Markku Soikkeli

ME PIANONVIRITTÄJÄT MAAILMANKAIKKEUDESSA

Stephen Webb: Missä kaikki ovat? 
Viisikymmentä ratkaisua Fermin paradoksiin ja maan 
ulkopuolisen elämän arvoitukseen.
Ursa 2006. Ursan julkaisuja 96.
Suom. Hannu Karttunen. 


Jos viime vuosien julkaisuista pitäisi valita yksi teos 
edustamaan hyvää scifiä, niin yhtään epäröimättä 
valitsisin Stephen Webbin tietokirjan Missä kaikki ovat? 
Kirja sisältää enemmän nokkelia scifistisiä ideoita ja 
kiehtovia selityksiä maailmankaikkeuden luonteesta kuin 
monenkaan tieteiskirjailijan tuotanto. Kosmologiasta 
kiinnostuneille kirjan lopusta löytyy kuudenkymmenen 
sivun mittainen viiteosa hakemistoineen, 
täydennyksineen ja kirjaluetteloineen.

Webbin lähtökohta suuriin kosmologisiin selityksiin on 
tieteellisen perusteltu. Hän on kerännyt ja luokitellut 
viisikymmentä kiinnostavinta ratkaisua Enrico Fermin 
nimellä kulkevaan paradoksiin: jos maailmankaikkeus on 
täynnä älyllistä elämää, niin miksi meillä ei ole 
havaintoja siitä? Tämä on varmasti se suurin kysymys, 
joka on vetänyt monia meistä avaruusfiktion pariin; 
kysymys, joka herää aina uudelleen, kun kirkkaana 
talviyönä katselee tähtien määrää taivaalla. 

Webbin kirja pakottaa lukijansa itsekritiikkiin, jonka 
tulokset ovat varsin pessimistisiä. Toisaalta sinnikäs 
scifisti voi innostua muotoilemaan omia selityksiä sille, 
kuinka monta pianonvirittäjää mahtuu yhteen 
maailmankaikkeuteen.

Kiehtovaksi Webbin kirjan tekee sen selkeän jutusteleva 
tyyli, huolelliset selitykset astrofysiikan perusteisiin, 
sekä se, että Webb pitää arvokkaana tieteiskirjailijoiden 
tarjoamia ratkaisuja paradoksille, esimerkiksi erilaisia 
Galaktinen eläintarha -skenaarioita. Kirjan 
alkukevennyksenä on ideoista leikkisin: alienit ovat jo 
täällä ja he kutsuvat itseään unkarilaisiksi. Perustelu on 
milteipä vakuuttava. Los Alamosin kuuluisassa 
tiedemieskollokviossa oli 1940-luvulla poikkeuksellinen 
edustus unkarilaisia tiedemiehiä, jotka olivat syntyneet 
kymmenen vuoden sisällä Budapestissa, tunnetuimpana 
heistä John von Neumann. 

Webb toki rauhoittelee lukijaa, että nerojen keskittymät 
eivät ole maapallolla harvinaisia. Hän toteaa 
painokkaasti (s. 59), että mitä tahansa ideaa ei voi pitää 
edes hypoteesina, mikäli se ei synnytä ajatuksia 
havainnoista, joilla testata ideaa. Näin hypoteesi eroaa 
pelkästä spekuloinnista . ja tätä kautta voisimme löytää 
kätevän selityksen sille, miten scifi, tai ainakin hyvä 
scifi, eroaa ylimalkaisesta "spekulatiivisen fiktion" 
luokituksesta. Hyvä scifi olisi siis sellaista tietopohjaista 
fiktiota, jossa hypoteeseja testataan vähintäänkin 
kertomusmaailman sisällä.

Myös tieteellisten selitysten taustalta löytyy ilmiöitä ja 
käsitteitä, joista ainakaan itse en ollut koskaan ennen 
lukenut, siitäkin huolimatta, että ne ovat aivan 
elementaalisen tärkeitä elämälle Maassa. Esimerkiksi 
monet planeettamme entsyymeistä ovat riippuvaisia 
molybdeeni-nimisestä alkuaineesta, joka on äärimmäisen 
harvinainen. Tämä tukee teoriaa Maan elämän yhteisestä 
geneettisestä koodista, joka puolestaan tukee ajatusta 
"suunnatusta panspermiasta", elämän siementen 
tarkoituksellisesta kylvämisestä läpi 
maailmankaikkeuden. 

Kirjasta selviää niin ikään, että Jupiterin kaltaiset 
planeetat ovat ilmeisen välttämättömiä merkkejä 
elinkelpoisista aurinkokunnista, koska se pitää 
planeettajärjestelmän tasapainossa ja kokonsa ansiosta 
vetää puoleensa vaarallisia komeettoja. Toisaalta 
katastrofit saattavat olla tarpeellisia evoluutiolle. 
Fyysikko John Cramerin teoria on ratkaisu nro 38: ehkä 
20-30 miljoonan vuoden välein tapahtuva planetaarinen 
katastrofi kiihdyttää evoluutiota. Tämä rytmi taas on 
riippuvainen Jupiterin kiertoajasta auringon ympäri.

Webbin teosta lukiessa joutuu toistuvasti juupas-eipäs .
väittelyihin itsensä kanssa, mihin on valmis uskomaan. 
Ihmiskunnan itsekkäät ajattelutavat Webb tiivistää 
haastavasti kysymykseen siitä, kuinka kauan oman 
lajimme voi olettaa kestävän tällä planeetalla: "Jos uskot 
ihmiskunnan selviytyvän epämääräiseen tulevaisuuteen, 
asuttavan Linnunradan ja tuottavan 100 biljoonaa 
ihmisolentoa, joudut kysymään itseltäsi, miksi olet niin 
onnekas, että olet kaikista koskaan elävistä ihmisistä 
ensimmäisten 0,07% joukossa."

Toisin sanoen: jos kuvittelet että ihmiskunta tulee 
asuttamaan linnunradan, miksi "he" eivät ole jo tehneet 
sitä? Webb kertoo avoimesti, millaisiin selityksiin hän on 
valmis "uskomaan" eli mitkä teoriat ovat todennäköisesti 
sellaisia, että niihin saadaan vahvistusta tulevaisuudessa. 
Samoin jotkut ratkaisut vetoavat talonpoikaisjärkeen 
enemmän kuin toiset. Oma suosikkini on 
gammapurkauksiin pohjautuva selitys siitä, että 
viimeisintä purkausta seurannut elämä linnunradallamme 
on vielä hyvin nuorta - ja me olemme ensimmäisten 
joukosta kuin ainakin maailmankaikkeuden aatamit ja 
eevat. 

Webb itse on vieläkin pessimistisempi. Hän ynnää kaikki 
teoriat siitä, miten vaikea älyllisen elämän on kehittyä, ja 
toteaa, että todennäköisesti me tosiaankin olemme 
totaalisen yksin.

--