioon keinolla millä hyvänsä. Dokumenttiromaanin kirjeet ja apurahaselvitykset ovat siis todennäköisesti elävästä elämästä, mutta niiden väliin kirjoitettu juoni on vähintäänkin monitulkintainen. Ratkaisu osoittaa reipasta pelihenkeä. Perinteinen valitustarina taiteilijan köyhyydestä tai jokin 'hiljaisten itserippien sarja' ei sopisi aikakauteen, jossa taiteilijat ovat maanisen epävarmoja media-arvostaan. Kun Raittila hankkii työsalkun tai virkaveli Hotakainen sohvan työhuoneeseensa, he ymmärtävät mainiosti oman roolinsa fiktion ja toden rajamailla. Tarkkasilmäisin lukija ei olekaan enää isänpäivälahjaa tavaava ihailija vaan taiteilijan menestystä tarkkaileva verokarhu. Taiteilijan on nyt väistämätöntä analysoida uraansa osana instituutiota. Kirjailija näyttäytyy itseriittoisena ja -ironisena taidetyöläisenä, joka saattaa unohtaa elävän kosketuksen lukijakuntaansa. Hannu Raittilan tai Pentti Haanpään kaltaisten "kynätyöläisten" kohdalla sen antaa kyllä anteeksi. Niin vakavasti he suhtautuvat proosaan harjoitettavana taitona, sananviljelynä. Fanit löytyvät muualta Lukijan luottamus kynätyöläiseen voi toisaalta jäädä kauaksi siitä, miten vakuuttunut kirjailija on romaanisarjansa arvosta ja yhtäläisyydestä. Finlandia-palkitun romaanin, Canal Granden jälkeen Raittila yllättäen menettikin suuren yleisön suosion. Kirjailijaelämää pyrkii analysoimaan tapahtunutta ja puolustamaan taiteilijan vapautta. Tuloksena on esseemäisiä julistuksia (sanataide luo ajattelulle uusia tiloja) ja televisiosta tuttu selviytymistarina (kouluttamaton kirjailija nousi Finlandia- menestykseen). Ei siis mitään uutta. Neljänneksen teoksesta vie päiväkirja, jossa Raittila ihmettelee miksi suomalainen lukijakunta ei arvosta häntä yhtä vilpittömästi kuin saksalaiset. Samanlaista nurinaa on pitänyt Arto Paasilinna Ranskan visiiteillä: jos suomalaiset eivät osta tarpeeksi kirjoja, niin hän julkaisee romaaninsa suoraan ranskaksi. Kirjailijoiden paheksunta muistuttaa niitä kotimaisia rokkibändejä, jotka itkevät saksalaisen yleisön arvostavan heidän alkuvoimaisuuttaan enemmän kuin suomalaiset. Fanilukijoina olemme niin totista kansaa, että emme maksa pelkästä kirjailijan kuuntelemisesta. Raittilan selonteko siitä, miten pohjoismainen kirjallisuus on antanut tilaa murteiden soinnille ja puhekielen rytmille, on sinänsä huomionarvoinen. Puhekielisyyden arvostus selittänee osaltaan Raittilan kotimaista suosiota. Loihan hän oman äänensä upeilla radionovelleilla. Sillä työmaalla hänellä on edelleen mestarin asema. Markku Soikkeli -- YKSINÄISTEN MIESTEN ERÄMAASSA Antti Karumo: Männyt WSOY 2006 Elokuvan kameratapaa ja kohtausrytmiä muistuttava kerronta on ollut tuttua suomalaisillekin kirjailijoille vähintään kahdeksankymmentä vuotta. Haanpää ja Diktonius taisivat olla ensimmäisiä jotka sovelsivat tyylitellen elokuvamaista kerrontaa, ja Väinö Linna ensimmäinen, joka sai hurmattua sillä suuret lukijayleisöt. Harva nykykirjailija on pystynyt kehittämään elokuvamaista kerrontaa omiin tarkoituksiinsa. Juuri siksi käsikirjoittaja Antti Karumo on erittäin kiinnostava tulokas, myös tässä pienoisromaanissaan, joka lyhyydestään huolimatta jättää ihmeteltävää