Markku Soikkeli

KIRJALLISUUDEN HISTORIA KÄÄNNÖSTAITEEN NÄKÖKULMASTA

H.K. Riikonen (päätoim.): Suomennoskirjallisuuden historia I-II
SKS 2007

Suomentajien ja suomennosten merkitys on saanut vasta viime 
vuosina ansaitsemansa huomion. Kääntämiseen on alettu 
suhtautua omana taiteenalanaan, joka vaatii vähintään yhtä paljon 
kielellistä ja kulttuurista tietämystä kuin kirjan luominen.

Tänä kesänä kotimaiset kääntäjät saivat arvoisensa monumentin, 
kun SKS:n pitkä projekti suomennoskirjallisuuden historiasta 
julkaistiin kaksiosaisena laitoksena. Teos on ensimmäinen 
laatuaan Suomessa. Suurilla kielialueilla vastaavia on toki 
ilmestynyt jopa vaihtelevista näkökulmista. 

Todennäköisin käyttö näin laajalle teokselle on ensyklopedinen. 
Useiden kääntäjähenkilökuvien (mm. Anhava, Pennanen, 
Manner, Saarikoski) ja erikoisartikkeleiden ansiosta historiikin 
parissa voi kuluttaa aikaa etsiskellen suosikkikirjojensa polkuja 
suomalaiseen julkisuuteen. 

Tällaista aarrearkkua kirjallisuuden ystävälle ei ole meillä 
julkaistu sitten Yrjö Varpion päätoimittaman Suomen 
kirjallisuushistorian (1999). Rinnakkain luettuina nämä kaksi 
teosta avaavat uudella tavoin kirjallisuuden tärkeimmät 
aikakaudet.


Käännösten näkymättömyys

SKS:n (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) projektissa on ollut 
mukana kymmeniä tutkijoita, joten historiikki kattaa paitsi eri 
kielialueet myös kirjallisuuden lajityypit. Projektilla on 
oikeastaan yli satavuotinen tausta. Vuodesta 1871 alkaen SKS on 
julkaissut toivelistoja suomennosta kaipaavista 
maailmankirjallisuuden klassikoista.

Ainoa kursorisesti käsitelty alue on tietokirjallisuus. Sen 
käännökset vaatisivat aivan oman projektinsa. 
Draamakirjallisuutta ei myöskään käsitellä omana traditionaan, 
tosin artikkeleissa todetaan, että Suomessa lavalle päässeitä 
klassikkonäytelmiä ei ole aina painettukaan kirjoiksi.

Kysymyksiä käännösten valikoitumisesta käsitellään historiikin 
toisessa osassa. Tarkasteltavat käännöskielet näyttävät riippuneen 
siitä, keitä asiantuntijoita on ollut käytettävissä. Ranskan ja 
Italian suomentamattomista varhaisklassikoista mainitaan 
Ruusuromaani ja Raivoisa Orlando.

Historiikin päätoimittaja, professori Hannu Riikonen arvelee, että 
isoin puute suomennoksissa ovat kirjallisuutta uudistaneet 
kokeilevat teokset. Suomi jäi pahasti jälkeen eurooppalaisesta 
proosan modernisaatiosta 1920.30 -luvuilla. 

Lukijoilla ei ollut vielä kysyntää eikä kustantamoilla rohkeutta 
sellaisille kirjailijoille kuin Marcel Proust ja Virginia Woolf. 

Suuri lukijakunta ei voi kuin arvailla mitä vaille se on milloinkin 
jäänyt. Puutelistan kiireisimpään kärkeen Riikonen ehdottaa 
Hermann Brochin monologiromaania Der Tod des Vergil (1945).

Vain kielialueisiin erikoistuneet tutkijat ja kriitikot voivat antaa 
palautetta siitä, mitä suomalaisilta kustantamoilta jää 
huomaamatta. 1920-luvulta alkaen ne ovat kyllä seuranneet sitä, 
mistä maailmalla puhutaan.

Kriitikoiden "kulttuuriteoiksi" kehumia käännöksiä ilmestyy aina 
muutama vuodessa, mutta useimmiten kriitikotkaan eivät jaksa 
tai osaa kommentoida käännöksen onnistuneisuutta. Yleensä 
käännöksen katsotaan onnistuneen, jos se on "läpinäkyvää" eli 
lukija ei tule ajatelleeksi suomennosprosessia. 

Käännöskritiikin nykytilasta kirjoittava Päivi Stockell on tästä 
perustellusti eri mieltä. Suomennos on eettisesti onnistunut, jos 
se saa lukijan muistamaan, että kyseessä on juuri käännös, 
kirjailijan ajatusten eikä lauseiden tahdissa etenevä tulkinta.


Käännösten markkinat

Kiinnostavinta tällaisen teoksen akateemisessa tarkkuudessa on 
se, miten tutkijat ovat seuranneet käännösten valikoitumista. 
Kielialueiden suosio on vaihdellut kulttuuristen ja 
kaupallistenkin suhteiden mukaan.

1800-luvun lopulle saakka suosituimmat käännösalueet olivat 
Saksa ja Skandinavia. 1900-luku taas on ollut englantilaisen 
viihteen voittokulkua. Tällä hetkellä se kattaa vähintään puolet 
käännösmarkkinoista.

Kun Suomi liittyi vuonna 1927 kansainväliseen sopimukseen 
käännössoikeuksista, tekijänpalkkiot kasvoivat. Suomennokset 
vastaavasti vähenivät. Kustantamojen suomennospolitiikkaa 
tunteva Jarl Hellemann arvelee, että syy oli pikemminkin 
maailmanlaajuisessa talouslamassa kuin tekijänpalkkioiden 
pelossa.

Kuvaillessaan politiikan vaikutusta suomennoksiin Hellemann 
käyttää raflaavaa esimerkkiä, Adolf Hitlerin teosta Taisteluni 
(1924-26). Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1941 ja sitä ostettiin 
ahkerasti; kriitikotkin ylistivät sitä "kappaleeksi 
maailmanhistoriaa". Vain vuotta myöhemmin kirjan suosio 
lopahti täysin.

Nykyään Hitlerin teoksen oikeudet kuuluvat Baijerin osavaltiolle, 
joka yksiselitteisesti kieltää sen julkaisemisen millekään kielelle. 

Markku Soikkeli

--