Markku Soikkeli
MIESTAPAISET JA NAISSUKUISET
Soile Veijola ja Eeva Jokinen: Voiko naista rakastaa? Avion ja
eron karuselli. WSOY: Helsinki 2001. 270 s.
Koska rakastaminen ei ole transitiivista, kohteelle
omistautunutta tekemistä vaan tapa esiintyä, kysymys "voiko
naista rakastaa" tarkoittaa "voiko naiselle antaa julkisuudessa
rakkauteen sopivia merkityksiä".
Rakkauden julkisivua tutkijakaksikko Soile Veijola ja Eeva
Jokinen lähtee hakemaan sieltä missä se on yleisimmin
nähtävillä, mediasta, ja erityisesti parisuhteille omistautuneesta
mediasta. Tutkimuksen lähtökohtana on filosofi Luce Irigaraylta
siteerattu ihanne sukupuolieron kunnioituksesta. Ihanteen
puolittaiseen toteutumiseen tutkimus vastaa jo otsikollaan.
Näkökulmansa vuoksi tutkijat rajaavat "rakkauden"
aviorakkaudeksi, mikä rakkauden aatehistoriassa onkin ollut
semanttisesti vakiintunein merkitysten alue. Materiaalinvalintaa
voisi perustella puolestaan sillä, että julkkisten lemmenpuuhat
ovat niitä romansseja, joista yleisimmin puhumme, kun
rakkaudesta puhumme.
Tämanlaista perustelua tutkijapari ei kuitenkaan ääneen totea.
Lukijan oletetaan ottavan rajauksen ja materiaalinvalinnat
itsestäänselvyytenä. Kaunokirjallisuudesta valittu esimerkki,
Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmä, edustaa itsestäänselvästi
korkeinta tietoisuutta aviorakkauden esityksestä.
Voiko naista rakastaa? on siis oikeastaan tutkimus siitä, miten
julkkikset esiintyvät perheenjäseninä. Rooli-ihanteet, joilla
julkkiksia punnitaan toisiinsa nähden, ovat aviorakkauden
mukaisia. Sosiologit Veijola ja Jokinen ovat analysoineet, kehen
nähden julkkikset esiintyvät rakastuneina ja miten media reagoi
julkkisten esiintymiseen.
Jo kirjan ensimmäinen luku hyökkää kiinni materiaaliin, jonka
valinta perustellaan vasta matkan varrella ja löytöjen
perusteella. Tutkimuksen saama varautunut vastaanotto ja
(mies)kolumnistien kärkevät vastareaktiot perustunevat siihen,
että median edustajat ovat juuttuneet johdantoa seuraavaan
analyysiin kiekkoilija- ja formulaperheiden rakenteesta.
Veijolan ja Jokisen analyysi tuo tässä vaiheessa esille sen, mikä
on lehtiotsikoiden arkipäivää. Urheilutähden perhe matkustaa
miehen mukana ja miehen henkilökohtaisimmat tunteet
suuntautuvat parhaimmillaankin perheeseen kokonaisuutena,
ideana, ei elävään aviovaimoon.
Vasta analyysin jälkeen, todistettuaan miten muuttumattoman
konservatiivinen yhteiskunta on perherooleissaan, tutkijat
esittelevät heitä sytyttäneen teorian. Seuraa kartoitus
sosiologian klassikoista ja naistutkimuksesta: millaisin käsittein
voimme tällä hetkellä puhua yhteiskunnasta patriarkaattina.
Veijola ja Jokinen katsovat käytännölliseksi puhua
"miestapaisesta" yhteiskunnasta, joka ylläpitää miehen
elämäntavalle käteviä naisrooleja, "hymynukkeja",
"varikkotyttöjä", "hellapoliiseja".
Irigarayn avulla tutkijat asettavat miestapaisuuden vastineeksi
"naissukuisuuden", mahdollisuuden välittää ja toteuttaa naisten
keskinäisestä vuorovaikutuksesta syntyviä identiteettejä,
esimerkiksi sukutarinoita naisten elämästä. Vasta
miestapaisuuden ja naissukuisuuden välille voisi syntyä jotain,
mitä voisi pitää "eettisenä sukupuolierona", erilaisuutena joka
herättää osapuolissa ihmetystä ja uteliaisuutta.
