Tärkein myytin merkitys liittyy vallankäyttöön. Konsensusvaltiossa kuten Suomi ei voida puhua suoraan poliittisesta vallankäytöstä. Toisaalta vallan käyttö Suomen kaltaisessa demokratiassa tapahtuu niin mystisiä reittejä, ettei siitä voi olla selvillä kuin vainoharhaisella perusvaistolla. Niinpä on helpointa todeta "poliittisen" vallan kohdalla kyseessä olevan "myyttisen", vastakohtana "realistiselle" tai "naturalistiselle". Esimerkiksi kun keväällä 1991 Aki Aukusti Lehtinen esitti väitöskirjassaan metsäkeskustelun perustuvan myytteihin, ilmestyi samaan aikaan Ruotsissa Roger Qvarsellin teos "Vårdens idehistoria", joka todisti sairausdiagnoosien perustuvan kansallisille myyteille. Yhteiskuntaa hallitseva hegemonia on mahdoton määritellä minkään poliittisen puolueen nimiin, joten vallankäyttöön voidaan viitata vain "myyttisellä".

On kolmenlaista valtaa: ansaittu, korvaava ja ehdollinen.
Modernin yhtiskunnan toimintatapaa ja historiallista kestävyyttä ymmärtääkseen ei voi liiaksi korostaa John K. Galbraithin ehdollisen vallan käyttöön kohdistamaa kritiikkiä. Vaikka ehdollistamisen taustalla olosuhteet muuttuvat ehdollistaminen pysyy ennallaan. Uuden ajan organisaatiovalta käyttää hyväkseen vanhaa taloudellisen järjestyksen ehdollistamista. Kulttuuri kehittää yksilöidensä kautta uusia myyttejä, jotta nämä kestäisivät ehdollisen vallan näkymättömän paineen. Ihminen pyrki kestämään historiallisten tapahtumien luomaa painetta siirtymällä myytilliseen aikaan ja uskomalla todeksi ja tapahtuvaksi vain sen millä on esikuva ja malli suuren alkuajan tapahtumissa. Paluu myytteihin 20. vuosisadalla johtuu kaipuusta tiedolliseen viattomuuteen, tiedostamisen lapsuuteen, kun transsendentti on tavallaan virallisesti hävitetty luonnontieteellä (Jung).

Oireellista myytin valtaa piilottavalle käytölle on itsensä oikeustieteen myytistäminen: "Oikeustieteen kansallinen luonne on myytti", julisti Aulis Aarnio (11.11.1990, Aamulehti). Erityisen innokkaita myytin käyttöön tuntuvat olevan joukkotiedotusvälineet, joilla itsellään on eniten valtaa. Vallankäyttöön liittyen "myyttiä" tarjottiin esimerkiksi yksistään elokuun aikana (1991) maan valtalehdessä Helsingin Sanomissa seuraavin otsikoin: "Liekki Lehtisalo purkaa koulun ja oppimisen myyttejä" (8.8.), "Viisi vuotta sankarimyytin vartijana" (11.8.), "Myytti ja ironia leimaavat Amos Andersonin hillittyä valikoimaa 1980-luvun taiteesta" (20.8.), "Myyttien kaupunki on ikuinen ja katoava, kaunis ja kauhea, autoritaarinen ja kapinoiva" (25.8.). Hieman "myytin" varjoon on joukkotiedotuksessa jäämässä "tabu", joka toimii parhaiten kulttuuripoliittisessa kirjoittelussa hienovaraisena taidekonsensuksen synonyyminä. Myytin" viestinnälliselle voimalle on tyypillistä, ettei otsikossa julistettu myytti välttämättä esiintynyt lainkaan tai esiintyi huomattavan vähän itsessään artikkelissa. "Myytti" vetää lukijaa puoleensa kuin voimakasmerkityksinen ikoni.

Tästä takaisin