Soikkelin tekstien arkisto | Soikkelin virtuaalinen koti | Soikkelin Bittein SaaristoSOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA 1996-1997
Toisaalta löytyvät tuoreimmat eli vuosien 1998, 1999, 2000, 2001, 2002, 2003, 2004, ja 2005 arvostelut.
Olen ryhmitellyt erikseen myös tietokirja-arvosteluni.
Tässä on osa niistä kritiikeistäni, joita Satakunnan Kansa on julkaissut 1996-97:
Hannu Aho: Kello 4.17
Marjaana Aumasto: Rikas, Laiha ja Kaunis
Päivi Alasalmi: Vainola
Markku Envall: Asumaton huone ja muita esseitä
Jukka Heikkilä: Tyranni
Sakari Issakainen: Giovannin poika
Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit
Riitta Jalonen: Taudin syy
Sinikka Laine: Hyvästi, valkoinen
Seppo Lappalainen: Nuottamiehet
Rosa Liksom: Kreisland
Tero Liukkonen: Häätanhu
Rauni Paalanen: Raakelin tarinoita
Tiina Pystynen: Ystävänä yksinäisyys
Arto Paasilinna: Lentävä kirvesmies
Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa
Raija Siekkinen: Kaunis nimi
Juhani Syrjä: Minotauros
Märtä Tikkanen: Yksityisalue
Jouni Tossavainen: Koirastähti
Pirjo Tuominen: Suuren joen maa
Leila Tuure: Sinisukka
Antti Tuuri: Suomi elää metsistään
OPPINUT ISÄ MOBILISOI KAPASITEETTINSA Markku Envall: Asumaton huone ja muita esseitä Wsoy 1997 Lukiessa Markku Envallin esseitä voi hyvin kuvitella, kuinka hän poikansa vaippoja vaihtaessaan tai Rooman liikennettä väistellessään tiivistää kokemuksen aforismiksi. Envallin elinpiiri näyttäytyy tekstuaalisesti kontrolloituna ajattelijan ympäristönä. Envall on tunnettu kirjallisuudentutkijana, kriitikkona ja Finlandia-palkittuna aforistikkona. Asumaton huone -esseekokoelmassa hän paljastaa myös yksityiselämänsä, ja ennen kaikkea sen vaikutukset hänen monenkirjavaan työhönsä. Pedanttius, suorastaan hartaus, jolla Envall lähestyy arkisia aiheita ihmetyksen näkökulmasta, pakottaa lukijan hiljentymään, hidastamaan luentaa ja ajattelemaan. Etenkin uskontoa koskevissa selityksissään hän on sekä kohdettaan että maalaisjärkeä kunnioittava pohdiskelija, joka asettaa loppupäätelmät suhteessa oman elämänsä moraaliin. Asumaton huone -kokoelmassa on kylläkin myös esseitä, joissa kirjoittajan ego tukkii tien kirkkaaseen ajatteluun. Omien elämänvalintojen päivittely maistuu paikoin "miten aforismini ovat syntyneet" -henkiseltä paatokselta. Kun lukee, millaisen "egalitaristisen" elämänselityksen ukkoutuva Envall laatii ympärilleen, on pakotettu tulkitsemaan hänen selityksiään osana huolellisen ajattelijan valintoja. Envallin tekstien kanssa alkaa väittelemään juuri siksi, että retorisilla keinoilla hän voi ylentää vastustajansa sellaiseen rooliin, jossa tämä joutuu ymmälleen. Envall kritisoi eniten uskontoa, mutta osansa saavat esimerkiksi Skepsis-yhdistys, feministit, vihreä liike. Tekstin tasolla liikkuvana kriitikkona Envall ei tietenkään lähde propagoimaan aatteiden paloa vastaan, vaan käsittelee ilmiöitä sinänsä tai osoittaa jyrkkäkantaisten mielipiteiden retorisen keskeneräisyyden. Envall jatkaa jyrkkien käsitysten ilmaisutapoja loogiseen umpikujaan: Skepsis ei vastusta kristillistä kirkkoa, feministit eivät huomaa omien traumojensa yleistämistä, vihreä ajattelu ei voi toimia luonnon- ja taloudellisen kulutuksen välimaastossa. Asumaton huone on tekstien kokoelmana hyvinkin kuivakka tyyliltään, ehkä hieman akateemisella tavalla. Esimerkiksi ironiaa Envall ei käytä juuri lainkaan, paitsi tahatonta, milloin kirjanoppinut kohtaa lapsenhajuisen todellisuuden. Silloin Envall "mobilisoi koko kapasiteettinsa" pärjätäkseen isänäkin oppineesti. Ironian sijaan hänen esseissään on samaa paradoksien sarjoina kantavaa dialogisuutta kuin aforismikokoelmissa: "Emme voi kohdata puhdasta tunnetta, se on aina jonkun käsitteen astiassa. Viinin aromiin et pääse käsiksi pelkästä viinistä, tarvitset myös tynnyrin, pullon tai lasin." Pitkään kehittyneen ajatuksen aromi saa ollakin kuivakas, kun jälkimaku on näin vahva. Markku Soikkeli --- VAPAUTETTUJA VANHUKSIA Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit Kirjayhtymä 1997 Olipa kerran kaksi sisarusta, toinen tumma ja tulinen, toinen vaalea ja nöyrä. He rakastuivat samaan mieheen, mutta kumpikaan ei tätä saanut - sen pituinen se. Tällainen balladi tunnetaan tuhansina versioina, mutta jotain on jäänyt kertomatta: miten rakastavaisille kävi vuosikymmeniä myöhemmin, kun he päätyivät samaan vanhainkotiin. Sisko Istanmäin kolmas romaani lähtee liikkeelle sisarusten 90- vuotispäivän ja jouluaaton edellä. Herkempi ja hiljaisempi sisar, Selma, on muuttunut vanhainkodissa mitäkuinkin vihannekseksi, kunnes virkeämpi sisar, Hetta, saapuu vierailulle. Hetta auttaa Selmaa pakenemaan vanhaintalosta. Mukaan lähtee myös sisarusten nuoruudenrakkaus, Punakorvaksi kutsuttu entinen urheilusankari. Hetan mökissä Selma ja Punakorva ovat miltei enemmän panttivangin kuin vieraan asemassa, mutta vapaudessa vietetyt viikot saavat vanhukset virkistymään. He muistelevat menneitä vuosikymmeniä ja käyvät muistoillaan väittelyä siitä, millaisen elämän he oikeastaan ovat eläneet. Talvisessa metsämökissä nuoruuden kolmiodraama muuttuu vapisevien käsien ja repaleisten muistojen täyttämäksi komediaksi. Kultamitalimiestä lempineet nuoret tytöt ovat nyt itkukohtausten ja testamentin kiusaamia eukkoja, mutta valmiita jatkamaan kamppailua Punakorvan rakkaudesta. Kari Suomalaisen luokituksessa herkkä Selma edustaisi ns. kuolemanmummoa, jonka mieli viipyilee uskon asioissa. Härski ja hyökkääväinen Hetta sitä vastoin kamppailee itsepintaisesti ikäänsä koskevia odotuksia vastaan. Huonomuistinen Selma on Hetan armoilla, koska sisar sanelee myös sen mitä hänen pitäisi muistaa. Oikeastaan tämä viimeinen kamppailu pienistä hellyyden- ja ystävyydenosoituksista on sisarusten viimeinen tilaisuus osoittaa merkityksensä. Istanmäen kuvaamille vanhuksille eivät riitä huomionosoitukset, joita he voivat vielä saada yhteiskunnalta. He haluavat huomiota, jonka he voivat itsenään ansaita, vertaisiltaan. Istanmäki rikkoo jälleen naisen roolia koskevia ennakko- odotuksia, tässä romaanissa jopa tarkemmin ja hersyvämmin kuin Liian paksu perhoseksi -teoksessa (1996). Huumori on mustanpuhuvaa, mutta onneksi tunnelmoivampaa kuin television tuoreessa, vähän samanlaisille hahmoille perustuvassa Verisiskot-sarjassa. Olet vain kahdesti nuori -tyyppisellä vanhushuumorilla on siis jo vankka perinne, mutta tarina on harvoin yhtä herkullinen surkuhupaisuudessaan. Sisar Hetta on kuin anarkistisesta lastenkirjasta kopioitu mummoboheemi. Dialogia vähentämällä kirjaa olisi voinut tiivistää vielä kolmanneksen. Vanhusten adventtiajan ärhentelyä seuraa kuin tv- komediaa, jossa vitsit toistuvat täsmällisin välein. Viimeiset mitalit voisi luottaa vieläkin enemmän ristiriitaan talvisen idyllin ja vanhusten kolmiodraaman välillä. Henkilöt ovat nyt etualalla kuin näyttämökuvassa, eikä osana elämänsä ja maaseudun maisemaa. Markku Soikkeli -- HYVÄÄ SEURAA ITSELLENSÄ Tiina Pystynen: Ystävänä yksinäisyys Wsoy 1997 Tiina Pystynen tuli julkisuuteen samassa noususuhdanteessa kuin sarjakuvaromaani, mutta "matalan" ja "korkean" kulttuurirajojen sekoittajana hän oli alusta alken persoonallisuus. Vuonna 1987 ilmestyneen runokokoelman jälkeen albumi Onnenkoukku (1991) toi Pystysen niin naistenlehtiin kuin sarjakuvakokoelmiin. Vielä neljännessä kuvateoksessaan Pystynen käsittelee samoin tavoin ja samoja aiheita, joilla hän tuli tunnetuksi oman elämänsä tragikoomisena käsittelijänä. Piirrostyyli vain on siloitellumpaa ja kirjan 160 kuvaa muodostavat entistä yhtenäisemmän kerronnallisen kokonaisuuden. Kuvaromaanin kertomus muodostuu siitä, kuinka yksinhuoltajanainen etsii rakkautta, saa seurakseen Yksinäisyys-nimisen demonin, mutta kohtaa jotenkuten kelvollisen miehenkin. Jos Ystävänä yksinäisyys on ensimmäinen tutustuminen Pystysen omaperäiseen naivismiin, kirja voi tuntua hyvinkin hykerryttävältä. Aukeamat ovat kuviltaan