SOIKKELIN KIRJA-ARVOSTELUJA 1998
Vuoden 1998 kirjasadosta tehtyjä arvosteluja
(julkaistu Satakunnan Kansassa):
SISARUUS KEHON TASAPAINONA
Marjaana Aumasto: Ilvesnainen
Kirjayhtymä 1998
Marjaana Aumasto on niitä kirjailijoita, jotka viehättyvät
maagisesta realismista, mutta vähitellen unohtavat realismin.
Käsitellessään esimerkiksi mielen järkkymistä hän kuvaa maailman
vääristyneenä, mutta mystisen käsitettävänä.
Edellisessä romaanissaan Rikas, laiha ja kaunis
(1996) Aumasto yllätti koomisella yhteiskuntautopialla.
Tämänsyksyinen Ilvesnainen on puolestaan romaani kahden
sisaruksen kehofantasioista.
Naisen kehollisuuteen liittyvät fantasiat ovat
muodostuneet omaksi lajityypikseen 1990-luvulla. Anoreksiaa,
kannibalismia ja perheväkivaltaa yhdistävät kertomukset ovat
reagoineet keskusteluun naisen seksuaalisesta vapaudesta.
Kehofantasioille tyypillisesti myös Aumasto
liioittelee herkullisesti niitä hellyyden, himon ja laiskuuden tuntoja,
joita oman ruumiin tarkkailuun voi liittyä. Pelkoihin oman kehon
yksinäisyydestä vastataan kuvitelmilla kehon rajat ylittävästä
sisaruudesta. Lopulta omaa elämää ei voida ajatella muutoin kuin
sisaren läsnäolona.
Vaikka Aumasto kuvaa vauhdikkaasti molempien
sisarusten, Elisan ja Lean elämäkerrat, hän keskittyy yksinäisyyden
kokemuksiin. Sekä Elisa että Lea erkaantuvat muiden ihmisten
elämästä, koska ovat niin keskittyneitä pohtimaan sitä, millaisiksi
he voivat yksin muuttua.
Ainoaksi keskustelukumppaniksi ilmestyy
mielikuvitusolento, sisaren korvaava "ilvesnainen". Ensin Elisa ja
sittemmin Lea tulevat ilvesnaisen viettelemiksi menetettyään
käsityksen kehonsa "normaaliudesta".
Huolella rajatusta aiheestaan huolimatta Marjaana
Aumaston romaani hajoaa juuri kokemusten epämääräisyyttä
kuvatessaan. Dialogissa pyritään näyttämään kaikuja
todellisuudesta, mutta edes dialogi ei rytmitä romaania
kokonaisuudeksi, jonka lopputuloksella olisi merkitystä lukijalle.
Pahimmillaan Ilvesnaiseen on kerätty kaikki
androgyynisyyttä ihannoivat kliseet. Kirja kelpaisi siis mukavasti
keskustelun perustaksi, mutta pitkää ja syventyvää lukukokemusta
siitä on turha etsiä.
Markku Soikkeli
RUNOILIJA JA PIKKUTUHMA ENKELI
Hannu Koivisto: Fátiman baari ja Kristuksen kirkko
Smaragdisilmä 1998
Poika ja tyttö tutustuvat museon portailla. Parin tapaamisen ja
yhden kiihkeän yön jälkeen suhde on ohitse. Onko tapahtunut
mitään, mikä muuttaisi nuorten elämän? Ehkä olennaisempaa onkin
se, mitä olisi voinut tapahtua.
Hannu Koiviston teos on mitä tyypillisin
nuorisoromaani. Koetaan villejä bileitä ja sivistäviä tunteita, mutta
lopulta elämä on yhtä avoinna kuin tarinan alussa.
Kaksi viikkoa kestävästä romanssista kertoja nostaa
esille pienet epäröinnin ja etsinnän vivahteet, vaikka rakastavaiset
itse ovat tyyppeinä värittömiä. Juoni rakentuu maailmankuvien
ristiriidalle: auktoriteetteja inhoava runoilija hurmaantuu
uskovaisesta tytöstä, "enkelistä".
Kirja on hellyttävämpi tyyliltään kuin sisällöltään.
Vakavassa hengessä esitetty rakkaustarina ujosta runoilijasta ja
pikkutuhmasta uskovaisesta on sellaista rippikouluproosaa, jossa
ihminen löytää "niinsanotusti itsensä ja runojensa sisäisen äänen".
Turkuun sijoittuvassa tarinassa on niukasti
paikallisväriä. Kirjan nimeen kiteytyy vastakkainasettelu
aistinautinnoille avoimen ystäväpiirin ja aistillisuudelle kielteisen
kirkon välillä. Tätä teemaa olisi voinut kehitellä rohkeammin.
Runoilijan boheemiuskin kuvataan totisesti:
"Vaistojen varaan heittäytyminen kiehtoi häntä, koska
ajattelemalla ja miettimällä hän ei ollut edistynyt, mutta häntä
pelotti, mihin vaistot hänet johdattaisivat."
37-vuotiaan kirjailijan nuorisokuvaus on
hentoisempaa ja häveliäämpää kuin lukioikäisten omat kirjoitukset.
Koiviston toinen romaani on sikäli esikoistakin ongelmallisempi,
löytääkö se lukijakuntansa. Etenkin kun tämä omakustanne ei
missään tee itseään tykö juuri nuorille lukijoille.
Markku Soikkeli
FENNOEUROOPPALAINEN SEIKKAILUSATIIRI
Pirkko Lindberg: Candida
Suom. Asta Piiroinen
LIKE 1998
Samana vuonna, kun eurooppalaisen kulttuurielämän suurin
vaikuttaja Voltaire asettui Sveitsiin, hän julkaisi teoksensa Candide
(1759). Sivistyneistön hyväuskoisuutta pilkkaavasta
pikareskitarinasta tuli klassikko, johon myöhemmät
yhteiskuntasatiirit mieluusti viittasivat.
Myös Pirkko Lindberg tukeutui Candideen
laatiessaan hilpeää kuolinmessua Euroopan liittovaltiolle.
