Markku Soikkeli

ENSIMMÄISET DEKKARIMME: KARMA, KANTO JA RAUTA

Salla Laakkonen: Amatöörit tutkimusten hämärillä poluilla. 
Henkilöt, miljöö ja intuitio suomenkielisissä 
salapoliisiromaanisarjoissa. 
Acta Universitatis Tamperensis 1157. Tampere University Press: 
Tampere 2006.


Tartun Salla Laakkosen väitöskirjaan kuin arvoitukseen. Kirjan 
kansi ja otsikko eivät paljasta mitään tutkimuskohteesta, saati 
oppialasta. Myös tutkimuksen aihe, varhaiset suomalaiset 
salapoliisiromaanit, on itselleni tuntematon. Suuren yleisön tavoin 
olen käännösdekkareiden tulvasta niin sokeutunut, että kotimaisen 
perinteen pitkät juuret ovat päässeet unohtumaan.

Salla Laakkosen väitöskirjan tutkimuskysymyksenä ei kuitenkaan 
ole dekkariperinteen pituus tai syvyys. Epämuodikkaan 
formalistisesti hän keskittyy kolmen dekkarisarjan muodollisiin 
piirteisiin: henkilökuvien ja miljöön stereotyyppisyyteen. 
Muotoratkaisuja analysoimalla ja vertailemalla Laakkonen pyrkii 
kuitenkin paikantamaan 1940-luvun salapoliisiromaaneja 
suhteessa siihen, millaisia dekkarit ja jännityskirjallisuus olivat 
muualla maailmassa. Näin hän lähestyy dekkareiden esteettistä 
ydintä, sitä miksi me lukijat nautimme poliisityön seuraamisesta 
riippumatta rikoksen raadollisuudesta: pääsemme seuraamaan 
poliisin olan ylitse miten hän lukee ja tulkitsee rikoksen jälkiä.

Dekkarin esteettinen ydin on Laakkonen tutkimuksen perusteella 
salapoliisin intuitiokyvyssä, sen uskottavuudessa. Dekkarin 
historiassa intuition merkitys on muuttunut siirryttäessä novelleista 
romaaneihin. Lyhyisiin tarinoihin sopi mekaaninen päättelyketju, 
mutta romaaneissa "salapoliisin kaikkitietävyys kutistuu 
fragmentaarisiksi totuuksiksi", summaa Laakkonen. 

1940-luvun suomalaiset salapoliisit halusivat kuitenkin esiintyä 
järjen eikä tunnepitoisen intuition asialla. Ehkä tämä on merkki 
jännityskirjallisuuden kotimaisen perinteen eriytymisestä. Muiden 
muassa kotimaisen rikosviihteen historiaan perehtynyt Juri 
Nummelin on todennut, että 1930-luvulle saakka 
jännityskirjallisuus seurasi selvästi kansainvälisiä muoteja, mutta 
sodan jälkeen kääntyikin sisäänpäin.

Laakkosen tutkimus ei ota kantaa näin suuriin kysymyksiin, koska 
se ylipäänsäkin välttelee historiallista kontekstia, mikä onkin ainoa 
ongelma - erinomaisen kiinnostavien - tutkimustulosten 
yleistettävyyden ja testattavuuden kannalta. Vertailuaineistona 
Laakkonen on käyttänyt dekkariperinteen ehkäpä parhaiten 
tunnettuja esikuvia: Doylen Sherlock Holmes -tarinoita, 
Chestertonin Isä Brown -kertomuksia, sekä Christien Poirot-
romaaneja. Poirotinkin kohdalla vertailuaineisto on rajattu ennen 
1950-lukua suomennettuihin teoksiin. Laakkosen tutkimusaiheen 
kannalta niissä kiinnostavinta on spiritualismiin ja 
meedioistuntoihin liittyvä materiaali.

'Vertailu' dekkariklassikkoihin ei tarkoita sitä, että Laakkonen 
etsisi kotimaisista romaaneista holmesmaisia sitaatteja tai pohtisi 
käännöstekstin vaikutusta. Laakkonen pitäytyy formalistiseen 
analyysiin, jossa vertailuaineisto tarjoaa havaintoesimerkit 
motiivien repertuaarista ja käyttökelpoisuudesta: jo Poirot-
romaaneista voi löytää muunnelmia motiiveista, jotka ovat 
staattista vakiokalustoa Holmes-tarinoissa.