herttaisia, vaikka käsiteltävänä on parisuhteiden mahdottomuus. Pystynen itse nimeää kirjansa "kauhukertomukseksi". Pystysen piirtämät ihmiset ja demonit ovat suloisia Hugo Simbergin pirujen tapaan. Kaunokirjoitetut tekstit kiertävät kuvia köynnöksinä, joiden koukeroinen tyyli paljastaa tekijän kädenjäljen: eräänlaista signeerauksen estetiikkaa. Toimintaterapeutin tutkinnon suorittanut Pystynen tekee kuvataiteellaan ilo- ja surutyötä, jossa on runsaasti tilaa lukijan tuntemuksille. Päiväkirjamainen kerronta on alastonta ja julkisuudesta piittaamatonta. Pystysen ironisoima henkilökohtaisuus tiivistyy päähenkilön ajatukset paljastaviksi toteamuksiksi. Hän on "hyvää seuraa itsellensä", viettää "tähtikirkkaan matonpesuyön", ja haluaa olla "rakkausasioitten suhteen häirikkö". Useimmat tämän kuvaromaanin sivuista olisivat parempia esimerkiksi postikortteina tai muutoin itsenäisinä karikatyyreinä. Viivankäytön rönsyily ei kestä sivu sivulta tapahtuvaa toistoa samalla tavoin kuin sarjakuva-albumeille olennainen visuaalisten aiheiden mekanisointi. Värillisten kuvien marginaalissa seikkailevat mustavalkoiset enkelit filosofisine siteerauksineen näyttävät romaanimaisuutta sitovalta ratkaisulta. Ja kyllähän ne sopivat teoksen läpikäymiseen sivu sivulta, mutta yksittäisistä kuvista ne riistävät paitsi tulkinnan vapautta myös esityksen ilmavuutta. Ystävänä yksinäisyys näyttää teokselta, johon keskeisten kuva- aiheiden väliin on sijoiteltu vähemmän hyviä oivalluksia, sarjakuvallisia siirtymiä, jotta teos muodostaisi romaanin. Vaikka lukukerran jälkeen teos toimii vielä selailtavana albumina, itse palaan mieluummin Onnenkoukun raadollisempiin ja sävykkäämpiin kuviin. Markku Soikkeli SOTAROMAANI TYRANNIAN TAIDOSTA Jukka Heikkilä: Tyranni Wsoy 1997 Viime kesänä televisio esitti dokumentin, jonka mukaan Persian lahden sodassa sovellettiin samanlaista strategiaa kuin kuningas Hannibal käytti Italian valloituksessa. Amerikkalaisten joukkojen komentaja saatiin muistuttamaan legendaarista soturikuningasta, kun sotajoukot upseereineen näytettiin pelkkinä strategisen pelin nappuloina. Itse asiassa on helpompi kuvata suurmiesten varjossa eläviä "nappuloita" kuin itsejään politiikan tai taiteen jättiläisiä. Historialliselle romaanille hyöty on ilmeinen: suurmiehen apulaisella on enemmän sosiaalista liikkumavaraa, eikä kirjailija joudu kuvittelemaan miten paljon tämä poikkeaa aikalaisistaan. Jukka Heikkilän Tyrannissa päähenkilön valinta on vieläkin kekseliäämpi. Romaanin minäkertoja on kuningas Hannibalin sotapäällikkö Epikydes, joka lähetetään Sisiliaan juonimaan liittoa Rooman valtakuntaa vastaan. Epikydes ei kuitenkaan tyydy lähettilään rooliin, vaan havittelee valtaansa koko Välimeren aluetta, mahdollisesti koko tunnettua maailmaa! Maailmanhistoriaa aitiopaikalla Tyranni on mukaansatempaavin suomalainen lukuromaani mitä olen vuosiin tavannut. Yksityiskohdissaan säästeliäs tarina elävöittää puunilaissotien historiaa niin vauhdikkaasti, että lukija tosiaan tuntee seuraavansa maailmanhistorian keskeisiä tapahtumia aitiopaikalta. Historiallisten hahmojen seuraksi Heikkilä on luonut vain kolme pientä sivuhenkilöä ja myös tapahtumat ovat - tekijän mukaan - "pääosin" historiallisia. Tunnetuimpana suurmiehenä tarinassa vierailee fyysikko Arkhimedes, jonka keksinnöt ovat ratkaisevassa osassa Sisilian taisteluissa. Kun 400-sivuisen romaanin päähenkilöt, Epikydes veljensä Hippokrateen keralla, ovat vielä kaiken aikaa liikekannalla armeijoineen, niin ei voi kuin hämmästellä, kuinka niukalla ympäristönkuvauksella Heikkilä saa lukijansa kotiutumaan kolmannen vuosisadan (eKr.) Syrakusaan, Sisilian mahtikaupunkiin. Toisaalta Heikkilä kuvasi yksityiskohtaisesti puunilaissodan ympäristön jo esikoisromaanissaan Merikonsuli (1995). Tyranni ei ole ainoastaan itsenäinen jatko-osa Merikonsulin tapahtumille, vaan toimii myös edeltäjänsä suoman paikallistuntemuksen tukemana. Tyrannin lukeminen suorastaan pakottaa tarttumaan edeltävään romaaniin tai historiakirjaan, sillä niin yllättäviä ovat juonenkäänteet Välimeren valloituksessa. Tietysti lähtöasetelmakin on jännittävä: meriä hallineet karthagolaiset ovat menettäneet herruutensa, mutta nöyryyttäneet mahtavan Rooman maataisteluissa. Sisilia ja etenkin Syrakusan kaupunki ovat nyt koko Välimeren avainkohta. Demokratia vai tyrannia? Jukka Heikkilän taito on selvästikin kyvyssä muokata historiallista lähdeaineistoa seikkailukertomuksen muotoiseksi kokonaisuudeksi, jossa historialliset henkilöt esiintyvät pelkästään kertomukseen sopivassa roolissa. Arkhimedes on pelkkä vanhuudenhöperö keksijä, Hannibal vain juonitteleva kuningas, ja Syrakusan hallitsijat esimerkkejä vallankäytön turmelevuudesta. Veljekset Epikydes ja Hippokrates, puolestaan, edustavat pelkästään sotilaan maailmankuvaa. He saavat nähdä kuninkuuden vaihtuvan aristokratiaksi ja edelleen demokratiaksi, eikä heidän silmissään yksikään valtiomuoto ole toista parempi. Syrakusan hallitseminen kahdestaan ei sekään johda tasapainoon, sillä myös veli voi kääntyä veljeä vastaan. Lopulta minäkertoja Epikydes joutuu juonittelemaan kaikissa ihmissuhteissaan. Epikydeen henkilöivä tragiikka sisältyy siihen, että suuret unelmat ovat kasvaneet Hannibalin varjossa, eikä hän enää tiedä mitä itse tarvitsee tai mihin voisi tyytyä. Uskoutuessaan rakastamalleen hetairalle, eräälle hovijuonittelijoista, Epikydes tulee turhaan paljastaneeksi unelmansa: "Minä uneksin sisäisesti vapaiden miesten itsensä hallitsemasta poliista, muurien sisällä kuin jäänteestä menneiltä päiviltä." Kömpelöt sankarit Heikkilän kuvailemat historialliset henkilöt ovat retorisesti taitavia ja selkeitä puhujia. Sen sijaan henkilöiden ulkoinen olemus on pelkistetty sotakunnon, iän ja kansallisuuden mukaisesti. Vielä Tyrannin luettuaankaan ei lukijalle ole selvää, mitä kaikkea aikakauden ihmiset oikein söivät, miten he viettivät vapaa- aikansa, miten palvoivat jumaliaan. Tyranni etenee siksi tiiviisti sotajuonensa kurissa, että enemmän sivuja käytetään piirityskaluston esittelemiseen kuin vaikkapa sisilialaisen arkielämän kuvailuun. On johdonmukaista, että Epikydes ei kerro asioista, jotka ovat hänelle erinomaisen tuttuja, mutta yhtä johdonmukaista olisi, että hän jollain tavoin tunnistaisi roolinsa kronikoitsijana. Heikkilä nimittäin kirjoittaa parhaimmillaan notkeasti ja tiiviisti kuin vaikkapa Titus Livius kronikassaan Rooman synty (64-12 eKr.). Liviuksen kirjaa lukiessa tuntui toisinaan, että roomalaisten historia on kuin joukko paimentolaisten rähinöitä, joiden historiallista uljautta edes kirjoittaja itse ei ota täysin vakavasti. Samoin Tyrannin sankareiden koettelemukset ovat toisinaan koomisia: noloja pakoja, valheilla ostettuja apujoukkoja, onttoa mahtipontisuutta. Heikkilä ei malta olla lisäämättä keitokseen hieman historian läpivalaisua, kun esimerkiksi Arkhimedes puolustaa tappokoneensa neroutta: "En minä voisi kuvitellakaan, että pystyisin pistämään miekkaa tai keihästä toisen kuolevaisen vatsaan. Sellainen on alhaista, barbaarimaista, julmaa. Mutta koneilla voin sotia ikään kuin tieteen nimissä." Markku Soikkeli LUOMUPROOSAA SAVOKARJALASTA Seppo Lappalainen: Nuottamiehet Wsoy 1997 Jos pitää tarinoista, joidenka kattaukseen kuuluvat puolukkavesi, lähteessä viilennetty piimä tai viholaissäkillinen matikoita, on Seppo Lappalainen parasta mitä luomuproosassa löytyy. Pitkän kirjailijauran tehneen Lappalaisen uusin teos on jälleen kotiseutunsa näköistä ja makuista kerrontaa. Nuottamiehet koostuu irrallisista, toisiinsa henkilöiden kautta liittyvistä tarinoista. Aika etenee kalastuskauden alusta jäiden tulemiseen. Henkilöistä osa on tuttuja Lappalaisen edellisestä teoksesta, Eloseutu (1995). Kuvattu Pielisjärven pitäjä elää sodan jälkeistä hengähdyksen ja kovan työn aikaa. Ihmiset ovat itselleen karskeja ja toisilleen lempeitä. Paluu sukupolvia jatkuneeseen työhön