Lindbergin versiossa päähenkilö on muuttunut Candidaksi,
naispuoliseksi "fennoeurooppalaiseksi", mutta muuten hän on
esikuvansa veroinen orpo kosmopoliitti. Candida-neito tarkastelee
eurooppalaisten elämää kuin 1700-luvulta nykypäivään pudonnut,
uusille ajatuksille ja kokemuksille avoin Valistuksen
ihanneihminen.
Viime vuonna Lindbergin romaani nostettiin
Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä syksynä kirja ilmestyi suomeksi.
Räväkästä komiikasta huolimatta teos on LIKE-kustantamolta
vakava lisä yhteiskunnallisen keskusteluun, eräänlainen
kaunokirjallinen Iltalypsy.
Vähemmistöjen puolesta
Candida-neito vaeltaa Euroopassa tullen todistaneeksi
vähemmistöjen kapinan yhteiskuntaa vastaan. Nämä vähemmistöt
ovat Bosnian sodan sivullisia tai paavilta elatusmaksuja karhuavia
vierastyöläisiä. Sielultaan puhdas ja ruumiiltaankin melko
neitseellinen Candida asettuu aina vaistomaisesti vähemmistön
puolelle.
Englannissa hän liittyy moottoritien vastustajiin ja
joutuu pidätetyksi ulkomaalaisena agitaattorina. Candida
hämmästyy: eivätkö he eläkään "Uudessa Euroopassa", jossa
ihmiset ovat ensisijaisesti eurooppalaisia.
Candidan matka on täynnä ällistyksiä, sillä Eurooppa
elää niiden paikallisten vähemmistöjen varassa, joita valtioliiton
lait eivät kuitenkaan tunnusta. Matkallaan neito kohtaa kirjallisesta
traditiosta karanneita romaanihenkilöitä, jotka kamppailevat jo
olemassaolollaan Euroopan yhtenäiskulttuuria vastaan.
Sveitsissä Candida tapaa itsensä Voltairen sekä oman
kirjallisen esikuvansa, Candiden. Esikuvansa tavoin Candida on
sukupuolensa edustajana "täydellisen vastustamaton".
Eurooppalaista yhteiskuntajärjestystä pilkanneet
pikareskit ovatkin olleet perinteisesti myös eroottisia seikkailijoita.
Niinpä Candida tapaa vertaistensa joukossa myös Till
Eulenspiegelin, Guineveren ja Orlandon. Kansallisuuksien väliset
romanttiset selkkaukset osoitetaan ainoaksi pysyväksi perustaksi
yhdentyvälle Euroopalle.
Äskettäin Pirkko Lindberg pääsi otsikoihin sillä, että
hän kieltäytyi kutsusta presidentin itsenäisyysjuhlaan. Myös
Candidassa soi tarkasti osoitettu kriittinen ääni vallanpitäjiä
kohtaan. Pyrkiessään lopulta europarlamenttiin Candida puhuu
kuin luonnostaan "talouskasvuministeriä" ja "rationaalista
eläintaloutta" vastaan.
Koska yhteiskunnallisten ongelmien massiivisuus saa
fantasian mittasuhteet, satiiri osoittaa pätevästi näiden ongelmien
ajattomuuden. Kirjan ainoana ongelmana on parodian vyörytys
kaikkiin aiheisiin. Pelkkä liioittelu ei riitä huumorin keinoksi, jos
mikään kuvatussa maailmassa ei edusta elämän yllätyksetöntä
nollatasoa.
Kirjan suomennos toistaa sujuvasti Lindbergin
kielellisen riehakkuuden. Ajankohtaisuudessaan satiiri on yhä
näköisempi pilakuva maailmasta, jossa ei ole elämää globaalin
talousjärjestelmän ulkopuolella. Se on laadittu ilolla ja vimmalla.
Markku Soikkeli
HUONEIHMISEN VUODENAJAT
Matti Mäkelä: Sääkirja
WSOY 1998
"Entisen ja nykyisen lokakuun tunnelman valtaisan eron takana on
yksinkertainen syy: ruoka." Lokakuun merkitys on muuttunut,
koska emme ole enää suoraan riippuvaisia sadonkorjuusta.
Yksinkertaisella vertauksella esseisti Mäkelä osoittaa, miten
kaupungistuminen on muuttanut jopa kuukausien kulttuurista
luonnetta.
Matti Mäkelän uusinta esseekokoelmaa voisi
tituleerata "kansalaisen sääkirjaksi". Mäkelä kuvailee ilmastoon
sopeutumiseen historiaa, ensin evoluution vuosimiljoonia pitkästä
näkökulmasta ja sitten suomalaisen mökkiläisen
kuukausikohtaisesta vinkkelistä.
Sääkirja on tuhti teos, jonka esseet muodostavat
yhtenäisen, evoluution hämärästä mökkiläisen kesäpäivää
lähestyvän kertomuksen. Tyyli muuttuu tiede-esseestä
pohdiskelevaksi ja polemisoivaksi artikkeliksi, kunnes kirjan
loppuosassa esseet kirkastuvat jokamiehen havainnoiksi,
parhaimmillaan sillanpääläisiä tunnelmointeja sisältäväksi
asiaproosaksi.
Mäkelän kirjalle luulisi lukijoita riittävän,
käsitteleehän se aihetta, josta jokaisella on varma mielipiteensä:
säätilaa ja sen pysyvyyttä.
Kuhunkin kuukauteen, vuodenaikaan ja juhlaan liittyy
tietty tyypillinen sää, jolla on yhteytensä suomalaiseen, mutta myös
paikalliseen ja henkilöhistoriaan. Näitä kulttuurisia tyyppisäitä
vertaillaan ja markkinoidaan kuten muitakin makutottumuksia.
Lähtiessään marraskuussa Espanjaan suomalainen ostaa itselleen
viikon kesäsäätä.
Kulttuuri-ilmasto tuottaa ilmastokulttuuria, jossa
esiintyy virallisia ja epävirallisia äänenpainoja. Virallista kantaa
edustavat meteorologiset laitokset, mutta myös globaalisesta
säämuutoksesta huolta kantavat tahot. Epäviralliset sääpuheet
puolestaan sopivat minne tahansa, missä etsitään jutulle juurta.