Tutkittavat dekkarisarjat olivat 1940-luvulla luettuja ja kirjailijat 
tunnettuja; nykypäivänä heistä muistetaan lähinnä Outsider eli 
Aarne Haapakoski. Outsiderin Karma-sarjassa (1941-1948) 
etsivänä toimii arkkitehti Karma. Sota-ajan tunnelmiin ja tarpeisiin 
syntyivät myös Kaarlo Erhon kirjoittama Kanto-sarja (1943-1947) 
sekä Vilho Helasen Rauta-sarja (1941-1952). Kanto on 
ammatiltaan toimittaja, Rauta puolestaan varatuomari.

Kunkin sarjan kohdalla Laakkonen etsii tiettyjä stereotyyppisiä 
henkilöhahmoja ja ympäristökuvauksia. Näin hän pyrkii 
osoittamaan romaanien sarjamaisuuden, niiden .sarjakohtaisen 
ilmaisukielen., jossa materiaalina ovat edelleenkin 
dekkariperinteen vakiotyypit. Outsider suosii esimerkiksi 
kaksoisolentoja ja psykopaatteja, Erholta taas löytyy varjostajia ja 
Helasen kirjoista seurapiirikaunottaria.

Salapoliisin varsinaista tutkimustyötä Laakkonen käsittelee 
"tutkimuskertomuksena". Tässä yhteydessä Holmes, isä Brown ja 
Poirot toimivat esikuvina sille, miten salapoliisi perustelee ja 
selittää tutkimustyötään. Dekkarigenren oletettu kaavamaisuus 
toimii perusteluna sille, että esikuvat rajaavat ne esteettiset 
muotokeinot, joita analyysissä katsotaan tarpeelliseksi etsiä. 
Tuloksia syntyy toki näinkin. 

Helasen kirjassa vaistonvarainen rikoksen tulkinta on jätetty 
sankarin vaimon vastuulle, mutta Outsiderin ja Erhon salapoliisit 
ovat työnsä show-luonteesta tietoisia, .salonkikelpoisia. 
sankareita, jotka voivat turvautua .aavisteluunkin.. Tutkijan 
muistutus dekkareiden näyttämöllisyydestä on tässäkin yhteydessä 
hyvin paikallaan. 

Suurin ero vertailuaineistoon eli dekkarin perinteeseen on siinä, 
että kotimaiset amatöörisalapoliisit eivät juuri selittele itseään. He 
eivät juurikaan pohdiskele millaisia metodeja rikoksen tutkijalta 
yleisesti vaaditaan. Metoditietoisuuden korvaavat "kuvittelukyky, 
ihmistuntemus, aavisteleminen ja oivallukset". 1930-luvulla 
muodikkaaksi noussut psykologia tarjoaa sekin enemmän 
huumorin kuin jännityksen aineksia suomalaiselle dekkareille, 
päinvastoin kuin ulkomaisessa dekkarikirjallisuudessa. Tai ehkä 
behavioristinen psykologia oli pikaisesti kadottanut suosionsa 
1940-luvun ilmapiirissä?

Amatöörien uskottavuutta on suomalaisissa dekkareissa pyritty 
tukemaan sillä, että heitä kuvaillaan hyviksi ihmistuntijoiksi. 
Laakkonen toteaa, että salapoliisien toiminnassa tämä 
ihmistuntemus ei kuitenkaan tule esille. Esimerkiksi arkkitehti 
Karman kerrotaan kyllä perehtyneen kriminologiaan, mutta 
käytännössä ihmistuntemus ei kuitenkaan perustu mihinkään 
oppeihin.

Ovatko 1940-luvun suomalaiset salapoliisiromaanit siis 
kaavoittuneempia kuin ulkomaiset esikuvansa? Laakkosen 
tutkimuksen perusteella joiltakin osin kyllä, joiltakin ei. 
Esimerkiksi romaanien loppuratkaisu on tilanteena 
tavanomaisempi kuin keskiosa, rikoksen tutkiminen. 

Se, että tilannemotiivin käyttö osoittautuu kaavoittuneemmaksi 
kuin henkilömotiivin käyttö, ei liene väitöskirjan 
tutkimustuloksena kummoinen, mutta Laakkosen vertailuja 
klassikkosalapoliiseihin seuraa kyllä kiinnostuneena. Ei ehkä 
niinkään siksi, että ne avaisivat uudella tavoin kotimaista 
dekkariperinnettä, vaan koska ne tarkentavat käsitystä 
klassikkojen esikuvallisuudesta.

Markku Soikkeli

--