ei suju itsestään. Lappalainen tuntee eloseutunsa esineet ja sen, millaiset verbit parhaiten värittävät niiden toimintaa. Tuli johisee uunissa, nauru rilahtaa tuvassa, ohjakset rämpsähtävät hevosen kupeilla. Pielisen länsipuolella asuvat savokarjalaiset käyttävät puhumisesta mm. verbiä "jorrauttaminen". Ja sellaiselta Lappalaisen kirjan puheet kuulostavat: pitkälle ajatelluilta tokaisuilta, joihin eivät mahdu fraasit eivätkä omistusliitteet. Erikoisin ratkaisu Lappalaisen paikalliskuvauksessa on murteen muuttaminen puhekieleksi, vaikka savokarjalainen sanajärjestys ja venkoileva ilmaisutapa yhä kuuluvat repliikeissä. Viimeinkin länsisuomalainen voi lukea selkokielisesti miten pitkänsutkeita latuja itäisen ihmisen puhe liikahtelee. Myös nuottamiesten kylä on mielenkiintoinen tapaus Pielisen rannalla. Kylä on noussut saviselle vesijättömaalle, joten vähänkin viljelyn sijaan on keskitytty kalastukseen. Naapurikylät ja kaupunki ovat lähituntumassa, mutta pyrkimys on elää omillaan, tyytyä tarpeelliseen. Nuotalla käyvät miehet ovat esitelty maskuliinisuudessaan pikemminkin sympaattisiksi ja hupaisiksi kuin työn ja tanssien sankareiksi. Nuotan omistaja Viki, kirjan keskushenkilö, ei hänkään enempää toivo kuin mitä elämä on antaakseen. "Mitä ei ole, sitä ei tarvita", on kyläläisten elämänmotto. Viimeinen tarina on lämpimän ironinen visio muikunkalastuksen ammattimaistumisesta Euro-Suomessa. Vaikka kalastus ei enää ole keskeinen osa vesijättömaan miesten elämää, siellä saaliin sijaan punnitaan ystävyys. Markku Soikkeli SUOMEN ASIALLA, EI KENENKÄÄN PUOLESTA Antti Tuuri: Suomi elää metsistään Otava 1996 Antti Tuurin proosassa on liikuttu milloin sisämaan metsissä insinöörien asialla, milloin ulkomailla ihmettelemässä suomalaisista paljastuvaa luonnetta. Keskeisin väline Tuurin tarinoissa on auto ja yleisin tilanne lienee lähtöä vastentahtoisesti tekevä keski-ikäinen mieshenkilö. Tuurin uusimmassa novellikokoelmassa liikutaan tutuissa maisemissa, mutta rivakammin ja niukemmin rajatilamuodollisuuksin kuin takavuosien tarinoissa. Tuurin tyyli on, jos suinkin mahdollista, ironisempaa kuin aiemmin. Neljän novellin päähenkilöinä ovat biologi, sotilasasiamies, konsultti ja metsuri, jotka kukin lähetetään selviämään omin nokkineen vaikeista tilanteista. Suomi puhuu metsistään Kokoelman niminovelli ASuomi elää metsistään@ on hirtehinen kuvaus metsänraivauksesta, johon palkatut hanttimiehet keskittyvät enemmän kaikkeen muuhun kuin työhönsä. Nykypäivän Suomessa metsä on tärkeämpi keskinäisten intressien kiistakapulana ja puheenaiheena kuin elinkeinon ehtona. Tuurin novellit, kuten suomalainen proosa muutenkin, tuntuu kirivän kiinni viime vuosien tapahtumia. Proosan preesens pyrkii jo futuuriin, mutta mennyttä unohtamatta. Esimerkiksi novelli AOuto@ on Tuurin kirjoittamaksi yllättävä yhdistelmä Karjalaan liittyviä myyttejä ja tulevaisuususkoa, luonnontunnetta ja biologiaa ja politiikkaa. AOuto@ kertoo jokisimpukoiden tutkijasta, joka saa apureikseen luonnonhenkiin uskovia korpimiehiä. Sama asetelma on myös novellissa "Muisto". Pääkaupungista lähetetty konsultti kauppaa Pohjanmaan pikkukaupunkiin vedenpuhdistamoa. Kauppamatka muuttuu vähitellen yhtä villiksi ja viinanhuuruiseksi retkeksi kuin biologin tutkimusmatka Karjalaan. Antti Tuurin tarinat etenevät siis hyvin tutuin ja mieskeskeisin motiivein, mutta kuitenkin niiden tunnelmassa on myös jotain uutta. Novellien pituus täsmää hyvin tarinan sisältöön ja lukija tulee houkutelluksi humoristiseen tunnelmaan kuin varkain. Komiikka Tuurin proosassa merkitsee useimmiten sitä, kuinka yksittäinen, henkilö tai tapahtuma, saadaan edustamaan hahmotonta kokonaisuutta. Tilannekomiikka itsessään ei edes hymyilyttäisi, jos Tuurin kuvaamat miehet eivät itse suhtautuisi siihen niin totisesti. Kun esimerkiksi metsänraivaaja ja luonnonsuojelijat puhuvat Suomen metsistä, he näyttävät puhuvan samasta ja kuitenkin aivan eri asiasta. Edelliselle metsä on ollut vastaan haraava, työläs ja turha urakka, joka ei anna kylliksi elantoa. Luonnonsuojelijat taas puhuvat metsästä pelkkänä luonnonarvona, mutta hekin uskovat elävänsä metsän tähden. Tuurin nauru kohdistuu siihen, miten vallankäyttö vie suhteellisuudentajun valtaa edustavien ihmisten arkisuudesta. Esimerkiksi novellissa AEilisen varjot@ länsimaiden sotilastarkkailijat keskittyvät työmatkalla olutpulloihinsa ja pohtivat milloin Varsovan liitto päästää heidän bussista tarpeilleen. Suomi Berliinistä nähtynä Toisaalta juuri "Eilisen varjot" on kokoelman novelleista vakavin, eniten ajankohtaisuuteen pyrkivä. Päähenkilö Martikainen on Berliiniin komennettu sotilasasiamies. Hän näkee muita nopeammin ja henkilökohtaisemmin tulevan kommunismin murtumisen, mutta hänen yrityksensä raportoida itäisen valtablokin hajoamisesta juuttuvat byrokratiaan. "Eilisen varjot" kuvaa tapahtumia ennen ja jälkeen Berliinin muurin murtumisen 1989. Yli satasivuinen tarina etenee kuin suurimpia lehtiotsikoita seuraten. Välillä novelli on tahmean luettelomainen ikäänkuin se olisi konsepti jollekin keskenjääneelle romaanille, jonka ajankohtaisuus on kadonnut samaa tietä kuin suomettumisen tragikoomisuus. Pahimmillaan "Eilisen varjot" muistuttaa James Bond -tarinaa, jossa herrasmies-mäinen upseeri pelastaa venäläisen pianistin rakkauden tähden. Parhaimmillaan "Eilisen varjot" on terävästi kuvattua poliittista peliä, jossa valtioiden edustuskoneisto jyrää ihmisten, myös edustajiensa mielipiteet. "Eilisen varjot" loppuu synkkään näkymään Jugoslavian sodan puhkeamisesta. Martikaiselle ja muille, jotka edustavat maataan vain virkansa puolesta, Jugoslavia merkitsee uutta mahdollisuutta edetä urallaan. Kuitenkin Jugoslavian tilanne on merkki koko eurooppalaisen valtiopolitiikan epäonnistumisesta. Markku Soikkeli ONKO RAKKAUS TAUTI VAI OIRE? Riitta Jalonen: Taudin syy Tammi 1996 On sanottu, että rakkaus ja sairaus ovat ajan hengen mittareita. Se miten ihmiset suhtautuvat rakastavaisiin ja sairaisiin paljastaa jotain olennaista koko aikakaudesta. Intiimein ajankuva syntyy yleensä nämä aiheet, rakkauden ja taudin syyt, yhdistämällä. Riitta Jalosen Taudin syy -romaani ammentaa kuitenkin sellaisesta ankeudesta, johon ei kuulu mitään yhteiskunnallisia tai ajankohtaan kuuluvia oireita. Nuori sairastunut nainen, Aura, on pelkästään oman elämänsä ja kehonsa uhri. Teos kuvaa hidasta sisäistä kasvua ulos itsesäälistä hieman laajempaan muiden ihmisten ymmärtämiseen. Taudin syy ei aseta fyysistä ja henkistä rinnatuksin. Sairaus vain johdattaa Auran tutustumaan sellaisiin ihmisiin, joita hän ei normaalisti tapaisi tamperelaisessa kotiympäristössään. Parantolassa vietetyt päivät eivät heijastu suoranaisena henkisenä muutoksena, vaan satunnaisina uusina oivalluksina. Lukija voi vain aavistella Auran myötä, mikä lopultakin tulee olemaan sairauden vaikutus Auran elämään. Jalosen sairaskertomus on korostetun runoton, joskin hän välttää myös tautikuvauksiin kuuluvan marttyyriaineksen. Tuberkuloosi on kuin dostojevskilainen hammassärky eli pienin mahdollinen kärsimys, joka saa ihmisen pohtimaan itseään muiden myötätunnon kohteena. Taudin proosallisuutta korostaa ja pehmittää se, että Aura on tuore kirjallisuudenopiskelija. Paikoin on vaikea sanoa, pyrkiikö Jalonen tällä myös ironisoimaan hahmonsa siljamaista henkistyneisyyttä. Parantolassa Aura joutuu valjun poikaystävän ja menneisyytensä myrkyttämän aikamiehen välimaastoon. Molemmat suhteet liikuttavat häntä kohti uutta elämää, mutta ei suinkaan henkilökohtaisen halun tai luottamuksen tähden, vaan etäältä toimivina opastajina. Taudin syy -romaanin rakkaus on aistillisuudessaan tuskin hipaisua vahvempaa, mutta myös sairaus osoittautuu käsittämättömäksi osaksi elämää. Rakkaus ja sairaus eivät saavu ihmiseen ulkoa käsin suurin siiveniskuin - tuntuu Jalonen viestivän - vaan niiden aiheet ovat meissä itsessämme osana kasvamista ja