Markku Soikkeli

ELOKUVAN HISTORIA KIRJALLISUUDEN MONIOTTELIJALTA

 
Juri Nummelin: Valkoinen hehku. Johdatus elokuvan historiaan
Vastapaino 2005 
 
Vaikka postmodernista ei olisi ollut muuta hyötyä käsitteenä, 
niin ainakin se on pakottanut arvioimaan uudestaan modernin ja 
modernismin merkitystä. Taidelajien historiankirjoituksessa se 
on tarjonnut myös mahdollisuuden uudenlaiseen tiedon 
narratiiviin: mitä oli ennen modernia, sen "kypsinä" 
vuosikymmeninä 1900-luvun alkupuoliskolla, ja miten moderni 
taide muuttui postmoderniksi, leikkisän tai turhautuneen 
tietoiseksi itsestään.
 
Juri Nummelinin elokuvahistoriassa Valkoinen hehku 'moderni' 
toimii jakona elokuvan varhaisemmille ja eriytyneemmille 
esteettisille keinoille; hän voi käsitellä esimerkiksi paralleelia ja 
modernia paralleelia filmileikkauksen muotoina. Useimmiten 
moderni ei kuitenkaan esiinny käsitteitä tai aikakausia 
erottelevana attribuuttina, vaan toimii taustaoletuksena sille, että 
eri maiden elokuvakulttuurit ja eri taidealat ovat 
modernisoituessaan päätyneet samanlaisiin ratkaisuihin. 

Elokuvan instituutiosidonnainen luonne ei anna samanlaista 
tulkintatilaa nimetä yksittäistä tekijää edelläkävijäksi kuin mitä 
kirjallisuushistoria. 'Eino Leino ja modernismi' on 
historiankirjoittajalle erilainen haaste kuin 'Sergio Leone ja 
postmodernismi', jo siksikin, että elokuva on niin leimallisesti 
yhtä kuin kertovan kuvan voittokulkua noudattava moderni 
kulttuuri. Nummelinin kirjaa lukiessa ei ole aina selvillä, onko 
hän valinnut edustavat esimerkit tunnettuuden eli aikansa 
valtavirtafilmien perusteella vai sen mukaan, miten jälkimaailma 
on arvostanut edelläkävijöitä. Tällaiset kysymykset nousevat 
mieleen silloin kun Nummelin kirjoittaa vaikkapa ranskalaisen 
tai espanjalaisen nykyelokuvan postmodernismista nostaen 
esimerkeikseen populaareimpia tähtiohjaajia. Kirjoittajan oma 
ääni ja maku auttaisivat perustelemaan tällaisia valintoja.  
 
Modernisoituminen jonkinlaisena taidealojen yhteisenä 
kohtalona näkyy siinäkin, että Nummelin tekee harvoin mitään 
eroa modernin ja modernismin tai postmodernin ja 
postmodernismin välillä. Nummelinin kirjaa lukiessa tätä 
käsitteiden yhdentymistä ei kuitenkaan koe ongelmana. 
Konteksti tekee aina selväksi, puhutaanko nyt elokuvan 
sisällöistä vai muotoratkaisuista, yhteydestä muihin taiteisiin vai 
yhteiskunnan yleiseen tilanteeseen. Kirja etenee elävän kuvan 
arkeologiasta mykkäfilmeihin, studiokauden elokuviin sekä 
edelleen realismin, modernismin ja postmodernismin mukaan 
tehtyihin jaotteluihin. Jokainen luku jakaa huomiota 
tuotteliaimpiin elokuvamaihin, minkä lisäksi kirjaan sisältyy 
luku perinteisten elokuvamaiden haastajista, toki myös 
Suomesta. 
 
