Markku Soikkeli
SISÄINEN VANHUS VAPAUTUU
Merete Mazzarella: Kun kesä kääntyy. Vanhenemisen taidosta.
Suom. Risto Hannula.
Tammi 2001
Mannerheim oli 72-vuotias talvisodan alkaessa, 77-vuotias
tullessaan presidentiksi. Goethe oli 74-vuotias kosiessaan 19-
vuotiasta aatelisneitoa ja kirjoittaessaan rukkasten jälkeen
erään kuuluisimmista runoelmistaan.
Jos molempien kohdalla vanhuus merkitsee pelkästään
kypsyyttä, miksei se merkitse samaa muidenkin kohdalla?
Nykyisestä yhteiskunnasta on puhuttu jopa vanhuskielteisenä,
haluttomana tunnustamaan vanhuutta. Suomessa tällainen
asenne johtaa väistämättä massiivisiin ongelmiin, sillä EU-
maista Suomi on ikärakenteeltaan nopeimmin vanhustuva.
Professori Merete Mazzarella, joka kuuluu sodan jälkeen
syntyneiden suureen ikäluokkaan, on uusimmassa kirjassaan
pohtinut vanhenemista taitona. Sisäisen lapsen sijaan meidän
olisi Mazzarellan mielestä tärkeää pohtia, millainen on
sisäinen vanhuksemme ja milloin tulemme tietoiseksi
ikääntymisestä.
Kun kesä kääntyy esittelee niitä tilanteita, joissa tajuamme
ikääntymisemme väistämättömyyden: tilanteita joissa elämän
kesä kääntyy akselinsa ympäri.
Mazzarellan tyyli on kolumnistinen, siis selkeää kuin
lempeästi provosoiva puhe, tosin myös samalla tavoin
jäsentymätöntä. Kullakin luvulla on yksi johtoajatus, jonka
ympärillä Mazzarella käy pitkiä ja koukeroisia pohdintoja
vanhenemisen tavoista.
Täti ja kuolema
Mazzarella on saanut mainetta ajankohtaisten
keskustelukirjojen tekijänä. Alunperin ruotsiksi ilmestyneet
teokset on suomennettu nopeasti. Mazzarellan pyrkimykseen
kirjoittaa ajankohtaisista aiheista sopii se, että hän kirjoitti
muistelmansa nuorena ja omistautui vanhuuden teemoille jo
viisikymppisenä.
Mazzarellan teos Täti ja krokotiili (1995) loi käsitteen
"tätienergiasta". Vähemmälle huomiolle jäi "krokotiili", läsnä
olevan kuoleman ja ikääntymisen symboliikka. Myös
Uskottomuuden houkutus (1997) sivusi vanhuuden tabuja,
joihin Mazzarella uusimmassa kirjassaan palaa.
Vanhuuden kysymykset, niin elämänkatsomukselliset kuin
sosiaaliset, on useimmiten jätetty naisten kontolle.
Suhtautuminen vanhuuteen on sukupuolittunut myös siten, että
vanhusten hoito on jätetty pääasiassa naisten vastuulle. Suurin
osa naisten tekemästä työstä on edelleen näkymättömissä,
koska ainoastaan joka viidennes yli 80-vuotiaista elää
laitostetussa julkisuudessa.
Etenkin geriatrikkojen kanssa Mazzarella väittelee siitä, miten
vanhuutta lokeroidaan ja ymmärretään "pikku tädit" -
tyyppisten pelkistysten avulla. Geriatria ei auta selittämään,
miksi dementikoista väännetään vitsejä jo päiväkodeissa.
"Luultavasti jokainen sukupolvi kuvittelee olevansa edeltävää
nuorekkaampi", tuumaa Mazzarella.
Pohjoismaisen kirjallisuuden professorina Mazzarella käyttää
esimerkkinä paitsi arkipäivän tapauksia myös
kaunokirjallisuutta. Kirjallisuus on se kestävin ja yhteisesti
tutuin kulttuurin alue, jonka tulkintoihin ihmisluonteesta
voimme toistuvasti palata.
Kirjallisuudesta Mazzarella nostaa esille kokonaisen vähälle
huomiolle jääneen lajityypin, kehityskertomusten varjoon
jääneen "täyttymyskirjallisuuden". Tällaisissa tarinoissa
elämäntapa, "elämänkuvio" saa tunnistettavan muodon
vanhuudessa.
Jopa kehityskertomuksia luetaan aikakauden ihmiskuvaan,
esimerkiksi nuoruuden ihailuun nähden. Huomaamatta voi
jäädä, että kehityskertomuksessa olennaisempaa onkin
kertojan asenne kertomaansa, vanhuksen asenne muistamaansa
rakkauteen, kuten Marguerite Durasin maineikkaassa
Rakastajassa (1984).
Entä kykenevätkö kirjailijat kohtaamaan vanhuuden
helpommin kuin muut ihmiset? Ainakin itseironia suojelee
itsesääliltä.
Vanhenemisen suunnitelma
Mazzarella ei ole halunnut kirjoittaa vanhuuden
kulttuurihistoriaa, mutta hän käyttää kirjallisuutta
todisteaineistona sille, mikä vanhuutta koskevissa mielipiteissä
on muuttuvaa ja mikä kestävää. Tunnetuin kotimainen
esimerkki vanhuuden kuvaajista lienee Tove Jansson.
Vanhuusiän erotiikkaa löytyy sen sijaan vain muutamalta
kirjailijalta, näistä tutuimpina Eeva Kilpi ja Doris Lessing.
Esimerkkien valossa vanhenemisensa voi aavistaa siitä, että on
yhä kiinnostuneempi historiankirjoista, muistelmista ja
puutarhakirjoista. Vanhenemisensa tavan tunnistaa puolestaan
siitä, miten suhtautuu lähimpiensä ikääntymiseen.
Onko esimerkiksi Viagra-keskustelu yhtään helpottanut
suhtautumista vanhusten seksuaalisuuteen? Mazzarella toteaa,
että vanhuutta koskevalla tutkimuksellakin näyttää olevan
yläikäraja, millaista vanhuutta pidetään arvokkaana,
laatuvanhuutena.
Mazzarella muistuttaa, että yleensä naisten oletetaan
vanhetessaan "menettävän" enemmän kuin miehet, vaikka
juuri naisille vanhuus on elämänvaiheena tutumpi. Esimerkiksi
vanhuusiän erotiikkaan naiset suhtautuvat realistisemmin ja
käytännöllisemmin kuin miehet.
Toisaalta vanhenemista ei voi treenata eikä mikään
elämäntaito takaa "kaunista" vanhuutta. Tyytyväinen vanhuus
voi johtua yksinkertaisesti siitä, ettei ole koskaan vaatinut
elämältä suuria ulkoisia voittoja.
Elämän ehtoohetkien analyysi edellyttää kirjoittajalta taipuisaa
ironiaa. Ironian Mazzarella hallitsee paremmin tarkastellessaan
omaa elämäänsä kuin kirjallisuutta. Hän laatii suunnitelmaa
tuleville vuosille tavoitteenaan se, millä tekemättömillä asioilla
hän ei aio kerskailla.
Hän ei ole koskaan liftannut, nukkunut teltassa tai opetellut
ajamaan polkupyörällä. Niinpä hänen ei tarvitse myöskään
surra noiden asioiden menettämistä.
Markku Soikkeli
--