"Lokakuussa sataa, muttei niin paljon kuin
kuvitellaan", tarkentaa Mäkelä säätilakäsityksiämme. Juuri
lokakuussa kehittyy "huoneihminen", joka on Mäkelän
esseehavaintojen lyyrinen minä, passiivimuodossa ilmaistun
kokemuksen keskipiste.
Mäkelä myös kutsuu ihmisiä katselemaan tarkemmin
vuodenkierron muutamia merkkitapauksia ja muistamaan säätilaan
sopeutumisen lyhyen historian. Lokakuisen kuura-aamun katselijaa
hän arvelee onnellisimmaksi ihmiseksi, mutta muistuttaa miten
nuori keksintö ovat kunnolliset, säätilan kestävät kumisaappaat.
Vaikka Mäkelä kirjoittaa sujuvasti myös tiede-
esseetä, on hän parhaimmillaan epävirallisten sääpuheiden
kommentoijana. Toisaalta kirjan loppuosan "harrastelijamaiset"
säätilahavainnot muuttuvat eri tavoin kiinnostaviksi, kun näkee,
että niiden kirjoittaja on erittäin tietoinen tunnelmointiaan
ohjaavasta kulttuurista.
Suomi elää säissään
Suomalainen, säiden varjostama kulttuurimaisema on tietysti
tyypillisimmillään viljelty peltomaisema. Vuodenkierron jyrkät
muutokset, joissa vesi on voimakkain elementti, on ainoa vastine
mannereurooppalaiselle maisemamuutokselle tasangosta
vuoristoksi.
Vasta kesämökillä suomalainen alkaa tarkkailla
itseään suhteessa säähän, leikkiä kaskikulttuurin vuodenkiertoa.
Mökin ikkunasta tehdyt havainnot ovat yksi keskeinen osa
Mäkelänkin esseitä; lisäksi ovat tuokiokuvat kaupunkielämää
häiritsevistä ilmoista ja juhlapyhiä taustoittavista säistä.
Suomessa on puoli miljoonaa kesämökkiä ja
vähintään yhtä monta Mäkelän kaltaista sääilmiöiden seurailijaa,
joille Sääkirja on omiaan. Kunkin kuukauden kohdalla voi palata
uudelleen miettimään, mikä onkaan ajankohdan tyypillisin
säätunnelma ja mihin sen muistot perustuvat.
Sääkirjan loppuosa olisikin tullut julkaista erikseen
pehmytkantisena ja isomarginaalisena versiona, jotta Mäkelän
esseiden kanssa voisi käydä vuoropuheluun. Kun Mäkelä
esimerkiksi tokaisee elokuussa solmittujen avioliittojen
kestämättömyydestä, havainto jää mieleen käytetyn
luontovertauksen kautta: liitot rapsahtavat poikki kuin elokuiset
koiranputket.
Vain yksi näkökulma säiden vaihteluun Mäkelän
kirjasta puuttuu, ekologinen. Tämä ei ole suinkaan sokea piste
Mäkelän kulttuuriantropologisesti suuntautuneessa pohdinnassa,
vaan kritiikin kohde. Mäkelälle "vihreä propaganda" on yksi
kulttuurievoluution ilmiö siinä missä uskonnolliset maailmanlopun
ennusteet.
Matti Mäkelä on aina ollut itsepintainen arkiajattelun
puolustaja, mutta tällä kertaa hän turvautuu enemmän tietoon ja
retoriseen taitoonsa kuin ärsyttämiseen esimerkiksi "kahden
vaimon" tapaisilla myyteillä. Kolmisataasivuisen Sääkirjan kanssa
lukija joutuu keskusteluun sekä aatteellisella tasolla että
auringonpalvojana.
Markku Soikkeli
LÄHIÖSSÄ LAPSIKIN ON PIENYRITTÄJÄ
Mari Mörö: Kiltin yön lahjat
WSOY 1998
Esikoisromaani koostuu harvoin niin niukasta ja tarkoin valitusta
materiaalista kuin Mari Mörön teos Kiltin yön lahjat. Kirjan
minäkertojat puhuvat värikkäästi elämästään lähiössä:
kodittomuudesta ja rikoksen arkipäivästä.
Erityisen kiehtovaksi romaanin tekee se, että yhtenä
minäkertojana toimii alkoholistiäidin kuusivuotias lapsi, ja kahta
muuta näkökulmaa edustavat lähiön pikkurikolliset. Tapahtumat on
tiivistetty pariin vuorokauteen, joidenka aikana rikolliset ja
pikkutyttö kohtaavat etsiessään kodin korvikkeita.
Kiltin yön lahjoissa rikollisuus yhdistää ihmisiä
enemmän kuin perhe. Asumalähiö toimii kodin korvaavien
huoltosuhteiden varassa. Kapakka on yhteinen olohuone,
rappukäytävä yhteinen eteinen, ja ostoskeskus yhteinen keittiö,
josta lapset pihistävät herkkuja.
Vaikka kuvatut rikolliset muistuttavat reissujutuissaan
Jari Tervon hämärämiehiä, on Mörön maailma yritteliään
optimistinen. Jokainen ihminen, iästä tai moraalista riippumatta,
tulee huolehtineeksi heikommista. Asumalähiössä lapsikin on
eräänlainen pienyrittäjä.
Kiltin yön lahjat tarkoittavat niitä lahjuksia, joita
lapselle annetaan korvikkeeksi seuran puutteesta. Toisaalta myös
rikollisten "perheet" toimivat niiden arvoesineiden varassa, joiden
avulla miehet liittoutuvat toisiaan vastaan. Venäjältä salakuljetettu
heroiini ja pirtu estävät heitä kokemasta arkea kaikessa
yksinäisyydessään.
Mari Mörön romaani on harvinaisen nokkela
rakenteeltaan. Vähitellen lukija tajuaa, miten tärkeitä
ihmissuhteiden korvikkeet ovat sekä rikollisille että lapselle.