kehittymistä. Markku Soikkeli SAATANALLISET SOTAJAZZIN SÄKEET Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa Like 1996 Kaksi aurinkoa -pokkarista ei pääse parhaallakaan tahdolla selvyyteen, mihin kirjailija Kauko Röyhkä on sillä pyrkinyt. Kirja on sekoitus huonoa pornoa, rempseää sotaromaania ja 1940-luvulle vieraannutettua keikkahenkeä. Kustantajaksi vaihtunut Like tuntuu yllyttäneen Röyhkää kirjoittamaan niin ajattoman rockromaanin, että musiikki on pelkkä tekosyy päästä hurttien muusikkojen matkaan. Sekä laulujensa että romaaniensa teksteissä Kauko Röyhkä on tunnustanut viehtymystä poikakirjallisuudelle ominaiseen sotakuvaukseen. Tärkeintä ei ole taistelu, vaan takarintaman epäsovinnainen elämä, jossa eletään kuin viimeistä musiikin säestämää päivää. Romaanin keskushenkilö on uskovaisesta kodista karannut Tytti, jolla on hengen ja etenkin ruumiin lahjoja 1940-luvun mystiseksi rockmimmiksi. Tytti säveltää ja sanoittaa jazzia, joka lumoaa kovimmankin keikkamuusikon. Kaksi aurinkoa on jäsennetty näppärästi bändiin liittyvien miesten ja naisten ympärille, ja jos Röyhkä jonkin kertomisen alueen hallitsee erityisen hyvin, niin kollektiivin tasapainoisen kuvauksen. Röyhkän romaanilleen valitsema aika ja paikka ovat sikäli mielenkiintoiset, että jatkosodan aikainen Äänislinna sijaitsee vastaheräävän suomalaisen iskelmäkulttuurin äärirajoilla. Tytin ihmeellinen, bändin satanisteja kiehtova musiikki soi kuin vanhan ja uuden Suomen rajatilassa. Kaksi aurinkoa ei kuitenkaan huipennu autenttisen keikan ylistykseen, vaan moderneja sotaelokuvia muistuttavaan terroriin. Yllättäen Röyhkä ei onnistu juurikaan hyödyntämään kokemuksiaan keikkamuusikkona, kuten kirjan takakansi lupailee. Teoksella ei tunnu olevan muuta voimaa kuin kuvailla puberteettisella innolla muusikoiden perversioita. Viittaukset päähenkilöiden satanismiin ja enkeliuskoon näyttävät nekin kuin okkultismin ensyklopediasta leikatuilta. Kaksi aurinkoa ei toimi edes Liksomin Kreislandin tavoin eli historian parodisena haltuunottona. Ehkä teoksen sivuille pitäisi saada Röyhkältä myös musiikkiraita? Markku Soikkeli KUN KUNINGAS TULI JUHANNUKSEKSI HUITTISIIN Pirjo Tuominen: Suuren joen maa Tammi 1996 Pirjo Tuominen, tuo Satakunnan Dickens, on kahdenkymmenen vuoden aikana kirjoittanut ällistyttävän määrän proosaa, joka ammentaa taustansa historiallisista lähteistä. Puolet hänen kirjoistaan liittyvät toisiinsa saagoiksi, joissa ylempien säätyjen Suomi kytkeytyy laajempiin 1700-1800 -lukujen tapahtumiin. Myös lukija joutuu uurastamaan pysyäkseen mukana Tuomisen romaaneissa. Ainakin itselleni hänen viimeisin saagansa, kaksiosainen Alaska-sarja, oli työläs lukukokemus. Tuominen mahduttaa kronikkansa etualalle sellaisen määrän henkilöitä ja paikkoja, että kertomuksen tueksi tarvitsee jatkuvaa sukupuun ja kartan käyttöä. Tuomisen uusin romaani, Suuren joen maa, on monellakin tapaa helpommin lähestyttävä kuin edelliset kolme saagaa. Vaikka kirjassa matkustellaan jälleen reipasta kyytiä, on ainakin satakuntalaiselle lukijalle tarjolla enemmän kiintopisteitä, sekä paikoissa että henkilöissä. Suuren joen maa kuvaa kolmen naisen elämänkokemuksia 1700-luvun jälkipuoliskon Satakunnassa. Keskeisellä sijalla ovat Kokemäenjoen ja Sääksjärven ympäristö, mutta sydänmaan vastapainona kuvataan myös Turun ja Porin porvariselämää. Romaanin keskushenkilöinä ovat Wassin sisarukset Sara ja Moiken. Sara on passiivinen ja ylpeä, elämänkohtaloiden paiskoma nainen, kun taas Moiken on hänen aktiivinen ja paikkansa valitseva pikkusisarensa. Alemman luokan edustajana kuvataan huutolaistyttö Leenaa. Tuomisen antama kuva sääty-yhteiskunnasta on jälkiviisaasti kriittinen, mutta kritiikki oloja kohtaan etenee kevyimmillään romanttisesti surkutteluksi. Valistusajan suurmiehet pistäytyvät tarinassa kuin elokuvamaisessa cameo-roolissa suomassa tapahtumille mahtipontisuutta. Kun esimerkiksi kuningas kesällä 1775 pistäytyy Huittisiin, esitellään tapahtuma pelkästään alhaalta ylöspäin. Suuret valtio- ja tiedemiehet Tuominen kuvaa historian yläpuolella vaeltavina neroina. Elämää 1700-luvun Satakunnassa näytetään lopultakin varsin niukasti kyseiseen aikaan eläytyen. Eniten lukija jää kaipaamaan mielikuvia siitä, kuinka normaaliksi tai erikoiseksi ajankohdan piiat tai porvarisrouvat ovat kokeneet oman elämänsä. Tällaisista asioita ei ole juurikaan olemassa historiallisia dokumentteja, mutta juuri tällaisessa kuvittelutyössä historiallinen romaani voisi herättää eloon mikrotason historian. Pirjo Tuominen on valinnut romaaninsa yhdistäväksi motiiviksi Kokemäenjoen, vaikka lopultakin henkilöiden elämä piirtyy Analan kartanon ja Hastfer- suvun ympärille. Naima- ja muiden kauppojen solmiminen, toisiinsa kytkeytyvät romanssit, yllättävät vierailut ja kuolemantapaukset, sekä ulkopolitiikan kuviot antavat runsaasti keskustelunaihetta romaanin monipäiselle henkilökaartille. Dialogi ei kuitenkaan riitä tekemään henkilöitä tai tapahtumia historiallisesti eläviksi ja kiinnostaviksi. Suuren joen maa ei onnistu kuvaamaan Satakunnan paikallishistoriaa osana Ruotsi-Suomen valtakuntahistoriaa. Romaanin kertojaääni ei ole niin kaunopuheinen, että se suostuttelisi lukijan näkemään yksittäisten ihmisten maailmallisen merkityksen. Nainen kyllä "riisuu henkensä alastomaksi" ja mies "raottaa sydämensä portteja", jotta lukija näkisi elämän ajattoman runollisuuden. Mutta kun kuvaus kääntyy romanssia laajempiin tapahtumiin, muuttuu Tuomisen kieli töksähtäviksi repliikeiksi tai Hastfer- suvun tapahtumaluetteloiksi. Romaanin kerronta ei ole myöskään niin tarkkasilmäistä, että historia tulisi ymmärretyksi uudella, syvemmällä tavalla. Suuren joen maa käyttää lähdetietoja kuin kulisseina, eikä yritäkään rakentaa niistä uutta kokonaisuutta. Kun romaanin viimeisissä luvuissa siirrytään Savoon ja Venäjän sotaan, alkaa Tuominen kertoa Anjalanliiton sotajuonista läkähdyttävää vauhtia. Satakunta, sen joki ja suvut joutavat sivuosaan, kun teos pohjustaa ilmeistä jatko-osaa itselleen. Markku Soikkeli JUPIN VAIMONA VAINOLASSA Päivi Alasalmi: Vainola Gummerus 1996 Goottilaishenkinen kauhukirjallisuus on kokenut 1990- luvulla uuden, erotisoidun tulemisen. Tärkeimpiä vaikuttajia uuteen innostukseen ovat olleet kauhuelokuvat, mutta myös uuden polven hienostuneet kauhukirjailijat; heistä ehkä tärkeimpänä Suomessakin suosittu Anne Rice. Päivi Alasalmen Vainola on mielenkiintoinen kauhuromaanin sovitus suomalaiseen maisemaan. Perinteistä, yksityiskohdille ja ylevälle pelon tunnelmalle omistautunutta goottilaiskauhua ei liene koskaan sijoitettu näin lajiuskollisesti suomalaiseen ympäristöön, vaikka yrittäjiä on ollut alkaen Sakari Topeliuksesta Boris Hurttaan. Alasalmen Vainolasta tekee täyteläisen se, että hän pystyy vaivihkaa parodisoimaan romanttisen kauhun tyypillisimpiä kuvioita, samalla kun tarina pitää hyisessä otteessaan. Vainola on Varsinais-Suomeen rakennettu kivinen kartano, johon iäkäs isäntä tuo nuoren vaimon, Lauran. Vaimon päiväkirjamainen kerronta paljastaa vähitellen mitä synkkiä salaisuuksia kartanoon on kätkeytynyt. Draculamainen kartano suomalaisessa maisemassa olisi pelkästään huvittava ilmestys, jollei Alasalmi kuvaisi sitä ulkomailta kotiutuvien juppien silmin. Suomalaisen pikkukylän jurot ihmiset ovat eksotiikkaa siinä missä Transilvanian taikauskoiset maalaiset. Lisäksi päähenkilö Laura tekee väitöskirjaa kartanoromantiikan alalta. Siten hänen hahmolleen sopii sekä innoittua että analysoida kartanon karmeita tunnelmia. Vainola on tyyliltään hallitumpi kuin Alasalmen edelliset teokset. Mikä kerronnan vauhdista tai kuvauksen riehakkuudesta on poissa, kertyy voitoksi kirjallisten lähtökohtien leppoisana yhteensovituksena. Edellisissä kirjoissaan Alasalmi pyrki repimään esille sen, mikä on oleellista parisuhteen helvetissä. Tällä kertaa hän houkuttelee lukijaansa vieraaksi romaaniin kuin luilla