vielä kolmanteenkin lukukertaan. Karumolla on filmillistä silmää yksityiskohdille ja prosaistin tajua näkökulman subjektiivisuudelle. Jo romaanin kansikuva on kuin kirjallinen kangastus: teoksen nimi on Männyt, mutta kuvassa törröttää palmuja Saharan aavikkomaisemassa. Romaanin päähenkilöt ovat miehiä yksinäisyytensä erämaassa. Virkamies Jukka on menettänyt vaimon ja lapset, hänen setänsä Leif yrittää pitää kasassa alkoholistivaimonsa tyrannisoimaa kotia. Romaanin tarjoamassa näkökulmassa yksinäisyys patologisoi miehet, särkee havaitsemisen tavat. Tuttujen tilanteiden toistuminen ei lisää turvallisuuden vaan katoamisen tunnetta. Naapureiden huolet ovat heille "kuin kaide", josta voi pitää kiinni, kun oma elämä tuntuu epävarmalta. Kun perhepiirissä ei voida käsitellä ihmissuhteita, niin puheet kesämökin nautintaoikeuksista saavat mielettömät mittasuhteet. Haaveena todellisuudentaju Männyt voisi olla myös tarinakokoelma. Ensin kerrotaan todennäköisimmät tapahtumat kahden miehen lauantain vietosta, ja sen jälkeen aloitetaan uudestaan täsmälleen samasta tilanteesta. mutta vähitellen vaihtoehtoisiin tapahtumakulkuihin. Tällainen vaihtoehtoisten juonien verkko on kerrontaratkaisuna lähtöisin kirjallisuudesta, mutta saanut viime vuosina tunnetumpia toteutuksia elokuvien puolella. Karumo siis antaa henkilöidensä epävarmuuden heijastua kirjan rakenteessa. Pitkistä ympäristökuvauksista siirrytään yhä lyhyempiin tunnelmapitoisiin kohtauksiin, joissa muistot ja kuvitelmat keskeyttävät tapahtumat. Jo tarinan ensimmäisessä osuudessa muuten realistinen kerronta päättyy yhtäkkiä näkymään siitä, että autotallin edessä seisoo kameli. Absurdi yksityiskohta pakottaa lukijan hyväksymään, miten muistot pursuavat suodattumatta näiden yksinäisyytensä piinaamien miesten arkeen. Karumo kuvailee ihmisten liikahduksia ja äänenpainoja niin kuin kamera poimisi niitä esille reaktiona kuhunkin puheenaiheeseen. Kuvauksen tarkkuus yhdistettynä absurdeihin tajunnanliikkeisiin muistuttaa esimerkiksi Marja-Liisa Vartion psykologista realismia. Karumon kuvaamat miehet ovatkin yhtä surumielisiä ja aikailevia kuin Vartion naishahmot. Mieskirjallisuudessa näin vahva empatia päähenkilöitä kohtaan on harvinaista. Näkökulman lempeydestähän Karumo sai kiitosta jo esikoisromaanillaan Haaveena unelma (2003). Tällä kertaa haaveena ei ole lapsuuden unelma vaan todellisuuteen palaaminen. Loppuratkaisun yksinkertaisuus on erinomaisen pienimuotoinen ja psykologisesti uskottava: yhden elämän absurdius laukeaa pakottaessa toisen myöntämään yhtä kivuliaan elämänvalheensa. Markku Soikkeli -- NENETSI JOKA KATOSI MAILMAN ÄÄRELTÄ Petter Sairanen: Naali kulki tundran halki WSOY 2006 Petter Sairasen esikoisteos osui luontokeskusteluun harvinaisella voimalla. Sähköllä valaistu talo (1989) on edelleenkin tärkeimpiä romaaneja 1980- ja 1990-lukujen taloudellisesta ja ekologisesta murroksesta. Toisen romaanin Tulen valopiiri (1995) oli tarkoitus jatkaa esikoisteoksen teemoja. Sairanen ei kuitenkaan löytänyt siihen sellaista puhekieltä suosivaa näkökulmaa, joka olisi yhdistänyt tarinanpalaset. Tulen valopiirin kirjallisesti, ehkä ekologisestikin, kiinnostava idea oli