Lapsenvahdiksi päätyneet rikolliset todistavat kodin kurjuuden.
Lapsi puolestaan paljastaa miesten orpouden.
Kahden sivun mittaisissa luvuissa puhuvat räiskyvällä
kielellään lapsi ja rikolliset, vuorotellen. Verbaalinen nokkeluus,
joka on elinehto sävyttömässä maailmassa selviämiseksi, yhdistyy
tarkkoihin havaintoihin roudariteipillä korjatusta tyynystä tai
diskobarbin kietaisuhameesta.
Rikollisten slangi ja lapsen leikkimaailma ovat
jossain määrin kuvauksen itsetarkoitus Möröllä, mutta lajirajojen
sekoittajana teos on silti raikas harvinaisuus. Kiltin yön lahjat on
kuin aikuisten maailmasta laadittu lastenkirja, jossa
nuortenromaaneilla pätevöitynyt kirjailija pääsee kuvaamaan
täydellisen kypsymätöntä, epäaikuista maailmaa.
Markku Soikkeli
TATEILIJAELÄMÄÄ KESKI-SUOMESSA
Harri Tapper: Missä kurkien aura on
Atena 1998
Juonen yhtenäisyydellä mitattuna elämäkerroissa on yhtä paljon
fiktiota kuin vaikkapa historiallisissa romaaneissa. Elämäkerran
muistot kerätään suurten hankkeiden, esimerkiksi perheen
perustamisen tai talon rakentamisen, ympärille. Juoni rytmittyy
onnen nousuihin ja laskuihin, kunnes nousukauden suvanto yleensä
tasoittaa tien ja antaa näköalaa arvostella uutta sukupolvea.
Harri Tapperin uusin muisteluromaani ei lankea
juonekkaan elämäkerran joukkoon. Hän käsittelee kyllä 1970- ja
1980-lukujen tapahtumia aikakausi kerrallaan, mutta ryhmittelee
muistikuvansa enintään sivun mittaisiksi tarinoiksi. Traagisinkin
tapahtuma täyttää vain sen verran tilaa kuin mitä muisti siihen
yltää.
Tapperin harjoittama realismi toimii yllättävän hyvin
ja sitä tukee kieli, jonka jokaisessa lauseessa on sointia:
"Meitä oli kotona vain vanhaan kotiin kuuluvat. Äiti
oli vetänyt pellavaliinan pöydälle."
Erityisen varovainen Tapper on siinä, ettei sointuva
lause liity liiaksi viereiseen ja muutu lauluksi. Vasta töksäyttävä tai
elliptinen lause naulitsee kielen todellisuuteen: "Me Yrjön ja
Kainin kanssa aseteltiin kakkua pöydälle ja astioita kannettiin."
Harri Tapperin muistelutrilogia (1990-1995) Keski-
Suomen kuuluisasta veljessarjasta saa tässä teoksessa arvoisensa
jatko-osan. Nyt Yrjö ja Kain ovat sivummalla, samoin Marko
Tapio, jonka kuolema tapahtuu vaivihkaa. Kuolemankin osalta
kertoja etsii paljaimpia muistikuvia: hautajaisten ja
muistokirjoitusten yksityiskohdat, viimeiset yksityiskohdat
kirjailijaveljen vaelluksesta.
Eniten Tapper kertoo työstään opettajana
Korpilahdella ja Lievestuoreella. Oppilaista ja naapureista hän
esittelee värikkäimmät persoonat, siis ne, jotka ovat elävimmin
painuneet hänen mieleensä. Jotkut näistä ovat toimineet esikuvina
Harri Tapperin omissa kirjoituksissa, jotkut jääneet tapetiksi
muisteluihin.
Romaanien lisäksi Tapper on kirjoittanut näytelmiä,
runoja ja musikaalin sanoituksia. Käyttämiään teemoja Tapper
vertailee monessa muistelussa, jotka ovatkin oikeastaan
pienimuotoisia taide-esseitä.
Itselleni nämä esseistiset osuudet olivat
kiinnostavampia kuin varsinaiset muistelut, etenkin Tapperin
kommentit siitä, miten omien kirjoitusten estetiikka eroaa Marko
Tapion romaanitaiteesta. Osansa saavat kyllä muutkin
taiteilijaveljekset, Yrjön lavastesuunnitelmat ja Kainin veistokset.
Missä kurkien aura on -teos on muisteluna
harvinaisen epätasainen kirja. Ehkä se on eräänlainen summaus
taiteilijaveljeksiä käsitelleestä trilogiasta. On hienoa, että teoksen
kulttuurihistoriallinen arvo on noteerattu Finlandia-ehdokkuudella,
mutta romaanisarjan sijaan se voisi kilpailla paremminkin Tieto-
Finlandiasta.
Markku Soikkeli
--------
TARINAUKKOJA PIELISEN TIELLÄ
Heikki Turunen: Seitsemän kurvin suora
WSOY 1998
Kuten nimestäkin voi päätellä, on Heikki Turusen uusin romaani
matkakertomus. Kaksi konttiäijää tekee rekipelillä reissua
Vuonislahdelta Lieksaan. Matka ei ole kilometreissä pitkä, mutta
laadultaan merkittävä: Vakava-Matti on lähtenyt kaverinsa Oppi
Tenhusen avuksi noutamaan äitivainaata kotiin haudattavaksi.
Äijät edustavat Turusen tuotannosta tuttuja,
puheissaan pitkiä ja tekemisissään lunkeja tuurijuoppoja. Pielisen
kuvetta etenevä matka on täynnään komiikkaa. Satunnaiset
uskoonkääntymykset aikaansaavat tekohurskaita puheita viinan
vaaroista, vaikka kovimmilleen tarinaukkojen oveluus joutuu
vaimoja ja anoppia vastaan.
Ihan pelkkää puskateatteria romaani ei kuitenkaan
ole. Turunen on edelleen armoitettu murteen ja mehevien
kielikuvien käyttäjä. Kirjaa lukee kuin katselisi läheltä
juurakkoista, vilkaasti vaihtuvaa kielimaisemaa. Tulee miltei hätä,
että toivottavasti näin käyttäjänsä näköinen kielimaisema on jo
suojeltu.