somistettuun puutarhaan. Alasalmen kauhuromanssi on enemmän romantiikkaa kuin kauhua. Romaanin ainoa rasite on kylläkin tuttua Alasalmen edellisistä kirjoista: sisäiskertomukset, jotka tuntuvat enemmän kuvauksen täytteeltä kuin henkilöiden sisimmän paljastajilta. Markku Soikkeli SUOMEN LÄHIHISTORIA FRIIKKIEN SHOWNA Rosa Liksom: Kreisland Wsoy 1996 Rosa Liksomin minimalistinen proosa on kuvannut suomalaista luonnetta apeimmillaan ja osoittanut apeuden normaaliuden mitaksi. Liksomin tarinoissa on korostunut se, miten ihmisten elämää säätelevät median suomat ihanteet tai niiden uupuminen. Sosiaaliset suhteet, kuten perheet tai pariskunnat, ovat Liksomin proosassa irvokkaita, koska ne ovat alisteisia yksilökeskeisille malleille. Liksomin räikein tulkinta suomalaisista löytykin näytelmästä nimeltä Family Affairs. Mutta ovatko tv-keskeinen pateettisuus tai ravintolan evästämä parisuhde pelkästään vuosisadan lopun ja urbaanin Suomen ilmestyksiä? Uusimmassa, valleusromaaniksi paisuneessa kirjassaan Liksom lähtee etsimään suomalaisen hulluuden myyttisiä juuria. Väinämöinen ja Lotta Svärd Koska Suomessa ei ole oikeastaan ketään yhtä vilkasmielistä tarinaniskijää, Liksom valehtelee kilpaa itsensä kanssa. Romaani Kreisland rakentuu kahdelle rinnakkain kerrotulle elämäntarinalle. Toinen kertoo sisäänpäin kääntyneestä, mutta leikkisästä suomalaismiehestä. Toinen kertoo ulospäin suuntautuneesta, hysteerisen toimeliaasta naisesta. Molemmat tyypit ovat tunnistettavissa kautta Liksomin tuotannon, mutta ensimmäistä kertaa hän tarinoi henkilöilleen kokonaisen elämänkaaren. Molemmat lähtevät ja päättyvät Lapin pakanamailla. Juho Gabriel on yhdistelmä Väinämöistä, Lestadiusta ja Ryysyrannan Jooseppia. Häntä Liksom kuvaa lempein sävyin: elelyä tunturimökissä, elämälle ja työhön omistautunutta luontaisen vaatimatonta maailmankuvaa. Impi Agafiina on puolestaan sekoitus Pohjan Akkaa, Lotta Svärdiä ja mainosten kehokeskeistä naismyyttiä. Hänen osuutensa kirjassa on ainakin kolme neljännestä suhteessa Juho Gabrielin tarinaan. Monineuvoinen Impi Agafiina seikkailee jatkosodan kautta kolhoosien työnsankariksi ja edelleen Amerikkaan, jossa hän elää kolme vuotta tv-tuolissa. Sillä välin Juho Gabriel lähinnä torkkuu mökissään. 1920-1950 -luvuille sijoitetut elämäkerrat liittyvät toisiinsa vain vastakkaisten luonteiden kuvina; yhtä hyvin ne olisi voitu julkaista erillisinä teoksina. Juho Gabrielin tarina muodostuu näistä kahdesta kiinnostavammaksi, koska Liksomin suvereenisti käyttelemä Lapin murre sopii häneen paremmin kuin aikalaistoverin von Münchhausen -tyyppisiin seikkailuihin. Lottakenraalista työn sankariksi Kreisland - kuvaus armon ja hulluuden maasta - näyttää Liksomin villinä kielinerona. Tutun näköinen historia karahtaa päähenkilöiden ympärillä sellaiseksi friikkien showksi, että jokainen hupsu yksityiskohta edelleen täsmää muihin. On aivan luontevaa Kreislandin puitteissa, että Impi Agafiina hoitaa Lapin sodan Mannerheimin puolesta, mutta muuttaa sitten Moskovaan työn sankariksi. Kreisland on kaikkea muuta kuin raskas romaani, mutta uuvuttavaksi se saattaa käydä. Impi Agafiinan vaellus unelmien perässä on täytetty hirvittävällä määrällä karikatyrisoituja ilemstyksiä Suomen ja maailmanhistoriasta. Ne toimisivat paremmin kuvina kuin sanoina. Kokonaisuutenakin Kreisland vetoaa juuri lukijan visuaaliseen tajuun, mitä korvaa höykyyttävä kieli sekin palvelee: "Ennen Seän kuolemaa molen aina vain päältä kattonu, mitä Setä tekkee, mutta ko Setä kuolee pois niin minusta tullee semmonen ossaajamies, että nethän kuuleman mukhaan on mainihneet minun nimeä hään sattuessa aina jokivarsila asti." Juho Gabrielista kasvaa henkistynyt, materiaaliset lähtökohtansa voittava suomalainen, itseoppinut uskovainen ja tietäjä. Impi Agafiinan tarinassa Liksom pyrkii näyttämään kaiken sen ulkoisen, joka on vaikuttanut mielikuviimme suomalaisuudesta. Hän ei tyydy mukautumaan historian tapahtumiin jalat kiinni perinteessä, kasvot milloin itään, milloin länttä kohti. Impi Agafiina yrittää tavoittaa välittömästi ne ihanteet, joita suursuomalainen nationalismi, kommunismi ja kapitalismi viestivät. Hän matkustaa ympäri maailmaa unelmien perässä ja palaa lopulta kotiseudulle. Loppu on varmaankin ainoa harmoninen, jota Liksom on tarinoissaan suostunut tarjoamaan. Kreislandin myyttinen kaksoiskuva suomalaisuudesta on mittava työ, muttei yllä edes leikillään tavoitteisiinsa. Romaaninakin se on kiinteästi osa ilmiötä nimeltä "rosa liksom", eikä itsenäisesti puhutteleva taideteos. Markku Soikkeli PRONSSIKAUDEN LENTÄJÄ VALLOITTAA EUROOPAN Arto Paasilinna: Lentävä kirvesmies Wsoy 1996 Lentävä kirvesmies alkaa kuin Aarno Karimon kuvaus urheista muinaissuomalaisista. Eletään pronssikautta 3000 vuoden takaisessa Karjalassa. Kolme suurta venettä etenee Pielisjärven selällä kyydissään kesäkaudeksi pohjoiseen siirtyviä metsästäjäsukuja. Äkkiä komean kohtauksen rikkoo pieni kotkien vetämä pursi. Sen kyydissä saapuu hitaita heimolaisiaan pilkkaava Ronkoteus, oman aikansa insinööri. Paasilinnan keksijäsankari ilmestyy kertomukseen vähin selittelyin ja ottaa näyttämön hallintaansa. Viime vuosina historia on tullut laajojen joukkojen harrastukseksi, mikä näkyy tutkijoiden romaaneina ja kirjailijoiden pohdiskelevina dokumenttiteoksina. Paasilinna on veikeä poikkeus kovin totiseksi käyvän harrastuneisuuden keskellä: hän on aina tehnyt spedemäistä pilkkaa patsaiksi jähmettyneestä historiasta. Paasilinnan sankarit jatkavat Pekka Puupään ja Pekka Lipposen työtä. He mittailevat maantieteen ja historian syrjäkolkkia kotikutoisin käsityksin, pystyttävät saunoja ja vetoavat arkijärkeen. Tosin edeltäviin sisuveikkoihin verrattuna Paasilinna ei vaivaudu keksimään edes jännittävää juonta. Hänelle riittää hyvin ideoitu väline tai projekti, jonka tähden sankari matkustaa paikasta toiseen. Arto Paasilinna kirjoittaa yhä tiiviimmin, vaikka toisaalta hänkin etsii dokumentoivampaa sävyä. Lentävän kirvesmiehen tarinaa on kevennetty kuvituksella, alaviitteillä ja lukujen sisällön referoinnilla. Ehkäpä Paasilinna liittää seuraavaan kirjaan myös henkilöindeksin. Lentävä kirvesmies on tietopohjainen fantasia pronssikauden Euroopasta, eräänlainen kevyesti kerrottu turistikierros menneisyyteen. Ronkoteus on suomalainen Prometheus, jonka myyttisiä lentomatkoja rinnastetaan niin Persianlahden sotaan kuin Lemminkäisen retkiin. Ronkoteus nimittäin rakentaa maailman ensimmäisen lentokoneen yhdeksän kotkan kannattelemasta reestä. Kokeilusta alkava yritys paisuu maailmanvalloitukseksi, jossa Paasilinnan totuttuun tapaan kohdataan juhlia ja rosvoja, suopeita naisia ja nokkelia eläimiä. Hauskimmillaan Paasilinna on kääntäessään myyttilainat nurinperin. Ronkoteus joutuu Kreikassa näyttelijäseurueeseen ja esittämään klassisten näytelmien sivuhenkilöitä. Lopulta hänen hahmonsa antaa pohjan koko Kalevalan syntymiselle. Paasilinna ideoi vauhdikkaita kohtauksia Eurooppaa kartoittavalle sankarilleen, mutta kohtaukset ovat irrallaan toisistaan ja niiden kuvauksessa ei ole mitään yhteistä pyrkimystä. Prosaistina Paasilinna on yhä tylsempi, vaikka mielikuvitus kuinka laukkaisi kymmenvuotiaan leikkijän innolla. Markku Soikkeli "AIKA PYSÄHTYY, JA ME JATKAMME ETEENPÄIN" Märtä Tikkanen: Yksityisalue Suom. Raija Jänicke. Tammi 1996 Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina (1978) oli nimeään myöten hellän ironinen muunnelma perinteisestä romanssista. Rakkauden proosallisimmat aiheet puettiin runosikermiksi. Myös Tikkasen uusin romaani, Yksityisalue, yhdistelee älykkäästi rakkaustarinan perinteisiä muotoja: kirjeromaania ja katkelmina etenevää tunnustusromaania. Kirjeromaanina etenevä puolisko kertoo kahden journalistin nykypäivään sijoittuvan romanssin. Jälkimmäinen puoli teosta on lehtinaisen mielikuvituksen lävitse kirjoitettu tarina hänen isänsä salaisesta rakkaudesta. Tytär kirjoittaa