Markku Soikkeli
VIIMEINEN SANA VÄINÖ LINNASTA
Yrjö Varpio: Väinö Linnan elämä
WSOY 2006
637 s.
Itsenäisyyspäivän hartain hetki suomalaisissa kodeissa tapahtuu
television ääressä, kun Finlandia-hymni helähtää soimaan
Tuntemattoman sotilaan loppukohtauksessa. Harva tietää, että idea
Finlandian käyttöön oli lähtöisin itseltään Väinö Linnalta - ja vielä
harvempi, että hymnin tarkoitus oli toimia ironisena kannanottona
sodan lopputulokseen.
Mutta toisin kävi. Linnasta muotoutui jo 1960-luvulla
kansalliskirjailija ja hänen romaaneistaan tuli osa sitä instituutiota,
jota hän oli pyrkinyt kritisoimaan. Romaanien filmatisoinnit ja
näyttämösovitukset vahvistivat käsitystä visionääristä, joka
palautti historiankirjoitukseen rivimiesten ja -kansalaisten
näkökulman.
Tänä päivänä historia ja Linnan teosten fiktio ovat niin
sekoittuneet toisiinsa, että vaatii perusteellisen akateemisen urakan
erottaa niitä toisistaan. Ensimmäinen ja tähän saakka ainoa Linna-
elämäkerta ilmestyi vuonna 1963.
Perusteellista Linna-elämäkertaa on viime vuodet työstänyt
tamperelainen professori Yrjö Varpio, apunaan
tutkimusassistentteja ja toimituskunta. Tuloksena on yli 600-
sivuinen, perinpohjaisesti lähdeaineistoon nojaava selvitys Linnan
romaanien syntyvaiheista ja tulkintakerrosten kasvamisesta niiden
ympärille.
Varpion tärkeimpänä lähteenä on ollut Pertti Virtarannan vuosina
1973-74 tekemät haastattelut kirjailijasta. Aiemmin tätä
materiaalia ei ole käytetty yhtä perusteellisesti, ilmeisesti Linnan
omasta toivomuksesta.
Rokka Pentinkulmalla
Kirjallisuuden emeritusprofessori Varpio on epäilemättä paras
mahdollinen tutkija antamaan viimeinen, kokoava sana Linnasta.
Hän on erikoistunut tamperelaiskirjallisuuteen, aiemmin sekä
Linnaan että Lauri Viitaan, ja päätoimittanut viimeisimmän
historiikin kotimaisesta kirjallisuudesta (1999). Kaiken lisäksi
Varpio tunsi Linnan henkilökohtaisesti.
Linnan teosten peittoon ovat jääneet hänen lajikohtaiset
edeltäjänsä ja kirjalliset lähteensä. Varpio muistuttaa, että Linna ei
ollut ainoa tamperelaiskirjailija, joka kuvasi kansalaissotaa.
Lisäksi Linna käytti lähdeaineistoa kirjailijan vapaudella.
Puoluekokousten pöytäkirjoja ja urjalalaisten muisteluksia päätyi
dialogiin ja juonen käänteisiin. Kansalaissodan tarkka ajankuva oli
Linnalle niin tärkeä, että hän pyysi historiantutkija Juhani
Paasivirralta arvion Pohjantähden kakkososasta.
Varpion osuus Linna-myytin uudelleenkirjoituksessa on painottaa
tuotannon yhtenäisyyttä. Kuilu kahden filosofisen
kasvukertomuksen (Päämäärä ja Musta rakkaus) ja kahden
massiivisen historiafiktion (Tuntematon sotilas ja Pohjantähti-
trilogia) välillä ei ole niin suuri kuin on tavattu ajatella.
Esikoisteosten metafyysiset ainekset ja yksilöeettiset kysymykset
ovat näkyvillä vielä historiallisten freskojen yksityiskohdissa.
Panteistinen, "romanttissävyinen" maailmankuva sopi
sodanjälkeiseen epävarmuuden aikaan.
Kirjojen henkilöhahmoistakin löytyy samanlaisia kategorioita:
ylimpänä on "oppineisto", sitten "kunnon työläiset" ja alimpana
"työläisten alamaailma". Kuten viime keväänä ilmestyneessä,
Linnalle omistetussa artikkelikokoelmassa todettiin, Linnan
romaaneissa sotaakin kuvataan niin kuin se olisi maahan liittyvää
työtä.
Pohjantähti-trilogiaan päätyi aluksi hyvinkin suoria viitteitä
Tuntemattomasta. Kirjoituksen edetessä todelliset tapahtumat ja
henkilöiden esikuvat alkoivat yhä enemmän sekoittua fiktiiviseen
maailmaan. Kirjan alkuversiossa esimerkiksi Antti Rokka
ilmestyy Pentinkulmalle kaupittelemaan porsaita - olihan Rokan
esikuva Viljam Pylkäs vieraillut vastaavalla asialla Urjalassa.