rinnastaa purjehtijoiden vaeltajaluonne eläinten ja luonnonkansojen vaellusreitteihin. Rinnastus on vieläkin keskeisemmässä osassa Sairasen kolmannessa teoksessa Naali kulki tundran halki. Kirjan tarina lähtee liikkeelle Jamalin niemimaalta, jonka nimi paikallisella kielellä merkitsee "maailman äärtä". Stalinin ajan vainoissa orvoksi joutunut nenetsipoika pelastuu ohikulkevaan purjelaivaan ja päätyy Tanskaan adoptiolapseksi. Merestä tulee hänen uusi kotiseutunsa, veneestä kelkkansa. Naali, nenetsin sielueläin, kulkee edelleenkin seurana. Suurin osa romaanista on kodittoman nenetsin muisteloa. Välillä hän puhuu itsestään nimettömänä miehenä, välillä kuvailee lapsensa perimää vaellusviettiä. Tarina palautuu somasti alkupisteeseen niin kuin myyttiseen kertomukseen sopii, kun tyttärenpoika naalinvaellusta tutkiessaan löytää kohtalonsa. Välillä romaani piipahtaa jopa Tshernobylin maisemaan, samoin kuin Sairasen kuunnelma Tulevaisuuden menneisyys (1996). Poikkeama on juonen kannalta merkityksetön, mutta olennainen osa Sairasen sivilisaatiokritiikissä. Tshernobyl on ennuste siitä, miltä seuraavaksi Kuolan niemimaa ja lopulta koko planeetta tulee näyttämään. Sairasen erikoinen, hiomaton proosatyyli jakaa varmasti lukijoita. Hän pyrkii jäljittelemään suullisen kulttuurin kertomatapaa, jossa etäisistäkin asioista puhutaan niin kuin ne olisivat läsnä, "tässä" ja "tuossa". Luonnonkansalle ominainen metaforien konkretia, niiden jäljittely pitkässä proosakerronnassa, johtaa välillä tolkuttomiin vertauskuviin. Toisaalta Sairanen tavoittaa eläytymisellään jotain ainutlaatuista. Syntyy kiehtovia kuvia siitä, miten nenetsien tuntema maisema on yhtä aikaa autio ja täynnä liikettä: "Ensilumi on ajelehtiva porotokka, joka kulkee savuna halki tasangon". Mutta vieläkin enemmän kirja olisi hyötynyt toimittamisesta, kertojaäänten hierarkiasta tai monivaiheisen tarinan jakamisesta novelleiksi. Romaanin muodossa vaeltajakansan myytit ja monikulttuurinen sukuromaani eivät millään sovi yksiin. Markku Soikkeli -- ARKEOLOGI LANKEAA LUKSORIN LUMOIHIN Harri Närhi: Toisten tähtien tähden WSOY 2006 304 s. Monikulttuurisuudelle suopea mediailmasto saa turistit uskomaan päiväkirjojaan romaaneiksi ja videoitaan dokumenteiksi. Kirjailijat eivät ole välttämättä yhtään kriittisempiä oman materiaalinsa edessä. Yksi ainoa taiteilijoille tarkoitettu retriittipaikka Beninissä tuottaa enemmän suomalais-afrikkalaista rihkamaa kuin edeltävä vuosisata yhteensä. Miellyttävä poikkeus turistifiktion joukossa on Harri Närhen romaani Toisten tähtien tähden. Romaani sijoittuu Afrikan toiselle kolkalle ja suomalaisillekin lukijoille tutumpiin maisemiin, Egyptin turistikohteisiin. Närhi kertoo yltiöromanttisen, mutta yksityiskohdissaan kiehtovan tarinan arkeologi Sinikka Suroharista. Parikymppinen tutkijanainen lähtee Egyptiin tekemään väitöskirjaa, mutta löytääkin paitsi elämänsä suuren rakkauden myös historiankirjat sekoittavan mysteerin. Harri Närhen tausta elokuvafriikkinä näkyy tarinan romanttisessa kuvastossa, ja varmaankin myös taustatyön perinpohjaisuudessa. Ympäristön autenttisuus merkitsee hänelle enemmän kuin henkilöiden johdonmukaisuus. Naispäähenkilöä