isänsä tarinaa tämän ajatuksiin eläytyen, mutta ymmärtääkseen paremmin oman rakkautensa kohdetta. Yksityisalue kirjan nimessä merkitsee kaipaavan ihmisen ajatusten muodostamaa reviiriä. Nainen kirjoittaa matkalle lähteneelle miehelle päiväkirjaa, johon mahtuu vain kaksi ihmistä: jäänyt ja lähteneen muisto. Hän kirjoittaa kuin autiolta saarelta, jossa päivät menevät sekaisin ja jota ympäröi vieraaksi jäävien ihmisten meri. Mies on lähtenyt matkalle ymmärtääkseen paremmin itseään, nainen puolestaan hakeutuu menneisyyteen. Nainen alkaa kirjoittaa päiväkirjan rinnalla isänsä tarinaa, koska tällä on niinikään ollut pois karkaavaa, mahdotonta tavoitteleva romanssi. Yksityisalueen motoksi nousee Alf Henriksonin ajatus ihmisistä, jotka jatkavat eteenpäin, vaikka aika pysähtyy. He eivät kulje enää ajan saatossa, vaan romanssin sulkemassa merkitysmaailmassa. Tietoisuus ajan lyhyydestä saa rakastuneet puheliaiksi, tunnustuksissaan tarkoiksi ja moraalissaan ruhtinaallisiksi. Harvoin on romaani ollut niin jyrkästi kahtia jaettu ja kuitenkin niin yhteen nivottu kuin Yksityisalue. Tyttären ja isän tarinat muodostavat omat yksityisalueensa, jotka kumminkin ovat tyttären uskaliaan mielikuvituksen luomuksia. Kirjan epilogissa minäkertoja asettaakin itsensä tilille kirjoituksistaan. Rakastetun vieraus on auttanut kuvittelemaan niin omaa kuin isänkin elämää, mutta kenties kuvitelma ei olekaan kummempaa kuin intiimiä journalismia? Markku Soikkeli SUOMI ON 500 ARVONTAA EIKÄ YHTÄÄN VOITTOA Hannu Aho: Kello 4.17 Wsoy 1996 Tutkija Hasso Kroll totesi äskettäin virolaisesta nykykirjallisuudesta, että sen luonne muuttuu nopeammin kuin sisältö. Suomalainen nykykirjallisuus tuntuu olevan päinvastaisessa tilassa, koska sen sisällöt, etenkin lajityypit, muuttuvat nopeammin kuin kirjallisuuden luonne eli suhtautuminen luettuun. Esimerkiksi vieraantuneisuuden ja sivullisuuden kuvauksia on tavattu lukea lähinnä artistisina suorituksina, eikä yhteiskunnalliselle sanomalle ole annettu yhtä suurta merkitystä. Kuitenkin "suurta" lama-ajan kokokuvaa on odotettu kuin kaikenselittävää peiliä. Hannu Ahon Kello 4.17 on ulkoisesti pieni teos, mutta siirtää komeasti Ahon aiempien romaanien sivullisuustematiikan juuri nykypäivän tasolle. Lisäksi se on niin ymmärtäväisen hauska kuvaus lamasta, että Suomelle voi nauraa kirjan luettuaankin. Aho jos kuka on ollut psykologisesti maanläheisin ja poliittisesti tasalämpöisin kaupunkilaisen irrallisuuden kuvaaja. Kolmessa edellisessä teoksessa (1985-1993) Ahon esittelemät ihmiset olivat jo lopullisesti siirtymässä sosiaaliseen marginaaliin, mutta uusimmassa romaanissaan Aho näyttää miehen, joka on eksynyt, koska hän on liian normaalijärkinen. Kello 4.17 kertoo nimettömäksi jäävän päähenkilön tarkoin silmin millainen on lama-ajan Tampere, jossa hän elää, mutta ei kykene ymmärtämään, mikä on hänen oma roolinsa. Miehen puheista paljastuu, kuinka lähipiirin ihmisillä on ollut aina niin kiire elää omaa elämäänsä, ettei millekään asialle ole muodostunut yhteisesti jaettuja merkityksiä. Kertojaminä on kuin amerikkalaisuuden ikoniksi noussut Forrest Gump, tuhattaitoinen idiootti. Näillä narrimaisuudestaan piittaamattomilla antisankareilla on samanlainen taustakin: ylihuolehtiva äiti, joka juurruttaa lapseensa kaikkivoipaisuuden tunteen. Mutta kun Forrest Gump onnistuu tehtävissään yleisen optimismin keskipisteessä, epäonnistuu Ahon innokas kertojaminä yleisen pessimismin musertamana. Hän ei menesty, koska jää täysin muiden epäluottamuksen varaan. Muiden ihmisten kiiruhtaessa Suomen julkisen ajan tahtiin, median ja yleisten huolenaiheiden säätämässä rytmissä, kertojaminä istuu pohtimassa elämää kokonaisuutena. Kellonaika teoksen nimessä merkitsee hetkeä, jolloin viisarit ovat päällekkäin ja aika kadottaa tarkkuutensa. Kello 4.17 koostuu kahdesta pitkästä monologista ennen ja jälkeen hallitsevan äidin kuoleman. Monologeissa soi ajatusvirran henkilökohtaisuus, muttei narsistisesti, vaan opittuja fraaseja taidokkaasti taitellen. Juuri pitkien lauseiden rytmittämisessä Hannu Aho lienee saavuttanut eniten proosamainetta. Ahon romaani on lyhyt ja matala veisu infrastruktuurin kanjoneihin pudonneista ihmisistä. Kirjan sivuhenkilöistä koskettavin on talonmies Kääpiäinen, jolle suomalaisuus tarkoittaa 500 arpajaista ilman voittoa, saati sitten loton pääpottia. Kuitenkin ystävyyden mahdollisuus ja luottamuksen odotus palkitaan lopulta, todistaa Aho. Tällaisen vinosti hymyilevän todistuksen ottaakin uskoakseen aivan eri tavoin kuin huudetun. Markku Soikkeli SUURNAISET PELASTAVAT SUOMEN MIEHILTÄ Marjaana Aumasto: Rikas, Laiha ja Kaunis Kirjayhtymä 1996 Sen sijaan, että tarkastelisi Suomea objektiivisesti vieraalta maalta käsin, on Marjaana Aumasto siirtänyt leikkisän näkökulman kuviteltuun tulevaisuuteen. Näyttäessään Suomen, josta miessukupuoli on päätetty lakkauttaa, Aumasto kurittaa oman aikamme naista ja miestä koskevia stereotypioita. Rikas, Laiha ja Kaunis on samaa sukua kuin Pepi Reinikaisen "Pimeän pesä, paratiisi" tai norjalaisen Gerd Brantenbergin "Egalian tyttäret". Yhteiskunta on muutettu hyvin tarkoituksin matriarkaatiksi, mutta lopputulos onkin luonnoton diktatuuri. Aumasto, Reinikainen ja Brantenberg ovat pyrkineet osoittamaan, että miesten aggressiivisuus ei ole heidän biologiassaan, vaan historian tuottamassa valta- asemassa. Ongelmia ei ratkaista antamalla kaikki valta naisille, vaan ymmärtämällä millaisten tapahtumien kautta kulttuuriin on muodostunut maskuliininen hegemonia. Rikas, Laiha ja Kaunis ovat poikia, joille matriarkaatissa suodaan pelkät koodinimet kertomaan heidän taustastaan ja tulevaisuudestaan. Biologinen sukupuoli on tuhottu kastraatiolla ja hormonilääkkeillä, mutta elämänsä aikana he osoittavat molempien sukupuolien kulttuurisia tunnuspiirteitä. Kasvatuslaitoksesta alkava ja sinne päätyvä juoni kerrotaan Kauniin näkökulmasta. Hänestä tulee alkoholisoituneen ministerinaisen orja, mutta sittemmin myös "maskulinistien" kapinaliikkeen jäsen ja eräänlainen äitihahmo. Kauniin koettelemukset totalitaarisessa matriarkaatissa muistuttavat samanhenkisten dystopioiden klassikkoa, Margaret Atwoodin romaania Orjattaresi. Atwoodin teoksen tavoin päähenkilö on sukupuolisesti nöyryytetyn "jalkamiehen" asemassa. Aumasto kuitenkin lähinnä huvittelee kirjansa seikkailuaineksella. Kun matriarkaattia paenneille miehille ja naisille syntyy uutta aikaa edustava lapsi, tämä kastetaan muinaisen sankarin mukaan Paavoksi. Rikas, Laiha ja Kaunis on rattoisa ja tiiviisti kerrottu ajatusleikki, joka näyttää meidän ajastamme paljon muutakin kuin nurin käännetyn peilikuvan. Miellyttävintä siinä on avoimuus tarkastella identiteettiä ihmissuhteiden, eikä roolien summana, ja valmius nauraa kaikille sukupuolensa hukanneille, muumipeikkomaisille hahmoille. Markku Soikkeli GRINGO SAAPUU SAVOON Jouni Tossavainen: Koirastähti Like 1996 Koirastähti on niitä kirjoja, jotka mitä ilmeisimmin on kirjoitettu runomuotoisiksi muistiinpanoiksi ja viimeistelty romaaniksi. Jouni Tossavainen hallitsee kuvailevan kielen neuvokkaasti vaikka etu- ja takaperin: kertomus rullaa kahteen suuntaan ja lukija seuraa tapahtumia kuin moottoritien liikennettä. Tossavainen aloittaa kirjansa kuin miehiset maneerit taakseen jättänyt Bukowski ja uuden kirjallisen elämän edestään löytänyt Pekka Kejonen. Matka etenee USA:n Rockportista Savon pääkaupunkiin, joka EU:iin liityttyään on vaihtanut nimensä Oikoseksi. Päähenkilö on nimensä ja ammattinsa valehteleva gringo, Amerikan kojootti, joka saapuu Suomeen naisen tähden. Hän sopeutuu savolaisiin, koska nämä eivät juurikaan poikkea amerikkalaisista pikkukaupunkilaisista. Koirastähti yhdistelee aineksia vuokraemännän päiväkirjasta, laulunpätkistä, amerikkalaisen elämäntapan analyysistä, sekä novellimaisista, underground-henkeen hurjastelevista kohtauksista. Parhaimmillaan Tossavainen on