Työläiskirjailijan status
Eläessään Linna joutui antamaan loputtoman määrän haastatteluja,
joissa hän joutui tulkitsemaan teostensa suhdetta
historiankirjoitukseen ja omiin kokemuksiinsa. Varpio toteaa
niistä, myös Virrankosken materiaalin kohdalla, että Linnan
mielipiteet ja muistelot on syytä suhteuttaa ajankohtaansa. Vielä
1970-luvulla Linna tunsi katkeruutta asemansa vakiinnuttaneita
modernisteja kohtaan, nämä kun pilkkasivat hänen teoksiaan
taantumuksellisiksi.
Varpio on perehtynyt ns. Mäkelän piiriin, joka oli Linnalle tärkeä
tukikohta 1950-luvun kamppailussa realistien ja modernistien
välillä. Esikoisromaanikin olisi jäänyt julkaisematta, jollei sitä
olisi voitu markkinoida tamperelaisen työläisproosan
voimannäytteenä. Hämeen realistileiri koettiin vastavoimaksi
helsinkiläisille modernisteille.
Aluksi Linna omaksui tarjotun työläiskirjailijan roolin, ja sovitti
kertomusta elämänvaiheistaan sen näköiseksi. Rooliin kuului, että
romaanit syntyivät itsenäisenä käsityönä. Niinpä "Linna oli
muistavinaan", että Musta rakkaus olisi siirtynyt suoraan
kirjoituskoneesta kustantajalle. Tosiasiassa sitäkin testattiin
kaveripiirissä.
Varpio ottaa esimerkiksi sen, miten kirjailija on dramatisoinut eri
tavoilla lähtöään Urjalasta Tampereelle. Aluksi Linna selitti
lähtöään löytöretkenä, mutta Pohjantähti-trilogian aikoihin hän
näki sen jo osana yhteiskunnallista liikettä. Tarinan yksityiskohdat
kotoa lähdöstä lienevät kuitenkin peräisin eräästä Arvid Järnefeltin
kertomuksesta.
Sota oli kulkuriaikaa
Muisti ja kirjalliset kertomukset sekoittuivat toisiinsa tahattomasti,
niin Linnan kuin hänen tulkitsijoidensa puheissa. Sen jälkeen kun
Linnan historialliset teokset olivat ilmestyneet, tuhannet
suomalaiset löysivät niistä itsensä.
Tuntemattoman sotilaan kohdalla suurin eroavuus todellisuuden ja
fiktiivisen konekiväärijoukkueen välillä on ryhmän yhtenäisyys.
Todellisuudessa miehistö vaihtui tiheään ja esimiesten tehtävät
vaihtelivat. Tämä on helpottanut luonnepiirteiden keräämistä
useasta lähteestä ja yhdistämistä kirjalliseksi hahmoksi.
Romaanin ilmestyttyä käsitykset siitä, mitä Linna todella tarkoitti
teoksellaan ja miten pitkälle hän oli valmis menemään
kriittisyydessään, alkoivat nekin elää omaa elämäänsä.
Tuntemattoman sotilaan julkaisuvaiheistakin syntyi juoruja.
Tosiasiassa, huomauttaa Varpio, aniharva romaani on saanut niin
nopean käsittelyn: julkaisupäätös syntyi viikossa eikä kirjailija
ehtinyt edes vetäytyä sairaslomalle, kun hänelle jo tarjottiin
filmaussopimusta.
Tuntemattomaan kohdistuneet poistot ja tiivistykset olivat tehneet
siitä "modernistien tyylikeskeisessä mielessä" paremman, mutta
kriittinen terä oli pehmentynyt. Myöhempien painosten
murrekorjailut olivat akateemista pintakiillotusta; esimerkiksi
Hietasen ilmaisutapa ei muuttunut yhtään sen turkulaisemmaksi.
Puheet sensuroitujen yksityiskohtien merkityksestä hellittivät
vasta vuonna 2000, kun kirjasta julkaistiin 'alkuperäinen' laitos.
Nykypäivän kannalta kiinnostavinta on ehkä rintamakarkureiden
teloitusta kuvaava kohtaus talvella 1942. Linna on kertonut tämän
olleen raskain vaihe sodassa. Toisaalta pitkä asemasotavaihe oli
romaanin syntymisen kannalta onnekasta aikaa: korsuelämässä
Linnalla oli aikaa tarkkailla tovereitaan ja upseereitaan.
Varpio kuitenkin korjaa tutkimuksessakin eläneen käsityksen, että
Linna olisi alusta alkaen merkinnyt muistiin näkemäänsä.