Henkilönsä Turunen tuntee niin läheltä, että kerronta
liikkuu vaivattomasti muistelosta toiseen. Kirjassa on harvinaisen
lämmin, yleisönsäkin tuntevan kerronnan sävy - verrattuna moneen
muuhun suomalaiseen romaaniin, jossa kertoja viruttaa
henkilöhahmojaan ikävästä ja puutteesta toiseen.
Hämärtyvän illan tunnelmista lähdettyään romaan
takautuu vähitellen kohti äidinnoutoa. Esitellään äijien taustat:
millaisen sosiaalinen nousun tulos ja millainen kansalaissotaan
palautuva veljesside miesten ystävyys oikein on. Avioliitotkin ovat
seurausta vedonlyönnistä.
Vapaaäijän elämää Heikki Turunen on romantisoinut
ennenkin, mutta nyt rellestäminen asettuu aiheelle perusteltuun
historialliseen kehykseen. Kun suolaheinärieskalla ja kerjuulla
kasvatettu Oppi ajautuu oman talon isännäksi, voi hänen
uskonnollisissa äkkiherätyksissään nähdä muutakin kuin
komiikkaa.
Äidinnoutomatka on miesten yhteinen retki
"viimeisinä miehuusvuosina", mutta sijoittuu myös aikaan
talvisodan edellä. Eletään siis aikakautta, jona ovenvarsipenkillä
kasvaneet rengit ja piiat eivät vielä päässeet osallisiksi
sodanjälkeisestä omistetun maan ihanteesta.
Ainoastaan satunnainen sosiaalinen nousu talollisten
luokkaan mahdollisti maarahvaan hulvattoman elämän,
pontikanpolton ja reissuromantiikan. Sodanjälkeiseen Pohjois-
Karjalaan sijoitettuna se ei olisi yhtä uskottavaa.
Seitsemän kurvin tie on paitsi langoksien taloja
yhdistävä suora myös allegoria sodan edellä kasvaneen sukupolven
elämäntaipaleesta. Suurin osa Turusen romaanista keskittyy yhden
ainoan reissun kuvaukseen. Suurin moite kirjaa kohtaan tulee juuri
tästä: kirjailija on pitkittänyt matkaa ja repliikkejä jokaisesta
mutkastaan.
Seitsemän kurvin suoraa voi pitää toki eräänlaisena
juhlateoksena Heikki Turusen uralla, tuleehan sen kohdalla 25
vuotta täyteen esikoisromaanin julkaisemisesta. On lupa ja
suosituskin, että itäisen korvenraivuun suuri kronikoitsija hakeutuu
lähimmäksi itselleen rakkaita ihmisiä. Kirjan äijissä näkee hellästi,
jos myös jätkämäisellä naiiviudella muistellun, Simpauttajan
oloisen miesmyytin. Amerikan matka jää heillä haaveeksi, sillä jo
Lieksan kaupunkikin käy ahdingoksi.
Kuten arvata saattaa, romaani päättyy muisteloissaan
kertojan esiintuloon ja murheellisiin kommentteihin mutkaisen
matkan muuttumisesta suoraksi pikitieksi. Viimeistään 1960-
luvulla elämänlaadullinen hoppu hävittää reissuamisen ilon, ja
televisio ilmestyy pirtin nurkkaan korvaamaan rohevien puheiden
huumorin.
Lopulta katoaa äijä itsekin, sotaa edeltäneen
aikakauden Vakava-Matti: "Nytpä minä jouvannii jo tästä mutkasta
tietä näkymättömiin."
Markku Soikkeli
RAKKAUDEN ARKIPYHÄT IRLANNISSA
Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa
Tammi 1998
Riitta Jalosen uusi romaani muistuttaa huomattavasti
hänen edellistä teostaan Taudin syy (1996). Jälleen
pääosassa on nuori, haikeamielinen nainen, jonka
fyysinen anemia johtuu sielun heikotuksesta.
Molempien kirjojen maailma on hauras,
läpikuultava. Lukija lähestyy tarinaa varuillaan:
yksikin pikaisesti poimittu lause voi murtaa
kokonaiskuvan. Jalonen käsittelee ihmisen henkisiä
resursseja tämän yksityisenä kasvuna, ilman uskonnon
ja kulttuurin tarjoamia selitysmalleja.
Edellisessä romaanissa keuhkoparantola
esitettiin luostariksi, jossa nuori nainen joutui
muodostamaan käsityksensä elämän rajallisuudesta.
Kotiin palattuaan hän ei pystynytkään enää
sopeutumaan elämän rutiinimaisuuteen,
eksistentiaalisten kysymysten ohittamiseen.
Todistaja Brigitin talossa sijoittuu samaan
aikaan ja asetelmaan. Etsikkoaikaansa elävä Iiris
lähtee Irlantiin, jossa hän asettuu Brigitin, pyhimyksen
ja jumalattaren mukaan nimetyn naisen
vuokralaiseksi. Vuosi Brigitin talossa merkitsee
Iirikselle eräänlaista rakkauden koulua, niin pitkälle
kuin se voi edetä henkisessä mielessä ja kuitenkin
ilman uskonnollista doktriinia.
Todistajana oleminen tarkoittaa tässä
yhteydessä sekä evankelistamaista ihmeen
todistamista että rikoksen todistajuutta: leskeksi
jääneellä Brigitillä on suhde katolisen papin kanssa.
Koska Brigit ja pappi ovat omistautuneet toisilleen
pelkästään henkisesti, on rakkaudesta tullut
seurakunnan yhteisesti kätkemä rikos ja ihailema
salaisuus.
Toinen puolisko romaania kuvaa Iiriksen
elämää keski-iässä. Hän on samanlaisessa
menneisyydestä luopumisen tilanteessa kuin
lähtiessään nuorena Irlantiin. Avioero vertautuu
vanhempien menettämiseen, syvään pettymykseen
rakkauden katoavuudesta.