oikeasti hauska, mutta monesti savolaisten touhukkuus tai amerikkalaisten latteus perustuu väkinäisille vitseille. Makkaranjalostukselle omistautunut Kuopion kaupunki, Oikonen, on herkullinen idea. Amerikkalaisen ja savolaisen habituksen eroja omassakin elämässään koetellut Tossavainen olisi kyllä voinut vetää muutkin keksintönsä saman idean piiriin. Nyt Koirastähti on hatarampi kuin edellinen julkaisu, novellikokoelma Lentävä C (). Markku Soikkeli NAISEN JA MUSIIKIN RAKASTAJIA Sakari Issakainen: Giovannin poika Gummerus 1996 Romaanin mittainen proosa merkitsee muutakin kuin haastelua vakaiden kertojaäänten hallitsemilla kohtauksilla. Romaani voi olla myös satunnaisten kohtausten tunnelmallista kytkeytymistä kuin instrumenttinsa varassa oikuttelevaa, temaattisesti yhtenäistä musiikkia. Nykykirjailijoiden musisoivaa kärkeä edustaa Sakari Issakainen jo kuudennella kirjallaan. Giovannin poika voisi olla proosaksi tullut lied-taidetta, elämänkohtausten riemua ja pirskahtelevaa tyylittelyä. Giovannin poika kertoo samaan boksiin ahtautuneista musiikinopiskelijoista 1960-luvulla. Jankko on säestäjä luonteeltaan ja asemaltaan. Jusa puolestaan on tähdeksi syntynyt, hilpeä ja suvereeni laulaja. Jankon ja Jusan ystävyys on epätasaista kamppailua miehisyydestä ja taiteellisesta lahjakkuudesta. Jankolle etelämaalaisen hidalgon tapainen ja näköinen Jusa on kuin Giovannin poika. Jankon näkökulmasta kerrottu salierimainen tarina yhdistää kahden aikatason muistoja. Välillä Jankko puhuttelee ystävänsä isää, suomalaista matkarakastajaa, ja vertaa omia lähtökohtiaan laulajasankarin elämään. Giovannin poikaa voi lukea säestäjäkertojan yrityksinä käydä läpi tuntemansa kirjalliset sävellajit. Hän ei löydä tuntemiaan teemoja yhdistävää tekijää, koska hän ei ole pystynyt rinnastamaan omaa elämäänsä sen ihmisen elämään, joka on häntä eniten muistuttanut. Kertoja Jankko rinnastaakin elämän liedin laulamisen taitoon. Liediä esitettässä laulaja ja säestäjä ovat vertaisia, eikä kumpikaan pysty piiloutumaan kumppaninsa taitojen taakse. Mutta se mikä on onnistunut lavalla, ei toimi elämässä. Laulajan taidot naisten naurattajana ja taiteilijana ylittävät säestäjän kyvykkyyden. Toisaalta laulajankin käy lopulta kehnosti, koska hän ei ole luottanut säestäjäänsä. Giovannin poika on mahdollisesti vaikeimmin lähestyttävä Issakaisen kirjoista. Muutamin osuuksin se aukenee vain musiikista, etenkin musiikin teoriasta kiinnostuneille lukijoille. 1960-luvun ajankuvana se on niinikään suppean elämänpiirin näkymä. Lisäksi Issakaisen minäkertoja lurittelee tarinaansa pitkälti äänensä kulkua, eikä lukijaa kuunnellen. Hän yrittää laulaa nurin don Giovannin miehistä myyttiä, mutta oopperamainen paatos kaataa kyllä pitkin matkaa myös lukijoita. Markku Soikkeli VAIN TOSI MIES VOITTAA OMAT GEENINSÄKIN Juhani Syrjä: Minotauros Gummerus 1996 Juhani Syrjän uusimman kirjan alaotsikkona on "epätieteellinen kirjoitus", vaikka tavoitteena ei ole nimenomaisesti poeettinen puheenvuoro tieteen käsittelemistä aiheista. Minotauros on Syrjän kiistapuhe miehen ja naisen seksuaalisuudesta, mikä Syrjän valitsemasta näkökulmasta tarkoittaa miehen poikamaisuutta ja naisen äidillisyyttä. Syrjä käy tulkitsemaan oman elämänkokemuksensa valossa ihmisen psykologiaa, lähinnä Sigmund Freudin kirjoituksia. Hän uskoo tulkinneensa omat kokemuksensa niin pitkälle, että pystyy suomimaan muutamia muita Freudia kritisoineita ajattelijoita, etenkin Alice Milleria. Viime vuosikymmeninä naiseuden ja miehuuden teoretisoinnissa on käsitelty paljon sukupuolisuuden kulttuurista luonnetta. Tästä keskustelusta Syrjä ei tunnu kiinnostuneen vähääkään, eikä hänen kirjastaan löydy edes mainintana sellaista käsitettä kuin gender eli kulttuurinen sukupuolirooli. Syrjän kirja olisi ollut vaikuttavaa vuoropuhelua psykologian kanssa vielä parikymmentä vuotta sitten. Nyt teoksen teho perustuu lähinnä Syrjän jämerästi puhuttelevalle, arkaaisia kielikuvia kaihtamattomalle kielelle, sekä elämäkerralliselle uskallukselle. Jos psykologiaa olisi aina kirjoitettu yhtä kansantajuisesti kuin Syrjä sen tekee, olisi Freudin teoria muuttunut runoudeksi jo vuosisadan puoliväliin mennessä. Valitettavasti Syrjän teoksen tekee epäilyttäväksi, jopa epämiellyttäväksi, se tosiasia, että hän ohittaa useimmat tulkinnat, joita on tehty Freudin ajatusten sidonnaisuudesta omaan aikaansa ja kulttuuriinsa. Freud vastaan geenit Tämän vuosisadan loppua kohden Freud-kommentaarit tuntuvat vain kiihtyvän määrältään ja laadultaan, koska psykoanalyysistä on tullut synonyymi kaiken kielletyn ja tukahdutetun paljastamiselle. Filosofit kuten Michel Foucault tai Luce Irigaray ovat pohtineet perusteellisesti Freudin teorioiden vaarallisuutta. He ja heidän työnjatkajansa ovat osoittaneet psykoanalyysin jatkavan kartesiolaisen ajattelun mielikuvatyötä, jonka keskipisteessä seisoo maailmaa tarkasteleva mies. Juhani Syrjän kommentoima Freud-kritiikki liittyy pelkästään biologian ja psykologian väliseen kädenvääntöön. Hän puhuu jokaisessa miehessä asuvan metsästäjän puolesta. Geenien käskyt näkyvät Syrjälle ja hänen uudelle oppi-isälleen Richard Dawkinsille enintään mytologian saamina muotoina. Minotauros on symboli hirviöstä, joka vaanii mielihalujen labyrintin keskellä. Omien kokemustensa apostolina Syrjä voi toki terveesti ohittaa tieteelliset paradigmakamppailut. Hän pystyy myös kommentoimaan monella tavoin ajankohtaisia aiheita, kuten pedofiliaa tai sukupuolten rooleja hupenevassa ydinperhemallissa, mutta analyysit harhautuneen rakkauden tuottamasta pahasta palaavat raivostuttavan järkälemäisesti pelkästään Richard Dawkinsilta opittuun psykobiologiaan. Psykopolitiikkaa? Oppihistorian tutkija Janne Kivivuori on puhunut suoranaisesta (suomalaistakin) kulttuuria riivaavasta psykopolitiikasta, jossa etenkin vaikeiden aikojen tapahtumat pelkistetään psykologian termein. Syrjän Minotauros asettuu sen perinteen jatkajaksi niin luontevasti, että hänen totisuuttaan voi erehtyä luulemaan todellisuudentajuksi. Missä eettistä koskevat pykälät ovat liian kankeita yleistyksen välineiksi, Syrjä voi analysoida ihmistä myös ylpeyden ja rehtiyden mittapuilla. Hän pyrkii kuuntelemaan omaakin ääntään ja toteaa, että autoritaarisella selittämisellä hän pyrkii antamaan edes joitakin vastauksia löytämiinsä kysymyksiin; taustalla on "pohjoishämäläinen, aggression vahvistama intonaatio". Vaikkei uniinsa uskoisi tai kollektiivista varjoa pelkäisi, niin Minotauros saattaa olla karvoja nostattavaa lukemista. Siinä Syrjä on ainakin päässyt tavoitteeseensa, vaikka hän muuten tekisikin lukijoilleen yhtä karkeaa karhunpalvelusta kuin psykoanalyysi pahimmillaan. Se, että ihmismielen syvimmät liikkeet käsitetään vain menneisyyden kanssa voimisteluksi, on yhtä suppeaa ajattelua kuin että taide pelkistettäisiin yhteisön muistiksi. Jopa Freudia voisi tulkita myötäkarvaisemmin kuin uhmaamalla hänessä vanhentumaan päässyttä isähahmoa. Markku Soikkeli PULLONPYÖRITTÄJIEN KYLÄ Tero Liukkonen: Häätanhu Gummerus 1996 Pienoisromaani Häätanhu alkaa kuin Kivenpyörittäjän kylä, joskaan ei kyseisen romaanin (1976) tapaan, vaan siitä tehdyn elokuvan (1994) hengessä. Hämäläisessä sahtipitäjässä vietetään isoja häitä, johon ukkojen juttujen todistajaksi saapuu kaupunkilaistunut kanta-astuja. Tunnelma on lupsakkaan nostalginen ja pyrkii tiivistämään EU- Suomea ennakoivat, kierrätetyn maaseudun tunnelmat. Kirjallisuudentutkija Tero Liukkosen esikoisteos on varmaotteinen kuvaus eräästä muisteluksina elävästä kotiseudusta. Kuvassa liikkuvat henkilöt ovat niin helposti tunnistettavia maalaisia, että juhannushäiden kompurointi näyttää sekin noudattavan hyvin tuttua koreografiaa. Häätanhu toimii kuin arveluttavana esimerkkinä siitä, miten vähän elementtejä suomalaiseen perustarinaan tarvitaan: isäsuhteessa epäonnistunut mies, katkera morsian, paini-intoisia poikamiehiä ja monta