Olennaisempaa oli elämänpiirien avautuminen. Aiempiin
tutkijoihin nojaten Varpio toteaa, että sotavuodet olivat Linnalle
kuin kulkuriaikaa: hän sai uskoa siihen, että ihminen saattoi
menestyä henkilökohtaisilla taidoillaan.
Herkkä kirjailija etsii isäänsä
Vaikka teoksen nimi on mahtipontisesti Väinö Linnan elämä,
kyseessä on kriittinen suurmiesbiografia. Ainoa psykologisoiva
hypoteesi, jota Varpio tarjoaa Linnan uralle, on isättömäksi
jääneen taiteilijan pyrkimys löytää hyväksyntää miesjoukoista,
toisaalta myös erilaisten romaaneihin konstruoitujen isähahmojen
avulla.
Linnan sairaustietojen perusteella varmaa hänen
kirjailijakuvassaan on erityinen mielenherkkyys, neuroottisen
ahdistuksen ja irrationaalisten pelkojen ajoittainen puhkeaminen.
Ihmisten seurassa hän oli kuitenkin rentoutunut. Linna oli
musiikillisesti lahjakas ja nuoresta pitäen taipuvainen imitointiin
ja "roolileikkeihin", puheiden ja luonteiden jäljittelemiseen.
Alkuvaiheen tuotannossa omakohtaisuuden voi uskoa näkevänsä
yliherkkien päähenkilöiden tuntemuksissa. Varpio kuitenkin
arvelee, että esimerkiksi Hietasen pohdinnat tähtitaivaan
merkityksestä ovat merkki Linnan kyvystä käsitellä
humoristisestikin eksistentiaalisia tyhjyyden tuntemuksia.
Linnan lapsuuden lukemistosta Varpio nostaa esille Jalmarin
Saulin poikaromaanin Valkoinen varjo (1919). Ylivoimaisen
sotasankarin tempauksista on voinut siirtyä jotain Rokan
hahmoon.
Varsinainen lukuvaihe Linnan elämässä olivat Tampereen vuodet,
jolloin hän ahmi maailmankirjallisuudesta kaikkea mitä oli
suomeksi saatavilla. Aurinkosymboliikka, jonka tunnetuin
esimerkki ovat Tuntemattoman viimeiset lauseet, on lähtöisin
Heinrich Heinen Laulujen kirjasta.
Maailmankuvan muotoutumisessa tärkeä osuus oli Eino Kailan
psykologialla ja Thomas Carlylen panteistis-sävytteisellä
yhteiskuntafilosofialla. Näiden innoittamana syntyi ensin
runokokoelma, jota Linna tarjosi kustantajalle jo 1946.
Säilyneiden runojen perusteella lyriikka ei ollut Linnan ominta
alaa, mutta antavathan kansalliskirjailijan mieskuvan uusia sävyjä.
Isäkaipuinen, roolileikkeihin herkistyvä taiteilijahahmo murtaa
myyttiä historialle omistautuneesta vakavasta suurmiehestä.
Linna tarvitsi yhteisöä
Pahin kriisivaihe oli henkilökohtaisten kasvukertomusten ja
historiallisten romaanien välissä. Apurahakirjoittaminen ei sopinut
luonteelle. Varpio osoittaa, että Väinö Linnan kirjailijaluonne
edellytti sellaista yhteisöä, jossa hänellä ei ollut paineita
taiteilijana.
Linnan paineita helpotti sekin, että 1950-luvun puolivälissä
Tampereeseen ei enää uskottu "Suomen Weimarina": maakunnan
ääni kajahti nyt muualta Suomesta, Korpelan, Tapion ja Huovisen
teksteistä. Historiallisissa teksteissään Linna alkoi etääntyä
työläiskirjailijan roolista, samalla kun hän romaaneillaan kritisoi
kailalaisen vaistoihmisen ja runebergilaisesta tyhmänrohkean
proletariaatin myyttejä.
Jukka Relanderin määritelmään viitaten Varpio toteaa, että Linnan
kirjat heijastavat Suomen siirtymistä asiantuntijavallasta
kansanvaltaan, sivistyneistön syrjäyttämistä kulttuurin keskiöstä.
Linnan suosio osuukin yksiin kansanomaisen rillumarei-kulttuurin
nousun kanssa.
Silmiinpistävin ero viime keväänä ilmestyneeseen nuoren polven
artikkelikokoelmaan näkyy tällä kohtaa. Kun Varpio arvelee, että
suomalaiset ovat jo valmiimpia lukemaan Linnaa
kaunokirjailijana, eivät nuoren polven tulkit olleet suinkaan näin
optimistisia.
Kamppailu Linnan perinnöstä tulee varmasti jatkumaan vielä
pitkään.
Markku Soikkeli
--