Käsitellessään Iiriksen kasvua elämänsä
kahdessa äkkikäänteessä Jalonen ottaa voimakkaasti
kantaa "surutyön" pragmaattisuuteen.
Yhteiskuntamme toimii puhdistavan toiston, ei aidon
uudistumisen varassa. Voimme ostaa uuden kodin ja
etsiä uuden parisuhteen, mutta meillä ei ole keinoja
toipua edellisten menetyksestä.
Psykologia tai luterilainen uskonto eivät pysty
tarjoamaan henkisen toipumisen välineitä ihmisille,
jotka eivät ole nähneet kenenkään pääsevän arjen
edellytysten yläpuolelle. Iiris sen sijaan on ollut
todistajana tällaiselle ihmeelle.
Kauneinta Iiriksen tarinassa on kuitenkin sen
maallisuus, ihmekertomuksen proosallisuus. Iiris
suhtautuu uskontojen ja kulttuurien eroihin yhtä
maltillisesti kuin persoonallisiin eroavuuksiin. Kukin
hakeutuu niihin kulttuurisiin maisemiin, joita hän
kasvulleen tarvitsee
Totta kyllä, kirjaa voi seurata myös
eräänlaisena uskonnollisena kiertoajeluna, etenkin sen
kulttuurimatkaoppaan (1980) rinnalla, jossa Olli ja
Riitta Jalonen ovat esitelleet Irlantia. Mutta vieläkin
enemmän tämä romaani etenee Iiriksen kuin pyhän
Brigitin jalanjäljissä, ja enemmän se tulee kertoneeksi
ihmisten kuin uskontojen yhteisistä unelmista.
Markku Soikkeli
KOVAN ONNEN SAVOLAISIA
Markku Turunen: Kuikka Koponen
Gummerus 1998
Maila Ovaska: Polttava lapsuus
Tammi 1998
-- Kirjailija Maila Ovaskan pyynnöstä (Hgin kirjamessut 25.10.2007)
olen tästä poistanut hänen kirjaansa koskevan arvostelun. Samassa
yhteydessä meni Markku Turusen kirjan arvostelu, mutta se ei
ole Ovaskan vika, vaan laiskan kriitikon. --
TYTÄR SUOJELEE ÄITIÄ ITSENÄISYYDELTÄÄN
Anna-Leena Härkönen: Avoimien ovien päivä
Otava 1998
Ensimmäinen mielikuvani Anna-Leena Härkösestä on pieni
verrytteluasuinen nainen, joka ruokalan jonossa lappoo vihaisesti
sokeria aamupuuroonsa. Tuolloin Härkönen oli
näyttelijäopiskelija Tampereen yliopistossa, mutta talon käytävillä
hänet tunnistettiin lähinnä esikoisromaaninsa, Häräntappoaseen
(1984) menestyksestä.
Vasta tv-sarja Vuoroin vieraissa (1997) on tehnyt Anna-
Leena Härkösestä kaikkien tunteman tähden teatteritaiteen
puolella. Yhdessä Pekka Milonoffin kanssa kirjoitettu sarja
käsitteli nuoren naisen elämänpiiriä kepeydellä ja vakavuudella,
jollaista televisiossa ei oltu aiemmin nähty.
Härkösen neljäs romaani, Avoimien ovien päivä, ilmestyy
nyt välittömästi sarjan uusintakierroksen jälkeen. Ainakin aluksi
kirjaa lukee tv-sarjaan nähden: onko draaman kirjoittaminen
vaikuttanut romaaniin, entä sarjasta tutut aiheet?
Vaikka Härkönen olisi voinut kirjoittaa hyvin myyvän
romaanin myös sarjan pohjalta, toimii Avoimien ovien päivä toki
aivan omillaan. Se käsittelee vakavammin ja enimmäkseen
takaumien kautta tytön suhdetta äitiinsä. Kirjan nimi viittaa kodin
valheelliseen avoimuuteen, ristiriitaan julkisen ja yksityisen
perhe-elämän välillä.
Tv-sarjan ainoat vaikutteet voi nähdä päähenkilölle
valitussa elinympäristössä, elokuvaprojektin kuvaussihteerinä.
Filmausten eteneminen rytmittää kertomusta, ja antaa osviittaa
sille, millaiseen huolehtijan rooliin minäkertoja Asta yrittää
muuttaa oman äidillisyytensä.
Parisuhteen käsittelijänä Härkönen on siirtynyt
tummempiin sävyihin. Kontrolloivan äidin valtaa paetakseen Asta
on avioitunut miehelle, jolle hän voi valehdella kaikessa mitä
tekee. Miehen sadismi ja hellyydenkaipuu mahdollistavat roolin,
jossa Asta voi käydä jatkuvaa valtataistelua miehen vaatimuksia
vastaan.
Anja Kaurasen äiti-tytär -kuvauksista Härkönen eroaa
vahvasti siinä, että naisten välinen solidaarisuus ei näyttäydy
vaikean äitisuhteen vastavoimaksi. Nainen on ehdottoman yksin
avioliittonsa ongelmien kanssa, eikä hän saa tukea edes
sisaristaan, kun kyseeseen tulee sisäistetty kuuliaisuus äitiä
kohtaan.
Härkösen naiskuva on hivenen yksitotinen
psykologisoinnissaan, mutta kiinnostavan optimistinen
lupauksessaan, että naisen sosiaalinen vapautuminen auttaa
ymmärtämään edellisen sukupolven sielunelämää. Tyttären
rakkaus on suojella äitiä omilta ajatuksiltaan - ei katkeruudelta,
kuinka häntä on kohdeltu, vaan itsenäisyydeltään, oman
sukupolvensa elämäntavalta.
Kerran vuodessa jokainen instituutio järjestää "avoimien
ovien" päivän, jolloin suuri yleisö saa tutustua sen toimintaan.
Ovien avaaminen suomalaiseen perheinstituutioon on vielä
kesken, ja siinä työssä Härkösellä on tärkeä tehtävä niin proosan
kuin draaman kentällä.