Irigarayta edelleen soveltaen tutkijat ehdottavat, että
suomalaisissa kodeissa olisi varattu huone pelkästään parina
elämiselle, sellaiselle vierekkäisyydelle, jossa ei tarvitse tehdä
mitään lasten tai perheen vuoksi, vaan pelkästään olla ja
leikitellä toisen läsnäollessa. Ydinperheenä asuminen oletetaan
tässä edelleenkin rakkauden synonyymiksi.
Avioerojen samuudesta
Teorian jälkeen tutkijapari palaa jälleen median esittämän
julkisivun eteen ja käy pohtimaan onnistuneen avioeron
esittämistä. Avioerot esitetään yksilöllisinä valintoina irrallaan
taloudellisesta ja sosiaalisesta todellisuudesta, vaikka eroaminen
yhtä lailla kuin liittoutuminenkin on mitä henkilökohtaisin
sosiaalinen valinta.
Materiaalina ovat edelleen naisten- ja terveyslehdet.
Mielenkiintoisin kohta tässä analyysissä on Riitta Jallinojaan
kohdistettu kysymys: miksi Jallinoja puhuu avioerosta pelkkänä
tapahtumana ja prosessina vailla sukupuolisia toimijoita?
Veijola & Jokisen kysymys on kiinnostava siksi, että juuri
Jallinojan avulla he olisivat voineet selittää omaa
materiaalinvalintaansa, julkkiksia koskevaa mediaa. Kirjassaan
Moderni säädyllisyys (1996) Jallinoja pohtii juuri sitä
esiintymispintaa, yleisimmin tunnettua avioliiton julkisivua, jota
Veijola ja Jokinen käsittelevät itsestäänselvänä yhteiskunnan
peilinä.
Vaikka Jallinoja ei tosiaankaan erottele naisen ja miehen
ratkaisevasti erilaisia rooleja avion ja eron karusellissa, hänen
mukaansa "säädyllisenä" esiintymisessä olennaista on se, miten
yksityinen muuttuu julkiseksi esitykseksi. Yksityiselämän
medioituminen ja julkisuuden täyttyminen privaattiin liittyvillä
paljastuksilla johtaa yksityiselämän markkinoihin, joilla
moderni säädyllisyys tulee naurunalaiseksi. Mikäli tulkitsen
oikein Jallinojaa, tulee tunnepohjainen reagointi täten
perustellummaksi kuin järkiperäinen valinta, etenkin avioerojen
kohdalla.
Veijolan ja Jokisen kannalta moista eroa esiintymisessä ei ole.
He eivät ota kantaa siihen, onko mediakertomusten
(avio)eroissa eroa ja miten lukutaitoisia julkkismedian kuluttajat
ovat niitä huomaamaan.
Tunnepohjaisen ja järkiperäisen esiintymisen eroja
analysoimalla voisi kenties osoittaa halkeamia sellaisessa
väistämättömäksi naamioidussa elämäntavassa, jota suuren
ikäpolven miesjulkkikset edustavat patologisella tarkkuudella.
Miksi ydinperhe ylipäänsä kelpaa edustamaan rakkautta, ja
millaista rakkautta? Eikö ydinperheenä esiintyminen ole
instituutio, jolla on yhteiset juuret viikkolehtimedian kanssa?
Jallinojan tutkimukseen Veijola ja Jokinen lisäävät oman
löytönsä, että Suomessa avioeroaminen esitetään
sukupuolettomana toimintana. Pohjoismainen illuusio tasa-
arvoisuudesta tukee käsitystä "sukupuolettomasta
säädyllisyydestä", jossa ei ole tilaa sille, miltä ero tuntuu
naisena tai miehenä.
Naisen rooli asiantuntijapuheessa
Voiko naista rakastaa? ei tietenkään pysähdy asiantuntijoiden
piirtämiin vanhoihin joukkuekuvioihin, ei varsinkaan toiveeseen
siitä, että avioliiton avulla voitaisiin keskustella sukupuolten
tasa-arvosta. Mitä pidemmälle miestapaisen yhteiskunnan
analyysi etenee, sitä tarkempia haasteita se heittää naisille ja
miehille.
Asiantuntijapuheesta käy ilmi, että perheen rasitteeksi esitetään
postmodernin maailman individualismia, mutta vaihtoehdot
nostalgisoivat sukupuolien paluuta perinteisiin ympäristöihinsä.