kirjailija rakentaa kuin näyteikkunan somistajaa: "Georgelle otin Robespierren partavettä, Horemhebiä, jonka yönsinisessä pullossa oli samaisen faraon kohokuvioinen profiili. Vähän kallista, mutta tuoksui tyylikkäältä kuin Givenchyn parhaat ja tiesin saajan ymmärtävän sen meemivitsin." Tutkijahahmona Sinikka on arkisempi kuin mikään Indiana Jones -tyyppinen sankariarkeologi. Tuntemustensa ja ajatustensa reflektoijana, minäkertojana, hän muistuttaa 1980-luvun nuoria kirjailijoita, jotka hekin tunsivat kiinnostusta kaukaisten maiden eksotiikkaan ja oman tyylitajunsa myytävyyteen. Suuren rakkauden tuottamaa kiihkoa Sinikka esimerkiksi kuvailee "kauan tyhjänä seisseen astian loputtomana kaipuuna", himona joka on "maailmankaikkeuden tahdon mukaista". Tutkijan intohimo vierauden paljastamiseksi vapautuu vasta sängynpäädyssä, viestii Närhi. Lieksasta Luksoriin Lähtökohta tarinalle on globalisoituneena aikana suorastaan stereotyyppinen. Sinikka Suroharilla on lieksalais-arabialainen lapsuus. Lieksalaisuus merkitsee Sinikan persoonassa sitä reippautta, jolla hän kotiutuu köyhään luksorilaiseen perheeseen. Arabitausta taas merkitsee Sinikassa mystismiä, kykyä tunnistaa omat kasvonsa 3000 vuoden takaisessa muinaisjäännöksessä. Minäkertojan sisäisessä, mitenkään psykologisoimattomassa ristiriitaisuudessa olisi riittävästi aineksia romaaniin. Mutta tähän ei Närhi tyydy. Sinikka löytää todisteita siitä, että Tutankhamonin kuuluisa hautalöytö vuonna 1922 saattaisikin olla huijausta. Egyptin viranomaisille moinen väite on kauhistus, joten arkeologi joutuu puristuksiin kavalien byrokraattien ja epäluuloisten islamistien väliin. Da Vinci -hörhöilyyn verrattuna Närhin kertoma arkeologinen mysteeri on milteipä uskottava. Toisaalta tieteellisen tutkimuksen kuvaileminen ei sovi tällaiseen kepeän eksoottiseen kertomukseen. Draamaa rakennetaankin siitä, miten arabitaustainen Sinikka saa puolelleen paikallisten ihmisten luottamuksen. Se, miten täsmällinen tutkija kuvailee elämää eksoottisessa miljöössä, ei täysin onnistu Närhen minäkertojalta. Täysin satunnaisesti henkilöistä käytetään ilmaisua "se", aivan kuin Sinikan tutkijaruumiissa tuikahtelisi teinivuosien sielu. Ehkä mieskirjailijalle kätevin ratkaisu oman innostuksen ja asiamateriaalin yhdistämisessä on käyttää naispuolista minäkertojaa. Näin hän voi valita samastumisensa kohteet tilanteen mukaan, eläytyä naispuoliseen uhriin, mutta säilyttää etäisyys todellisiin toimijoihin, miespuolisiin hahmoihin. Tällaisille miesten kirjoittamille naissankareille yhteistä onkin se, että heillä ei ole ystäviä jakaakseen tuntemuksia - sellaisia joihin mieskirjailija ei vaivautuisi samastumaan. Niinpä Sinikka seikkailee Luksorissa paitsi suuren salajuonen myös kirjailijan pelinappulana. Lopetusta tarinalle ei saada oikein millään. Kirjan viimemetreillä Närhi kiskaisee maton lukijan alta, räjäyttää sitten koko kertomuksen perustan muodikkaalla terroristiaihelmalla. Ei tämä ollutkaan lieksalais-arabialainen kehityskertomus, vaan metafyysinen aikamatka uskontoja edeltävään maailmaan, oikaisee kirjailija viimeisillä sivuillaan. Lukija voi olla vähintäänkin toista mieltä. Markku Soikkeli --