Kirjan kustantaja onkin suorastaan riehaantunut Härkösen
monilahjakkuudesta. Sivuliepeessä Otava ilmoittaa Härkösen
kuuluvan "kulttuurielämämme huippuihin niin kirjailijana,
käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin". Moinen ylisanojen käyttö
sotii kylläkin Härkösen taiteilijaluonnetta vastaan.
Käsikirjoittajana Härkönen on vastikään debytoinut;
näyttelijänä hän on ollut yllätyksetön, kirjailijana epätasainen.
Sotilaan tarina -romaani (1986) ja Karusellimatka-
novellikokoelma (1993) olivat selviä välitöitä.
Taiteellisten neronleimausten sijaan Härkösen luomat
henkilökuvat ovat olleet puhuttavia suoruudessaan,
konstailemattomuudessaan. Hän ei rekonstruoi sukupolvensa
kokemusta tutuista bändeistä, viineistä ja ilmiöistä, vaan
tunnistettavista ihmissuhteista.
Myös Avoimien ovien päivälle voi povata menestystä
tutun aiheen huolellisena käsittelynä, vaikka se kirjalliselta
kieleltään onkin vähäverinen.
Markku Soikkeli
** Katso myös arvosteluni Härkösen dokumenttiromaanista
"Heikosti positiivinen" (2001) **
---------
SYNKKÄ MUUSA VIE TUTKIJAN MIELEN
Tero Liukkonen: Dark lady
Gummerus 1998
Tero Liukkosen pienoisromaani esittelee jo ensimmäisissä
lauseissa keskeiset henkilöt ja näiden välisen draaman:
"Kaupunkiin oli ilmaantunut tumma kaunis nainen. Dark lady, tuli
heti mieleeni."
Minäkertoja aloittaa tarinansa kuin kovaotteinen dekkari,
vaikka hän on työlleen ja perheelleen omistautunut
kirjallisuudentutkija. 'Dark lady' on hänelle mysteeri kirjallisessa
mielessä: synkkä muusa, joka vie järjen ja sydämen.
Liika omistautuminen kirjoille osoittautuu tutkijalle
kohtalokkaaksi. Hän jatkaa elämäänsä vanhojen kirjoitustensa
näköisenä miehenä, mutta jokin uusi minä, kaksoisolento, vie
hänen paikkansa ihmisten keskuudessa.
Virkamiestutkijan elämä muuttuu tutkimuskohteen
näköiseksi miltei huomaamatta. Minäkertojan ja kaksoisolennon
paikanvaihto on kerrottu kuivakkaan asiaproosan lävitse. Kertojan
asiallisuus saa fantasialliset tapahtumat näyttämään
väistämättömiltä.
Tumma kaunotar on siis eräänlainen tiedon pimeän puolen
ruumiillistuma, johon nähden tutkijan elämä jakautuu kahdeksi.
Minäkertojan rauhallisesti johdattelema tarina välttelee taiten
psykologiset tulkintatavat.
Kirjallisuuden kriitikkona ja tutkijana tunnettu Tero
Liukkonen on sijoittanut virkamiestrillerinsä tapahtumat
Helsingin yliopistoon. Kyseessä on sama instituutio,
kirjallisuustieteen laitos, josta Liukkonen on valmistunut
runouden tohtoriksi.
Kun kirjallisuuden ammattilainen siirtyy roolista toiseen,
herää aina kysymys, missä määrin hän osaa kommentoida
edellistä paikkaansa taideinstituutiossa. Onko roolin vaihtuminen
suonut ironialle otollista etäisyyttä instituutioon?
Varsin näppärästi Liukkonen käyttää läheisen aihealueen
kirjansa materiaaliksi. Minäkertoja on jo lähtökohdaltaan
jakautunut arjen ja kirjallisuuden vaatimuksiin, mutta tämä
kaksinaisuus jää lukijan itse oivallettavaksi.
Taustalla näkyy hyvin perinteinen kaksoisolentotarinan
kaava. Dark lady yllättää tasan siinä, että se ei pyri liioittelemaan
mysteeriään, eikä ylittämään kaavaansa.
Myös Liukkosen edellinen teos, esikoisromaani Hääjuhla
(1997) oli säntillinen sovitus tutusta kaavasta. Dark ladyn tarina ei
ole yhtään nokkelampi, ja kuitenkin erittäin paljon luettavampi.
Se on niin kylmä ja siisti kertomus, että se puistattaa kuin tahaton
nauru tyhjässä käytävässä.
Markku Soikkeli
"ENSMÄST KERTTA TÖIS KUUKAUTTEHE"
Tapio Koivukari: Tosi tarinoita
Like 1998
Kiinnostavilla aiheilla kirjalliseen julkisuuteen tullut Tapio
Koivukari on viettänyt viime vuodet hiljaiseloa. Hän on tehnyt
Like-kustantamolle hyviä käännöstöitä, mutta miehen omat tarinat
ovat jääneet jotenkin keskeneräisiksi.
Novellikokoelma Tosi tarinoita tuo aihevalinnaltaan kyllä
mieleen Koivukarin esikoisromaanin, Saariston samurait (1988),
mutta vaikuttamisen into on muuttunut laimeanpuoleiseksi
sarkasmiksi.
Koivukari kuvaa erityyppisiä syrjäytyneitä näiden elämän
muutamina kohokohtina, olipa kyseessä sitten niinkin
surkuhupaisa tapahtuma kuin tyylikkäästi valmisteltu
hirttäytyminen. Personointi tapahtuu paljolti työntekoon nähden;
armeijakin on pelkkä "outo savotta".
Koivukarin novellit on typistetty niin lähelle
lähtötilannetta kuin mahdollista. Kolarista pelastuva mies yllättää
välittömästi yleisönsä ja ankara kersantti joutuu heti kärsimään
alokkaansa omapäisyydestä.
Novelleissa kuvaillut ihmiskohtalot ovat yhteiskunnan
vauhdista tipahtaneita kulkumiehiä. Voisikin ajatella, että tarinan
lyhyydellä Koivukari korostaa huiman sattuman vähäpätöisyyttä
"syrjäytyneelle". Valitettavasti mikään muu Koivukarin
novellistiikassa ei puhuttele tiiviydellään.