Elokuva kehittyy eri puolilla maailmaa eri tahdissa, mutta 
teknisetkin keksinnöt vaikuttavat samanlaisiin esteettisiin 
ratkaisuihin. Esimerkiksi varhaiseen elokuvaan kuuluneet 
lähikuvat, joilla pyrittiin helpottamaan näyttelijöiden 
tunnistamista, olivat pohjana filmitähteyden syntymiselle. 
Lähikuvat vahvistivat sekä hahmojen tunteisiin samastumista 
että tähtien tunnistamista. 
 

Elokuvaharrastajan märkä uni

Valkoisen hehkussa Nummelinin laaja elokuvatuntemus 
kätkeytyy rivien väliin. Hänen omat kiinnostuksen kohteensa 
käyvät ilmi ehkä parhaiten kokeellista ja animaatioelokuvaa 
käsittelevissä luvuissa. Nekin seuraavat valtavirtafilmien 
kehitystä jopa yllättävän läheisesti. Giannalberto Bendazzia 
lainaavassa kohdassa todetaan, että 1930-luvulla animaatioihin 
pyrittiin luomaan "tähtihahmoille" perustuvia elokuvasarjoja 
kuten studiofilmeissä. Lisäksi animaatioihin kopioitiin 
näytelmäfilmien kameratapoja, jopa niistä tuttuja komiikan 
keinoja.  
 
Nummelinin tärkein lähde näkyy olevan Geoffrey Nowell-
Smithin toimittama The Oxford History of the World Cinema 
(1996). Muuten lähteiden käyttö on varsin vaihtelevaa. Kirjan 
isoin ongelma historiankuvauksena onkin sen epämääräinen 
formaatti. Toisaalta sen kieli on tutkijamaisen neutraalia ja 
referoivaa, mutta siihen sisältyy myös erityistietämystä 
edellyttäviä osuuksia, joissa ei mainita minkäänlaista lähdettä. 
Toisaalta Valkoinen hehku on kuin elokuvaharrastajan märkä uni 
tarjotessaan tietoa jokaisesta kuviteltavissa olevasta elokuvan 
osa-alueesta - mutta piittaamatta niistä arvoasteikoista, joita 
harrastajat laativat klassikoiden välillä. Kirja on siis kiusallisen 
aukkoinen sekä tutkijan että elokuvaharrastajan kannalta, vaikka 
sisältää valtavan määrän tiivistettyä tietoa. Monimuotoisuus ja 
aukkoisuus lienevät syynä siihen, että Nummelinin kirja on 
saanut filmihulluilta osakseen törkeän vähätteleviä ja suorastaan 
valheellisiakin arvosteluja. Dokumenttielokuvan esittelyssä 
teoksen olisi toivonut tulevan paljon lähemmäksi nykypäivää, 
onhan lajityyppi osoittautunut erityisen ajankohtaiseksi niin 
kansainvälisessä (esim. Michael Moore tai Dardannen veljekset) 
kuin kotimaisessa (esim. Pirjo Honkasalo) tuotannossa. 
 
Tietokirjana Valkoinen hehku on kuitenkin huolellista tekoa ja 
tarkentavilla tietolaatikoilla täydennetty. Elokuvakirjoille 
ominaiset havainnollistavat kuvat siitä puuttuvat, mutta kun 
kirjan painotus on esteettisten keinojen vaikutuksessa kuvien 
sisältöön, en näkisi puuttumista isona ongelmana 
tämäntyyppiselle historiikille. Teoksensa suhdetta aiempiin 
historiankirjoituksiin Nummelin selventää johdannossa 
kuvailemalla sitä, millaisia ovat tyylikausien historiat ja toisaalta 
elokuvatekniikan historiat; samoin esitellään talous- ja 
mentaalihistoriallinen kirjoitus sekä elokuvakulttuurin historiikit. 
Edellä mainittu Nowell-Smithin teos on yhdistelmä tätä kaikkea, 
ja jotain samaa mutta tiivistetymmin myös Nummelin on 
pyrkinyt teoksellaan hakemaan, vaikkei tietenkään 
ohjelmallisesti. 
 
Markku Soikkeli 

--