kannullista viinaksia. Kirjasta henkii myös se, miten kirjallisen innostuksen voi korvata tyylillisiä ylilyöntejä ja kuvauksen pilkkutautia tarkoin varovalla, hovikelpoisella kerronnalla. Häätanhun tarina on kostea, mutta tyyli kuivakas. Teos pyrkii sijoittamaan itsensä salaviisaasti riehakkaan suomalaisen huumorin alueelle, mm. letkauttamalla kotimaisen proosan yleisestä apeudesta. Ironia vain ei ota kasvaakseen kyläpiirin ulkopuolelle. Kirjan miehet nokittavat toisiaan, mutta lukija ei pääse sydämistymään heidän puolestaan sen paremmin lemmen kuin katkeruuden asialla. Markku Soikkeli KUVERNEMENTIN KIIVAIN FEMINISTI Leila Tuure: Sinisukka Karisto 1996 Historiallisen romaanin suosion myötä etenkin 1800- luvulle sijoittuvat aatelistokuvaukset ovat kokeneet yllättävän nousun. Näkyvin merkki kiinnostuksesta oli venäläisten aatelisnaisten kuvauksista koostuva antologia Mimosa ottaa myrkkyä (), mutta lajityypin valtiatar lienee edelleen kotimainen Laila Hietamies. Myös Leila Tuuren Sinisukka sivuaa viime vuosisadan aateliselämää, vaikka puolet tapahtumista sijoittuu Poriin, puolet Pietarin hoviin. Sinisukka on touhukas ja haltioitunut kertomus Charlotta Rambergista, joka on oman aikansa vahva uranainen, sekä aatelispiirien tanssikuningattarena että naisasian esitaistelijana. Charlottan mahdollisuudet liikkua sosiaalisesti ällistyttävän laajalla asteikolla perustellaan hänen porvarillisella taustallaan. Sukunsa ansiosta hänellä on pääsy aateliston juhliin, mutta kosketusta myös emansipatio- ja työväenliikkeen sekä fennomanian eturyhmiin. Poria esitellään ainoastaan sen kautta mitä Charlotta tahtoo kertoa taustastaan. Kirjassa todetaan Charlottan muistelevan "perusteellisesti" kotikaupunkiaan, mutta muistelusten sisältö jää avoimeksi. Sinisukka keskittyykin lähinnä päähenkilönsä ajanviettohuoliin tanssiaisten ja kodinsisustuksen merkeissä. Porissa kirkko, satama ja talot ovat kaikki uutta tulipalon jälkeen. Samoin koko autonominen Suomi ja Eurooppa ponnistelevat aivan uuden, kansallisvaltiokeskeisen ajattelun rakentamiseksi. Tähän vuosisatansa myllerrykseen emansipoitunut Charlotta osallistuu tanssiinkutsun syvämietteisyydellä ja salakuuntelun hartaudella. Myllerryksen lävitse hän löytää oikean taiteilijamiehen ja sen jälkeen säätyjen sopu onkin taattu. Markku Soikkeli JOS JOUDAN OLEMAAN ONNELLINEN Raija Siekkinen: Kaunis nimi Otava 1996 Novelleja kirjoitetaan ja julkaistaan Suomessa yhä enemmän, etenkin debyytteinä, mutta useimmiten muodon valinnassa on kyse tarinan vähyydestä, eikä tiivistämisestä. Raija Siekkisen novellit ovat kauniita harvinaisuuksia juuri siinä, miten ne käyttävät hyväkseen novellin tiivistä muotoa: niukimmalla aineksella annetaan oivallettavaksi suurin määrä ajatuksia. Siekkinen on tavannut keskittyä novelleissaan tilanteisiin, joissa päähenkilöille avautuu menneisyys uudesta näkökulmasta. Kuka yllättäen ja kuka tieten tahtoen, he kukin saapuvat elämässään ajattomaan paikkaan, joka suorastaan pakottaa katsomaan taakseen. Kaunis nimi -kokoelmassa tällainen paikka voi olla lentokenttä, jolta ei haluakaan poistua, tai kapakka, jossa tunnistaa itsensä kaltaisen ihmisen. Kokoelman intensiivisin novelli lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa tarkemmin määrittelemättömät mies ja nainen näyttävät somistavan juhlaa, mutta ovat epävarmoja toistensa tarkoitusperistä. Vähitellen lukijalle selviää, että he itse asiassa valmistelevat hautajaisia ja heidän pidättyväisyytensä onkin ammatillista luonnetta. Mutta mistä kohtaa ihminen alkaa tulla ymmärretyksi ja tahtoo tulla ymmärretyksi roolinsa mukaan? Tätäkin kysymystä Siekkisen novellit pyörittelevät. Siekkinen kuvaa esimerkiksi Pushkin-seminaariin osallistuvia naiskirjailijoita synkkämielisen humoristisesti. Erikoinen ja eristetty ympäristö selittää pitkälle päähenkilöiden käytöstä, mutta lukijaa jää kaihertamaan myös luova epävarmuus: kuinka itsensä näköisesti nämä naiset toimivat erikoisessa ympäristössä. Siekkisen novelleille tyypillinen henkilö on muistoihinsa törmäävä nainen. "Kaunis nimi" - niminovellissa keski-ikäinen nainen katselee menneisyyttään kapakkaan tulevan neitokaisen hahmossa: "Kaiken sen, minkä lapsena tietää, unohtaa murrosiässä: eikä koko loppuelämä ole muuta kuin menetetyn tiedon pyydystämistä." Tämäkin on tyypillistä Siekkisen tarinoille hänen kaikissa seitsemässä novellikokoelmassaan, että nainen hakeutuu erikoiseen tilanteeseen kuin elämänsä selittävälle rikospaikalle. Mies puolestaan on kuin totinen malli sille, mitä nainen on yrittänyt pakottaa itsensä olemaan: niin kiireinen elämään, ettei jouda olemaan onnellinen. Muistamisen raskaudesta huolimatta novellien sävy on useimmiten optimistinen. Mies ratkoo menneisyyttään puuhastelemalla, nainen keskustelemalla. Markku Soikkeli MUMMO, LEIJONA JA MUUT METSÄN IHMEET Rauni Paalanen: Raakelin tarinoita Kirjayhtymä 1996 Mummo löytää metsästä leijonan ja ottaa tämän lemmikikseen. Salama iskee mummoon tehden tästä telepaatikon. Mummo sukeltelee yhdessä tappajahauen kanssa ja kutee järven pohjaan. Ovatko Rauni Paalasen tarinat moderneja satuja lapsille vai lapsenmielisille aikuisille? Oikeastaan tarinat menevät ohitse molemmista lukijajoukoista. Raakel-mummon seikkailuja yhdistävä novellikokoelma tuskin huvittaisi lasta, koska mummon analyyttinen elämänasenne hyydyttää fantisoidut kohtaukset. Lisäksi tarinat ovat yhdelle, liiaksi odotusten mukaan etenevälle idealle rakentuvia. Kaikissa novelleissa on sama konsepti: Raakel- mummon elämä on hiljaiseloa metsämökissä, kunnes hän kohtaa jotain omituista, ja lopuksi selittää kokemaansa ihmettä oman elämänsä pohjalta. Lapsilukijallekin sadut olisivat liian ennalta-arvattavia, eikä Raakelin epämummomainen käytös ole sekään kyllin anarkistista. Anarkian sijaan Paalasen aikuissadut sisältävät muikeaa erotiikkaa ja naivistista kujeilua suomalaiselle kyläkulttuurille. Sadut toimisivatkin paremmin esimerkiksi lehtikolumneina tai vaikkapa sarjakuvan tarinoina kuin toisiaan toistavina novelleina. Markku Soikkeli VALKOINEN NUORUUS, HARMAA AIKUISUUS Sinikka Laine: Hyvästi, valkoinen Wsoy 1996 Toisinaan kustantaja onnistuu kirjan ulkoasun valinnalla ohjaamaan lukemista niin pitkälle, että kirjan kanssa on sinut ennen kuin oikein tunnistaakaan millaisesta tarinasta on kysymys. Sinikka Laineen Hyvästi, valkoinen on painettu korkeaan ja kapeaan formaattiin, joka palvelee hyvin runsaaan dialogin seuraamista. Teoksen lähtökohtana on nuorisoromaanille ominainen ongelmatilanne isän uudesta avioliitosta. Lapset, kaksi teini-ikäistä tytärtä, joutuvat sopeutumaan toiseen kotiin. Laineen tapa kertoa sopeutumistarina on harvinaisen moniulotteinen, usean henkilön näkökulmasta hahmottuva kuvaus kasvamisesta kaksinverroin vieraaseen ympäristöön. Päähenkilöinä ovat tyttäret Siri ja Sanna, jotka etsivät uusia rakkauden kohteita kadonneen äitinsä sijalle. Liikettä tarinaan tuovat tyttöjen uudet ystävät, etenkin nuorisorikollinen Janne. Laine kirjoittaa pitkälti henkilöidensä mielenliikkeisiin eläytyen. Toisinaan nuorten ajatukset maistuvat kalskean kirjallisilta tai - tarinan nuorisorikollisen kohdalla - tätimäisen huolitelluilta kirouksilta. Kun Sanna ajattelee, että "kaupungissa on tuhat tylyä tarinaa ja tämä on yksi niistä", vie romaani lukijalta etäisyyden lukemaansa, tyrkyttää itseään henkilöidensä valmiiksi pureksimana. Toisaalta Hyvästi, valkoinen pyrkiikin keskittymään pelkästään henkilöidensä mielen läpi runollistuvaan elämänmuutokseen. Moni kuvaukselle otollinen sivutarina häämöttää vain mahdollisuutena kuin sivupolku nuoruuden sumussa. Hyvästi, valkoinen on tunnelmaltaan harmaata nuoruuden hurmioita, jossa herkistä tytöistä kasvaa runoilijoita ja vahvoista pojista rikollisia. Omassa lajityypissään, viattomuuden katoamiselle hymyilevänä nuorisomelodraamana, sillä on varmasti uskollinen lukijakuntansa. Markku Soikkeli --