Koivukari yrittää tavoittaa henkilöistään jotain seesteistä.
Elämän vähistä aineksista pitäisi tislautua ymmärryksen hetki.
Hän kääntää tilastojen luvut ihmiskohtaloiksi, muttei sittenkään
saa puhalletuksi niihin elämää.
Ohkaiseen kokoelmaan mahtuu sentään kookas
kulttuuriteko, nivaska rauman kielellä kirjoitettuja tarinoita. Sen
vieraammaksi, ja silti ymmärrettäväksi, ei sivullisen tarinaa voine
tehdäkään; "Ny hän ol ensmäst kertta töis kuukauttehe."
Markku Soikkeli
SOTAA, RUUKKEJA JA NAIMAKAUPPOJA
Pirjo Tuominen: Tulen pojat, veden tyttäret
Tammi 1998
Sotaa, ruukkeja - ja naimakauppoja. Nämä ainekset jäävät
parhaiten mieleen Pirjo Tuomisen Satakunta-saagasta, joka on
tänä syksynä edennyt kolmanteen, eikä varmastikaan viimeiseen
osaansa.
Matriarkka Sara Wassista alkaneessa sukusaagassa sota
edustaa rajua muutosta ja rautaruukit hidasta kehitystä. Wassin
sukuun ei suoraan liitetä mitään kestävää tematiikkaa, vaan suku
edustaa tunnesidettä kotiseutuun, Satakuntaan.
Naimakaupat ovat puolestaan olennaisia uusien
henkilöiden, miespuolisten toimijoiden, liittämiseksi saagaan.
Kirjojen keskushenkilöt ovat suvun vahvoja naisia, jotka vetävät
puoleensa historiaa muokkaavia miehiä.
Vaikka ihmisten ympäristönä kuvataan miltei yksinomaan
seurapiirejä, ovat joki ja meri saagan keskeiset symbolit. Ruukit
nousevat joen varteen ja meren takaa vyöryvät muutokset ja
suuret uutiset.
Saagan ensimmäisessä romaanissa Suuren joen maa
(1996) Pirjo Tuominen kuvasi sydänmaiden maalaiseloa sekä
Turun ja Porin porvariselämää 1700-luvun puolivälissä.
Romaani Kuningasväylä (1997) puolestaan käsitteli
ruukkien kulta-aikaa Kokemäenjoen varressa sekä vuosisadan
viimeisiä hovijuonitteluja Tukholmassa. Saagan kolmatta osaa
pohjustettiin kuvaamalla satakuntalaisten sukujen kohtaloa
Suomen sodassa.
Kartanoiden elämäntavasta Tuominen on siirtänyt
huomionsa pikkuporvariston pyrintöihin asemansa ja
varallisuutensa vahvistamiseksi. Satakunta-saaga on jälleen
hengästyttävää historiankirjoitusta ja parvina levittäytyviä
henkilöhahmoja. Ken pysyy mukana, piirtää varmasti myös
sukupuita.
Edellisen kirjan verevin hahmo oli kova kauppamies,
asessori Beckman, ja samaa maata on uuden romaanin
ruukinpatruuna Anders Falck. Keisarivallan byrokratia merkitsee
Falckille vieläkin otollisempia tilaisuuksia juonitteluun kuin
heikon kuninkaan aikakausi tarjosi Beckmanille.
Senaattoriksi nousevan Falckin ja Wassin kolmannen
sukupolven kautta romaani liikkuu sutjakkaasti koko rannikolla
Porista Turkuun ja Helsinkiin. Aikakausikin etenee 1850-luvulle
asti.
Tuomisen saagassa historia velloo ihmisten ylitse, eikä
tunteiden ja tunnelmien kuvaukselle anneta sivutilaa. Säätyjen
yhteentörmäyksissä syntyy kyllä romansseja ja rikoksia - jopa
kummitus - mutta keskipisteessä on sukujen ja säätyjen sisäinen
rupattelu.
Kirjan paras osuus on 1850-luvulle ja lähimmäksi
Satakuntaa sijoittuva jakso. Krimin sota tuo vihollisen yllättäen
Suomen rannikolle, mutta sitäkin enemmän valtakuntaan
vaikuttavat sisäiset, taloudelliset ja nationalistiset kiistat.
Saagan tällä kertaa käsittelemä aikakausi on myös
kirjallisessa mielessä kiinnostava. 1840-1850 -luvut muodostavat
aikakauden, jona ensimmäiset suomalaiset, joskin ruotsinkieliset,
romaanit kirjoitettiin.
Nämä romaanit muodostavat yhden keskeisen
historialähteen säätyläispiirien elämäntavasta. Tuomisenkin
saagassa voi nähdä vaikutteita kyseisistä kirjoista. Kodin
läheisyydessä liikkuvien naisten näkökulma on keskeinen,
olivathan ensimmäisten romaanien kirjoittajat naispuolisia.
Paljon myöhempää naiskuvaa edustavat Tuomisella
rempseät poikatytöt, jotka aluksi kotiutuvat ruukkien jyskeeseen.
Stöörin Hetassa, kirjan varsinaisessa "veden tyttäressä", on myös
vastusta nuorille, kansallismieltä uhoaville ylioppilaille.
Satakunnan saagassa vahvat vedet ja vahvat veret virtaavat
kuitenkin lopulta yhteen. Pirjo Tuomisen kuvaamassa Suomessa
historia suorastaan edellyttää, että vahvat yksilöt liittoutuvat
vahvoiksi perheiksi. Jokaisen historiallisen suurtyön takana on
suuri nimi.
Tässä ympäristössä autonomisen naisen tavoitteet eivät voi
olla yhtään korkeammat kuin autonomisen Suomen. Stöörin
Hetan kasvukertomus senaattori Falckin äpärästä seurapiireihin
pysähtyy sekin, jahka oikea uros ottaa hänet omakseen.
Markku Soikkeli
--