Naisen harrastukset eivät kuulu sosiaalisiin toimintoihin, esittää
asiantuntijadiskurssi, eikä perheiden yhteistä kauppamatkaa
pidetä sitäkään yhdistävänä tekijänä, shoppailu kun pakottaa
sukupuolet toimimaan erillisinä yksilöinä. Parisuhde näyttäytyy
nollasummapelinä, jossa naisen subjektius väistämättä velottaa
jotain miehelle katsotusta elämänalueesta.
Kirjan viimeisessä osastossa tutkijat käyvät sitten pimeyden
ytimeen ja kysyvät, mitä mies oikein esittää rakastavansa, jos ei
naista? Tutkijat viittaavat J.F. MacCannellin määritelmään
nykyisestä patriarkaatista veljien valtakuntana. Suomalaisessa
julkisuudessa veljesten valtaa esittää tyypillisimmillään
joukkueurheilu, mutta myös työpaikat ovat mieskunnian
viimeisiä enklaaveja. Kun miehet puhuvat ihmissuhteistaan he
ennemmin puhuvat edustamastaan mieskollektiivista, etenkin
työpaikasta, kuin parisuhteesta tai perheestä. "Kun me
rakastamme meitä, tulee heteroseksuaalinen mieheys varjelluksi
sekä hetero- että homoseksuaalisuudelta, sillä siinä ei ole sijaa
minä rakastan sinua -suhteen kahdenkeskisyydelle."
Se, miten rakkaus ja avioliitto voidaan rinnastaa toisiinsa
aukottomasti, olisi varmasti kaivannut perusteluja, joiden kautta
aikakauslehdistä olisi alkanut löytyä nuorempia ja rooleiltaan
monitulkintaisempia hahmoja. Tutkimuksen luomasta
joukkokuvasta puuttuu muutenkin tuttuja hahmoja, etenkin
naispuolisia, mutta tutkimus kyllä esittää sen mitä tilaa:
kollaasin niistä, joilla olisi mahdollisuus rakastaa naista
julkisesti yleisimmällä ja esiintyvimmällä tavalla.
Voiko naista rakastaa? ei ehkä kerro parisuhteista mitään uutta,
mutta se kokoaa naiset ja miehet joukkokuvaan, jollaista en
muista aiemmin nähneeni: tässä ovat julkkikset siten kuin he
esiintyvät parhaiten tunnettuina naisina ja miehinä, tässä eroavat
pariskunnat tilanteen neutrittamina, tässä keskiössä miesporukat
ja kentän laidalla heidän naisensa.
Joukkokuvan analyysi perustuu enemmän sosiologian meta-
analyysiin, sosiologian julkisivuun, kuin sen tämänhetkiseen
teoriaan. Sukupuoliroolit ovat sosiologian "parhaiten kaupaksi
käynyt anti arkikeskusteluihin".
Veijola ja Jokinen eivät tarvitse analyysiinsä edes "diskurssin"
kaltaista käsitettä ja sen esittely onkin enää johdannon
loppuviitteeseen kuuluva muodollisuus. Kirja on tutkimustapaa
popularisoiva tutkimus, mutta vieläkin tärkeämpi sukupolvensa
tutkimustilan summauksena. Veijola ja Jokinen eivät säästele
itseäänkään miettiessään, millaista oli heidän naistapaisuutensa
tutkijoina 1980-luvulla ja mitä siitä on jäljellä tänään. Kuinkapa
muuten voisi syntyäkään Irigarayn toivomaa uutta ajattelua
sukupuolierosta.
Entä mikä on mahdollistanut näin helposti lähestyttävän, teoriaa
säästeliäästi käyttelevän esitystavan? Ehkäpä se, että
kirjoittajapari voi esiintyä "meinä", kirjoittajatahona, joka
kykenee katsomaan maailmaa stereoskooppisesti: näkemään
sekä yksityisen että yhteisen. Teoksen ainoat ongelmat ovat
ulkoisia, elämäntapaopasta muistuttava lay-out ja kepeimmästä
aiheesta aloittava ryhmittely. Toisaalta ei voi kuin iloita, jos
tällaista aikalaisanalyysiä saadaan kaupaksi missä tahansa
valepuvussa.
Kirjan epäortodoksisuuteen nähden olikin hämmästyttävää, kun
tutkimuksen syöttäjäosapuoli, Soile Veijola, nuhteli HS-
kritiikissään toista ajankohtaista tutkimusta (Taina Kinnusen
Pyhät Bodarit) sen epätieteellisestä rakenteesta.
--