Markku Soikkeli

KIRJALLISEN TYÖN TYLSÄT SANKARIT

Kari Levola (toim.): Kirjailijan työmaat
Tammi 2007


"Kirjoittaja ei ymmärrä tuottamastaan materiaalista välttämättä 
mitään, koska monelle ammatissaan jo toimivalle kirjoittaminen 
on helpompaa kuin ajattelu."

Jos ovat näyttelijät ja kuvataiteilijat kehnoja selittämään 
lahjakkuuttaan, niin eivät kirjailijat ole, välttämättä, yhtään sen 
taitavampia. Mari Mörön tokaisu ajattelun edelle menevästä 
luomisesta ei ole pelkästään itseironinen, vaan myös 
suhteellisuudentajuinen.

Samaa ei voi sanoa kaikista Kirjailijan työmaat -teokseen 
osallistuneista kirjoittajista. 

Kuudestatoista nimekkäästä kirjailijasta useimmat kuvailevat 
uransa vaatimaa ahertamista ja uhrautumista niin kuin kyse olisi 
väistämättömästä aiheen selättämisestä, työvoitoista. Mitä 
kuuluisampi kirjailija, sitä väkinäisempi suhde hänellä on 
luomiseensa.

Jotkut ovat ratkaisseet annetun aiheen psykologisoimalla 
luomisen osaksi persoonansa työstämistä, jotkut käyttäneet 
tilaisuuden purkaakseen katkeruutta kehnoon kustantajaan (Jari 
Järvelä) tai kehuakseen maailmanvalloitusta (Eira Stenberg).

Kirjailijauran alkuvaihe kuvataan näissä sankaritarinoissa 
löydetyksi tulemisen ihmeenä, jonka yksityiskohtia ei pysty 
jälkikäteen hahmottamaan. 

Kuva on varmasti todenmukainen. Ahkeraa yrittämistä seuraava 
julkisuus näyttää väistämättömältä, koska jokaista menestystä 
kohden on tuhat pienempää tarinaa, joiden äänet jäävät tässä 
kirjassa kuulematta.


Rehdit runoilijat

Toki mukana on niitäkin kirjailijoita, jotka osaavat nähdä oman 
elämänsä runollisuuden, jopa sen vastoinkäymisissä. 

Helena Sinervon ja Ilpo Tiihosen kertomukset työurastaan ovat 
ainutlaatuisen vilpittömiä. Tiihonen on ainoa, joka tunnustaa 
viihtyneensä syrjäkulmien taiteilijaelämässä. Sami Parkkinen 
kertoilee kyllä uransa alkuvaiheita seuranneesta alkoholismista, 
mutta luomistyöstä hyvin vähän.

Vaikuttava on Riina Katajavuoren kuvaus siitä, miten runoilija 
joutuu selittelemään työnsä oikeutusta enemmän kuin prosaisti, 
sekä itselle että ympäristölle. Jopa kustannustoimittaja haluaa 
saada selville, onko Katajavuori askarrellut viidettä 
kokoelmaansa samaan aikaan, kun hänellä on ollut meneillään 
myyvempiäkin projekteja.

Runoilijoiden jälkeen prosaistit alkavat tuntua markkinapelleiltä, 
jotka vielä kirjoittavatkin käsittämättömän tylsästi heitä lähinnä 
olevasta aiheesta, omasta itsestä. 


2000 euroa vuodessa

Elämänmakuista karheutta kokoelmaan tuovat naiskirjailijoiden 
kuvaukset siitä, millaista on toimia miesten hallitsemalla 
kulttuurin kentällä. Siitäkin huolimatta, että lievä enemmistö 
kirjailijoista on jo naispuolisia, lukijoista nyt puhumattakaan.

Tuula-Liina Varis muistuttaa, että jos Suomessa naisen euro on 
80 senttiä, niin naiskirjailijan euro ei ole sitäkään. Hän siteeraa 
Paavo Haavikkoa, että kirjailijan on kuitenkin kirjoitettava juuri 
niin kuin aikoo kirjoittamisellaan elääkin.

Toimittajan työ näkyy olevan se ainoa taustatekijä, jonka ansiosta 
kirjailija osaa ottaa etäisyyttä tekemiseensä. Mörön ja Variksen 
kaltaiset kirjoittajat eivät ole pitkästä urasta huolimatta 
hurahtaneet taiteilijamyyttiin, vaan käsittelevät kynätyöläisyyttä 
ammattina.

Kuva ammatin moninaisuudesta on ollut kirjan ja sitä 
toimittaneen Kari Levolan tarkoitus. Kokoelman kun on tarkoitus 
juhlistaa Levolan johtamaa 110-vuotiasta kirjailijaliittoa.

Liiton historiikki siirtyi hamaan tulevaisuuteen edellisen johtajan, 
Jarkko Laineen kuoleman myötä. Sen korvikkeeksi saatiin nyt 
haalean omahyväinen joukkokuva kirjailijan arjesta. 

Ei tullut takkia, ei edes kukkaroa. 2000 euroa on kirjailijan 
vuosiansioiden mediaani, mutta tuskin sentään tämän kokoelman 
kirjoittajilla. Heistä puolet Levola on kerännyt oman 
kustantajansa pöydästä. Se siitä moninaisuudesta.


Markku Soikkeli

--